Diagnosoikaa mut (tehtiinkö mulle lapsena pahaa: elän mielikuvitusmaailmassa mielikuvitusihmisten kanssa)

Mä teen tota samaa. Oon tehnyt niin kauan kuin muistan. Pakoilen oikeaa elämää haavemaailmaan. Luulin, että oon ainoa, mutta aika monta muutakin tekee samaa :) Hyvä löytää sielun siskoja.

Lapsesta nuoreksi aikuiseksi harrastin myös haavemaailmojen rakentelua, yleensä otin kirjoista tai sarjoista elementtejä ja muokkasin tarinaan alter egoni, joskus olin jopa eläin jossain tarinassa (Ruohometsän kansa innoittajanani). Jossain vaiheessa kuvittelin itseni myös lottovoittajaksi ja suunnittelin yksityiskohtaisesti, mitä tekisin rahoillani ja miten muuttaisin elämäni. En kuitenkaan enää pääse takaisin näihin maailmoihin, ja se surettaa minua. Nukahtaminen oli paljon helpompaa ja tylsät kävelylenkit menivät nopeammin, kun pakenin mielikuvitusmaailmoihin. Sairastuin masennukseen vuosia sitten ja osittain varmaan sen vuoksi mielikuvitukseni on ollut jotenkin jäissä. Tai ehkä se johtuu vain vanhenemisesta :(

Vierailija kirjoitti:

Vastaaja Nro 4, onko sulla parisuhdetta?

Ei ole, haluaisin kyllä löytää jonkun ihanan miehen.

Vastaaja numero 4

Täällä myös yksi haaveilija! Nyt kolmekymppisenä olen valitettavasti kadottanut kyvyn kadota unelmien maailmaan, enkä oikein tiedä ollakko surullinen vai iloinen. Ehkä surullinen. Tuntuu jotenkin, että kadotin samalla kyvyn suojautua elämän myrskyjä vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Mikäli häiriköit jonkun perässä kuten vaikkapa yksilöity parturityöntekijä, sinulle tulee väistämättä pahoja ongelmia myös siinä mielessä että lietsomisella hankit vastaasi vähintään yhtä paljon vihaa.

Eli kenenkäänkään taakse on turha piiloutua.

- Jaaha, tämänkin palstan vakiohäirikkö sekä tosi elämänmakuisen elämänsä eläjäkin heräsi kauneusuniltaan. Nyt onkin taas hyvä hetki piileskellä yhden kymmenistä roolihahmoista takana, aina ja ikuisesti, vain internetissä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäli häiriköit jonkun perässä kuten vaikkapa yksilöity parturityöntekijä, sinulle tulee väistämättä pahoja ongelmia myös siinä mielessä että lietsomisella hankit vastaasi vähintään yhtä paljon vihaa.

Eli kenenkäänkään taakse on turha piiloutua.

- Jaaha, tämänkin palstan vakiohäirikkö sekä tosi elämänmakuisen elämänsä eläjäkin heräsi kauneusuniltaan. Nyt onkin taas hyvä hetki piileskellä yhden kymmenistä roolihahmoista takana, aina ja ikuisesti, vain internetissä...

Häirikköviesteilijä on tuskin voinut välttyä huomaamasta, miten vihailtu hän onkaan oikeiden ihmisten keskuudessa. Kyllä siinä itsetunto lukuisia sivupersoonia tarvitseekin. Mutta mielipuolillekin löytyy aina puolimielisiä ihailijoita, se lohduttaa ja saa uskomaan parempaan huomiseen.

kraakku kirjoitti:

En siis ole ainoa mielikuvitusmaailmassa elävä. Olen aina luullut niin koska tämä ei ole asia jota kerrotaan muille. Varsinainen selkeä todellisuuspako alkoi murrosiässä mutta minulla on jo pienenä ollut vilkas mielikuvitus ja rakastan satuja ja ylipäätänsä kirjoja/hyviä tarinoita. Itse ole ollut koulukiusattu. Masennuin vakavasti murrosiässä ja sairastuin syömishäiriöön. Perheessä asui virtahepo. Isän alkoholismi joka koko perheen voimin salattiin. Äidillä oli ja on masennusta ja näin aikuisena olen miettinyt, että myös jonkin sortin persoonallisuushäiriö. Minä olin äitini jatke. En oma itsenäinen ja tunteva ihminen. Minun piti olla kiltti ja tuntea vain sallittuja tunteita. Lopulta tukahduttaa kaikki negatiivinen niin että sairastuin. Pahimmassa vaiheessa koin eläväni lasipullossa ilman mitään todellista kykyä saada yhteyttä muihin ihmisiin.

Omassa maailmassani en ole koskaan ollut minä vaan joku ihan muu ja yleensä myös miespuolinen. Olen nyt yli neljänkymmenen ja edelleen menen omiin maailmoihini joskus. Nykyään koko ajan yhä harvemmin. Olen kokenut haavemaailman rakkaaksi enkä koskaan ole kokenut sen haitanneen oikeaa elämää. Haaveet eivät ole ongelma, todellisuus on.

Hei kraakku, tää oli kuin sanasta sanaan minun kirjoittamani. Minulla on myös aina ollut tuollainen fantasiamaailma. Nyt aikuisena se on tullut vähän totuudenmukaisemmaksi, mutta usein elelen vieläkin siellä mieluummin kuin oikeassa elämässä. Fantasioissani olen aina suosittu, sanavalmis ja fiksu :D Monesti saatan puhua ääneen näitä tilanteita ja vuoropuheluita toisten kanssa, liikkua ja kävellä. Joskus lapseni on yllättänyt minut tällaisesta tilanteesta... Olen siis ihan naimisissa, perheellinen ihminen. Lapsuus oli juurikin tuota alkoholismia ja virtahepoa, ei tunteita, ei puhetta. Vain kylmiä ihmisiä samassa asunnossa.

Minulla tuo mielikuvitusmaailmojen rakentelu on ollut nukahtamiskeino niin kauan kuin muistan, ihan pienestä asti. Olen nyt yli viisikymppinen. :)

Etenkin silloin, kun on paljon stressiä, joka hankaloittaa rentoutumista, tuo on oikeastaan ainoa keino jolla saan kehää kiertävät ajatukset kiinni johonkin mukavaan ja rentouttavaan. Silloin kun elämä on leppoisaa ja kiinnostavaa, tarvitsen haaveilua vähemmän.

Ihan normaalina olen pitänyt, ja varmaan se sitä onkin päätellen siitä miten moni harrastaa samaa.

Lapsuudesta... Joo saattaa olla, että meillä jollain lailla hankalan lapsuuden kokeneilla tuo on tavallisempaa. Itse tulen alkoholistiperheestä.

Minäkin olen uneksija, 35v. Onnellinen lapsuus, ja ihan hyvin menee elämässä. Jos on stressaavia aikoja, yleensä työn takia, saatan maata tunteja ja olla mielikuvitusmaailmoissani. Teen tätä myös hyvinä aikoina mutta selkeästi tuo lisääntyy ja ajat pitenevät kun oikea maailma alkaa ahdistaa.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka moni sitten muistaa lapsuudestaan tosi paljon asioita? Veikkaan ettei monikaan. Mulla on kyllä yksittäisiä muistoja, mutta tyyliin yks tai kaks kpl joka ikävuotta kohti tai jotain. Välttämättä en muistais niinkään paljon, jos ei olis valokuvia, jos äiti ja siskot ei olis muistellut mun kans myös pitäen muistoja elossa, jos en säännöllisesti olis käynyt kotiseudulla...

Mun eka muisto on ku oon alle 2v. Ja todella paljon muita muistoja. Hajumuistot elävimmät. Ja esim jos joku kappale soi niin yhdistän sen tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon. Esim olin menossa kutoselle niin sinä kesänä 96 soi sash Ecuador.

Muistan mitä mulla on ollut 17v sitten päällä Kotipihassa, vaikkei kaikista hetkistä todellakaan ole kuvia.

Joten ennemmin ihmettelen miten joku ei muista mitään edes ala-aste ajoilta? !?!? Terv ylempi

Ei kai haavemaailmassa elämisessä ole pahaa, jos kuitenkin reaalimaailma sujuu ilman suuria ongelmia ja laiminlyöntejä. Tuli tosin mieleeni, että oletteko yrittäneet esim. kirjoittaa haavemaailmaanne tarinoiksi. Kun asiat kirjoittaa ulos, ne saa hallintaansa ja toisaalta voi huomata, kuinka luovaa tekstiä tuottaa. Jos vaan asioita pyörittää päässään, niillä ei ole mitään kattoa ja ne voivat alkaa viedä liikaa henkistä tilaa.

Itse haaveksin vieläkin kaikenlaisista asioita, ja usein rakennan tarinoita, joissa olen   jonkinlaisena sankarittarena, joka pelastaa tilanteita. Saatan jopa puhua ääneen, esim. autossa, kun kuvittelen, että olen median haastateltavana. Ns. reaalimaailmani on kuitenkin   sopivan haasteellista ja mielenkiintoista, joskin olen kohdannut myös sellaisia vaikeuksia, joista en voi puhua kuin parille ihmisille. Elämähän koostuu siitä, että vuorottelemme reaalimaailman  ja mielikuvitusmaailman välillä.

olen kuullut aiemminkin että joku ei muista lapsuudesta mitään. Siskoni jolla persoonallisuushäiriö puhui vaikka mitä tyttärensä kuullen. Nyt tämä tytär ei muista lapsuudesta mitään. Näin kyllä parempi mutta kyllä ne sieltä vielä esiin tulee. Siskolla esim monta itsemurhayritystä ja luulimme kaikki että saimme salattua nämä tyttäreltä. Kyllä hän tiesi ja tajusi.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli voimakas mielikuvitusmaailma oikeastaan siihen asti, kun löysin nykyisen aviomieheni 23- vuotiaana. Tuntuu, että hän ja tätä nykyä myös lapset pitävät mut voimakkaasti tässä maailmassa ja haavemaailma on kadonnut. En tiedä kuitenkaan olenko onnellisempi näin, olihan mielessä kehitetty elämä todella rikas ja mielenkiintoinen ja tätä nykyä elämä on vain arkista puurtamista. Mulla ei ole mielikuvitusmaailmaa selittävää traumaa taustalla vaan yksinkertaisesti villi mielikuvitus ja introvertti luonne. Muistan lapsuuden tapahtumat hyvin (jopa 4-5 vuotiaana tapahtuneita asioita) ja muistelen niitä mielelläni.

Toivon sulle kaikkea hyvää. Kuulostaa siltä, että menneisyydessäsi on jotain, mitä pakenet mielikuvitusmaailmaan. Olen useasti lukenut lapsista, jotka katoavat mielessään toiseen paikkaan, kun tositapahtumat ovat liian mieltä järkyttäviä. Psykiatrin avulla onnistuisit ehkä löytämään unohdettuja muistoja, mutta ovatko ne sellaisia, että haluat muistaa niitä? Toisaalta tukahdetut muistot voivat vaikuttaa hyvinkin suuresti elämään varsinkin, kun ikää tulee lisää, eli voi olla, että jossakin vaiheessa joudut kohtaamaan menneisyytesi päästäksesi elämässäsi eteenpäin. Ja

tämä on siis ihan keittiöpsykologiaa. Tapauksesi kuulostaa niin "mielenkiintoiselta", että sitä on pakko vähän pysähtyä pohtimaan.

Tunnetaan nimellä valemuisto syndrooma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli voimakas mielikuvitusmaailma oikeastaan siihen asti, kun löysin nykyisen aviomieheni 23- vuotiaana. Tuntuu, että hän ja tätä nykyä myös lapset pitävät mut voimakkaasti tässä maailmassa ja haavemaailma on kadonnut. En tiedä kuitenkaan olenko onnellisempi näin, olihan mielessä kehitetty elämä todella rikas ja mielenkiintoinen ja tätä nykyä elämä on vain arkista puurtamista. Mulla ei ole mielikuvitusmaailmaa selittävää traumaa taustalla vaan yksinkertaisesti villi mielikuvitus ja introvertti luonne. Muistan lapsuuden tapahtumat hyvin (jopa 4-5 vuotiaana tapahtuneita asioita) ja muistelen niitä mielelläni.

Toivon sulle kaikkea hyvää. Kuulostaa siltä, että menneisyydessäsi on jotain, mitä pakenet mielikuvitusmaailmaan. Olen useasti lukenut lapsista, jotka katoavat mielessään toiseen paikkaan, kun tositapahtumat ovat liian mieltä järkyttäviä. Psykiatrin avulla onnistuisit ehkä löytämään unohdettuja muistoja, mutta ovatko ne sellaisia, että haluat muistaa niitä? Toisaalta tukahdetut muistot voivat vaikuttaa hyvinkin suuresti elämään varsinkin, kun ikää tulee lisää, eli voi olla, että jossakin vaiheessa joudut kohtaamaan menneisyytesi päästäksesi elämässäsi eteenpäin. Ja

tämä on siis ihan keittiöpsykologiaa. Tapauksesi kuulostaa niin "mielenkiintoiselta", että sitä on pakko vähän pysähtyä pohtimaan.

Tunnetaan nimellä valemuisto syndrooma.

Mikäköhän tämän ongelma on, joka ei pysty hyväksymään et ihmiset muistaa asioita lapsuudesta?

Traumoja vai itse traumojen aiheuttaja? 😕

Mielestäni tämä on huikea voimavara. Itselläni ei moisiin mielikuvitus riitä. Vrt. Tatu sormusten herrasta ja secondlife.