Petyin kosintaan

Vierailija kirjoitti:

Aika vaikeaa. Mistä mies olisi voinut tietää, että rannalla kävely, jota tehdään usein samassa paikassa on parempi paikka kosinnalle kuin hetki, jolloin tuntee olevansa erityisen onnellinen ja läheinen toisen kanssa? Sillä siltä tuo kuulosti minun korvaan, kysymys pulpahti ulos suusta sillä hetkellä, kun todella tarkoittaa sitä, tuntee, miten rakastaa ja haluaa elää elämänsä aina näin, toisen kanssa?

Miten tämän voi päihittää jokin ennalta suunniteltu kosiokävelyretki?  Voisiko ajatella niin, että mieskin (tai kumpi nyt kosiikaan) haluaa nimenomaan tuntea hetken olevan oikea tunnepuolelta, ja ainakin itselleni se on hemmetisti paljon tärkeämpää kuin jokin suunniteltu ja viilattu tempaus, jossa lausutaan etukäteen opetellut sanat.

Niinpä, nämä on just nimenomaan näitä asioita joita nyt pyörittelen päässäni ristiriitaisin fiiliksin. Miehen tunteet vs. omat tunteet/odotukset, ja että missä minulla itselläni menee kompromissin raja, jokainen kuitenkin asettaa omat standardinsa niin mies kuin minäkin ja meidän ei nyt kohdanneet tällä kertaa...

Kuule, jos toi tilanne nyt meni omalla tavallaan niin ei hätää, te voitte yhdessä tehdä varsinaisen asian juhlistamisesta vähän mieleenpainuvamman. Sano miehellesi että mitä jos juhlistetaan kahden kesken sitä asiaa, että me rakastetaan toisiamme, me mennään naimisiin ja meistä tulee perhe. Varataan vaikka romanttinen ravintolailta, jotain vähän erilaista.

Sanot tämän nätisti ja autat että hetkestä tulee erilainen kuin arjesta. Kaikki on hyvin ja teistä tulee onnellisia, voit ottaa kosinnan juhlistamisen uudestaan vaikka joka vuosipäivä.

Ap on varmaan melkoinen bridezilla, kun on aika järjestää itse häät...

Minä aikoinaan kosin miestä sanomalla ennen nukkumaan menoa, että "meidän pitäis mennä naimisiin".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HEL-NYC kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olimme asuneet yhdessä puolitoista vuotta, kun meille tuli ihan hirveä riita. Katsoin tulleeni loukatuksi, jätin miehen töissä ollessa kihlasormuksen keittiön pöydälle kirjelapun kera, ja lähdin lapsuudenkotiini toiseen kaupunkiin. Sieltä käsin sitten soitin eräälle ystävälleni, jolla myös oli juuri äskettäin ollut parisuhdeongelmia, ja juttelimme puhelimessa varmaan pari tuntia. Illemmalla aloin miettiä, että tässä on nyt niin isoista asioista kysymys, että ei tätä näin voi jättää. Joten seuraavana päivänä hyppäsin uudestaan auton rattiin ja ajoin takaisin yhteiseen kotiini kihlattuni kanssa. Hän ei ollut kotona, ja totesin, että jääkaappi tarvitee täyttämistä, joten kävelin lähikauppaan. Yllätyksekseni kassalle perääni tuli kihlattuni, joka töistä tullessaan oli ajatellut jääkaapista samoin kuin minä. Hän kysyi minulta kassajonossa hiljaa, tulinko hakemaan tavaroitani. Vastasin siihen, että tulin juttelemaan. Kotona puhuimme asiat halki. Ilmoitin tyynesti, että jos hän haluaa meidän pysyvän yhdessä - ja hän halusi - sitten menemme naimisiin. Hän kysyi, että milloin. Sanoin, että toukokuussa, sen päivän vuosipäivänä, jolloin olimme tavanneet. Hän sanoi siihen, että se sopii hänelle oikein hyvin.

Tuosta päivästä tuli viime kuussa 24 vuotta. Toukokuussa menimme sitten naimisiin, ja siitä tulee ensi kuussa sen 24 vuotta. Minua ei siis koskaan kosittu, enkä siitä asiasta ole koskaan sen kummemmin ollut nyreissäni. Minä vain olen ollutkin aina jalat maassa -tyyppiä enkä prinsessa koskaan, eivätkä Hollywood-elokuvat ole minulle koskaan olleet mikään malli siitä, miten eletään.

Siis miten olitte kihloissa ennen tuota, jos puhut tuosta "kosintana"?

Sinä ilmeisesti asut jossain muualla kuin Suomessa, olet asunut jo jonkin aikaa? Kas, Suomessa pari usein alkaa asua yhdessä (it's called avoliitto), ja jotkut menevät silloin kihloihin, mutta eivät kaikki. Kihlasormus nykypäivän (tai ainakin neljännesvuosisadan takaisen) Suomessa ei välttämättä ole tuloksena kosinnasta (ah armain! tullos vaimokseni kesäkuun kahdeskymmeneskahdeksas kolmen vuoden kuluttua!) vaan se on monelle vain ulkoinen merkki siitä, että ollaan pariskunta ja asutaan avoliitossa, mutta ei välttämättä mennä virallisesti naimisiin koskaan. Noin ainakin meillä oli tilanne syksystä 1990 saakka siihen päivään maaliskuuta 1992, jolloin ilmoitin, että haluan virallistaa suhteemme ja ottaa hänen sukunimensä. Näin meillä, miten muilla?

Eli teinikihlaus, jolla ei ole mitään tekemistä oikean kihlauksen kanssa. Koskiko riitanne sitä, että mies ei olisi halunnut kanssasi naimisiin vaan "näin on ihan hyvä".

Teinikihlaus? Joo, jos teineiksi lasketaan 25- ja 27-vuotiaat, jonka ikäisiä olimme, kun kihlauduimme. Riita ei koskenut avioliittoa vaan aivan muita asioita, joita tulee eteen silloin, kun yhdessä asutaan. Oletko asunut koskaan kenenkään vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvan kanssa yhdessä? Vähän tuntuu, että et ole.

Miksi kiristit miehesi naimisiin kanssasi, jos olet niin uniikki lumihiutale, että koet sinulla olevan varaa kritisoida täällä muita? Paljon persoonallisempaa olisi ollut olla menemättä naimisiin ollenkaan, eli jostain otit itsekin mallia.

Kiristin? :D Joo, kiristyksellä se onkin minun kanssani ollutkin kaikki nämä vuodet eikä ole pois lähtenyt. :D Huh huh, mutta olette te hauskoja, ladies. :D

Nyt, kun naurultani saan taas hengityksen kulkemaan, totean, että mies otti sitten ohjat vihkimisessä. Kumpikaan meistä ei kuulunut (eikä kuulu) kirkkoon, joten hänen puolestaan ei tarvinnut kiristää minua jättämään kirkkohäitä sikseen (hän ei olisi ikimaailmassa kävellyt pitkin kirkon pitkää käytävää edes minun takianI), mutta hänen ehdoillaan mentiin, koska hän ei halunnut häistään "sirkustapahtumaa". Eli paikalla olivat vain meidän kaksi todistajaamme, vanhemmat ja sisarukset lapsineen. Kenellekään muulle tutulle tai sukulaiselle ei kerrottu ennen kuin vihkiäisten jälkeen, jotkut näkivät kesällä hääkuvamme sanomalehdestä ja tiesivät vasta siitä. Minulle tämä "kiristys" sopi mitä mainioimmin, koska olen aina inhonnut huomion keskipisteenä olemista. En aloittanut edes omaa ylioppilaskakkuani, koska paikalla oli liikaa väkeä. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HEL-NYC kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olimme asuneet yhdessä puolitoista vuotta, kun meille tuli ihan hirveä riita. Katsoin tulleeni loukatuksi, jätin miehen töissä ollessa kihlasormuksen keittiön pöydälle kirjelapun kera, ja lähdin lapsuudenkotiini toiseen kaupunkiin. Sieltä käsin sitten soitin eräälle ystävälleni, jolla myös oli juuri äskettäin ollut parisuhdeongelmia, ja juttelimme puhelimessa varmaan pari tuntia. Illemmalla aloin miettiä, että tässä on nyt niin isoista asioista kysymys, että ei tätä näin voi jättää. Joten seuraavana päivänä hyppäsin uudestaan auton rattiin ja ajoin takaisin yhteiseen kotiini kihlattuni kanssa. Hän ei ollut kotona, ja totesin, että jääkaappi tarvitee täyttämistä, joten kävelin lähikauppaan. Yllätyksekseni kassalle perääni tuli kihlattuni, joka töistä tullessaan oli ajatellut jääkaapista samoin kuin minä. Hän kysyi minulta kassajonossa hiljaa, tulinko hakemaan tavaroitani. Vastasin siihen, että tulin juttelemaan. Kotona puhuimme asiat halki. Ilmoitin tyynesti, että jos hän haluaa meidän pysyvän yhdessä - ja hän halusi - sitten menemme naimisiin. Hän kysyi, että milloin. Sanoin, että toukokuussa, sen päivän vuosipäivänä, jolloin olimme tavanneet. Hän sanoi siihen, että se sopii hänelle oikein hyvin.

Tuosta päivästä tuli viime kuussa 24 vuotta. Toukokuussa menimme sitten naimisiin, ja siitä tulee ensi kuussa sen 24 vuotta. Minua ei siis koskaan kosittu, enkä siitä asiasta ole koskaan sen kummemmin ollut nyreissäni. Minä vain olen ollutkin aina jalat maassa -tyyppiä enkä prinsessa koskaan, eivätkä Hollywood-elokuvat ole minulle koskaan olleet mikään malli siitä, miten eletään.

Siis miten olitte kihloissa ennen tuota, jos puhut tuosta "kosintana"?

Sinä ilmeisesti asut jossain muualla kuin Suomessa, olet asunut jo jonkin aikaa? Kas, Suomessa pari usein alkaa asua yhdessä (it's called avoliitto), ja jotkut menevät silloin kihloihin, mutta eivät kaikki. Kihlasormus nykypäivän (tai ainakin neljännesvuosisadan takaisen) Suomessa ei välttämättä ole tuloksena kosinnasta (ah armain! tullos vaimokseni kesäkuun kahdeskymmeneskahdeksas kolmen vuoden kuluttua!) vaan se on monelle vain ulkoinen merkki siitä, että ollaan pariskunta ja asutaan avoliitossa, mutta ei välttämättä mennä virallisesti naimisiin koskaan. Noin ainakin meillä oli tilanne syksystä 1990 saakka siihen päivään maaliskuuta 1992, jolloin ilmoitin, että haluan virallistaa suhteemme ja ottaa hänen sukunimensä. Näin meillä, miten muilla?

Eli teinikihlaus, jolla ei ole mitään tekemistä oikean kihlauksen kanssa. Koskiko riitanne sitä, että mies ei olisi halunnut kanssasi naimisiin vaan "näin on ihan hyvä".

Teinikihlaus? Joo, jos teineiksi lasketaan 25- ja 27-vuotiaat, jonka ikäisiä olimme, kun kihlauduimme. Riita ei koskenut avioliittoa vaan aivan muita asioita, joita tulee eteen silloin, kun yhdessä asutaan. Oletko asunut koskaan kenenkään vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvan kanssa yhdessä? Vähän tuntuu, että et ole.

Teinikihlat = mennään "kihloihin" ilman lupausta naimisiinmenosta. Vaikka toiset väittääkin toisin, esim. täällä on kattava keskustelu aiheesta: http://www.vauva.fi/keskustelu/2489674/mies_luulee_etta_kihlautuminen_j…

Sinun tarinassasi olitte "kihloissa" ja näköjään sormuksetkin olitte ostaneet sitoutumisenne merkiksi, mutta myöhemmin tarinassasi kerrot kuinka halusit päättää hääpäivän ja mies siihen suostui. Tässä vaiheessa menitte oikeasti kihloihin. Sitä ennen olitte teinikihloissa. Capiche?

Eeppistä!! :D av:n historian pisin ja uuvuttavin väittely muistetaan! Herätetääs se taas henkiin? Mulla on taas voimat palautuneet! T: "lainaismerkkimuija"

no olinpa nyt miten prinsessa tahansa, mutta olen itse niin romantikko, että haaveilen kunnon kosinnasta. Olisihan tuollainen vähän tylsä ja ihmettelisin moista kun tuo oma mies kuitenkin osaa olla todella romanttinen.

Vierailija kirjoitti:

Olisi ollut parempi jättää kosimatta?

Miehen kannalta varmasti, nainen ei edes haluaa oikeasti naimisiin, mutta kun niitä prinsessahäitä ei saa muuten kuin menemällä naimisiin.

Sääliksi käy miestä on eksynyt väärille vesille aitoine tunteineen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HEL-NYC kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olimme asuneet yhdessä puolitoista vuotta, kun meille tuli ihan hirveä riita. Katsoin tulleeni loukatuksi, jätin miehen töissä ollessa kihlasormuksen keittiön pöydälle kirjelapun kera, ja lähdin lapsuudenkotiini toiseen kaupunkiin. Sieltä käsin sitten soitin eräälle ystävälleni, jolla myös oli juuri äskettäin ollut parisuhdeongelmia, ja juttelimme puhelimessa varmaan pari tuntia. Illemmalla aloin miettiä, että tässä on nyt niin isoista asioista kysymys, että ei tätä näin voi jättää. Joten seuraavana päivänä hyppäsin uudestaan auton rattiin ja ajoin takaisin yhteiseen kotiini kihlattuni kanssa. Hän ei ollut kotona, ja totesin, että jääkaappi tarvitee täyttämistä, joten kävelin lähikauppaan. Yllätyksekseni kassalle perääni tuli kihlattuni, joka töistä tullessaan oli ajatellut jääkaapista samoin kuin minä. Hän kysyi minulta kassajonossa hiljaa, tulinko hakemaan tavaroitani. Vastasin siihen, että tulin juttelemaan. Kotona puhuimme asiat halki. Ilmoitin tyynesti, että jos hän haluaa meidän pysyvän yhdessä - ja hän halusi - sitten menemme naimisiin. Hän kysyi, että milloin. Sanoin, että toukokuussa, sen päivän vuosipäivänä, jolloin olimme tavanneet. Hän sanoi siihen, että se sopii hänelle oikein hyvin.

Tuosta päivästä tuli viime kuussa 24 vuotta. Toukokuussa menimme sitten naimisiin, ja siitä tulee ensi kuussa sen 24 vuotta. Minua ei siis koskaan kosittu, enkä siitä asiasta ole koskaan sen kummemmin ollut nyreissäni. Minä vain olen ollutkin aina jalat maassa -tyyppiä enkä prinsessa koskaan, eivätkä Hollywood-elokuvat ole minulle koskaan olleet mikään malli siitä, miten eletään.

Siis miten olitte kihloissa ennen tuota, jos puhut tuosta "kosintana"?

Sinä ilmeisesti asut jossain muualla kuin Suomessa, olet asunut jo jonkin aikaa? Kas, Suomessa pari usein alkaa asua yhdessä (it's called avoliitto), ja jotkut menevät silloin kihloihin, mutta eivät kaikki. Kihlasormus nykypäivän (tai ainakin neljännesvuosisadan takaisen) Suomessa ei välttämättä ole tuloksena kosinnasta (ah armain! tullos vaimokseni kesäkuun kahdeskymmeneskahdeksas kolmen vuoden kuluttua!) vaan se on monelle vain ulkoinen merkki siitä, että ollaan pariskunta ja asutaan avoliitossa, mutta ei välttämättä mennä virallisesti naimisiin koskaan. Noin ainakin meillä oli tilanne syksystä 1990 saakka siihen päivään maaliskuuta 1992, jolloin ilmoitin, että haluan virallistaa suhteemme ja ottaa hänen sukunimensä. Näin meillä, miten muilla?

Eli teinikihlaus, jolla ei ole mitään tekemistä oikean kihlauksen kanssa. Koskiko riitanne sitä, että mies ei olisi halunnut kanssasi naimisiin vaan "näin on ihan hyvä".

Teinikihlaus? Joo, jos teineiksi lasketaan 25- ja 27-vuotiaat, jonka ikäisiä olimme, kun kihlauduimme. Riita ei koskenut avioliittoa vaan aivan muita asioita, joita tulee eteen silloin, kun yhdessä asutaan. Oletko asunut koskaan kenenkään vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvan kanssa yhdessä? Vähän tuntuu, että et ole.

6v tulee miehen kanssa täyteen yhteiseloa tänä kesänä ja ei, emme ole riidelleet pahemmin mistään, saati heitelleet sormuksia pois. ja teinikihlat = "kihlat", joilla yritetään todistaa muille olevansa tosissaan ilman avioliittoaikeita.  Ja miten naimisiinmeno ratkaisi riitanne jos asia ei sitä koskenut?

Hauskintahan tässä keskustelussa on se, että täällä puhutaan jo siitä millanen olen kun hääjuhlat koittaa! Varmaan tulee nyt yllätyksenä monelle, mutta hääjuhla ei oikein edes kiinnosta minua, olemme miehen kanssa myös puhuneet että kumpikin haluaa pienet häät jossa vain läheisimmät paikalla. En ole kiinnostunut polttareista, en häämekosta, hääkakusta..

Kosinta oli minulle tärkeämpää, sillä minulle merkitsee enemmän meidän kahdenkeskiset muistot.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän  ap:n harmistuksen. Minulla itselläni on muuten mahtava mies, mutta ei mitään tajua romantiikan päälle. Ei kertakaikkiaan yhtään. Saan äitienpäivä-, joulu- ja synttärilahjat, mutta kiva olisi saada ne joskus romanttisemmin. Mies on monesti sanonut tyyliin pari viikkoa ennen juhlapäivää että niin sähän halusit sen laukun, tilaa sieltä nettikaupasta mistä kattelit... Tai joskus olisi kiva käydä ravintolassa niin että mies varaisi pöydän ja ilmoittaisi mulle että älä suunnittele lauantaille mitään menoa koska tein meitä koskevia suunnitelmia.

No kaikkea ei voi saada ja mies on oikeasti todella hyvä mies mutta olisihan se kiva edes kerran vuodessa saada jokin romanttinen ele jota on todella pohdittu ja mietitty etukäteen.

Tässäkin näkee kuinka erilaiset on ihmisten toiveet ja halut elämältä. Meillä ei kumpikaan ole mitään romanttista sorttia, lahjoja ei ostella merkkipäivien kunniaksi ellei sitten löydy jotain mukavaa ja tarpeellista annettavaa, jonka voi toki antaa myös ilman mitään merkkipäivää. Ei juhlita mitään vuosipäiviä, ja häät halutaan molemmat pitää ulkomailla häämatkan yhteydessä ilman ketään sitten kun sen aika on. Tämä "romanttisuuden" puute ei sulje sitä pois ettemmekö toisistamme välittäisi. Onneksi olemme toisemme löytäneet, miehelle oli edellinen parisuhde stressaavaa kun tyttöystävä odotti jatkuvasti romanttisia eleitä ja minulla taas yksi ex-poikaystäväni oli äärimmäisen romanttinen, toi esimerkiksi ensimmäisen 3 vuoden ajan kuukausipäivänä minulle aina ruusun ja suklaata ym. ja tämä ahdisti minua kun tuntui että pitäisi vastata jotenkin samalla tavalla ja olin aina vain että "öh, kiitos". 

Ymmärrän ketutuksesi. Mua kosittiin Eiffelin huipulla vuosipäivänä, sain myös kyseisen matkan lahjaksi mieheltäni. Onhan siinä vähän eroa. Ei nyt välttämättä ihan tuota tasoa tarvitse vaatia (en minäkään vaatinut, yllärinä toteutti), mutta jotain nyt sentään.

surullinenwaimo kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika vaikeaa. Mistä mies olisi voinut tietää, että rannalla kävely, jota tehdään usein samassa paikassa on parempi paikka kosinnalle kuin hetki, jolloin tuntee olevansa erityisen onnellinen ja läheinen toisen kanssa? Sillä siltä tuo kuulosti minun korvaan, kysymys pulpahti ulos suusta sillä hetkellä, kun todella tarkoittaa sitä, tuntee, miten rakastaa ja haluaa elää elämänsä aina näin, toisen kanssa?

Miten tämän voi päihittää jokin ennalta suunniteltu kosiokävelyretki?  Voisiko ajatella niin, että mieskin (tai kumpi nyt kosiikaan) haluaa nimenomaan tuntea hetken olevan oikea tunnepuolelta, ja ainakin itselleni se on hemmetisti paljon tärkeämpää kuin jokin suunniteltu ja viilattu tempaus, jossa lausutaan etukäteen opetellut sanat.

Niinpä, nämä on just nimenomaan näitä asioita joita nyt pyörittelen päässäni ristiriitaisin fiiliksin. Miehen tunteet vs. omat tunteet/odotukset, ja että missä minulla itselläni menee kompromissin raja, jokainen kuitenkin asettaa omat standardinsa niin mies kuin minäkin ja meidän ei nyt kohdanneet tällä kertaa...

Minusta olisi kauheaa, että minulle annettaisiin tehtäväksi ilmaista oma syvä tunteeni jollakin tietyllä tavalla, että sille olisi jotain odotuksia tyyliin 1. pitää ilmaista se yllättävästi, 2. pitää ilmaista se oikein = oikeilla sanoilla ja tietysti viimeisenä 3. pitää ilmaista minun syvä, itselleni tärkeä tunne siten, että toiselle tulee siitä sellainen olo, että juuri hänen tunteensa ovat tärkeät. Eli tässähän sanottaisiin suoraan, että sillä, että mitä minä tunnen, ei ole sitten paskankaan väliä. Kunhan vain se, mitä tunnen, tulee ilmaistua justiin toisen odotuksien mukaisesti.

Ei se minusta mikään kompromissi ole, että antaa toisen ilmaista tunteensa sillä hetkellä, sillä tavalla, kuin hän ne tuntee ja haluaa ilmaista. Jos sen kosinnan pitää tapahtua juuri oikein juuri oikealla hetkellä, niin eiköhän olisi siinä tapauksessa parasta pitää siitä itse kiinni. Ettei toinen vaan pääse mokaamaan ja sitä omine tunteineen sötköttämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HEL-NYC kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olimme asuneet yhdessä puolitoista vuotta, kun meille tuli ihan hirveä riita. Katsoin tulleeni loukatuksi, jätin miehen töissä ollessa kihlasormuksen keittiön pöydälle kirjelapun kera, ja lähdin lapsuudenkotiini toiseen kaupunkiin. Sieltä käsin sitten soitin eräälle ystävälleni, jolla myös oli juuri äskettäin ollut parisuhdeongelmia, ja juttelimme puhelimessa varmaan pari tuntia. Illemmalla aloin miettiä, että tässä on nyt niin isoista asioista kysymys, että ei tätä näin voi jättää. Joten seuraavana päivänä hyppäsin uudestaan auton rattiin ja ajoin takaisin yhteiseen kotiini kihlattuni kanssa. Hän ei ollut kotona, ja totesin, että jääkaappi tarvitee täyttämistä, joten kävelin lähikauppaan. Yllätyksekseni kassalle perääni tuli kihlattuni, joka töistä tullessaan oli ajatellut jääkaapista samoin kuin minä. Hän kysyi minulta kassajonossa hiljaa, tulinko hakemaan tavaroitani. Vastasin siihen, että tulin juttelemaan. Kotona puhuimme asiat halki. Ilmoitin tyynesti, että jos hän haluaa meidän pysyvän yhdessä - ja hän halusi - sitten menemme naimisiin. Hän kysyi, että milloin. Sanoin, että toukokuussa, sen päivän vuosipäivänä, jolloin olimme tavanneet. Hän sanoi siihen, että se sopii hänelle oikein hyvin.

Tuosta päivästä tuli viime kuussa 24 vuotta. Toukokuussa menimme sitten naimisiin, ja siitä tulee ensi kuussa sen 24 vuotta. Minua ei siis koskaan kosittu, enkä siitä asiasta ole koskaan sen kummemmin ollut nyreissäni. Minä vain olen ollutkin aina jalat maassa -tyyppiä enkä prinsessa koskaan, eivätkä Hollywood-elokuvat ole minulle koskaan olleet mikään malli siitä, miten eletään.

Siis miten olitte kihloissa ennen tuota, jos puhut tuosta "kosintana"?

Sinä ilmeisesti asut jossain muualla kuin Suomessa, olet asunut jo jonkin aikaa? Kas, Suomessa pari usein alkaa asua yhdessä (it's called avoliitto), ja jotkut menevät silloin kihloihin, mutta eivät kaikki. Kihlasormus nykypäivän (tai ainakin neljännesvuosisadan takaisen) Suomessa ei välttämättä ole tuloksena kosinnasta (ah armain! tullos vaimokseni kesäkuun kahdeskymmeneskahdeksas kolmen vuoden kuluttua!) vaan se on monelle vain ulkoinen merkki siitä, että ollaan pariskunta ja asutaan avoliitossa, mutta ei välttämättä mennä virallisesti naimisiin koskaan. Noin ainakin meillä oli tilanne syksystä 1990 saakka siihen päivään maaliskuuta 1992, jolloin ilmoitin, että haluan virallistaa suhteemme ja ottaa hänen sukunimensä. Näin meillä, miten muilla?

Eli teinikihlaus, jolla ei ole mitään tekemistä oikean kihlauksen kanssa. Koskiko riitanne sitä, että mies ei olisi halunnut kanssasi naimisiin vaan "näin on ihan hyvä".

Teinikihlaus? Joo, jos teineiksi lasketaan 25- ja 27-vuotiaat, jonka ikäisiä olimme, kun kihlauduimme. Riita ei koskenut avioliittoa vaan aivan muita asioita, joita tulee eteen silloin, kun yhdessä asutaan. Oletko asunut koskaan kenenkään vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvan kanssa yhdessä? Vähän tuntuu, että et ole.

Miksi kiristit miehesi naimisiin kanssasi, jos olet niin uniikki lumihiutale, että koet sinulla olevan varaa kritisoida täällä muita? Paljon persoonallisempaa olisi ollut olla menemättä naimisiin ollenkaan, eli jostain otit itsekin mallia.

Kiristin? :D Joo, kiristyksellä se onkin minun kanssani ollutkin kaikki nämä vuodet eikä ole pois lähtenyt. :D Huh huh, mutta olette te hauskoja, ladies. :D

Nyt, kun naurultani saan taas hengityksen kulkemaan, totean, että mies otti sitten ohjat vihkimisessä. Kumpikaan meistä ei kuulunut (eikä kuulu) kirkkoon, joten hänen puolestaan ei tarvinnut kiristää minua jättämään kirkkohäitä sikseen (hän ei olisi ikimaailmassa kävellyt pitkin kirkon pitkää käytävää edes minun takianI), mutta hänen ehdoillaan mentiin, koska hän ei halunnut häistään "sirkustapahtumaa". Eli paikalla olivat vain meidän kaksi todistajaamme, vanhemmat ja sisarukset lapsineen. Kenellekään muulle tutulle tai sukulaiselle ei kerrottu ennen kuin vihkiäisten jälkeen, jotkut näkivät kesällä hääkuvamme sanomalehdestä ja tiesivät vasta siitä. Minulle tämä "kiristys" sopi mitä mainioimmin, koska olen aina inhonnut huomion keskipisteenä olemista. En aloittanut edes omaa ylioppilaskakkuani, koska paikalla oli liikaa väkeä. :)

Näinhän sinä kirjoitit: "Ilmoitin tyynesti, että jos hän haluaa meidän pysyvän yhdessä - ja hän halusi - sitten menemme naimisiin." Eli asetit miehelle uhkavaatimuksen: joko menette naimisiin, tai eroatte. Kyllä se minusta kuulostaa kiristykseltä, koska käytännössä miehellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä kanssasi naimisiin, mikäli hän halusi pysyä yhdessä. Miksi mies ottaisi sinusta eron, kun teit hänelle selväksi aikoinaan, että ainoa keino saada pitää sinut hänen elämässään, on olla kanssasi aviossa?

Pointtihan oli kuitenkin nyt se, että kritisoit muun muassa Ap:ta hänen "Hollywood-elokuvista kopioimistaan malleista elää elämänsä", kun hän odotti kosinnalta vähän enemmän romantiikkaa. Mutta mistä mahdat itse keksineen niinkin omaperäisen ajatuksen kuin mennä naimisiin, elää miehesi kanssa avioliitossa esimerkiksi avoliiton sijaan? Sinulla ei oikeasti ole varaa arvostella muita, vaikka onhan se kieltämättä aika omaperäistä kiristää toinen avioliittoon, kun yleensä naimisiin mennään rakkaudesta.

mun mielestä on oikeus pettyä. Mutta miten sen pettymyksen osoittaa niin on asia erikseen. Voihan sitä sanoa nätisti, että "kulta, oli ihanaa että kosit. Olen kuitenkin hieman vanhanaikainen ja toivoisin, että voisin saada hieman romanttisemman kosinnan" tms. 

TOSI omituista valittaa kosinnasta vuonna 2016! Mihin unohtui se klassinen käden pyytäminen morsiamen isältä? Vaikka nyt jo asutaankin yhdessä ja lapsikin on tulossa.

Mielestäni pohjoismaisessa tasa-arvoisessa suhteessa naimisiinmenosta päätetään yhdessä kun kumpikin on siitä yhtä mieltä. Kokisin hyvin loukkaavaksi, että vain miehen mielipiteellä on väliä.

Omille lapsilleni olen sanonut, että naimisiin kannattaa mennä sitten, kun molemmat ovat sitä mieltä, että haluaa olla toisen kanssa eikä elämä ilman toista ole vaihtoehto. Liiton muoto on sitten jokaisen valittavissa; avioliitto, avoliitto, rekisteröity parisuhde.

Parasta elämässä on viihtyminen arkipäivässä rakkaan kanssa. Elämän tähtihetket ovat loppupeleissä ihan jotain muuta, kuin etukäteen suunnitellut spektaakkelit.

surullinenwaimo kirjoitti:

Hauskintahan tässä keskustelussa on se, että täällä puhutaan jo siitä millanen olen kun hääjuhlat koittaa! Varmaan tulee nyt yllätyksenä monelle, mutta hääjuhla ei oikein edes kiinnosta minua, olemme miehen kanssa myös puhuneet että kumpikin haluaa pienet häät jossa vain läheisimmät paikalla. En ole kiinnostunut polttareista, en häämekosta, hääkakusta..

Kosinta oli minulle tärkeämpää, sillä minulle merkitsee enemmän meidän kahdenkeskiset muistot.

Haloo. Sähän olit sanonut miehelle ennakkoon, ettet odota erityisen romanttista kosintaa ja sitten kun ei ollut sellainen, suutahdit, kun ei ollut spesiaali "omannäköinen" kosinta.

Olet juuri sitä tyyppiä, joka sanoo, ettei halua prinsessahäitä vaan "omannäköiset häät" ja sitten bridezilla vetää pultteja väärän sävyisistä servieteistä.

Vierailija kirjoitti:

Ei se minusta mikään kompromissi ole, että antaa toisen ilmaista tunteensa sillä hetkellä, sillä tavalla, kuin hän ne tuntee ja haluaa ilmaista. Jos sen kosinnan pitää tapahtua juuri oikein juuri oikealla hetkellä, niin eiköhän olisi siinä tapauksessa parasta pitää siitä itse kiinni. Ettei toinen vaan pääse mokaamaan ja sitä omine tunteineen sötköttämään.

Mun mielestä on kompromissi, jos toiselle on etukäteen luotu aikaisemmin jonkinlaiset odotukset esim. sanomalla vihjailevaan tyyliin että "katsotaan mitä mä keksin" ..siinä on jo vihjaistu, että saattaa ottaa myös sen kosittavan jotenkin huomioon, mun mielestä..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän  ap:n harmistuksen. Minulla itselläni on muuten mahtava mies, mutta ei mitään tajua romantiikan päälle. Ei kertakaikkiaan yhtään. Saan äitienpäivä-, joulu- ja synttärilahjat, mutta kiva olisi saada ne joskus romanttisemmin. Mies on monesti sanonut tyyliin pari viikkoa ennen juhlapäivää että niin sähän halusit sen laukun, tilaa sieltä nettikaupasta mistä kattelit... Tai joskus olisi kiva käydä ravintolassa niin että mies varaisi pöydän ja ilmoittaisi mulle että älä suunnittele lauantaille mitään menoa koska tein meitä koskevia suunnitelmia.

No kaikkea ei voi saada ja mies on oikeasti todella hyvä mies mutta olisihan se kiva edes kerran vuodessa saada jokin romanttinen ele jota on todella pohdittu ja mietitty etukäteen.

Tässäkin näkee kuinka erilaiset on ihmisten toiveet ja halut elämältä. Meillä ei kumpikaan ole mitään romanttista sorttia, lahjoja ei ostella merkkipäivien kunniaksi ellei sitten löydy jotain mukavaa ja tarpeellista annettavaa, jonka voi toki antaa myös ilman mitään merkkipäivää. Ei juhlita mitään vuosipäiviä, ja häät halutaan molemmat pitää ulkomailla häämatkan yhteydessä ilman ketään sitten kun sen aika on. Tämä "romanttisuuden" puute ei sulje sitä pois ettemmekö toisistamme välittäisi. Onneksi olemme toisemme löytäneet, miehelle oli edellinen parisuhde stressaavaa kun tyttöystävä odotti jatkuvasti romanttisia eleitä ja minulla taas yksi ex-poikaystäväni oli äärimmäisen romanttinen, toi esimerkiksi ensimmäisen 3 vuoden ajan kuukausipäivänä minulle aina ruusun ja suklaata ym. ja tämä ahdisti minua kun tuntui että pitäisi vastata jotenkin samalla tavalla ja olin aina vain että "öh, kiitos". 

Niin no mikä on jatkuvasti? En minäkään halua jatkuvia lemmenosoituksia, enkä ennenkaikkea julkisesti. Ahdistaisi minuakin joka kuukausi tuleva ruusu. Mutta niinkuin kirjoitin, edes kerran vuodessa olisi kiva saada jotain ilman että se täytyy itse varata tai tilata tms...

Hei miksi kaikkien pitäisi tyytyä arkiseen kosintaan jos se osalle matameista on ihan ok? Elämä on yhteinen matka ja matkalla on etappeja. Parasta on arki mutta arkea voi juhlistaa, siitähän jää pariskunnalle hyvä mieli ja muistot. Minä järjestän miehelleni ja minulle matkoja ja nautin kun hän on mielissään. Hän taas järjestää reissuja luontoon ja on iloinen kun hihkun intoa. Tosin meillä on todella hyvä parisuhde, ollaan jalat maassa mutta irrotellaan välillä.

Ap on ihan oikeassa, kannattaa huomioida ne merkittävät etapit matkan varrella koska niiden tarkoitus on korostaa sitä arjen tohinassa helposti unohtuvaa asiaa.. sinä siinä, sinä olet erityisen hieno ihminen, minun sydämeni valittu ja sinulla on suuri merkitys minun elämässäni. Sitten jaksaa taas sitä tasaista kun on saatu vauhtia mäestä (vasta- tai myötämäki?).

En minä menisi vähättelemään toisen ihmisen tarvetta tulla huomioiduksi ja kuulluksi. Jos itselle sillä ei ole niin merkitystä tai ei ole saanut suutansa auki suhteessaan niin mitä se on sinulta pois jos toinen ihminen haluaa olla spetsiaali. Toiset myös tahallaan himmaavat kosinnan merkitystä koska itsellä se on mennyt vähän niin ja näin. Meillä oli yksi väärin ymmärretty vahinkokosinta (ajatusleikki) kaksi hetken huumassa tehtyä kosintaa (humalaa ei lasketa vaikka se intohimoinen olikin) ja vasta neljänteen päätettiin suhtautua tosissamme (jos me tuo reissu saadaan maaliin niin perillä mennään kihloihin, töitä sai siis tehdä tosissaan että päästiin naimisiin).

Sulle neuvon antaisin ap, sano nätisti ja reippaasti miehellesi että otetaanpa vielä vahvistus kosinnalle ja tehdään siitä arjesta poikkeavaa, niin että se jää meidän molempien mieleen. Ymmärrän ettet ole hakemassa mitään spektaakkelia vaan merkitystä sinulle, teille tärkeälle asialle. Kerran elämässä, pitäähän sen tuntua jossain ja vähän nähdä vaivaa!

Eniten säälin ap:n miestä. Hän on avannut sydämensä ja kosinut parhaansa mukaan--> ei kelvannut. Nyt on siis ap:n vuoro kosia. Vinkiksi, miehille on aivan sama miten ja missä kosit, kunhan kosinta tulee suoraan sydämestä. Vain sillä on väliä.