Lue keskustelun säännöt.
Petyin kosintaan
surullinenwaimo
25.04.2016 |
Mies kosi eilen minua, makoilimme illalla sängyllä ja hän pyysi mua kääntymään itseensä päin, kysyi "miksi tykkäät olla mun kanssa?" ja sanottuani kertoi parilla sanalla miks itse tykkää olla minun kanssa..tämän jälkeen hän kysyi haluaisinko olla koko loppuelämän hänen kanssaan, johon vastasin että tietysti haluaisin... siinä se. En siis edes oikeasti tajunnut että hän kosi mua, vaan pari lausetta vaihdettuamme (en nyt muista mitä ne oli) tarkensin vielä jotenkin "niin siis jos toi oli kosinta?..." johon vastasi että kyllä oli tuutsä mun vaimoksi....
Olin niin hämmentynyt tilanteesta..onnellinen tietysti, sillä meille on tulossa vauva ja ollaan puhuttu naimisiinmenosta, mutta jonkin aikaa tuon jälkeen minut valtasi tosi iso pettymys:(
Olin mielessäni ajatellut/toivonut et miten mies ikinä kosiikaan, niin sen ei tarvii olla mitään hienoa, mut et kuitenkin varmaan hän näkis tilanteen eteen edes jotain pientä vaivaa, veisi vaikka kävelylle johonkin meidän tärkeään paikkaan tai ihan mitä vaan, mut tuossa sängyllä makoillessa mä en kunnolla edes nähnyt hänen silmiään koska valot oli pois päältä ja hämärää. Tuntuu että hän ei ajatellut tilanteessa yhtään mua ja että mistä mä olisin tykännyt, vaan et mikä hetki hänestä tuntuu oikealta..
Eilen illalla jo mulla oli kamala olo, pettynyt, mutta samalla syyllinen omasta pettymyksestäni/odotuksistani kun en halua loukata miestä, rakastan häntä yli kaiken..mies huomasi et jotain on vialla ja yritti kysellä tekikö jotain väärin. Ei oikein saatu kunnollista keskustelua aikaan. Tänään sit kerroin tuntemuksistani, mut keskustelu jäi kesken kun miehen oli pakko lähteä töihin, mies ehti kuitenkin sanoa et perutaan kosinta ja hän kosii uudestaan, että ymmärtää kyllä mua ja et tilanne tuntui HÄNESTÄ oikealta eilen. Nyt en tiedä yhtään miten päin olisin..kamala muisto jää tästä mikä piti olla yksi elämän onnellisimmista hetkistä, kosinta on kuitenkin jo kerran vaikka uusi kerta olis kuinka ihana:( Samalla tuntuu että olen ihan kamala ihminen, yritin tosissaan pitää pettymyksen sisälläni mut mä en onnistunut mitenkään, olisin niin toivonut että miten ikinä kosiikaan olisin saanut tuntea itseni edes jotenkin vähän erityiseksi, tai että hän olis jotenkin suunnitellut edes vähän...onko se liikaa vaadittu/odotettu?
Kommentit (309)
VOI LUOJA !!! Kasaa nainen ittes. Mikähän unelma tosiaan seuraavaks murskana. Ootko vähän pumpulissa kasvanu.. hohhoi. Elä ihmettele jos sitä seuraavaa kosintaa ei kuulu.
Ainoo mitä jaksan ihmetellä on se miten miehet jaksaa hyppiä ja pokkuroida tuollaisen sekopään mielen mukaan... ei hele..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Repesin nauruun kun luin näitä "ei kosittu me vaan päätettiin mennä naimisiin". Kyllä siinä on kosittu. Joko mies naista tai nainen miestä. Tapa on voinut hyvinkin arkinen, kesken ruoanlaiton toinen on voinut todeta että meidän kannattais mennä naimisiin, mitä mieltä oot... Mutta kyllä siinä on jompikumpi kysynyt että mites on = kosiminen. Sen jälkeen on voitu tehdä yhtä arkinen päätös että joo, mennään vaan.
surullinenwaimo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se kosinta on ainoa asia minkä mies voi päättää! Että koska ja miten! Sen jälkeen nainen päättää kuitenkin kaikesta. Kai sun "tuleva miehesi" saa vetää herneen nenään jos häät ei mene tasan niinkuin HÄN haluaa ja nillittää samalla lailla kuin sinä kuinka pilasit hänen ainoan romanttisen hetkensä ja mikään ei mennyt niin kuin hän halusi! Arvaan että silloinkin on kontrollifriikki ap itkemässä kun häät ei menny niinku hän halusi jne. Kasva aikuiseksi! Etkö tajua että tosiaan pilasit kaiken myös mieheltä.
Miks nainen päättäisi kaikesta? Mä en itse ainakaan haluaisi päättää kaikesta yksin..tylsäksi kävisi:/ Kontrollifriikki en ole, itseasiassa aika päinvastoin! Mistä tuollaista keksit? :D Niin ja häistä meillä on jo ihan kiva YHTEINEN visio ;)
Haloo! Et antanut hänen päättää edes tästä yhdestä asiasta ja nyt nillität että miksi nainen päättäisi kaikesta! Niin juuri! Miksi sinun pitäisi saada edes päättää kaikesta? Mutta silti päätit millainen kosinnan pitäisi olla ja ei mitään väliä mitä mies halusi. Että oikeastikin kestäisin samanlaista käytöstä häneltä? Nyt minäkin jo toivon että hän ei kosi enää uudelleen. :(
Vierailija kirjoitti:
On siis naisia jotka ei vaan ymmärrä arvostaa sitä mitä niillä on. On mies, on lapsi tulossa, mies kosiikin... mutta niinhän se kai on että sitä mitä on, ei osaa arvostaa.
Ja arvostusko tarkoittaa sitä että omat toiveet ja odotukset täytyy heittää täysin sivuun? Vielä kun on annettu ymmärtää et kosinnaksi jotain "keksitään" niin minä ymmärrän sen niin että edes jotenkin hieman suunnitellaan? Voihan toki olla niin että mies tosiaan keksi tämän siinä tilanteessa ja "suunnittelua" oli omassa päässään n. puol minuuttia ennen kuin tilanne alkoi..
Aikamoinen kommentti anyway "On mies, on lapsi tulossa, mies kosiikin.. mutta niinhän se kai on että sitä mitä on, ei osaa arvostaa", kun ensinnäkään en ole parisuhdettamme tänne muuten mitenkään avannut, vaan kuvaillut eilisiltaista tilannetta..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millainen olisi ollut se unelmakosinta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
HEL-NYC kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olimme asuneet yhdessä puolitoista vuotta, kun meille tuli ihan hirveä riita. Katsoin tulleeni loukatuksi, jätin miehen töissä ollessa kihlasormuksen keittiön pöydälle kirjelapun kera, ja lähdin lapsuudenkotiini toiseen kaupunkiin. Sieltä käsin sitten soitin eräälle ystävälleni, jolla myös oli juuri äskettäin ollut parisuhdeongelmia, ja juttelimme puhelimessa varmaan pari tuntia. Illemmalla aloin miettiä, että tässä on nyt niin isoista asioista kysymys, että ei tätä näin voi jättää. Joten seuraavana päivänä hyppäsin uudestaan auton rattiin ja ajoin takaisin yhteiseen kotiini kihlattuni kanssa. Hän ei ollut kotona, ja totesin, että jääkaappi tarvitee täyttämistä, joten kävelin lähikauppaan. Yllätyksekseni kassalle perääni tuli kihlattuni, joka töistä tullessaan oli ajatellut jääkaapista samoin kuin minä. Hän kysyi minulta kassajonossa hiljaa, tulinko hakemaan tavaroitani. Vastasin siihen, että tulin juttelemaan. Kotona puhuimme asiat halki. Ilmoitin tyynesti, että jos hän haluaa meidän pysyvän yhdessä - ja hän halusi - sitten menemme naimisiin. Hän kysyi, että milloin. Sanoin, että toukokuussa, sen päivän vuosipäivänä, jolloin olimme tavanneet. Hän sanoi siihen, että se sopii hänelle oikein hyvin.
Tuosta päivästä tuli viime kuussa 24 vuotta. Toukokuussa menimme sitten naimisiin, ja siitä tulee ensi kuussa sen 24 vuotta. Minua ei siis koskaan kosittu, enkä siitä asiasta ole koskaan sen kummemmin ollut nyreissäni. Minä vain olen ollutkin aina jalat maassa -tyyppiä enkä prinsessa koskaan, eivätkä Hollywood-elokuvat ole minulle koskaan olleet mikään malli siitä, miten eletään.
Siis miten olitte kihloissa ennen tuota, jos puhut tuosta "kosintana"?
Sinä ilmeisesti asut jossain muualla kuin Suomessa, olet asunut jo jonkin aikaa? Kas, Suomessa pari usein alkaa asua yhdessä (it's called avoliitto), ja jotkut menevät silloin kihloihin, mutta eivät kaikki. Kihlasormus nykypäivän (tai ainakin neljännesvuosisadan takaisen) Suomessa ei välttämättä ole tuloksena kosinnasta (ah armain! tullos vaimokseni kesäkuun kahdeskymmeneskahdeksas kolmen vuoden kuluttua!) vaan se on monelle vain ulkoinen merkki siitä, että ollaan pariskunta ja asutaan avoliitossa, mutta ei välttämättä mennä virallisesti naimisiin koskaan. Noin ainakin meillä oli tilanne syksystä 1990 saakka siihen päivään maaliskuuta 1992, jolloin ilmoitin, että haluan virallistaa suhteemme ja ottaa hänen sukunimensä. Näin meillä, miten muilla?
Eli teinikihlaus, jolla ei ole mitään tekemistä oikean kihlauksen kanssa. Koskiko riitanne sitä, että mies ei olisi halunnut kanssasi naimisiin vaan "näin on ihan hyvä".
Teinikihlaus? Joo, jos teineiksi lasketaan 25- ja 27-vuotiaat, jonka ikäisiä olimme, kun kihlauduimme. Riita ei koskenut avioliittoa vaan aivan muita asioita, joita tulee eteen silloin, kun yhdessä asutaan. Oletko asunut koskaan kenenkään vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvan kanssa yhdessä? Vähän tuntuu, että et ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On siis naisia jotka ei vaan ymmärrä arvostaa sitä mitä niillä on. On mies, on lapsi tulossa, mies kosiikin... mutta niinhän se kai on että sitä mitä on, ei osaa arvostaa.
Juuri näin. Ikävä kyllä noita "tavallisia" ja "arkisia" asioita osaa arvostaa vasta sitten, kun ne menettää.
Samanlaista se perusarki kaikkien kanssa on, käydään töissä, tiskataan tiskit, vieraillaan anoppilassa, loikoillaan sängyssä ym. arkiset asiat. Tässä mielessä kukaan ei ole korvaamaton.
Romantiikka ja ns. persoonallinen ekstra on se erottava tekijä, miksi "Liisa" haluaa elää juuri "Matin" kanssa eikä "Pekan". Se että "Matin" kanssa "Liisa" tuntee olonsa erityiseksi. Se että syntyy sellainen illuusio, että just tää ihminen on mulle paras mahdollinen.
Älkää viitsikö lytätä ap:tä. Raskaushormonit vaikuttaa asiaan. Kukapa ei muistaisi sitä aikaa kun ihan typeristä asioista alkoi itkeä pillittämään? Normaalitilassa hän varmasti olisi ollut haltioissaan, myös jälkeenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei helvetti :-D Pullakin on jo uunissa, ja sitten kosinta ei ollut oikein tehty...! :-D Kuule, teillä ei oo perinteistä noin muutenkaan piitattu, mitähän väliä sillä kosinnalla enää on. Ehkä jos se kosinta olisi tullut ennen raskautta, saattaisin minäkin ymmärtää sun tuohtumuksen, mutta tuossa vaiheessa ei luulisi olevan enää väliä...!
surullinenwaimo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On siis naisia jotka ei vaan ymmärrä arvostaa sitä mitä niillä on. On mies, on lapsi tulossa, mies kosiikin... mutta niinhän se kai on että sitä mitä on, ei osaa arvostaa.
Ja arvostusko tarkoittaa sitä että omat toiveet ja odotukset täytyy heittää täysin sivuun? Vielä kun on annettu ymmärtää et kosinnaksi jotain "keksitään" niin minä ymmärrän sen niin että edes jotenkin hieman suunnitellaan? Voihan toki olla niin että mies tosiaan keksi tämän siinä tilanteessa ja "suunnittelua" oli omassa päässään n. puol minuuttia ennen kuin tilanne alkoi..
Aikamoinen kommentti anyway "On mies, on lapsi tulossa, mies kosiikin.. mutta niinhän se kai on että sitä mitä on, ei osaa arvostaa", kun ensinnäkään en ole parisuhdettamme tänne muuten mitenkään avannut, vaan kuvaillut eilisiltaista tilannetta..
Kommentin pointti: oletko yhtään lukenut ketjuja, joissa joku ei ole koko elämässään saanut edes seurustella? Ketjuja, joissa mies ei vielä nelikymppisenäkään halua lapsia? Tai ketjuja, joissa mies kolmen lapsen jälkeenkään ei osoita mitään merkkejä että ikinä mentäisiin naimisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
HEL-NYC kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olimme asuneet yhdessä puolitoista vuotta, kun meille tuli ihan hirveä riita. Katsoin tulleeni loukatuksi, jätin miehen töissä ollessa kihlasormuksen keittiön pöydälle kirjelapun kera, ja lähdin lapsuudenkotiini toiseen kaupunkiin. Sieltä käsin sitten soitin eräälle ystävälleni, jolla myös oli juuri äskettäin ollut parisuhdeongelmia, ja juttelimme puhelimessa varmaan pari tuntia. Illemmalla aloin miettiä, että tässä on nyt niin isoista asioista kysymys, että ei tätä näin voi jättää. Joten seuraavana päivänä hyppäsin uudestaan auton rattiin ja ajoin takaisin yhteiseen kotiini kihlattuni kanssa. Hän ei ollut kotona, ja totesin, että jääkaappi tarvitee täyttämistä, joten kävelin lähikauppaan. Yllätyksekseni kassalle perääni tuli kihlattuni, joka töistä tullessaan oli ajatellut jääkaapista samoin kuin minä. Hän kysyi minulta kassajonossa hiljaa, tulinko hakemaan tavaroitani. Vastasin siihen, että tulin juttelemaan. Kotona puhuimme asiat halki. Ilmoitin tyynesti, että jos hän haluaa meidän pysyvän yhdessä - ja hän halusi - sitten menemme naimisiin. Hän kysyi, että milloin. Sanoin, että toukokuussa, sen päivän vuosipäivänä, jolloin olimme tavanneet. Hän sanoi siihen, että se sopii hänelle oikein hyvin.
Tuosta päivästä tuli viime kuussa 24 vuotta. Toukokuussa menimme sitten naimisiin, ja siitä tulee ensi kuussa sen 24 vuotta. Minua ei siis koskaan kosittu, enkä siitä asiasta ole koskaan sen kummemmin ollut nyreissäni. Minä vain olen ollutkin aina jalat maassa -tyyppiä enkä prinsessa koskaan, eivätkä Hollywood-elokuvat ole minulle koskaan olleet mikään malli siitä, miten eletään.
Siis miten olitte kihloissa ennen tuota, jos puhut tuosta "kosintana"?
Sinä ilmeisesti asut jossain muualla kuin Suomessa, olet asunut jo jonkin aikaa? Kas, Suomessa pari usein alkaa asua yhdessä (it's called avoliitto), ja jotkut menevät silloin kihloihin, mutta eivät kaikki. Kihlasormus nykypäivän (tai ainakin neljännesvuosisadan takaisen) Suomessa ei välttämättä ole tuloksena kosinnasta (ah armain! tullos vaimokseni kesäkuun kahdeskymmeneskahdeksas kolmen vuoden kuluttua!) vaan se on monelle vain ulkoinen merkki siitä, että ollaan pariskunta ja asutaan avoliitossa, mutta ei välttämättä mennä virallisesti naimisiin koskaan. Noin ainakin meillä oli tilanne syksystä 1990 saakka siihen päivään maaliskuuta 1992, jolloin ilmoitin, että haluan virallistaa suhteemme ja ottaa hänen sukunimensä. Näin meillä, miten muilla?
Eli teinikihlaus, jolla ei ole mitään tekemistä oikean kihlauksen kanssa. Koskiko riitanne sitä, että mies ei olisi halunnut kanssasi naimisiin vaan "näin on ihan hyvä".
Teinikihlaus? Joo, jos teineiksi lasketaan 25- ja 27-vuotiaat, jonka ikäisiä olimme, kun kihlauduimme. Riita ei koskenut avioliittoa vaan aivan muita asioita, joita tulee eteen silloin, kun yhdessä asutaan. Oletko asunut koskaan kenenkään vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvan kanssa yhdessä? Vähän tuntuu, että et ole.
Miksi kiristit miehesi naimisiin kanssasi, jos olet niin uniikki lumihiutale, että koet sinulla olevan varaa kritisoida täällä muita? Paljon persoonallisempaa olisi ollut olla menemättä naimisiin ollenkaan, eli jostain otit itsekin mallia.
Vierailija kirjoitti:
Älkää viitsikö lytätä ap:tä. Raskaushormonit vaikuttaa asiaan. Kukapa ei muistaisi sitä aikaa kun ihan typeristä asioista alkoi itkeä pillittämään? Normaalitilassa hän varmasti olisi ollut haltioissaan, myös jälkeenpäin.
Raskaus tekee naisesta tyhjää kotkottavan kanan? Riigghhtt...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika vaikeaa. Mistä mies olisi voinut tietää, että rannalla kävely, jota tehdään usein samassa paikassa on parempi paikka kosinnalle kuin hetki, jolloin tuntee olevansa erityisen onnellinen ja läheinen toisen kanssa? Sillä siltä tuo kuulosti minun korvaan, kysymys pulpahti ulos suusta sillä hetkellä, kun todella tarkoittaa sitä, tuntee, miten rakastaa ja haluaa elää elämänsä aina näin, toisen kanssa?
Miten tämän voi päihittää jokin ennalta suunniteltu kosiokävelyretki? Voisiko ajatella niin, että mieskin (tai kumpi nyt kosiikaan) haluaa nimenomaan tuntea hetken olevan oikea tunnepuolelta, ja ainakin itselleni se on hemmetisti paljon tärkeämpää kuin jokin suunniteltu ja viilattu tempaus, jossa lausutaan etukäteen opetellut sanat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
HEL-NYC kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olimme asuneet yhdessä puolitoista vuotta, kun meille tuli ihan hirveä riita. Katsoin tulleeni loukatuksi, jätin miehen töissä ollessa kihlasormuksen keittiön pöydälle kirjelapun kera, ja lähdin lapsuudenkotiini toiseen kaupunkiin. Sieltä käsin sitten soitin eräälle ystävälleni, jolla myös oli juuri äskettäin ollut parisuhdeongelmia, ja juttelimme puhelimessa varmaan pari tuntia. Illemmalla aloin miettiä, että tässä on nyt niin isoista asioista kysymys, että ei tätä näin voi jättää. Joten seuraavana päivänä hyppäsin uudestaan auton rattiin ja ajoin takaisin yhteiseen kotiini kihlattuni kanssa. Hän ei ollut kotona, ja totesin, että jääkaappi tarvitee täyttämistä, joten kävelin lähikauppaan. Yllätyksekseni kassalle perääni tuli kihlattuni, joka töistä tullessaan oli ajatellut jääkaapista samoin kuin minä. Hän kysyi minulta kassajonossa hiljaa, tulinko hakemaan tavaroitani. Vastasin siihen, että tulin juttelemaan. Kotona puhuimme asiat halki. Ilmoitin tyynesti, että jos hän haluaa meidän pysyvän yhdessä - ja hän halusi - sitten menemme naimisiin. Hän kysyi, että milloin. Sanoin, että toukokuussa, sen päivän vuosipäivänä, jolloin olimme tavanneet. Hän sanoi siihen, että se sopii hänelle oikein hyvin.
Tuosta päivästä tuli viime kuussa 24 vuotta. Toukokuussa menimme sitten naimisiin, ja siitä tulee ensi kuussa sen 24 vuotta. Minua ei siis koskaan kosittu, enkä siitä asiasta ole koskaan sen kummemmin ollut nyreissäni. Minä vain olen ollutkin aina jalat maassa -tyyppiä enkä prinsessa koskaan, eivätkä Hollywood-elokuvat ole minulle koskaan olleet mikään malli siitä, miten eletään.
Siis miten olitte kihloissa ennen tuota, jos puhut tuosta "kosintana"?
Sinä ilmeisesti asut jossain muualla kuin Suomessa, olet asunut jo jonkin aikaa? Kas, Suomessa pari usein alkaa asua yhdessä (it's called avoliitto), ja jotkut menevät silloin kihloihin, mutta eivät kaikki. Kihlasormus nykypäivän (tai ainakin neljännesvuosisadan takaisen) Suomessa ei välttämättä ole tuloksena kosinnasta (ah armain! tullos vaimokseni kesäkuun kahdeskymmeneskahdeksas kolmen vuoden kuluttua!) vaan se on monelle vain ulkoinen merkki siitä, että ollaan pariskunta ja asutaan avoliitossa, mutta ei välttämättä mennä virallisesti naimisiin koskaan. Noin ainakin meillä oli tilanne syksystä 1990 saakka siihen päivään maaliskuuta 1992, jolloin ilmoitin, että haluan virallistaa suhteemme ja ottaa hänen sukunimensä. Näin meillä, miten muilla?
Eli teinikihlaus, jolla ei ole mitään tekemistä oikean kihlauksen kanssa. Koskiko riitanne sitä, että mies ei olisi halunnut kanssasi naimisiin vaan "näin on ihan hyvä".
Teinikihlaus? Joo, jos teineiksi lasketaan 25- ja 27-vuotiaat, jonka ikäisiä olimme, kun kihlauduimme. Riita ei koskenut avioliittoa vaan aivan muita asioita, joita tulee eteen silloin, kun yhdessä asutaan. Oletko asunut koskaan kenenkään vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvan kanssa yhdessä? Vähän tuntuu, että et ole.
Teinikihlat = mennään "kihloihin" ilman lupausta naimisiinmenosta. Vaikka toiset väittääkin toisin, esim. täällä on kattava keskustelu aiheesta: http://www.vauva.fi/keskustelu/2489674/mies_luulee_etta_kihlautuminen_j…
Sinun tarinassasi olitte "kihloissa" ja näköjään sormuksetkin olitte ostaneet sitoutumisenne merkiksi, mutta myöhemmin tarinassasi kerrot kuinka halusit päättää hääpäivän ja mies siihen suostui. Tässä vaiheessa menitte oikeasti kihloihin. Sitä ennen olitte teinikihloissa. Capiche?
Saattaa olla, että oli iso kynnys ja suunniteltu.
Tiedätkö, että ei se ole niin vakavaa. Pyydä jäerjetsämään uusintakosinta, koska tuo meni vähän niinkuin ohi. Tai järkkää ite. Oikeesti asia tuossa kai se tärkein on. Ja ihan hyvin sen voi tehdä uudelleen.
Elätkö pilvilinnassa?
Vai odotitko jotain speliaalimpaa. Jos luvataan jotain erikoista, tulisi siitä myös pitää kiinni.
Toisaalta kaikki ei ole hyviä järjestämään superspektaakkelia.
Se oli VAIN kosinta, häät voit suunnitella oman mielesi mukaan. Itsekin olin aikoinaan pettynyt oman mieheni kosintaan, mutta en tehnyt siitä suurempaa numeroa. Mies oli tosi romanttinen luonteeltaan, mutta kosi täysin yllättäen, kun katsottiin tv:tä ja en todellakaan ollut silloin hehkeimmilläni, eikä tv:stä tullut mitään ihmeellistä. Olisin toivonut hieman toisenlaista ympäristöä, mutta mies halusi yllättää minut. Lisäksi hän halusi kihlasormuksiin kosintapäivän, mikä oli mielestäni ihan tyhmä päivä. Pidän numeroleikeistä ja olisin halunnut jonkin hauskan päivämäärän sormuksiin. Nielin kuitenkin ylpeyteni ja annoin asian olla. Mies on edelleen ylpeä siitä, että sai päättää meidän kihlapäivämme ja se oli hänen "näköinen". Häiden suunnittelusta puolestaan vastasin minä ja ne olivat täysin minun.. Siis meidän näköiset! :)
Ymmärrän ap:n harmistuksen. Minulla itselläni on muuten mahtava mies, mutta ei mitään tajua romantiikan päälle. Ei kertakaikkiaan yhtään. Saan äitienpäivä-, joulu- ja synttärilahjat, mutta kiva olisi saada ne joskus romanttisemmin. Mies on monesti sanonut tyyliin pari viikkoa ennen juhlapäivää että niin sähän halusit sen laukun, tilaa sieltä nettikaupasta mistä kattelit... Tai joskus olisi kiva käydä ravintolassa niin että mies varaisi pöydän ja ilmoittaisi mulle että älä suunnittele lauantaille mitään menoa koska tein meitä koskevia suunnitelmia.
No kaikkea ei voi saada ja mies on oikeasti todella hyvä mies mutta olisihan se kiva edes kerran vuodessa saada jokin romanttinen ele jota on todella pohdittu ja mietitty etukäteen.
Suomessa parit ovat perinteisesti menneet yhdessä kihlasormusostoksille: yhdessä valitaan sormukset ja nainen ostaa miehelle sormuksen ja mies naiselle (kuten minä ja mieheni syksyllä 1990). Tämä kihlasormus-pompsautetaan-laatikostaan-mies-polvillaan -meininki on opittu Hollywood-elokuvista tai tv-sarjoista. Useimmiten kihlasormus on Suomessa ollut sileä, kultainen sormus tai naisella korkeintaan rivitimanttisormus. Vihkisormuksessa on sitten saattanut olla yksi iso kivi tai yksi iso kivi pienempien joukossa, tai sitten rivitimanttisormus sekin. Siis aivan toisinpäin kuin angloamerikkalaisessa valtakunnassa, jossa vihkisormus on yleisemmin sileä wedding band, ja mies saa vasta vihkimistilanteessa sormuksen sormeensa. Näin ne kulttuurit ovat perinteisesti eronneet toisistaan; nykyään amerikkalaistuminen on ns. ottanut tuulta purjeisiinsa tälläkin elämän alueella.