Petyin kosintaan

Olimme asuneet yhdessä puolitoista vuotta, kun meille tuli ihan hirveä riita. Katsoin tulleeni loukatuksi, jätin miehen töissä ollessa kihlasormuksen keittiön pöydälle kirjelapun kera, ja lähdin lapsuudenkotiini toiseen kaupunkiin. Sieltä käsin sitten soitin eräälle ystävälleni, jolla myös oli juuri äskettäin ollut parisuhdeongelmia, ja juttelimme puhelimessa varmaan pari tuntia. Illemmalla aloin miettiä, että tässä on nyt niin isoista asioista kysymys, että ei tätä näin voi jättää. Joten seuraavana päivänä hyppäsin uudestaan auton rattiin ja ajoin takaisin yhteiseen kotiini kihlattuni kanssa. Hän ei ollut kotona, ja totesin, että jääkaappi tarvitee täyttämistä, joten kävelin lähikauppaan. Yllätyksekseni kassalle perääni tuli kihlattuni, joka töistä tullessaan oli ajatellut jääkaapista samoin kuin minä. Hän kysyi minulta kassajonossa hiljaa, tulinko hakemaan tavaroitani. Vastasin siihen, että tulin juttelemaan. Kotona puhuimme asiat halki. Ilmoitin tyynesti, että jos hän haluaa meidän pysyvän yhdessä - ja hän halusi - sitten menemme naimisiin. Hän kysyi, että milloin. Sanoin, että toukokuussa, sen päivän vuosipäivänä, jolloin olimme tavanneet. Hän sanoi siihen, että se sopii hänelle oikein hyvin.

Tuosta päivästä tuli viime kuussa 24 vuotta. Toukokuussa menimme sitten naimisiin, ja siitä tulee ensi kuussa sen 24 vuotta. Minua ei siis koskaan kosittu, enkä siitä asiasta ole koskaan sen kummemmin ollut nyreissäni. Minä vain olen ollutkin aina jalat maassa -tyyppiä enkä prinsessa koskaan, eivätkä Hollywood-elokuvat ole minulle koskaan olleet mikään malli siitä, miten eletään.

Tottakai ihminen saa pettyä, jos joku itselle merkityksellinen asia ei suju kuten on haaveillut! Aikuisuuteen kuitenkin kuuluu päästä pettymyksistä yli. On ok, että harmittaa, mutta siitä ei kannata tehdä liian isoa numeroa.

Vierailija kirjoitti:

Olimme asuneet yhdessä puolitoista vuotta, kun meille tuli ihan hirveä riita. Katsoin tulleeni loukatuksi, jätin miehen töissä ollessa kihlasormuksen keittiön pöydälle kirjelapun kera, ja lähdin lapsuudenkotiini toiseen kaupunkiin. Sieltä käsin sitten soitin eräälle ystävälleni, jolla myös oli juuri äskettäin ollut parisuhdeongelmia, ja juttelimme puhelimessa varmaan pari tuntia. Illemmalla aloin miettiä, että tässä on nyt niin isoista asioista kysymys, että ei tätä näin voi jättää. Joten seuraavana päivänä hyppäsin uudestaan auton rattiin ja ajoin takaisin yhteiseen kotiini kihlattuni kanssa. Hän ei ollut kotona, ja totesin, että jääkaappi tarvitee täyttämistä, joten kävelin lähikauppaan. Yllätyksekseni kassalle perääni tuli kihlattuni, joka töistä tullessaan oli ajatellut jääkaapista samoin kuin minä. Hän kysyi minulta kassajonossa hiljaa, tulinko hakemaan tavaroitani. Vastasin siihen, että tulin juttelemaan. Kotona puhuimme asiat halki. Ilmoitin tyynesti, että jos hän haluaa meidän pysyvän yhdessä - ja hän halusi - sitten menemme naimisiin. Hän kysyi, että milloin. Sanoin, että toukokuussa, sen päivän vuosipäivänä, jolloin olimme tavanneet. Hän sanoi siihen, että se sopii hänelle oikein hyvin.

Tuosta päivästä tuli viime kuussa 24 vuotta. Toukokuussa menimme sitten naimisiin, ja siitä tulee ensi kuussa sen 24 vuotta. Minua ei siis koskaan kosittu, enkä siitä asiasta ole koskaan sen kummemmin ollut nyreissäni. Minä vain olen ollutkin aina jalat maassa -tyyppiä enkä prinsessa koskaan, eivätkä Hollywood-elokuvat ole minulle koskaan olleet mikään malli siitä, miten eletään.

Siis miten olitte kihloissa ennen tuota, jos puhut tuosta "kosintana"?

Vierailija kirjoitti:

Olimme asuneet yhdessä puolitoista vuotta, kun meille tuli ihan hirveä riita. Katsoin tulleeni loukatuksi, jätin miehen töissä ollessa kihlasormuksen keittiön pöydälle kirjelapun kera, ja lähdin lapsuudenkotiini toiseen kaupunkiin. Sieltä käsin sitten soitin eräälle ystävälleni, jolla myös oli juuri äskettäin ollut parisuhdeongelmia, ja juttelimme puhelimessa varmaan pari tuntia. Illemmalla aloin miettiä, että tässä on nyt niin isoista asioista kysymys, että ei tätä näin voi jättää. Joten seuraavana päivänä hyppäsin uudestaan auton rattiin ja ajoin takaisin yhteiseen kotiini kihlattuni kanssa. Hän ei ollut kotona, ja totesin, että jääkaappi tarvitee täyttämistä, joten kävelin lähikauppaan. Yllätyksekseni kassalle perääni tuli kihlattuni, joka töistä tullessaan oli ajatellut jääkaapista samoin kuin minä. Hän kysyi minulta kassajonossa hiljaa, tulinko hakemaan tavaroitani. Vastasin siihen, että tulin juttelemaan. Kotona puhuimme asiat halki. Ilmoitin tyynesti, että jos hän haluaa meidän pysyvän yhdessä - ja hän halusi - sitten menemme naimisiin. Hän kysyi, että milloin. Sanoin, että toukokuussa, sen päivän vuosipäivänä, jolloin olimme tavanneet. Hän sanoi siihen, että se sopii hänelle oikein hyvin.

Tuosta päivästä tuli viime kuussa 24 vuotta. Toukokuussa menimme sitten naimisiin, ja siitä tulee ensi kuussa sen 24 vuotta. Minua ei siis koskaan kosittu, enkä siitä asiasta ole koskaan sen kummemmin ollut nyreissäni. Minä vain olen ollutkin aina jalat maassa -tyyppiä enkä prinsessa koskaan, eivätkä Hollywood-elokuvat ole minulle koskaan olleet mikään malli siitä, miten eletään.

"Minä vain olen ollutkin aina jalat maassa -tyyppiä enkä prinsessa koskaan, eivätkä Hollywood-elokuvat ole minulle koskaan olleet mikään malli siitä, miten eletään."

Varsinainen oman tien kulkija oletkin, kun naimisiin oli niin välttämätöntä päästä, että piti ihan eroamisella kiristää.

Ole onnellinen ja anna asian olla. Kukin kosii tyylillään. Se on jännittävä asia miehelle ja naisten toiveita on mahdotonta tietää jos niistä ei ole puhuttu. Voitte juhlia asiaa sitten yhdessä vaikka tosi romanttisesti. Varaat vaikka romanttisesta ravintolasta pöydän ja menette jonnekin hienoon paikkaan juhlimaan asiaa. Siitä jää sitten "hienommat" muistot.

Miksi kosinta on raskaanaolevalle ja jos miehen kanssa asuvalle iso juttu? Sen ymmärrä, että neitsyeiden aikaan se oliskin mullistava asia, mutta nyt, kun kosinta ei merkitse mitään, niin naiset ulvoo sen perään. Mikään ei muutu, silti halutaan ilotulitus ja viulunsoittaja.

Minua ei kosittu. Miehen kanssa yhdessä päätettiin, että mennään naimisiin, sovittiin päivä ja varattiin juhlapaikka. Ei mitään siirappista tunnelmointia vaan yhteinen päätös, joka on kantanut jo 20 vuotta.

surullinenwaimo kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap ajattelitko yhtään, miten SINÄ pahoitit puolisosi mielen?

Luitko sinä kirjoittamaani tekstiä ollenkaan vai poimitko vain sellaiset kohdat siitä millä saat syyllistää ja hyökättyä minua vastaan tässä keskustelussa?

Kyllä minä luin sen aloituksesi. Luitko itse?

Miehesi kysyi sinulta ollessanne hellästi kahden, että haluaisitko viettää loppuelämän hänen kanssaan, ja tulisitko hänen vaimokseen. Jälkeenpäin ajattelit, että se ei mennyt niin kuin halusit, ja hyökkäsit poika paran kimppuun sillä miten hän on sinua loukannut. Hän on hädissään sitten sanonut, että hetki tuntui hänestä silloinn oikealta esittää kosinta, mutta jos se tuntui sinusta noin pahalta, hän lupasi perua kaiken ja tehdä asiat ihan niin kuin sinä haluat.

Minä luin sen näin. Ajattelitko hänen puoltaan tässä lainkaan? Että hänestä tuntui oikealta. Hänelläkin on tunteita, tiedätkös, jopa tunteita sinua kohtaan. Niin syviä että on ihan halunnut kosia.

Puolustukseksi sinulle voidaan sanoa, että raskaushormonit on ihan helvetistä. Mutta silti.

Ahdistavia nämä ap:n lyttäykset. Kertoohan se jotain siitäkin, että mies ei tunne naistaan lainkaan, jos ei osaa yhtään mieluisaa kosintaa tehdä? Ja kuten ap viestissään sanoo, ei hän olisi odottanut mitään spektaakkelia tai kallista, vaan edes sen kävelyn kivaan paikkaan. Mua ainakin ahdistaisi, jos mies ei osaisi yhtään miettiä, millaisen kosinnan haluaisin.

Olet valinnut vääränlaiseen miehen...teidän loppuelämä tulee olemaannyhtä helvettiä. Vitsi vitsi.

Mutta mieti nyt, että jos nyt jo menee noin pieleen niin kannattaisko jättää sitoutumatta ja kypsyä ihmisenä.

Ei  kosittu  päätettiin vain pvm.Ei  ole kihla-  eikä vihkisormusta , mutta naimisiin päädyttiin ja > 30 vuotta kestänyt ja jatkuu edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistavia nämä ap:n lyttäykset. Kertoohan se jotain siitäkin, että mies ei tunne naistaan lainkaan, jos ei osaa yhtään mieluisaa kosintaa tehdä? Ja kuten ap viestissään sanoo, ei hän olisi odottanut mitään spektaakkelia tai kallista, vaan edes sen kävelyn kivaan paikkaan. Mua ainakin ahdistaisi, jos mies ei osaisi yhtään miettiä, millaisen kosinnan haluaisin.

Ehkä mies ajatteli, että kävely sinne kivaan paikkaan on liian tavallista, jos siellä kerran käydään usein.

Huvittavaa, minulle tuollainen aito krumeluuriton kosinta vailla kliseitä olisi täydellinen. Juuri viime yönä näin painajaista kuinka avomieheni kosi minua julkisella paikalla piilottamalla sormuksen ruokaani. Hirveä uni. Olen aina kammonnut mitään julkisia kosintoja, ja onneksi avomieheni sen myös tietää ettei tuollaisra episodia tarvitse oikeasti tosielämässä pelätä.

Minulle suuret romanttiset eleet ovat tärkeämpiä kuin miehelleni, joten meille on hyvin selkeää se, että minä kosin sitten, kun tulee ajankohtaiseksi. Ollaan nyt oltu yhdessä kolme vuotta. Musta on todella outoa, että vielä 2016 naiset ei osaa ottaa onnea omiin käsiinsä. Jos tiedätte millaisen kosinnan haluatte, niin järjestäkää sellainen. Kosinta on aina sen kosijan näköinen tekele. Siitä saa juuri sellaisen kuin haluaa vain tekemällä itse. Pitäisi olla aika selviö. En mä ketään muuta velvoita tekemään asioita omassa elämässäni ja oleta, että jälki on juuri sen mukaista kuin itse haluaisin.

Miksi naisen pitää aina järjestää kaikki kiva ja hauska ja romanttinen? Miksei mies voi ottaa vastuuta näistä asioista? Miksi nainen on prinsessa, jos hän toivoo miehen panostavan edes yhteen asiaan?

Joku ehdotti, että Ap varaa nyt ravintolasta pöydän ja järjestää romanttisen illan hänelle ja miehelle, jotta itselleen tulisi parempi mieli. Eikö mieheltä voi odottaa tällaista huomaavaisuutta, jos Ap on ilmaissut hänelle loukkaantuneensa?

Naisille ei riitä mikään. Onneksi en ole mies ja jos olisin, olisin ehdottomasti koko loppuelämäni yksin. Terkuin nainen, joka olisi ikionnellinen kun saisi edes viettää aikaansa ihastuksen kanssa. Olosuhteiden takia en voi.

En ymmärrä mistä nämä Hollywood- ja elokuvavertaukset tulevat tähän keskusteluun, en ole ilmaissut mitään sellaiseen viittaavaa, päinvastoin omaan ideologiaani ei kuulu suureelliset materialismionnellisuudet ja spektaakkelit. Myöskään ikäni ei ole tullut esiin täällä joten teiniprinsessavertaukset eivät ainakaan faktaan perustu. Vastausten kieliasu ainakin kertoo jotain myös niiden kirjoittajista, vaikeaa näköjään olla provosoitumatta ja kirjoittaa asiallisesti... ;)

Mutta asiaan: olisin mieheltä toivonut, että kosintatilanteessa välittyisi että arvostaa minua ja välittää myös siitä minkälaisena minä tilanteen koen..

Tilanteesta olis voinut tehdä edes vähän erityisemmän ihan vaan viemällä vaikka sinne merenrantaan ja kosimalla siellä. Tai sanoja käyttämällä...

Joku puhui arkisuudesta, ja tosiaan minusta eilinen tilanne tuntui tosi arkiselta ja siltä että asia vain hoidettiin pois alta. Siksi petyin..

HEL-NYC kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olimme asuneet yhdessä puolitoista vuotta, kun meille tuli ihan hirveä riita. Katsoin tulleeni loukatuksi, jätin miehen töissä ollessa kihlasormuksen keittiön pöydälle kirjelapun kera, ja lähdin lapsuudenkotiini toiseen kaupunkiin. Sieltä käsin sitten soitin eräälle ystävälleni, jolla myös oli juuri äskettäin ollut parisuhdeongelmia, ja juttelimme puhelimessa varmaan pari tuntia. Illemmalla aloin miettiä, että tässä on nyt niin isoista asioista kysymys, että ei tätä näin voi jättää. Joten seuraavana päivänä hyppäsin uudestaan auton rattiin ja ajoin takaisin yhteiseen kotiini kihlattuni kanssa. Hän ei ollut kotona, ja totesin, että jääkaappi tarvitee täyttämistä, joten kävelin lähikauppaan. Yllätyksekseni kassalle perääni tuli kihlattuni, joka töistä tullessaan oli ajatellut jääkaapista samoin kuin minä. Hän kysyi minulta kassajonossa hiljaa, tulinko hakemaan tavaroitani. Vastasin siihen, että tulin juttelemaan. Kotona puhuimme asiat halki. Ilmoitin tyynesti, että jos hän haluaa meidän pysyvän yhdessä - ja hän halusi - sitten menemme naimisiin. Hän kysyi, että milloin. Sanoin, että toukokuussa, sen päivän vuosipäivänä, jolloin olimme tavanneet. Hän sanoi siihen, että se sopii hänelle oikein hyvin.

Tuosta päivästä tuli viime kuussa 24 vuotta. Toukokuussa menimme sitten naimisiin, ja siitä tulee ensi kuussa sen 24 vuotta. Minua ei siis koskaan kosittu, enkä siitä asiasta ole koskaan sen kummemmin ollut nyreissäni. Minä vain olen ollutkin aina jalat maassa -tyyppiä enkä prinsessa koskaan, eivätkä Hollywood-elokuvat ole minulle koskaan olleet mikään malli siitä, miten eletään.

Siis miten olitte kihloissa ennen tuota, jos puhut tuosta "kosintana"?

Sinä ilmeisesti asut jossain muualla kuin Suomessa, olet asunut jo jonkin aikaa? Kas, Suomessa pari usein alkaa asua yhdessä (it's called avoliitto), ja jotkut menevät silloin kihloihin, mutta eivät kaikki. Kihlasormus nykypäivän (tai ainakin neljännesvuosisadan takaisen) Suomessa ei välttämättä ole tuloksena kosinnasta (ah armain! tullos vaimokseni kesäkuun kahdeskymmeneskahdeksas kolmen vuoden kuluttua!) vaan se on monelle vain ulkoinen merkki siitä, että ollaan pariskunta ja asutaan avoliitossa, mutta ei välttämättä mennä virallisesti naimisiin koskaan. Noin ainakin meillä oli tilanne syksystä 1990 saakka siihen päivään maaliskuuta 1992, jolloin ilmoitin, että haluan virallistaa suhteemme ja ottaa hänen sukunimensä. Näin meillä, miten muilla?

Miten saisin poikakaveriisi yhteyttä? Tekisi niin mieli auttaa nuorta miestä ja saada hänet ajattelemaan eli varoittaa jo nyt, ettei miehen tarvitsisi pettyä parin vuoden päästä rengastettuna, lapsen omaavana ja alistettuna aviovaimonsa kaikille mielihaluille. Te molemmat voisitte vielä löytää sopivammat toisillenne. Mies tosin ehkä helpommin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistavia nämä ap:n lyttäykset. Kertoohan se jotain siitäkin, että mies ei tunne naistaan lainkaan, jos ei osaa yhtään mieluisaa kosintaa tehdä? Ja kuten ap viestissään sanoo, ei hän olisi odottanut mitään spektaakkelia tai kallista, vaan edes sen kävelyn kivaan paikkaan. Mua ainakin ahdistaisi, jos mies ei osaisi yhtään miettiä, millaisen kosinnan haluaisin.

Ehkä mies ajatteli, että kävely sinne kivaan paikkaan on liian tavallista, jos siellä kerran käydään usein.

Jos se paikka on tärkeä, niin ei kai se tarkoita että käydään usein? Ja tärkeä on aina tärkeä. Ja eikö enemmän tavallista ole olla sängyssä? Aika epäolennainen pointti.

Että ihan niin pahasti loukkasi sinua että kosi.

No mutta oikeesti, jos teidän käsitys siitä mikä on elämässä olennaista, on noin kovin erilaiset, ei tuo hyvää lupaa. Sinä tulet pettymään häneen vielä monta kertaa. Ja uskallan sanoa, että hän sinuun...