Minulla on kamala olla, kuntouttavan työn ohjaaja...

Vierailija kirjoitti:

Lopeta duuni. 

Itse kuvittelin olevani korvaamaton ja ekassa työpaikassani valmistumisen jälkeen jatkoin hammasta purren. Ajoin itseni tosi huonoon kuntoon. Vielä 15 vuotta myöhemmin maksan siitä hintaa menetettynä terveytenä. Uupumus ja sitä seurannut masennus olivat niin rajuja.

Tiedän miten tiukilla työt on nykyään, mutta mikään ei ole sen arvoista että terveys kannattaa menettää.

nimim. Akateeminen siivooja

Tätä pelkään. Olen lukenut uupumuksesta, kuinka kauan kestää toipua siitä ja millaisia jälkiä se voi jättää. En halua muuttua yhden työn takia hermoraunioksi. Minulla ei ole enää mitään elämää töiden ohella. Kotona en pysty keskittymään mihinkään, kaikki harrastukseni olen lähes lopettanut kun en vaan jaksa ja vähäinen liikuntakin on jäänyt, puhumattakaan ruokailumuutoksista huonompaan. Tiuskin puolisolle ja itkeskelen, joskus vain tuijottelen tyhjyyteen ajatusten surratessa työasioissa. Masennustestistä sain keskivaikean diagnoosin, mutta psykologin kanssa puhuttiin että se on uupumuksen takia. En halua elää näin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hankala ja tympeä tilanne. Nyt sinun on kuitenkin hoidettava oma pääsi kuntoon, muuten sinusta ei ole apua kenellekään muulle. Lämpimästi suosittelen kognitiivista psykoterapiaa.

Olen nyt pari kuukautta käynyt hoitajan luona juttusilla, ja yrittänyt päästä johonkin hoitoon. Toivon että pääsisin psykoterapiaan, tuntuu että näitä ongelmia on hankalasta lapsuudesta johtuen ihan hyvä käsitellä.

Valitettavasti vedän automaattisesti sen jaksavan ihmisen maskin päälle kun olen muiden kuin perheen kanssa tekemisissä. Hymyilen automaattisesti, ja vaikutan terveemmältä kuin olen. En  vain osaa päästää itseäni haavoittuvaksi ja itkeväksi, oli sitten edessä lääkäri jolle tiedän että minun on tarpeellista näyttää sekin puoli.

Avun saaminen tuntuu kestävän niin kauan. Työpsykologin aikojakin on vain harvoin ja olo on ihan sietämätön.

Ap

Pystytkö puhumaan kenellekään vaikkapa kokeneemmalle työkaverille joka osaisi neuvoa miten tavallaan "kovettaa" itsensä niin että jaksaa? Siis ei niin, ettet edelleen tekisi työtäsi hyvin, mutta oppisit vähän sellaisia taitoja kuin vaikka ensihoitajilla yms. muissa rankoissa ammateissa olevilla on? Että saisit jotain kautta vertaistukea ja neuvoja.

Voisi olla myös työpaikan ulkopuolelta, jos tunnet esimerkiksi henkisesti rankkoja tehtäviä tekeviä ihmisiä, kuten vaikkapa tiettyjen tehtävien sairaanhoitajat, poliisit, yms. Voisitte puhua noista rankoista tunteista ja miten jaksaa niiden kanssa.

Teet kuitenkin hienoa ja arvokasta työtä, joten olet varmasti nyt jo auttanut monen elämää ja varmasti pystyt auttamaan paljon jatkossa jos löydät keinot pitää itsestäsi huolta niin että jaksat.

Sillä vähän tänne palstalle avauduin. Tuttavapiirissäni ei ole ketään sellaista henkilöä jolla olisi jokin tuollainen ammatti. Eräs työtoveri on joka kovasti ymmärtää ihmisen sielunelämää, mutta en haluaisi kuormittaa häntä asioillani. Nolottaa jo nyt kun olen useasti hänelle asioista puhunut, mutta en osaa muuttaa itseäni toimivammaksi yksilöksi. Ajattelin että tuo terapia olisi oikotie onneen, ja osaisin ja jaksaisin sitten toimia työssä. Vaan naiivistihan tuonkin ajattelin. Siinä kestää yllättävän kauan päästä psykologille asti hoitoon, ja niin että saisin vielä omaa ajatusmaailmaani muutettua. Minulle povattiin että se voi ottaa jopa vuoden-kolme tiivistä viikottaista terapiaa, jotta osaisin käsitellä tunteeni eritavalla.

Häpeä siitä että en osaa, nolotus että kuormitan muita tällä asialla ja turhautuminen siitä että en osaa muuttua ja toimia työssäni oikein raastaa.

Ap

Voi että. Älä ole niin rankka itsellesi. "Vertaistuessa" kun kuitenkin molemmat saavat jotain.

Mutta ihan oikeasti, monet ihmiset varmaan vierastavat sitä, mutta itse sain valtavan avun keskusteluavusta diakonin kanssa. En ole tosiaan yhtään uskonnollinen, mutta minulla oli vaikea tilanne elämässä ja halusin vain itsekkäästi jonkun, joka kuuntelisi minua. Tuttavien kanssa kun niin itsekäs kun ei voi olla.

En odottanut jutulta mitään, halusin tosiaan vain jonkun kuuntelemaan. Mutta olin tosi myönteisesti hämmästynyt. Diakoni oli tosi reipas, viisas, elämänmyönteinen ja kävi ilmi että heillä on terapeuttikoulutusta. Pääsin nopeasti, ihan vain soittamalla omaan seurakuntaan ja etsittyäni nettisivuilta puhelinnumeron diakonissatyölle. Taisin saada tunnin ajan jo samalle viikolle tai seuraavalle. Kävin parikymmentä kertaa viikon-parin välein.

Ja oli oikeasti todella paljon apua! Ei siis mitään uskonnollisuutta, vain järkeä ja ymmärrystä. Paras oli se, että siinä ei lähtökohtaisesti suhtauduttu niin, että minussa olisi jotain "vikana" vaan että vaikeatkin tunteet ovat normaaleja ja terveitä, osa elämää. Niiden kanssa pitää vain oppia pärjäämään. Ja neuvot olivat hyvin elämänviisaita ja käytännöllisiä, ei siis tosiaan mitään uskontoa, joten sitä ei kannata vierastaa.

Ja ihaninta oli, että sai itsekkäästi ilmaiseksi puhua koko sen tunnin ja valittaa! :-) Eikä toinen vain voivotellut kuten monet esimerkiksi työpsykologit tekevät, vaan ratkaisukeskeisesti toi iloa ja toivoa sekä ymmärrystä omiin tunteisiin sekä armollisuutta itselle.

Eli jos vain et pelkää tuota yhteyttä kirkkoon liikaa (se ei tosiaan tullut missään esille ja olen itse "tapakristitty" eli en tosiaan ole uskontoa tai kirkkoa tuputtamassa - tuolloin halusin tosiaan vain jonkun jolle puhua). Niin etsi netistä vaikka nyt samantien oman seurakuntasi diakonian puhelinnumero, soita ja pyydä keskusteluaikaa! Ei tarvitse mitään lähetteitä, kaikki on täysin luottamuksellista, ilmaista ja jos se ei tunnu hyvältä niin ei ole mitään tarvetta mennä takaisin. Mutta se voi oikeasti auttaa!

Pidän tämän mielessä. On aina iso kynnys lähtä puhumaan asiasta jonnekin uuteen paikkaan  tai uudelle henkilölle. Mutta hyvä tietää että on jokin vaihtoehto, jonne saattaa ehkä nopeammin päästä kuin psykologille. Onkohan heille mahdollista saada ilta-aikaa, jos joskus on töiden jälkeen tarvetta?

Ap

Hei,

Kiva että harkitset asiaa. Itselläni kun auttoi niin paljon, siksi siitä niin innokkaasti puhun :-) Vaikka en edes käy kirkossa eli en tosiaan ole kirkkoa tai uskontoa tuputtamassa :-)

Voi hyvinkin saada ilta-ajan, kannattaa ainakin kysyä. Itse pystyin sopimaan hyvin joustavasti tapaamisia. Toisaalta nyt kun olet sairauslomalla niin voit ainakin käydä sen tutustumiskerran ilman noita työaikataulujen rajoituksia. Itselläni diakoni jopa kävi kanssani kahteen kertaan tunnin puhelinkeskustelun kun minulla oli oikein paha olo enkä päässyt paikalle. Muutenkin oli hyvin tavoitettavissa puhelimella.

Ja tosiaan, oli niin helpottavaa kun soitettuani minulle tarjottiin aikoja heti jo samalle tai seuraavalle viikolle (en muista aivan tarkkaan, mutta siis päivistä oli kyse). Joten tosiaan, olisi ihanaa jos uskaltautuisit ainakin kokeilemaan ja toivottavasti sinulle osuisi oikein hyvä diakoni!

Itselläni oli nuori nainen, joten tuntui nopeasti kuin olisi ystävälle puhunut. Ja koska näki koko ajan niin paljon erilaisia elämäntilanteita, niin oli perspektiiviä. Esimerkiksi sinun suhteesi varmaan vain ihailisi sitä, että haluat auttaa ja että välität niin paljon muista ihmisistä että se tuo sinulle pahaa oloa. Sehän on todella ihailtavaa!

Ja iso ero, mikä minua auttoi, oli se perustavanlaatuinen ero tuossa ja työpsykologin terapiassa, että työpsykologin kanssa kun oli jotenkin se oletus, että minussa on jotain "vikaa" ja se pitää korjata vaikka väsymiseni ja paha oloni johtui työolosuhteista, joiden jopa sisäisessä selvityksessä todettiin rikkoneen työsuhdelakia.

Diakoni taas suhtautui minuun normaalina, terveenä ihmisenä jolla vain oli paha olo omien tunteideni takia ja olosuhteiden takia. Ja että se oli normaalia ja tervettä, että reagoi ikävillä tunteilla vaikeisiin tilanteisiin ja että oli tärkeämpää oppia tulemaan niiden tunteiden kanssa toimeen sekä löytää keinoja ratkaista vaikea tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin minun näppikseltäni. Itse jaksoin kolmisen vuotta kyseistä työtä, sitten älysin ja uskalsin lopettaa. Nyt olen onnellinen :)

Tsemppiä sinulle!

Huh, hyvä etten ole yksin. Työkaverit ovat fiksuja tyyppejä, mutta en tiedä jakavatko he ihan täysin ajatusmaailmaani. He eivät aina tunnu hoksaavan miten nämä asiakkaat eivät ole työsuhteessa, ja 9€/pvä on ihan naurettava korvaus, jos kuitenkin tehdään sellaista työtä mistä toiset saisivat palkkaa. Siinä tulee herkästi hyväksikäytetty olo, varsinkin pitkässä juoksussa.

Minua nolottaa olla jatkuvasti kokouksissa äänessä milloin tietoturva ongelmista, milloin asiakkaiden oikeuksista. Ja nyt kun vielä olen usein sairaslomalla, tuntuu että olen saanut "hankalan tyypin" -leiman itseeni. Enkä näytä mitenkään uskottavalta, kun töihin skarppaan itseni. En vaan voi julkisesti romahtaa. Ainut mitä ehkä päällepäin näkee on hosumiseni. Unohtelen asioita, ihan vasta sanottujakin en jotenkin rekisteröi. Töitä kasaantuu ja viuhdon menemään paikasta toiseen.

Puolisokaan ei ihan tunnu hoksaavan. Sanoo vaan että minun pitää tehdä vähemmän töitä ja lakata stressaamasta. Jos se olisikin niin helppoa! Tuntuu nytkin että olen vain kuori joka käy töissä. Jos teen yhtään vähempää, joutuisin luultavasti istumaan asiakkaideni kanssa askartelemassa puhumatta mitään ja siltikin ahdistuisin.

Ap

Kokemuksesi vaikuttaa vähän siltä, mitä monet tuntemani lääkärit ovat kertoneet uransa alkuajoista. Että tapaukset tulivat liian lähelle, oli raskasta kestää inhimillistä kärsimystä ja omaa riittämättömyyttä sen ratkaisemiseksi. Ja samalla väsyttivät itsensä kun pelkäsivät ja jännittivät niin paljon virheiden tekemistä.

Vaikuttaa siltä, että työkaverisi ovat jo "kovettuneet". Ihan näin ulkopuolisena ajattelisi, että jos löytäisit keinot pitää itsestäsi huolta menettämättä välittämistäsi, niin voisit olla todella arvokas vaikeassa tilanteessa oleville ihmisille! Ajattele nyt, miten paljon upeaa se kertoo sinusta, että olet jo nyt osannut voittaa tuon peloista kärsivän henkilön ainutlaatuisen luottamuksen!

Tietenkään itseään ei pidä uhrata, mutta jotenkin olisi hienoa jos löytäisit keinoja voimaantua ja jaksaa. Olisiko yksi mahdollinen keskustelutaho seurakunnan diakonissa? Se ei ole mitenkään uskonnollista, uskontoon ei edes viitata eikä kirkon jäsenyyttä kysellä. Mutta voisi olla hyvä keskustelukumppani , ihan jo sen takia että tietyllä tavalla tekee samankaltaista työtä joten pystyisi varmaan ymmärtämään tunteesi.

Paljon samalta tuntuu. Olen kyllä onnistut saamaan kehuja asiakkailtani, mutta yhtälailla he uskaltavat antaa sitä kritiikkiäkin. Ja niin pitääkin, enhän minä muuten opi ja en saa tehtyä työtä niin että siitä olisi heille hyötyä. Tyopsykologin kanssa oli puhetta että olisin tarvinnut itselleni kokeneemman työparin, jotta en uupuisi niin kovin. Ja käsittelemättömät lapsuudentraumat aiheuttavat osaltaan sen, että en osaa olla ammattimainen ja vaikeat tilanteet tulevat liian lähelle.

Tietyllä tavalla pidän työstäni, ja olen aina suuresti arvostanut henkilöitä jotka tekevät ihmisläheistä työtä. Sitä suuremmalla syyllä haluan onnistua, kuitenkin jollain lailla vaikutan monen ihmisen elämään. Osaamattomuudestani johtuen en ole osannut huomioida joidenkin asiakkaiden pelkoja, jolloin on tullut ikäviä tilanteita. Ne kokemukset kaihertaa, etteivät vaan toistu, ja etten aiheuta pahempia traumoja ihmisten elämään.

Diakonia en ole lainkaan edes ajatellut. Olin jotenkin unohtanut, ja kuvitellut että hengellisyys ja uskonnollisuus olisi isossa roolissa siinä.

Ap

Oikeasti, kokeile tuota diakonia vaikka vain kerran. Itse ajattelin samalla tavalla, mutta silloin ajattelin, että ei edes mitään väliä sillä kuka kuuntelee kunhan vain saan puhua tuntematta huonoa omatuntoa siitä, että kuormitin tuttujani. En silloin pystynyt maksamaan edes Kelan tukemasta terapiasta ja työpsykologi ei tuntunut oikein auttavan jostain syystä.

Menin tosiaan samoin vähän ennakkoluuloisesti sinne, ajattelin että ryhtyvät puhumaan uskonnosta. Mutta olin oikeasti tosi hämmästynyt. Diakoni ei ollut yhtään sellainen kuin olin kuvitellut, vaan tosi reipas, järkevä ja maanläheinen ihminen joka ei tuonut uskontoa tai henkisyyttä mitenkään keskusteluihin tai kysynyt minulta mitään niistä asioista. Kävi tosiaan ilmi, että oli saanut ratkaisukeskeisen terapeutin koulutuksen, kuten ilmeisesti kaikki diakonissat ovat saaneet terapeuttikoulutusta.

Ja jotenkin erona oli sekin, että esimerkiksi työnantajan maksama työpsykologi oli jotenkin niin selvästi vain tekemässä työtään ansaitakseen rahaa, joten tuli sellainen fiilis että olin vain asiakas jonka haluttiin tulevan mahdollisimman paljon takaisin bisneksen takia. Kun taas diakonilla ei ollut tätä intressiä luoda bisnestä vaan jotenkin aidommin vaikutti haluavan minun voivan paremmin.

Edes paikka missä kävin ei ollut kirkon yhteydessä vaan seurakunnan tila jossa järjestettiin esimerkiksi erilaisia arkisia tilaisuuksia, kuten vanhempien ihmisten atk -opetusta, maahanmuuttajien suomenkielisiä keskustelukerhoja, työttömille kahvitilaisuuksia, käsityökerhoja. ... oli jotenkin tosi kivan arkinen fiilis, siellä leivottiin pullaa ja ihmiset juttelivat keskenään kahvilan puolella ja lueskelivat sanomalehtiä.

Voihan olla, että tämä vaihtelee seurakuntien ja diakonien välillä, mutta oikeasti, rohkaisisin sinua ainakin kokeilemaan tätä. Eihän siinä mitään häviäkään kun ei maksa mitään eivätkä he sinua ryhdy käännyttämään tai puhumaan uskonnosta. Itse olin oikeasti tosi hämmästynyt ja ilahtunut kokemuksestani!

Olen kyllä tykännyt tästä työpsykologista, mutta pidän mielessä tämänkin vaihtoehdon. En ole mitenkään uskonnollinen ihminen, ja tuntuu vähän hassulta jos sitten hyödyntäisin näitä palveluja, mutta hyvä tietää!

Itse tykkäisin kognitiivisesta terapiasta näin ajatuksena, mutta ratkaisukeskeinen voisi olla nopea helpotus uupumukseen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ei se mitään orjatyötä ole. Itse tein 2 pvää viikossa, 4h päivässä. Järjestelyä. Pitivät työstäni niin paljon, että tätä nykyä ihan palkalla (lounastauko) :)

Olen itsekin ollut kuntouttavassa työssä ja hoksasin aika pian ne hyvät ja huonot puolet. Jos tuuri käy, niin oppii paljon uutta, voi luoda kontakteja ja muuta sellaista. Vaan pahimmassa tapauksessa tuntee itsensä orjuutetuksi ja riistetyksi ja työskentelee hiki hatussa saamatta juuri mitään itselleen. Päinvastoin, jopa epäkuntoutuu. Tai tällaisia ajatuksia ainakin minulla aikanaan oli.

Pyrin pitämään säännöllisin väliajoin arviointikeskusteluja asiakkaideni kanssa, jotta he saisivat ääntään kuuluviin. Kaikkein hirveintä on kuulla juuri nuita samoja ajatuksia mitä itselläni on ollut, ja se turhautuminen. Tietty muutamat ovat sellaisia että heillä ei ole mitään pahaa sanottavaa ja viihtyvät loistavasti. Mutta se ei silti poista sitä että joukossa on näitä jotka kokevat negatiivisesti, ja minun täytyisi jotenkin asia korjata ja toimintaa kehittää.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopeta duuni. 

Itse kuvittelin olevani korvaamaton ja ekassa työpaikassani valmistumisen jälkeen jatkoin hammasta purren. Ajoin itseni tosi huonoon kuntoon. Vielä 15 vuotta myöhemmin maksan siitä hintaa menetettynä terveytenä. Uupumus ja sitä seurannut masennus olivat niin rajuja.

Tiedän miten tiukilla työt on nykyään, mutta mikään ei ole sen arvoista että terveys kannattaa menettää.

nimim. Akateeminen siivooja

Tätä pelkään. Olen lukenut uupumuksesta, kuinka kauan kestää toipua siitä ja millaisia jälkiä se voi jättää. En halua muuttua yhden työn takia hermoraunioksi. Minulla ei ole enää mitään elämää töiden ohella. Kotona en pysty keskittymään mihinkään, kaikki harrastukseni olen lähes lopettanut kun en vaan jaksa ja vähäinen liikuntakin on jäänyt, puhumattakaan ruokailumuutoksista huonompaan. Tiuskin puolisolle ja itkeskelen, joskus vain tuijottelen tyhjyyteen ajatusten surratessa työasioissa. Masennustestistä sain keskivaikean diagnoosin, mutta psykologin kanssa puhuttiin että se on uupumuksen takia. En halua elää näin.

Ap

Älä lue tuosta uupumuksesta liikaa. Se vain masentaa. Sinulla on nyt paha olla, hyväksy se, ole itsellesi armollinen ja etsi kaikki mahdolliset keinot parantaa oloasi.

Pysähdy hetkeksi ja mieti mitä haluat elämältä ja työltä.

Ja kyllä ihmiset toipuvat ja pääsevät yli asioista. Ei kannata velloa liikaa noissa uupumustarinoissa, niitä on monesti melodramatisoitu.

Kannattaa hakeutua sinne terapiaan joka tapauksessa, jos kerta taustalla on lapsuustraumojakin. Kun olet kolme kk käynyt hoidossa siellä missä nyt käyt, niin sitten voit psykiatrian erikoislääkärin kirjoittaman lausunnon perusteella hakea Kelan korvausta psykoterapiaan. Se tietysti maksaa itsellekin, mutta varmasti on sen arvoista, kun todennäköisesti pystyt säilyttämään työkykysi ja luultavasti jopa parantamaan sitä.

Sano psykologille, että haluat Kelan korvaamaan psykoterapiaan. Ja sano sama sitten psykiatrille, kun pääset vastaanotolle. Ei sun ole pakko siellä itkeä, mutta kirjoita vaikka paperille, minkä asioiden takia tarvit mielestäsi terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopeta duuni. 

Itse kuvittelin olevani korvaamaton ja ekassa työpaikassani valmistumisen jälkeen jatkoin hammasta purren. Ajoin itseni tosi huonoon kuntoon. Vielä 15 vuotta myöhemmin maksan siitä hintaa menetettynä terveytenä. Uupumus ja sitä seurannut masennus olivat niin rajuja.

Tiedän miten tiukilla työt on nykyään, mutta mikään ei ole sen arvoista että terveys kannattaa menettää.

nimim. Akateeminen siivooja

Terveys tulee tietenkin kaikkein ensimmäisenä ja tärkeimpänä. Mutta itse työuupumuksen kokeneena voin sanoa, että siitä on myös mahdollista toipua ja oppia samalla paljon itsestään.

Itse myös miettisin niin, että jos työssä on edes jotain, jonka kokee antavan itselleen jotain, niin kannattaa ainakin yrittää opetella keinoja tulla toimeen rankkojen puolien kanssa. Ei siis hölmöyteen asti, mutta miettiä ja selvittää onko mahdollista oppia keinoja.

Itse esimerkiksi tuttuja lääkäreitä, kuten yhtä tapaturma-asemalla työskentelevää ortopediä, joka siis nykyään työkseen hoitaa niitä kaikkein pahimpien onnettomuuksien uhreja, seuraamalla olen huomannut että siinä tapahtuu kyllä iso oppiminen juuri tuossa kyvyssä suhtautua asioihin.

Toinen esimerkki siitä, että coping -keinoja on mahdollista oppia on tuttavani, joka toimii julkisella sektorilla syyttäjänä jutuissa joissa uhrit ovat lapsia. Hän on kertonut, että jotta työtä olisi mitenkään mahdollista kestää, tapaavat näitä juttuja hoitavat sosiaalityöntekijät, poliisit ja syyttäjät säännöllisesti yhdessä vapaa-ajalla ja pystyvät yhteisten keinojen kautta kestämään asioita jotka tuottavat niin valtavaa psyykkistä tuskaa.

Eli keinoja on mahdollista oppia. Tietenkin pitää olla rehellinen siinä, onko itsestään siihen vaan olisiko jokin toinen ratkaisu parempi itselleen.

Itse en esimerkiksi varmastikaan kestäisi kummassakaan noissa mainitsemissani ammateissa.

Mutta jos pidät työstä jollain tavalla ja saat siitä joskus myös tyydytystä voidessasi auttaa, niin sinuna ainakin hieman rauhoittaisin nyt tilanteen enkä ottaisi heti lopareita vaan selvittelisin omaa itseäni, tunteitani ja pyrkisin oppimaan selviytymiskeinoja. Niistä hyödyt elämässä joka tapauksessa.

Olet kuitenkin ilmeisesti uusi alalla ja melko nuori, joten reaktiosi tilanteeseen ei varmaankaan ole kovin yllättävä vaan kertoo enemmän siitä, että olet herkkä, tunnollinen ja empaattinen ihminen. Et ilmeisesti ole saanut tosiaan tarvittavaa ohjausta ja tukea työpaikalla, mutta jos muut eivät aivan ihan hirviöitä ole ja haluaisit jatkaa työssä jos vaan jaksaisit, niin anna itsellesi aikaa ja pyri etsimään ratkaisuja.

Itselläni on valtavan huono stressinsietokyky, joten olen ehkä hieman väärällä alalla. Joissakin projekteissa on tiukkoja deadlineja, enkä sellaisten noudattamista voi vaatia kuntouttavassa olevilta. Joskus on käynyt niinkin että säästän heitä, ja teen itse ylitöinä projektin loppuun.

Coping-keinoissani on kovasti parantamisen varaa. Olen saanut liudan neuvoja ja lappuja, enkä vielä ole onnistunut kuin harjoittelemaan hengitystekniikkaa. Olo on jotenin niin romu, kotona kun ei jaksa muuta tehdä kuin lösähtää sohvalle ja nukahtaa. Tiedän että harrastaminen helpottaisi, mutta ajatukset täytyisi saada hiljennettyä päässä jotta jotain jaksaisin kotona tehdä.

Tietyllä tavalla pidän työstäni. On ilahduttavaa huomata kun asiakkaat kehittyvät, oppivat uusia taitoja ja sosiaalisia kykyjä, voittavat pelkojaan. Mutta tiedän myös sen että en jaksa niin montaa ihmistä ohjata kuin nyt. Jaksan olla jotenkuten kunnolla läsnä ehkä kolmelle ihmiselle, niin että he saisivat jotain hyötyä. Mutta nyt ryhmäni on noin kymmenessä, jolloin kaikki on yhtä sähläystä.

Ap

Jos et pärjää työssäsi, lopeta se ja etsi helpompi. Itsesi ja muiden vuoksi.

Ensin kannattaa selvittää millä % näistä alkoholisteista ja MT-ongelmaisista kukaan pääsisi oikeaan työelämään kiinni, mitä sellaisia taitoja pystyt realistisesti opettamaan?  Eikö ole parempi kaikille että otatte löysin rantein, keksitte jotain yhteisöllistä puuhaa, istutte rupattelemassa kahvikupin ääressä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hankala ja tympeä tilanne. Nyt sinun on kuitenkin hoidettava oma pääsi kuntoon, muuten sinusta ei ole apua kenellekään muulle. Lämpimästi suosittelen kognitiivista psykoterapiaa.

Olen nyt pari kuukautta käynyt hoitajan luona juttusilla, ja yrittänyt päästä johonkin hoitoon. Toivon että pääsisin psykoterapiaan, tuntuu että näitä ongelmia on hankalasta lapsuudesta johtuen ihan hyvä käsitellä.

Valitettavasti vedän automaattisesti sen jaksavan ihmisen maskin päälle kun olen muiden kuin perheen kanssa tekemisissä. Hymyilen automaattisesti, ja vaikutan terveemmältä kuin olen. En  vain osaa päästää itseäni haavoittuvaksi ja itkeväksi, oli sitten edessä lääkäri jolle tiedän että minun on tarpeellista näyttää sekin puoli.

Avun saaminen tuntuu kestävän niin kauan. Työpsykologin aikojakin on vain harvoin ja olo on ihan sietämätön.

Ap

Pystytkö puhumaan kenellekään vaikkapa kokeneemmalle työkaverille joka osaisi neuvoa miten tavallaan "kovettaa" itsensä niin että jaksaa? Siis ei niin, ettet edelleen tekisi työtäsi hyvin, mutta oppisit vähän sellaisia taitoja kuin vaikka ensihoitajilla yms. muissa rankoissa ammateissa olevilla on? Että saisit jotain kautta vertaistukea ja neuvoja.

Voisi olla myös työpaikan ulkopuolelta, jos tunnet esimerkiksi henkisesti rankkoja tehtäviä tekeviä ihmisiä, kuten vaikkapa tiettyjen tehtävien sairaanhoitajat, poliisit, yms. Voisitte puhua noista rankoista tunteista ja miten jaksaa niiden kanssa.

Teet kuitenkin hienoa ja arvokasta työtä, joten olet varmasti nyt jo auttanut monen elämää ja varmasti pystyt auttamaan paljon jatkossa jos löydät keinot pitää itsestäsi huolta niin että jaksat.

Sillä vähän tänne palstalle avauduin. Tuttavapiirissäni ei ole ketään sellaista henkilöä jolla olisi jokin tuollainen ammatti. Eräs työtoveri on joka kovasti ymmärtää ihmisen sielunelämää, mutta en haluaisi kuormittaa häntä asioillani. Nolottaa jo nyt kun olen useasti hänelle asioista puhunut, mutta en osaa muuttaa itseäni toimivammaksi yksilöksi. Ajattelin että tuo terapia olisi oikotie onneen, ja osaisin ja jaksaisin sitten toimia työssä. Vaan naiivistihan tuonkin ajattelin. Siinä kestää yllättävän kauan päästä psykologille asti hoitoon, ja niin että saisin vielä omaa ajatusmaailmaani muutettua. Minulle povattiin että se voi ottaa jopa vuoden-kolme tiivistä viikottaista terapiaa, jotta osaisin käsitellä tunteeni eritavalla.

Häpeä siitä että en osaa, nolotus että kuormitan muita tällä asialla ja turhautuminen siitä että en osaa muuttua ja toimia työssäni oikein raastaa.

Ap

Voi että. Älä ole niin rankka itsellesi. "Vertaistuessa" kun kuitenkin molemmat saavat jotain.

Mutta ihan oikeasti, monet ihmiset varmaan vierastavat sitä, mutta itse sain valtavan avun keskusteluavusta diakonin kanssa. En ole tosiaan yhtään uskonnollinen, mutta minulla oli vaikea tilanne elämässä ja halusin vain itsekkäästi jonkun, joka kuuntelisi minua. Tuttavien kanssa kun niin itsekäs kun ei voi olla.

En odottanut jutulta mitään, halusin tosiaan vain jonkun kuuntelemaan. Mutta olin tosi myönteisesti hämmästynyt. Diakoni oli tosi reipas, viisas, elämänmyönteinen ja kävi ilmi että heillä on terapeuttikoulutusta. Pääsin nopeasti, ihan vain soittamalla omaan seurakuntaan ja etsittyäni nettisivuilta puhelinnumeron diakonissatyölle. Taisin saada tunnin ajan jo samalle viikolle tai seuraavalle. Kävin parikymmentä kertaa viikon-parin välein.

Ja oli oikeasti todella paljon apua! Ei siis mitään uskonnollisuutta, vain järkeä ja ymmärrystä. Paras oli se, että siinä ei lähtökohtaisesti suhtauduttu niin, että minussa olisi jotain "vikana" vaan että vaikeatkin tunteet ovat normaaleja ja terveitä, osa elämää. Niiden kanssa pitää vain oppia pärjäämään. Ja neuvot olivat hyvin elämänviisaita ja käytännöllisiä, ei siis tosiaan mitään uskontoa, joten sitä ei kannata vierastaa.

Ja ihaninta oli, että sai itsekkäästi ilmaiseksi puhua koko sen tunnin ja valittaa! :-) Eikä toinen vain voivotellut kuten monet esimerkiksi työpsykologit tekevät, vaan ratkaisukeskeisesti toi iloa ja toivoa sekä ymmärrystä omiin tunteisiin sekä armollisuutta itselle.

Eli jos vain et pelkää tuota yhteyttä kirkkoon liikaa (se ei tosiaan tullut missään esille ja olen itse "tapakristitty" eli en tosiaan ole uskontoa tai kirkkoa tuputtamassa - tuolloin halusin tosiaan vain jonkun jolle puhua). Niin etsi netistä vaikka nyt samantien oman seurakuntasi diakonian puhelinnumero, soita ja pyydä keskusteluaikaa! Ei tarvitse mitään lähetteitä, kaikki on täysin luottamuksellista, ilmaista ja jos se ei tunnu hyvältä niin ei ole mitään tarvetta mennä takaisin. Mutta se voi oikeasti auttaa!

Pidän tämän mielessä. On aina iso kynnys lähtä puhumaan asiasta jonnekin uuteen paikkaan  tai uudelle henkilölle. Mutta hyvä tietää että on jokin vaihtoehto, jonne saattaa ehkä nopeammin päästä kuin psykologille. Onkohan heille mahdollista saada ilta-aikaa, jos joskus on töiden jälkeen tarvetta?

Ap

Hei,

Kiva että harkitset asiaa. Itselläni kun auttoi niin paljon, siksi siitä niin innokkaasti puhun :-) Vaikka en edes käy kirkossa eli en tosiaan ole kirkkoa tai uskontoa tuputtamassa :-)

Voi hyvinkin saada ilta-ajan, kannattaa ainakin kysyä. Itse pystyin sopimaan hyvin joustavasti tapaamisia. Toisaalta nyt kun olet sairauslomalla niin voit ainakin käydä sen tutustumiskerran ilman noita työaikataulujen rajoituksia. Itselläni diakoni jopa kävi kanssani kahteen kertaan tunnin puhelinkeskustelun kun minulla oli oikein paha olo enkä päässyt paikalle. Muutenkin oli hyvin tavoitettavissa puhelimella.

Ja tosiaan, oli niin helpottavaa kun soitettuani minulle tarjottiin aikoja heti jo samalle tai seuraavalle viikolle (en muista aivan tarkkaan, mutta siis päivistä oli kyse). Joten tosiaan, olisi ihanaa jos uskaltautuisit ainakin kokeilemaan ja toivottavasti sinulle osuisi oikein hyvä diakoni!

Itselläni oli nuori nainen, joten tuntui nopeasti kuin olisi ystävälle puhunut. Ja koska näki koko ajan niin paljon erilaisia elämäntilanteita, niin oli perspektiiviä. Esimerkiksi sinun suhteesi varmaan vain ihailisi sitä, että haluat auttaa ja että välität niin paljon muista ihmisistä että se tuo sinulle pahaa oloa. Sehän on todella ihailtavaa!

Ja iso ero, mikä minua auttoi, oli se perustavanlaatuinen ero tuossa ja työpsykologin terapiassa, että työpsykologin kanssa kun oli jotenkin se oletus, että minussa on jotain "vikaa" ja se pitää korjata vaikka väsymiseni ja paha oloni johtui työolosuhteista, joiden jopa sisäisessä selvityksessä todettiin rikkoneen työsuhdelakia.

Diakoni taas suhtautui minuun normaalina, terveenä ihmisenä jolla vain oli paha olo omien tunteideni takia ja olosuhteiden takia. Ja että se oli normaalia ja tervettä, että reagoi ikävillä tunteilla vaikeisiin tilanteisiin ja että oli tärkeämpää oppia tulemaan niiden tunteiden kanssa toimeen sekä löytää keinoja ratkaista vaikea tilanne.

Kuulostaa mahtavalta. Minua hävettää purkaa näitä asioita jatkuvasti puolisolle ja kuormittaa muita. Se että minulla olisi apua muussakin suunnassa kuin vaan työpsykologissa olisi loistavaa. Ja että aikoja saa nuinkin hyvin! Olen miettinyt näitä auttavia puhelimiakin kun on ollut todella ahdistavaa, mutta en ole keksinyt mikä sellainen olisi uupumustilanteessa minne soittaa. Jos näillä diakoneilla on vastaavia, niin pelkkä ajatuskin lohduttaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa hakeutua sinne terapiaan joka tapauksessa, jos kerta taustalla on lapsuustraumojakin. Kun olet kolme kk käynyt hoidossa siellä missä nyt käyt, niin sitten voit psykiatrian erikoislääkärin kirjoittaman lausunnon perusteella hakea Kelan korvausta psykoterapiaan. Se tietysti maksaa itsellekin, mutta varmasti on sen arvoista, kun todennäköisesti pystyt säilyttämään työkykysi ja luultavasti jopa parantamaan sitä.

Tätä yritän. Tuskin se on mitenkään pahitteeksikaan vaikka hoitoon pääsisikin. Se että osaisin ja jaksaisin paremmin töissä ja vapaalla on sen arvoista.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Sano psykologille, että haluat Kelan korvaamaan psykoterapiaan. Ja sano sama sitten psykiatrille, kun pääset vastaanotolle. Ei sun ole pakko siellä itkeä, mutta kirjoita vaikka paperille, minkä asioiden takia tarvit mielestäsi terapiaa.

Olen miettinyt onko ihan hölmöä mennä vastaanotolle lappujen kanssa. Tuntuu että pää on siinä jamassa että ajatuksen ei surraa ihan kunnolla, ja pitäisi olla lunttilapulla kaikki oireet jokta vaivaa, ettei mikään jää sanomatta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ensin kannattaa selvittää millä % näistä alkoholisteista ja MT-ongelmaisista kukaan pääsisi oikeaan työelämään kiinni, mitä sellaisia taitoja pystyt realistisesti opettamaan?  Eikö ole parempi kaikille että otatte löysin rantein, keksitte jotain yhteisöllistä puuhaa, istutte rupattelemassa kahvikupin ääressä? 

Tiedän että joukossa on näitäkin jotka eivät tule koskaan työllistymään, mutta ei se silti sitä meinaa että luovuttaisin heidän kanssaan. Tarkoitus on opettaa myös elämänhallintaa, saada ryhmäytymisen tunnetta ja rytmiä. Haluan että olisi tarjolla ympäristö jonne on mukava palata, ja olisi jotain motivaatiota oppia uusia taitoja. Oli se sitten jokin työtaito, tai elämänhallintaan liittyvä.

Toivoisin että voisin rauhallisin mieli istua kahvilla asiakkaideni kanssa, vaan kalenteri on yleensä melko täynnä kokouksia ja koulutuksia ja ties mitä muuta joka vie aikaa läsnäololta asiakkaiden kanssa. Ja kaiken hyvän päälle paikasta ja tehtävästä toiseen säntäily stressaa ihan suunnattomasti. Pelkkä asiakkaiden kanssa olo on sellaista että huomioni surraa tasaisesti jokaiseen, jolloin missään välissä ei oikein ole aikaa, jolloin voisin keskittyä rennosti yhteen asiaan kerrallaan.

Ehkä tämä kaikki on vältettävissä ja suunnattavissa enemmän sinne "löysin rantein" asenteeseen. En vain osaa kääntää ajatteluani niin. Minulle tulee heti tunne että teen työni huonosti, ja nämä asiakkaani kärsivät siitä.

Ap

Tämä jatkuva poissaolomeinen hävettää. Työtoverit joutuvat paikkailemaan, ja asiakkaani ovat kummissaan.Se on kai nyt ihan tiedossa työpaikallani että olen uupunut, mutta en silti ole kehdannut kunnolla nostaa kissaa pöydälle. Tuntuu että olen jo nyt riesana, ja nostaisin uupumustani jotenki parrasvaloihin. Asiakkaillenikaan en ole sen kummemmin kehdannut selittää, kuin ympäripyöreästi että muutama projekti stressaa, tai että olen ollut flunssassa.

Äärimmäisen noloa on kun saatan kaupassa törmätä työtuttuihin. Vaikutan varmaan joltain krapulaiselta silmät turvonneena ja kärry einestä täynnä. Pelkään että tämä tulee vaikuttaman tuleviin töihini. Puoliso koettaa vakuutella että ei se niin ole, mutta töideni ja kokousten kautta olen huomannut miten pienet piirit tässä loppujen lopuksi on.

Ap