Lue keskustelun säännöt.
Vihaan miestäni
12.05.2016 |
Olen kolmekymppinen nainen, jolla on mies ja lapsia. Parisuhde oli onnellinen ensimmäisen lapsen syntymään asti. Sen jälkeen kaikki muuttui, tai ehkä kuitenkin vain se oma suhtautuminen, en tiedä.
Asia on niin, että olen hyvin väsynyt perheestä ja kodista huolehtimiseen, ja olen siitä todella katkeroitunut miehelleni. Mies piti esikoisen synnyttyä vain kaksi viikkoa isyyslomaa, jonka aikana kävi muutamana päivänä kuitenkin töissä. Ne olivatkin vuoden ainoat lomat. Ei mitään vuosilomia tms. Työpäiviin meni matkoineen 10,5 tuntia. Sen lisäksi hän oli harrastuksissaan 2-3 iltana viikossa. Tuntui että olen niin yksin. Tappeluiden ja itkujen jälkeen tilanne rauhoittui, harrastukset vähenivät ja lopulta jäivät kokonaan (en kylläkään pyytänyt niistä kokonaan luopumaan). Töihin menee matkoineen enää 10 tuntia. Lomiakin on noin kolme viikkoa vuodesta: kaksi kesällä ja yksi jouluna. Toinen lapsi syntyi, mutta en pääse yli siitä esikoisen vauva-ajasta.
Nyt olen kuitenkin vieläkin väsynyt, enkä osaa olla vihaamatta miestäni, vaikka hän ei ole enää niin paljon poissa. Haluaisin jo itse palata töihin, mutta hän ei voi jäädä hoitovapaalle. En tiedä miksi se suututtaa niin paljon. Hänellä on kyllä parempi palkka, mutta tuntuu että vähemmälläkin pärjättäisiin.
Kommentit (84)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No herran tähden sinnittelet pari kuukautta ja panet sitten lapset hoitoon.
Ei se auta siihen katkeruuteen. Tuntuu että mies on k..pää kun ei voi kantaa omaa vastuutaan lastenhoidosta ja laittaa sen oman työnsä kaiken edelle. Miksi hänen uransa on tärkeämpi kuin minun? Minusta lapsen olisi hyvä olla ainakin puolitoistavuotiaaksi asti kotona, mielellään kaksivuotiaaksi. ap
oma työ huoh. Mies tekee duunia, että saatte leipää pöytään. Ei kaikkea voi eikä kannata jakaa 50/50. Ei fimassakaan jokainen työntekijä tee 1/x osaa kaikista hommista vaan kaikilla on se oma tehtävänsä.
No kyllä tasan pitäisi voida jakaa 50/50 työssäolo. On ihan kukkua, että naisen pitäisi automaattisesti jäädä pois työelämästä, kun isä voi sen myös tehdä.
Vain hyvin pieni osa miehistä käyttää enemmän kuin pakolliset vapaat, joten ei pitäisi tulla yllätyksenä. Varsinkin kun mies tienaa enemmän.
Miksi ne miehet sitten hankkii lapsia, jos eivät voi omaa osuuttaan olla kotona? Meillä ainakin ajatus lasten hankinnasta lähti ihan miehen aloitteesta, eli häntä ei tasan tähän soppaan mitenkään huijattu mukaan.
Vierailija kirjoitti:
No voi lol tätä koko ketjua :D
Onko susta "lol" pohtia, miksi isä ei voi jäädä hoitovapaalle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No herran tähden sinnittelet pari kuukautta ja panet sitten lapset hoitoon.
Ei se auta siihen katkeruuteen. Tuntuu että mies on k..pää kun ei voi kantaa omaa vastuutaan lastenhoidosta ja laittaa sen oman työnsä kaiken edelle. Miksi hänen uransa on tärkeämpi kuin minun? Minusta lapsen olisi hyvä olla ainakin puolitoistavuotiaaksi asti kotona, mielellään kaksivuotiaaksi. ap
Miksi lasten olisi hyvä olla kotona vihaisen äidin tai pakotetun isän kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No voi lol tätä koko ketjua :D
Onko susta "lol" pohtia, miksi isä ei voi jäädä hoitovapaalle?
Onko susta vaikeaa kasvaa aikuiseksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän tunteen. Tuon katkeruuden, sekin ärsyttää kun toinen pääsee joka päivä pois näistä kotiympyröistä toteuttamaan itseään aikuiseen seuraan ja itse olen vain lasten kanssa.
Meillä tosin miehen työpäivät ovat pitempiä. Olen kuitenkin ajatellut tilanteen johtuvan väsymyksestäni, ei niinkään miehestä, on nimittäin ollut todella rankkaa nyt.
Minä ymmärrän aloittajaa hyvin. Meille on tulossa esikoinen, ja olen varmistanut mieheltä jo hyvissä ajoin ennen raskautta, että jaetaanhan lapsen hoito tasan. Jos mies kieltäytyisi lapsen syntymän jälkeen hoitamasta osuuttaan, olisin hyvin vihainen ja katkera. Eivät lapset enää nykypäivänä voi olla vain äidin vastuulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kotona oloa suurempana ongelmana pidän tässä tosiaan sitä, että tunnen vihaa miestäni kohtaan. Olisi kiva kuulla kokemuksia muilta äideiltä: onko kukaan muu tuntenut näin miestään kohtaan pikkulapsiaikana? ap
Minusta tuntui samalta. Jälkikäteen en ymmärrä, mikä päätäni sumensi. Hän oli ihan se sama mies kuin ennenkin, vain minulla oli kauhea äitiraivo. Luulen että se oli silkkaa väsymystä ja masennusta, ja erityisesti jotain hormonimyrskyä.
Hanki lasten hoitoapua. Et voi olettaa että sinä ja miehesi riitätte kaikkeen. Ei ole miehesi vika että et jaksa, ei hän tuon enempää voi tehdä. On normaalia että hänellä on harrastus, sinullakin pitäisi olla.
Ala henkisesti valmistua siihen, että nuorinkin viedään hoitoon. Et voi verrata teitä keneenkään muuhun, et tiedä mitä heillä on taustalla. Te ette nyt pärjää noin, joten jonkin on muututtava. Lähinnä sinun pääsi ei kestä näköjään kotona. Kun suostut siihen, että vaikkapa 1,5 vuotias on ihan riittävän iso hoitoon, niin ei tuohon ole kuin reilu puoli vuotta aikaa.
Hanki teille myös pariterapiaa. Jonkun ulkopuolisen täytyy sanoa ne asiat teille. Miehelle, että onko hän huomannut miten väsynyt ja masentunut olet. Sinulle pitää sanoa, että olet ihan sekaisin, ja että sinulla on suhteellisuudentaju kadonnut. Tärkeää on perhe, ja se mitä te yhdessä teette sen hyväksi. Tärkeää ei ole vaikkapa, että saat miehesi pakotettua kotiin, "kun ne muutkin", tai että saat olla kotona lapsen kanssa kolmevuotiaaksi, kun "se olisi niin hyvä hänen kehitykselleen". Lapset ei mene rikki siitä jos teillä ei ole täydellistä. Teillä on siltikin ihan riittävän hyvää. Jos et nyt riehu ja riko teidän parisuhdetta. Kaunan kantaminen rikkoo sen ja teidän perhe hajoaa. Onko erolapset parempi, kuin 1,5-vuotias hoidossa? Kannattaa punnita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No voi lol tätä koko ketjua :D
Onko susta "lol" pohtia, miksi isä ei voi jäädä hoitovapaalle?
Onko susta vaikeaa kasvaa aikuiseksi?
Susta aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa sitä, että nainen ymmärtää paikkansa maailmassa? Jonkun mystisen eron äitiyden ja isyyden välillä?Musta se on ennemminkin aika takapajuista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitähän tähän sanoisin... Itellä kolme lasta ikävälillä 3-11v. Olen ollut sekä kotona että työelämässä lasten ollessa olemassa. Mieheni on sitoutunut työhönsä 100% ja työpäivät ovat olleet pitkiä kuten teilläkin. Välillä 12 tuntia. Joutui senkin takia jättämään harrastuksia pois. Mutta syyllisti siitä perhettä ja minua. Opiskeli vieläpä vaativan työnsä lisäksi.
Vastuu arjen organisoinnista onkin ollut minulla. Olin töissä tai kotona. Pointti onkin - ottaako miehesi vastuuta kodista/lapsista kun menet töihin
? En näe sitä töihin menoa välttämättä helpotuksena vaan sinua lisää kuormittavana. Uusia riitoja ilmaantuu - kuka vie lapset, kuka hakee lapset, kuka on illat kotona, kuka ehtii tehdä kotityöt jne. Kuka hoitaa alati sairastavat lapset? Eli kuka jää töistä pois? Olen nyt paininut tässä sopassa 11 vuotta. Onko sinulla tukiverkkoja? Meillä työtilanteet on vaihdelleet ja eka lapsi syntyi kun mies oli 8-16 työssä. Hankki sitten vaativamman työn. Välissä jälleen kevyempää työtä, nyt taas vaativampaa menossa. Välillä on tunne ettei kotona oleva saisi väsyä koskaan vaan pitäisi olla jatkuva joustomaatti lasten ja miehen suhteen! Tsemppiä päätöksiin - olisiko osapäivätyö hyvä ratkaisu ja lapsille hoitaja kotiin? Ei ehkä taloudellisesti viisasta mutta henkisesti - olisi muutakin elämää kuin lapset.
Vierailija kirjoitti:
Minä ymmärrän aloittajaa hyvin. Meille on tulossa esikoinen, ja olen varmistanut mieheltä jo hyvissä ajoin ennen raskautta, että jaetaanhan lapsen hoito tasan. Jos mies kieltäytyisi lapsen syntymän jälkeen hoitamasta osuuttaan, olisin hyvin vihainen ja katkera. Eivät lapset enää nykypäivänä voi olla vain äidin vastuulla.
Jättäisin sut saman tien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nautit kesästä lasten kanssa ja syksyksi haet tarhapaikkaa ja menet töihin. Tai sitten olet kotona mutta älä syytä miestä omasta päätöksestäsi. Varmaan olisi ihanne ainakin pienemmälle olla vielä kotona, mutta tärkeämpää lapsille ja teille kaikille on sun mielenterveys ja ehjä parisuhde. Oletteko ennen lasten hankintaa ehkä keskustelleet tästä hoitovapaa-asiasta vai vain molemmat olettaneet jotakin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No voi lol tätä koko ketjua :D
Onko susta "lol" pohtia, miksi isä ei voi jäädä hoitovapaalle?
Onko susta vaikeaa kasvaa aikuiseksi?
Susta aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa sitä, että nainen ymmärtää paikkansa maailmassa? Jonkun mystisen eron äitiyden ja isyyden välillä?Musta se on ennemminkin aika takapajuista.
Jälleen huomaa, että teinien kanssa on turha väitellä. Pärjäile hei, jaxuhali!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu, että tässä on ongelmana katkeruus, josta ap ei pääse yli. Uskon, että tilanne joka katkeruuden synnytti, oli hyvinkin epäreilu. Se on kuitenkin jäänyt taakse ja mies on ainakin jonkin verran ottanut huomioon apn toiveita. Mutta nyt elämää haittaa katkeruus, tavallaan siis menneessä eläminen.
Olen itse elänyt hieman samantapaisessa tilanteessa kymmenkunta vuotta. Toista lasta odottaessa tapahtui jotain, josta en päässyt yli. Olin erittäin katkera miestäni kohtaan varmaan tuon kymmenen vuotta. Minulla ei ollut keinoja päästä yli tapahtuneesta ja sen herättämästä katkeruudesta. Tästä seurasi rajua riitelyä. Myös mieheni katkeroitui. Emme kuitenkaan eronneet, jostain syystä. Sievästi paketoitu ja ajoittain vaikeina riitoina esille tuleva katkeruus räjähti silmillemme esikoisen tultua murrosikään ja saatua varsin rajuja psyykkisiä oireita. Hän päätyi sairaalaan ja sittemmin terapiaan ja me vanhemmat pariterapiaan. Lisäksi itse kävin psykoterapiassa. Tämä kannatti. Asiat on käsitelty, katkeruudesta on päästy ja esikoinen voi hyvin.
Jälkeenpäin toivoisi, ettemme olisi hukanneet kymmentä ainutkertaista vuotta nuoren perheen elämästä katkeruuteen ja anteeksiantamattomuuteen. Älkää te tehkö samaa virhettä. Kannattaa hakea apua jo nyt. Halaus sulle ap!
Vierailija kirjoitti:
Mitähän tähän sanoisin... Itellä kolme lasta ikävälillä 3-11v. Olen ollut sekä kotona että työelämässä lasten ollessa olemassa. Mieheni on sitoutunut työhönsä 100% ja työpäivät ovat olleet pitkiä kuten teilläkin. Välillä 12 tuntia. Joutui senkin takia jättämään harrastuksia pois. Mutta syyllisti siitä perhettä ja minua. Opiskeli vieläpä vaativan työnsä lisäksi.
Vastuu arjen organisoinnista onkin ollut minulla. Olin töissä tai kotona. Pointti onkin - ottaako miehesi vastuuta kodista/lapsista kun menet töihin
? En näe sitä töihin menoa välttämättä helpotuksena vaan sinua lisää kuormittavana. Uusia riitoja ilmaantuu - kuka vie lapset, kuka hakee lapset, kuka on illat kotona, kuka ehtii tehdä kotityöt jne. Kuka hoitaa alati sairastavat lapset? Eli kuka jää töistä pois? Olen nyt paininut tässä sopassa 11 vuotta. Onko sinulla tukiverkkoja? Meillä työtilanteet on vaihdelleet ja eka lapsi syntyi kun mies oli 8-16 työssä. Hankki sitten vaativamman työn. Välissä jälleen kevyempää työtä, nyt taas vaativampaa menossa. Välillä on tunne ettei kotona oleva saisi väsyä koskaan vaan pitäisi olla jatkuva joustomaatti lasten ja miehen suhteen! Tsemppiä päätöksiin - olisiko osapäivätyö hyvä ratkaisu ja lapsille hoitaja kotiin? Ei ehkä taloudellisesti viisasta mutta henkisesti - olisi muutakin elämää kuin lapset.
Kiitos viestistäsi. Tuota pelkäänkin jo, että mitä tapahtuu kun palaan työelämään. Olenko aina se, joka jää kipeän kanssa kotiin. Ja jos alan tehdä osapäivätyötä, se vaikuttaa pakostikin omiin urasuunnitelmiini ja tavoitteisiini. Haluaisin, että ainakin aidosti voisimme neuvotella asiasta, eikä se automaattisesti menisi niin, että minun urani uhrataan, koska olen nainen/äiti. ap
Vierailija kirjoitti:
Eli ongelma ratkaistaan sillä , että miehesi jää pois työelämästä ja jää kotiin pitämään sinua kädestä kukkaessu päällä ja imuri yhdessä, ja pölyhuiska toisessa kädessä.
Ihanko tuli yllätyksenä että lapset tuovat mukanaan vastuita ja tekemistä?
Tämän takia jokaisen naisen lisääntymiskyky tulisi oikeasti tarkistaa ja asettaa luvanvaraiseksi valtion toimesta.
Et taida olla penaalin terävin kynä etkä järin empaattinenkaan?
Sinäkö itse tiedät kaikki tunneskaalasi tulevia asioita kohtaan?
Kyllä varmasti jokaiselle vastuu ja tekeminen on tiedossa, mutta erinäisistä asioista seuraavat tunteet eivät ole ennustettavissa, olemmehan ihmisiä. Ne tekevät meistä juuri ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli ongelma ratkaistaan sillä , että miehesi jää pois työelämästä ja jää kotiin pitämään sinua kädestä kukkaessu päällä ja imuri yhdessä, ja pölyhuiska toisessa kädessä.
Ihanko tuli yllätyksenä että lapset tuovat mukanaan vastuita ja tekemistä?
Tämän takia jokaisen naisen lisääntymiskyky tulisi oikeasti tarkistaa ja asettaa luvanvaraiseksi valtion toimesta.
Et taida olla penaalin terävin kynä etkä järin empaattinenkaan?
Sinäkö itse tiedät kaikki tunneskaalasi tulevia asioita kohtaan?Kyllä varmasti jokaiselle vastuu ja tekeminen on tiedossa, mutta erinäisistä asioista seuraavat tunteet eivät ole ennustettavissa, olemmehan ihmisiä. Ne tekevät meistä juuri ihmisiä.
Tai sitten ei. Kato jotkut vaan osaa paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitähän tähän sanoisin... Itellä kolme lasta ikävälillä 3-11v. Olen ollut sekä kotona että työelämässä lasten ollessa olemassa. Mieheni on sitoutunut työhönsä 100% ja työpäivät ovat olleet pitkiä kuten teilläkin. Välillä 12 tuntia. Joutui senkin takia jättämään harrastuksia pois. Mutta syyllisti siitä perhettä ja minua. Opiskeli vieläpä vaativan työnsä lisäksi.
Vastuu arjen organisoinnista onkin ollut minulla. Olin töissä tai kotona. Pointti onkin - ottaako miehesi vastuuta kodista/lapsista kun menet töihin
? En näe sitä töihin menoa välttämättä helpotuksena vaan sinua lisää kuormittavana. Uusia riitoja ilmaantuu - kuka vie lapset, kuka hakee lapset, kuka on illat kotona, kuka ehtii tehdä kotityöt jne. Kuka hoitaa alati sairastavat lapset? Eli kuka jää töistä pois? Olen nyt paininut tässä sopassa 11 vuotta. Onko sinulla tukiverkkoja? Meillä työtilanteet on vaihdelleet ja eka lapsi syntyi kun mies oli 8-16 työssä. Hankki sitten vaativamman työn. Välissä jälleen kevyempää työtä, nyt taas vaativampaa menossa. Välillä on tunne ettei kotona oleva saisi väsyä koskaan vaan pitäisi olla jatkuva joustomaatti lasten ja miehen suhteen! Tsemppiä päätöksiin - olisiko osapäivätyö hyvä ratkaisu ja lapsille hoitaja kotiin? Ei ehkä taloudellisesti viisasta mutta henkisesti - olisi muutakin elämää kuin lapset.Kiitos viestistäsi. Tuota pelkäänkin jo, että mitä tapahtuu kun palaan työelämään. Olenko aina se, joka jää kipeän kanssa kotiin. Ja jos alan tehdä osapäivätyötä, se vaikuttaa pakostikin omiin urasuunnitelmiini ja tavoitteisiini. Haluaisin, että ainakin aidosti voisimme neuvotella asiasta, eikä se automaattisesti menisi niin, että minun urani uhrataan, koska olen nainen/äiti. ap
Ehkä tuska helpottaa kun täytät 15 v.
Musta se ongelma on sussa. Töihin vaan ja vauva hoitoon. Meillä mies paremmin tienaavana teki töitä ja minä olin kotona. Mieheni ei pitänyt edes isyyslomia koska varaa siihen ei ollut.
Noin tuo vihantunne kolminoituu, kun tulee lapsia taloon. Lapset sitoo ja siitä ne riidat sitten alkaa.
Nyt vaan hakemaan hoitopaikkaa ja lapsi syksyllä hoitoon.
Tätäkö aloittaja kysyi? Synnytätkö sinä ensin, ja mietit vasta sitten mitä teet?