Lue keskustelun säännöt.
Petyin kosintaan
surullinenwaimo
25.04.2016 |
Mies kosi eilen minua, makoilimme illalla sängyllä ja hän pyysi mua kääntymään itseensä päin, kysyi "miksi tykkäät olla mun kanssa?" ja sanottuani kertoi parilla sanalla miks itse tykkää olla minun kanssa..tämän jälkeen hän kysyi haluaisinko olla koko loppuelämän hänen kanssaan, johon vastasin että tietysti haluaisin... siinä se. En siis edes oikeasti tajunnut että hän kosi mua, vaan pari lausetta vaihdettuamme (en nyt muista mitä ne oli) tarkensin vielä jotenkin "niin siis jos toi oli kosinta?..." johon vastasi että kyllä oli tuutsä mun vaimoksi....
Olin niin hämmentynyt tilanteesta..onnellinen tietysti, sillä meille on tulossa vauva ja ollaan puhuttu naimisiinmenosta, mutta jonkin aikaa tuon jälkeen minut valtasi tosi iso pettymys:(
Olin mielessäni ajatellut/toivonut et miten mies ikinä kosiikaan, niin sen ei tarvii olla mitään hienoa, mut et kuitenkin varmaan hän näkis tilanteen eteen edes jotain pientä vaivaa, veisi vaikka kävelylle johonkin meidän tärkeään paikkaan tai ihan mitä vaan, mut tuossa sängyllä makoillessa mä en kunnolla edes nähnyt hänen silmiään koska valot oli pois päältä ja hämärää. Tuntuu että hän ei ajatellut tilanteessa yhtään mua ja että mistä mä olisin tykännyt, vaan et mikä hetki hänestä tuntuu oikealta..
Eilen illalla jo mulla oli kamala olo, pettynyt, mutta samalla syyllinen omasta pettymyksestäni/odotuksistani kun en halua loukata miestä, rakastan häntä yli kaiken..mies huomasi et jotain on vialla ja yritti kysellä tekikö jotain väärin. Ei oikein saatu kunnollista keskustelua aikaan. Tänään sit kerroin tuntemuksistani, mut keskustelu jäi kesken kun miehen oli pakko lähteä töihin, mies ehti kuitenkin sanoa et perutaan kosinta ja hän kosii uudestaan, että ymmärtää kyllä mua ja et tilanne tuntui HÄNESTÄ oikealta eilen. Nyt en tiedä yhtään miten päin olisin..kamala muisto jää tästä mikä piti olla yksi elämän onnellisimmista hetkistä, kosinta on kuitenkin jo kerran vaikka uusi kerta olis kuinka ihana:( Samalla tuntuu että olen ihan kamala ihminen, yritin tosissaan pitää pettymyksen sisälläni mut mä en onnistunut mitenkään, olisin niin toivonut että miten ikinä kosiikaan olisin saanut tuntea itseni edes jotenkin vähän erityiseksi, tai että hän olis jotenkin suunnitellut edes vähän...onko se liikaa vaadittu/odotettu?
Kommentit (309)
Vierailija kirjoitti:
Miksi naisen pitää aina järjestää kaikki kiva ja hauska ja romanttinen? Miksei mies voi ottaa vastuuta näistä asioista? Miksi nainen on prinsessa, jos hän toivoo miehen panostavan edes yhteen asiaan?
Joku ehdotti, että Ap varaa nyt ravintolasta pöydän ja järjestää romanttisen illan hänelle ja miehelle, jotta itselleen tulisi parempi mieli. Eikö mieheltä voi odottaa tällaista huomaavaisuutta, jos Ap on ilmaissut hänelle loukkaantuneensa?
Kuka tässä on sanonut, että naisen pitää järjestää kaikki kiva JA hauska JA romanttinen? Onpa aika helvetistä sinun parisuhteesi, jos miehesi ei mitään noista järjestä. Ei kai se miehen tehtävä ole ottaa vastuu kaikista noista? Jokainen on oman onnensa seppä, eikä sitä voi olettaa, että molemmat osapuolet on lähtökohtaisesti täysin samalla tasolla kaikissa asioissa.
Meillä esim. mies on paljon romanttisempi kuin minä ja haluaa paljon kaikkia hömpötyksiä. Molemmat siis tekevät kompromisseja ja itsekin yritän välillä keksiä jotain kivaa. Olisi silti aika hanurista, jos se toinen loukkaantuu siitä, että se minun kehittelemäni romantiikka on liian vähäpätöistä, kun nimenomaan näen vaivaa sen toisen ihmisen eteen asiassa, joka ei minulle merkitse samalla tavalla. Minä sitten järjestän meille kaikkia matkoja ja seikkailuja, joista mieheni ei ole yhtä kiinnostunut, mutta arvostaa panostamistani.
Näekkös! Ei näiden tarvitse olla mitenkään genitaaleihin sidonnaisia asioita. Antakaa ihmisten järjestää niitä aktiviteetteja, mitkä niitä kiehtoo, tai älkää ainakaan mollatko, jos yrittävät. On vähän mukavampaa molemmilla parisuhteen osapuolilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
HEL-NYC kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olimme asuneet yhdessä puolitoista vuotta, kun meille tuli ihan hirveä riita. Katsoin tulleeni loukatuksi, jätin miehen töissä ollessa kihlasormuksen keittiön pöydälle kirjelapun kera, ja lähdin lapsuudenkotiini toiseen kaupunkiin. Sieltä käsin sitten soitin eräälle ystävälleni, jolla myös oli juuri äskettäin ollut parisuhdeongelmia, ja juttelimme puhelimessa varmaan pari tuntia. Illemmalla aloin miettiä, että tässä on nyt niin isoista asioista kysymys, että ei tätä näin voi jättää. Joten seuraavana päivänä hyppäsin uudestaan auton rattiin ja ajoin takaisin yhteiseen kotiini kihlattuni kanssa. Hän ei ollut kotona, ja totesin, että jääkaappi tarvitee täyttämistä, joten kävelin lähikauppaan. Yllätyksekseni kassalle perääni tuli kihlattuni, joka töistä tullessaan oli ajatellut jääkaapista samoin kuin minä. Hän kysyi minulta kassajonossa hiljaa, tulinko hakemaan tavaroitani. Vastasin siihen, että tulin juttelemaan. Kotona puhuimme asiat halki. Ilmoitin tyynesti, että jos hän haluaa meidän pysyvän yhdessä - ja hän halusi - sitten menemme naimisiin. Hän kysyi, että milloin. Sanoin, että toukokuussa, sen päivän vuosipäivänä, jolloin olimme tavanneet. Hän sanoi siihen, että se sopii hänelle oikein hyvin.
Tuosta päivästä tuli viime kuussa 24 vuotta. Toukokuussa menimme sitten naimisiin, ja siitä tulee ensi kuussa sen 24 vuotta. Minua ei siis koskaan kosittu, enkä siitä asiasta ole koskaan sen kummemmin ollut nyreissäni. Minä vain olen ollutkin aina jalat maassa -tyyppiä enkä prinsessa koskaan, eivätkä Hollywood-elokuvat ole minulle koskaan olleet mikään malli siitä, miten eletään.
Siis miten olitte kihloissa ennen tuota, jos puhut tuosta "kosintana"?
Sinä ilmeisesti asut jossain muualla kuin Suomessa, olet asunut jo jonkin aikaa? Kas, Suomessa pari usein alkaa asua yhdessä (it's called avoliitto), ja jotkut menevät silloin kihloihin, mutta eivät kaikki. Kihlasormus nykypäivän (tai ainakin neljännesvuosisadan takaisen) Suomessa ei välttämättä ole tuloksena kosinnasta (ah armain! tullos vaimokseni kesäkuun kahdeskymmeneskahdeksas kolmen vuoden kuluttua!) vaan se on monelle vain ulkoinen merkki siitä, että ollaan pariskunta ja asutaan avoliitossa, mutta ei välttämättä mennä virallisesti naimisiin koskaan. Noin ainakin meillä oli tilanne syksystä 1990 saakka siihen päivään maaliskuuta 1992, jolloin ilmoitin, että haluan virallistaa suhteemme ja ottaa hänen sukunimensä. Näin meillä, miten muilla?
Kyllä kihlaus on Suomessakin edelleen avioliittolupaus. Nykyisin elämä vain on siinä mielessä vapaamuotoisempaa, että jokainen pari voi edetä itse haluamassaan järjestyksessä, eikä siinä perinteisessä kihlaus-avioliitto-yhteenmuutto-lapset. Ainoastaan kihlauksen ja avioliiton keskinäinen järjestys on edelleen sama kuin ennenkin.
Ihmiset ei ihan nää taas metsää puilta tässä keskustelussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistavia nämä ap:n lyttäykset. Kertoohan se jotain siitäkin, että mies ei tunne naistaan lainkaan, jos ei osaa yhtään mieluisaa kosintaa tehdä? Ja kuten ap viestissään sanoo, ei hän olisi odottanut mitään spektaakkelia tai kallista, vaan edes sen kävelyn kivaan paikkaan. Mua ainakin ahdistaisi, jos mies ei osaisi yhtään miettiä, millaisen kosinnan haluaisin.
Ehkä mies ajatteli, että kävely sinne kivaan paikkaan on liian tavallista, jos siellä kerran käydään usein.
Jos se paikka on tärkeä, niin ei kai se tarkoita että käydään usein? Ja tärkeä on aina tärkeä. Ja eikö enemmän tavallista ole olla sängyssä? Aika epäolennainen pointti.
Olin ymmärtävinäni, että siellä kivassa paikassa meren rannalla käydään melko usein. Anteeksi, jos ymmärsin väärin.
surullinenwaimo kirjoitti:
En ymmärrä mistä nämä Hollywood- ja elokuvavertaukset tulevat tähän keskusteluun, en ole ilmaissut mitään sellaiseen viittaavaa, päinvastoin omaan ideologiaani ei kuulu suureelliset materialismionnellisuudet ja spektaakkelit. Myöskään ikäni ei ole tullut esiin täällä joten teiniprinsessavertaukset eivät ainakaan faktaan perustu. Vastausten kieliasu ainakin kertoo jotain myös niiden kirjoittajista, vaikeaa näköjään olla provosoitumatta ja kirjoittaa asiallisesti... ;)
Mutta asiaan: olisin mieheltä toivonut, että kosintatilanteessa välittyisi että arvostaa minua ja välittää myös siitä minkälaisena minä tilanteen koen..
Tilanteesta olis voinut tehdä edes vähän erityisemmän ihan vaan viemällä vaikka sinne merenrantaan ja kosimalla siellä. Tai sanoja käyttämällä...
Joku puhui arkisuudesta, ja tosiaan minusta eilinen tilanne tuntui tosi arkiselta ja siltä että asia vain hoidettiin pois alta. Siksi petyin..
Mutta olet siis kumminkin raskaana? Se vasta arkista onkin...
Hohhoijjaa. Et sinä kuule osaa mitenkään kirjoittaa tästä asiasta siten, että välttyisit prinsessa- ja Hollywood-elokuvavertauksilta. Olet tekemisissä ihan tavallisen suomalaisen miehen kanssa etkä minkään prinssi Williamin, joka kanniskeli äitinsä sormusta viikkokaupalla Keniassa odottaen sopivaa hetkeä, jolloin tempaista se esiin ja pyytää Katea tulevaksi kuningattarekseen. Olisit sinäkin tullut raskaaksi prinssille suomalaisen miehen sijaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
HEL-NYC kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olimme asuneet yhdessä puolitoista vuotta, kun meille tuli ihan hirveä riita. Katsoin tulleeni loukatuksi, jätin miehen töissä ollessa kihlasormuksen keittiön pöydälle kirjelapun kera, ja lähdin lapsuudenkotiini toiseen kaupunkiin. Sieltä käsin sitten soitin eräälle ystävälleni, jolla myös oli juuri äskettäin ollut parisuhdeongelmia, ja juttelimme puhelimessa varmaan pari tuntia. Illemmalla aloin miettiä, että tässä on nyt niin isoista asioista kysymys, että ei tätä näin voi jättää. Joten seuraavana päivänä hyppäsin uudestaan auton rattiin ja ajoin takaisin yhteiseen kotiini kihlattuni kanssa. Hän ei ollut kotona, ja totesin, että jääkaappi tarvitee täyttämistä, joten kävelin lähikauppaan. Yllätyksekseni kassalle perääni tuli kihlattuni, joka töistä tullessaan oli ajatellut jääkaapista samoin kuin minä. Hän kysyi minulta kassajonossa hiljaa, tulinko hakemaan tavaroitani. Vastasin siihen, että tulin juttelemaan. Kotona puhuimme asiat halki. Ilmoitin tyynesti, että jos hän haluaa meidän pysyvän yhdessä - ja hän halusi - sitten menemme naimisiin. Hän kysyi, että milloin. Sanoin, että toukokuussa, sen päivän vuosipäivänä, jolloin olimme tavanneet. Hän sanoi siihen, että se sopii hänelle oikein hyvin.
Tuosta päivästä tuli viime kuussa 24 vuotta. Toukokuussa menimme sitten naimisiin, ja siitä tulee ensi kuussa sen 24 vuotta. Minua ei siis koskaan kosittu, enkä siitä asiasta ole koskaan sen kummemmin ollut nyreissäni. Minä vain olen ollutkin aina jalat maassa -tyyppiä enkä prinsessa koskaan, eivätkä Hollywood-elokuvat ole minulle koskaan olleet mikään malli siitä, miten eletään.
Siis miten olitte kihloissa ennen tuota, jos puhut tuosta "kosintana"?
Sinä ilmeisesti asut jossain muualla kuin Suomessa, olet asunut jo jonkin aikaa? Kas, Suomessa pari usein alkaa asua yhdessä (it's called avoliitto), ja jotkut menevät silloin kihloihin, mutta eivät kaikki. Kihlasormus nykypäivän (tai ainakin neljännesvuosisadan takaisen) Suomessa ei välttämättä ole tuloksena kosinnasta (ah armain! tullos vaimokseni kesäkuun kahdeskymmeneskahdeksas kolmen vuoden kuluttua!) vaan se on monelle vain ulkoinen merkki siitä, että ollaan pariskunta ja asutaan avoliitossa, mutta ei välttämättä mennä virallisesti naimisiin koskaan. Noin ainakin meillä oli tilanne syksystä 1990 saakka siihen päivään maaliskuuta 1992, jolloin ilmoitin, että haluan virallistaa suhteemme ja ottaa hänen sukunimensä. Näin meillä, miten muilla?
Asun toki pääasiassa ulkomailla, mutta kyllä jo silloin n. 15v sitten kun Suomessa asuin, kihlautumisella oli aivan sama merkitys kuin historiallisestikin; lupaus naimisiinmenosta.
Me olimme mieheni kanssa avoliitossa, ennen kuin menimme kihloihin. Päivämäärää ei kihlautumisen yhteydessä päätetty, vaan silloin yhdessä sovittiin, että mennään naimisiin -> kihlautuminen. Kihlautumisen merkiksi mies osti minulle sormuksen.
En ole ennen kuullutkaan että ihmiset olisivat "kihloissa" olematta kihloissa.
Minä olin sanonut miehelle joskus kauan aikaisemmin, että toivoisin hänen panostavan kosintaan, jos sellaiseen ryhtyy, mies oli unohtanut jo kaksi edellistä vuosipäivää, jotka oli oma-aloitteisesti pitkin vuotta luvannut järjestää ikimuistoisiksi ja oli hehkuttanut niistä kauan ja antanut ymmärtää, että jotain uskomatonta on tulossa. Ja sitten unohti koko asian. Kahdesti. No, kuitenkin, kosinta-asia oli ymmärretty ja se siitä siltä erää, mies tiesi miten olin pahoittanut mieleni noista vuosipäivistä (joita siis ei alun perinkään olisi edes tarvinnut juhlia ihmeemmin, mutta kun herra itse oli niistä hehkuttanut todella paljon). Erään aivan satumaisen ihanan päivän jälkeen mies tokaisi, että hänen piti kosia siellä ja siellä kun oli niin ihanaa, mutta ei sitten viitsinyt. Voi kiitos tästä tiedosta, miksi hemmetissä tuollaista edes pitää sanoa ja tehdä siitä ihme numero. En halunnut pitkään aikaan edes käydä samassa paikassa kun tuntui, että siellä minua melkein kosittiin, mutta eipä sitten kiinnostanutkaan.
Myöhemmin juttelimme ihan niitä näitä työjuttuja miehen toimistossa ja marmatin siitä, että pitäisi siivota ja oli kauhea kaaos muutenkin. Mies otti minut syliinsä (toimistotuolille) ja kysyi, että haluaisinko viettää loppuelämän hänen kanssaan. Vastasin leikilläni kieltävästi ja totesin vielä jotain pöhköä siihen päälle kun en edes tajunnut sen olevan kosinta. Mies ei tietenkään älynnyt perääntyä tässä vaiheessa kun olisi saanut vielä pelastettua tilanteen, vaan kysyi että haluaisinko hänen vaimokseen. Vastasin toki myöntävästi, mutta eipä se paljoa hetkauttanut tuo tilanne siellä sotkuisessa toimistossa kesken hommien. Mies tiesi, että se olisi ollut minulle tosi tärkeä asia ja tuo kosinta vain putkahti sillä hetkellä kuulemma hänen mieleensä.
Myöhemmin mies päätti uusia kosintansa kun tehtiin kiva yhteinen reissu. Valitsi vain surkeimman mahdollisen ajan ja paikan. Oltiin juuri kylvetty poreammeessa, juotu kuohuviiniä ja nautittu olostamme ja sama pöljäke päätti sitten polvistua kosia kaiken tämän jälkeen hotellihuoneen eteisessä kun laitoin hiuksiani. Olisi nyt edes siellä ammeessa kynttilöiden valossa tai jotain, mutta kun ei niin ei. No, yritys oli hyvä, tilannetajua ei vain saa edes rahalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
surullinenwaimo kirjoitti:
En ymmärrä mistä nämä Hollywood- ja elokuvavertaukset tulevat tähän keskusteluun, en ole ilmaissut mitään sellaiseen viittaavaa, päinvastoin omaan ideologiaani ei kuulu suureelliset materialismionnellisuudet ja spektaakkelit. Myöskään ikäni ei ole tullut esiin täällä joten teiniprinsessavertaukset eivät ainakaan faktaan perustu. Vastausten kieliasu ainakin kertoo jotain myös niiden kirjoittajista, vaikeaa näköjään olla provosoitumatta ja kirjoittaa asiallisesti... ;)
Mutta asiaan: olisin mieheltä toivonut, että kosintatilanteessa välittyisi että arvostaa minua ja välittää myös siitä minkälaisena minä tilanteen koen..
Tilanteesta olis voinut tehdä edes vähän erityisemmän ihan vaan viemällä vaikka sinne merenrantaan ja kosimalla siellä. Tai sanoja käyttämällä...
Joku puhui arkisuudesta, ja tosiaan minusta eilinen tilanne tuntui tosi arkiselta ja siltä että asia vain hoidettiin pois alta. Siksi petyin..
Mutta olet siis kumminkin raskaana? Se vasta arkista onkin...
Hohhoijjaa. Et sinä kuule osaa mitenkään kirjoittaa tästä asiasta siten, että välttyisit prinsessa- ja Hollywood-elokuvavertauksilta. Olet tekemisissä ihan tavallisen suomalaisen miehen kanssa etkä minkään prinssi Williamin, joka kanniskeli äitinsä sormusta viikkokaupalla Keniassa odottaen sopivaa hetkeä, jolloin tempaista se esiin ja pyytää Katea tulevaksi kuningattarekseen. Olisit sinäkin tullut raskaaksi prinssille suomalaisen miehen sijaan!
Hahhaha =) Tuo kommentti oli jo niin överi et piristi päivääni,kiitos :D
No olihan toi nyt oikeesti aika lame, sori vaan :D Mutta joskus joku juttu ei vaan ole se täyskymppi, eihän tuo nyt lopulta ole kuin yksi lyhyt hetki elämässä. Ehkä saat tai sulla on jo kotain ikimuistoisempia muistoja. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi naisen pitää aina järjestää kaikki kiva ja hauska ja romanttinen? Miksei mies voi ottaa vastuuta näistä asioista? Miksi nainen on prinsessa, jos hän toivoo miehen panostavan edes yhteen asiaan?
Joku ehdotti, että Ap varaa nyt ravintolasta pöydän ja järjestää romanttisen illan hänelle ja miehelle, jotta itselleen tulisi parempi mieli. Eikö mieheltä voi odottaa tällaista huomaavaisuutta, jos Ap on ilmaissut hänelle loukkaantuneensa?
Kuka tässä on sanonut, että naisen pitää järjestää kaikki kiva JA hauska JA romanttinen? Onpa aika helvetistä sinun parisuhteesi, jos miehesi ei mitään noista järjestä. Ei kai se miehen tehtävä ole ottaa vastuu kaikista noista? Jokainen on oman onnensa seppä, eikä sitä voi olettaa, että molemmat osapuolet on lähtökohtaisesti täysin samalla tasolla kaikissa asioissa.
Meillä esim. mies on paljon romanttisempi kuin minä ja haluaa paljon kaikkia hömpötyksiä. Molemmat siis tekevät kompromisseja ja itsekin yritän välillä keksiä jotain kivaa. Olisi silti aika hanurista, jos se toinen loukkaantuu siitä, että se minun kehittelemäni romantiikka on liian vähäpätöistä, kun nimenomaan näen vaivaa sen toisen ihmisen eteen asiassa, joka ei minulle merkitse samalla tavalla. Minä sitten järjestän meille kaikkia matkoja ja seikkailuja, joista mieheni ei ole yhtä kiinnostunut, mutta arvostaa panostamistani.
Näekkös! Ei näiden tarvitse olla mitenkään genitaaleihin sidonnaisia asioita. Antakaa ihmisten järjestää niitä aktiviteetteja, mitkä niitä kiehtoo, tai älkää ainakaan mollatko, jos yrittävät. On vähän mukavampaa molemmilla parisuhteen osapuolilla.
Ei tarvitse suuttua. :D Täällä aika moni on sitä mieltä, että Ap on turhamainen prinsessa, ja jos hän haluaa juhlistaa kihlautumista jotenkin romanttisemmin, hänen pitää järjestää se itse. Aika harva täällä on ollut sitä mieltä, että mies voisi nyt ottaa Ap:n pettymyksestä vaarin ja järjestää lohdutukseksi jotain kivaa. Etenkin, kun Ap on artikuloinut miehelleen mieltymyksensä ja pahan mielensä, eli miehen ei tosiaan tarvitse olla mikään ajatustenlukija.
Aika usein heteroparisuhteissa nainen on se, joka pitää huolen romantiikasta ja ylläpitää yhteisiä sosiaalisia suhteita. Minusta hyvässä parisuhteessa otetaan huomioon myös toisen toiveet ja tarpeet, sillä kuten itsekin sanoit, kompromisseja pitää tehdä, eikä vastuu voi olla yksinomaan vain toisella osapuolella. Tässä tapauksessahan näyttää nyt siltä, että mies on tehnyt oman päänsä mukaan. Omasta parisuhteestani en tainnut puhua yhtään mitään, joten en oikein ymmärrä, miksi otit sen esille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
HEL-NYC kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olimme asuneet yhdessä puolitoista vuotta, kun meille tuli ihan hirveä riita. Katsoin tulleeni loukatuksi, jätin miehen töissä ollessa kihlasormuksen keittiön pöydälle kirjelapun kera, ja lähdin lapsuudenkotiini toiseen kaupunkiin. Sieltä käsin sitten soitin eräälle ystävälleni, jolla myös oli juuri äskettäin ollut parisuhdeongelmia, ja juttelimme puhelimessa varmaan pari tuntia. Illemmalla aloin miettiä, että tässä on nyt niin isoista asioista kysymys, että ei tätä näin voi jättää. Joten seuraavana päivänä hyppäsin uudestaan auton rattiin ja ajoin takaisin yhteiseen kotiini kihlattuni kanssa. Hän ei ollut kotona, ja totesin, että jääkaappi tarvitee täyttämistä, joten kävelin lähikauppaan. Yllätyksekseni kassalle perääni tuli kihlattuni, joka töistä tullessaan oli ajatellut jääkaapista samoin kuin minä. Hän kysyi minulta kassajonossa hiljaa, tulinko hakemaan tavaroitani. Vastasin siihen, että tulin juttelemaan. Kotona puhuimme asiat halki. Ilmoitin tyynesti, että jos hän haluaa meidän pysyvän yhdessä - ja hän halusi - sitten menemme naimisiin. Hän kysyi, että milloin. Sanoin, että toukokuussa, sen päivän vuosipäivänä, jolloin olimme tavanneet. Hän sanoi siihen, että se sopii hänelle oikein hyvin.
Tuosta päivästä tuli viime kuussa 24 vuotta. Toukokuussa menimme sitten naimisiin, ja siitä tulee ensi kuussa sen 24 vuotta. Minua ei siis koskaan kosittu, enkä siitä asiasta ole koskaan sen kummemmin ollut nyreissäni. Minä vain olen ollutkin aina jalat maassa -tyyppiä enkä prinsessa koskaan, eivätkä Hollywood-elokuvat ole minulle koskaan olleet mikään malli siitä, miten eletään.
Siis miten olitte kihloissa ennen tuota, jos puhut tuosta "kosintana"?
Sinä ilmeisesti asut jossain muualla kuin Suomessa, olet asunut jo jonkin aikaa? Kas, Suomessa pari usein alkaa asua yhdessä (it's called avoliitto), ja jotkut menevät silloin kihloihin, mutta eivät kaikki. Kihlasormus nykypäivän (tai ainakin neljännesvuosisadan takaisen) Suomessa ei välttämättä ole tuloksena kosinnasta (ah armain! tullos vaimokseni kesäkuun kahdeskymmeneskahdeksas kolmen vuoden kuluttua!) vaan se on monelle vain ulkoinen merkki siitä, että ollaan pariskunta ja asutaan avoliitossa, mutta ei välttämättä mennä virallisesti naimisiin koskaan. Noin ainakin meillä oli tilanne syksystä 1990 saakka siihen päivään maaliskuuta 1992, jolloin ilmoitin, että haluan virallistaa suhteemme ja ottaa hänen sukunimensä. Näin meillä, miten muilla?
Kyllä kihlaus on Suomessakin edelleen avioliittolupaus. Nykyisin elämä vain on siinä mielessä vapaamuotoisempaa, että jokainen pari voi edetä itse haluamassaan järjestyksessä, eikä siinä perinteisessä kihlaus-avioliitto-yhteenmuutto-lapset. Ainoastaan kihlauksen ja avioliiton keskinäinen järjestys on edelleen sama kuin ennenkin.
Nykyään kaikeksi onneksi voi jättää valitsematta tuosta listasta sen viimeisen kokonaan pois. Niin paljon on menty eteenpäin viimeisen 40 vuoden aikana.
Matti Nykänen on edistyksellisesti ollut vielä naimisissa yhden kanssa ja kihloissa toisen kanssa ihan samaan aikaan. Oliko joku muukin entinen mäkihyppääjä samoilla linjoilla vai muistanko väärin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
HEL-NYC kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olimme asuneet yhdessä puolitoista vuotta, kun meille tuli ihan hirveä riita. Katsoin tulleeni loukatuksi, jätin miehen töissä ollessa kihlasormuksen keittiön pöydälle kirjelapun kera, ja lähdin lapsuudenkotiini toiseen kaupunkiin. Sieltä käsin sitten soitin eräälle ystävälleni, jolla myös oli juuri äskettäin ollut parisuhdeongelmia, ja juttelimme puhelimessa varmaan pari tuntia. Illemmalla aloin miettiä, että tässä on nyt niin isoista asioista kysymys, että ei tätä näin voi jättää. Joten seuraavana päivänä hyppäsin uudestaan auton rattiin ja ajoin takaisin yhteiseen kotiini kihlattuni kanssa. Hän ei ollut kotona, ja totesin, että jääkaappi tarvitee täyttämistä, joten kävelin lähikauppaan. Yllätyksekseni kassalle perääni tuli kihlattuni, joka töistä tullessaan oli ajatellut jääkaapista samoin kuin minä. Hän kysyi minulta kassajonossa hiljaa, tulinko hakemaan tavaroitani. Vastasin siihen, että tulin juttelemaan. Kotona puhuimme asiat halki. Ilmoitin tyynesti, että jos hän haluaa meidän pysyvän yhdessä - ja hän halusi - sitten menemme naimisiin. Hän kysyi, että milloin. Sanoin, että toukokuussa, sen päivän vuosipäivänä, jolloin olimme tavanneet. Hän sanoi siihen, että se sopii hänelle oikein hyvin.
Tuosta päivästä tuli viime kuussa 24 vuotta. Toukokuussa menimme sitten naimisiin, ja siitä tulee ensi kuussa sen 24 vuotta. Minua ei siis koskaan kosittu, enkä siitä asiasta ole koskaan sen kummemmin ollut nyreissäni. Minä vain olen ollutkin aina jalat maassa -tyyppiä enkä prinsessa koskaan, eivätkä Hollywood-elokuvat ole minulle koskaan olleet mikään malli siitä, miten eletään.
Siis miten olitte kihloissa ennen tuota, jos puhut tuosta "kosintana"?
Sinä ilmeisesti asut jossain muualla kuin Suomessa, olet asunut jo jonkin aikaa? Kas, Suomessa pari usein alkaa asua yhdessä (it's called avoliitto), ja jotkut menevät silloin kihloihin, mutta eivät kaikki. Kihlasormus nykypäivän (tai ainakin neljännesvuosisadan takaisen) Suomessa ei välttämättä ole tuloksena kosinnasta (ah armain! tullos vaimokseni kesäkuun kahdeskymmeneskahdeksas kolmen vuoden kuluttua!) vaan se on monelle vain ulkoinen merkki siitä, että ollaan pariskunta ja asutaan avoliitossa, mutta ei välttämättä mennä virallisesti naimisiin koskaan. Noin ainakin meillä oli tilanne syksystä 1990 saakka siihen päivään maaliskuuta 1992, jolloin ilmoitin, että haluan virallistaa suhteemme ja ottaa hänen sukunimensä. Näin meillä, miten muilla?
Eli teinikihlaus, jolla ei ole mitään tekemistä oikean kihlauksen kanssa. Koskiko riitanne sitä, että mies ei olisi halunnut kanssasi naimisiin vaan "näin on ihan hyvä".
Höh. Mulle kelpaisi ihan millainen vain kosinta jos vain löytyisi oikea henkilö :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hah. Tulin töistä fillarilla kuumissani ja hikisenä ja huusin "moit" ulko-ovelta. Mies tuli eteiseen kalsarit ja essu päällä, paistinlasta toisessa kädessä ja kysyi "Tuutko mun vaimoksi?". Ja nyt on punkattu yhdessä pian 30v...
Se kosinta on ainoa asia minkä mies voi päättää! Että koska ja miten! Sen jälkeen nainen päättää kuitenkin kaikesta. Kai sun "tuleva miehesi" saa vetää herneen nenään jos häät ei mene tasan niinkuin HÄN haluaa ja nillittää samalla lailla kuin sinä kuinka pilasit hänen ainoan romanttisen hetkensä ja mikään ei mennyt niin kuin hän halusi! Arvaan että silloinkin on kontrollifriikki ap itkemässä kun häät ei menny niinku hän halusi jne. Kasva aikuiseksi! Etkö tajua että tosiaan pilasit kaiken myös mieheltä.
On siis naisia jotka ei vaan ymmärrä arvostaa sitä mitä niillä on. On mies, on lapsi tulossa, mies kosiikin... mutta niinhän se kai on että sitä mitä on, ei osaa arvostaa.
Vierailija kirjoitti:
Se kosinta on ainoa asia minkä mies voi päättää! Että koska ja miten! Sen jälkeen nainen päättää kuitenkin kaikesta. Kai sun "tuleva miehesi" saa vetää herneen nenään jos häät ei mene tasan niinkuin HÄN haluaa ja nillittää samalla lailla kuin sinä kuinka pilasit hänen ainoan romanttisen hetkensä ja mikään ei mennyt niin kuin hän halusi! Arvaan että silloinkin on kontrollifriikki ap itkemässä kun häät ei menny niinku hän halusi jne. Kasva aikuiseksi! Etkö tajua että tosiaan pilasit kaiken myös mieheltä.
Miks nainen päättäisi kaikesta? Mä en itse ainakaan haluaisi päättää kaikesta yksin..tylsäksi kävisi:/ Kontrollifriikki en ole, itseasiassa aika päinvastoin! Mistä tuollaista keksit? :D Niin ja häistä meillä on jo ihan kiva YHTEINEN visio ;)
Vierailija kirjoitti:
On siis naisia jotka ei vaan ymmärrä arvostaa sitä mitä niillä on. On mies, on lapsi tulossa, mies kosiikin... mutta niinhän se kai on että sitä mitä on, ei osaa arvostaa.
Juuri näin. Ikävä kyllä noita "tavallisia" ja "arkisia" asioita osaa arvostaa vasta sitten, kun ne menettää.
Vierailija kirjoitti:
Hah. Tulin töistä fillarilla kuumissani ja hikisenä ja huusin "moit" ulko-ovelta. Mies tuli eteiseen kalsarit ja essu päällä, paistinlasta toisessa kädessä ja kysyi "Tuutko mun vaimoksi?". Ja nyt on punkattu yhdessä pian 30v...
Tuo oli paljon parempi kuin ap:n ukon kosinta. Tuossa oli persoonaa ja asia esitettiin suoraan.
En tunne ketään, ketä olisi mennyt kihloihin samalla, kun muutti avoliittoon. Siis eiväthän ne liity mitenkään toisiinsa (enää nykypäivänä). Sellaisiakin pareja on, jotka ovat kihloissa, mutteivat välttämättä asu yhdessä. Ja olen 27, eli en puhu pelkästään teinikihloista.