Diagnosoikaa mut (tehtiinkö mulle lapsena pahaa: elän mielikuvitusmaailmassa mielikuvitusihmisten kanssa)

Täällä kans yks joka tekee samaa! Lenkkeillessä tai nukkumaan mennessä suunnittelen maailmaa jossa seurustelen julkkismiehen kanssa, voitan Oscar -palkinnon, asun Berliinissä, olen jossain tosi-tv-ohjelmassa tai Ellenin showssa haastateltavana, vähän mitä sattuu.

Muistan jo että lapsena koulusta kotiin kävellessä sepittelin satuja itsestäni pään sisällä.

Mulla ei ole ollut mitenkään traumaattinen lapsuus tai mitään, hitusen ehkä sosiaalisesti ahdistunut mutta aina on silti riittänyt ystäviä ja en ole koskaan ollut koulukiusattu. Joku mainitsi aiemmin persoonallisuustyypit ja mä olen just INFJ, itse en näistä pahemmin kyllä tiedä mitään.

Ei tuon tarvitse niin kovin paha merkki olla. Esim. Agatha Christie kertoi omaelämäkerrassaan miten sillä oli pikkutyttönä mielikuvituskaveriperhe "Kittenit" ja miten ne jäi elämään sen mielessä niin että huomasi joskus juttelevansa niille vielä vanhoilla päivilläänkin. Suosittu kirjailja oli ja varmaan tuollainen eläytymiskyky ja tarinankehittelyharrastus on hyödyllisiä luovan kirjoittamisen kannalta. Tietty se on huolestuttavaa jos reaalielämä houkuttelee niin kovin paljon vähemmän kuin mielikuvitusjutut, mutta itsehän jo kerroit ihan järkeviä syitä tälle.

En sinuna yrittäisi väkisin muistaa. Jos siellä jotain raskasta olisi, niin sitä kannattaisi ennemmin käydä läpi jossain toisessa, seesteisemmässä elämänvaiheessa kun sun voimavarat paremmin riittää mahd. traumojen käsittelyyn.

Mikäli häiriköit jonkun perässä kuten vaikkapa yksilöity parturityöntekijä, sinulle tulee väistämättä pahoja ongelmia myös siinä mielessä että lietsomisella hankit vastaasi vähintään yhtä paljon vihaa.

Eli kenenkäänkään taakse on turha piiloutua.

Minäkin olen tällainen unelmoija. Sepittelen mielessäni tarinoita ja keksin uusia henkilöhahmoja, yhtäkin fantasiamaailmaa olen kehitellyt jo vuosikausia. Tarkoitus olisi joskus kirjoittaa tarinat ylös, mutta aloittaminen on kovin vaikeaa ja tuntuu etteivät paperille päätyvät sanat millään tee oikeutta päänsisäisille kuvitelmille. :(

Itselläni tämä kuvittelu ei juurikaan häiritse arkielämää, vaan ennemminkin täydentää sitä. Jos teen vaikka jotain pitkäveteistä, vaikkapa siivoan tai poimin marjoja, silloin mielikuvitus lähtee lentoon ja mieleen putkahtelee uusia tarinoita. Mieheni on onneksi myös eskapismiin taipuvainen, ja usein kehittelemme juttuja yhdessä. Se on kyllä parasta! :)

Ja joku tuolla ylhäällä mainitsi MBTI-persoonallisuustyypit, INFJ olen minäkin. Vaikka noita luokituksia onkin paljon arvosteltu, niin minulle ainakin kolahti INFJ:n kuvaus ihan täysin ja tunnistin itseni siitä todella.

Ihanaa, että tällaisia kuvittelijoita on sentään muitakin! :D

Täällä ilmoittautuu vielä yksi. Olen myös lapsesta asti kehitellyt jonkinlaisia "pään sisäisiä näytelmiä". Niissä en koskaan ole oma itseni, vaan joku täysin muu henkilö. En myöskään muista lapsuudestani paljoakaan. Meitähän tuntuu olevan monta.

Nyt vasta hoksasin, että viime vuosina tämä "harrastus" on melkein loppunut. Syynä saattavat olla mielialalääkkeet, tai sitten elämässäni on tällä hetkellä tarpeeksi "oikeaakin" ajateltavaa.

Itsekin huomaan toisinaan, että jos oikeassa elämässä on liikaa vastenmielistä tekemistä, meinaan uppoutua liikaa omiin maailmoihini, ja mielummin haaveilisin kuin tekisin sitä mitä pitäisi. Mutta niinhän moni tekee, uppoutuu telkkariohjelmiin, jää selailemaan nettiä jne. välttääkseen epämukavampia hommia. Ei kai haaveilu sen pahempi juttu ole, kunhan lopulta saa työnsä tehdyksi.

t. 20

Oho, en olekaan ainoa! :)

Minulla oli aika vaikea lapsuus, olin koulukiusattu, yksinäinen ja yh-äitini oli alkoholisti ja mielenterveysongelmainen. Taisin olla noin 7v. kun aloin harrastaa "hereillä uneksimista".

Tein sitä nukkumaan mennessä, auton kyydissä, kävellessä... joskus menin sänkyyn makoilemaan ihan vain sen vuoksi, että voisin unelmoida. Minulla oli myös paljon mielikuvituskavereita ikäisekseni.

Haaveilin milloin mitäkin: olevani suosittu, isäni asuvan meillä, että minulla olisi pikkuveli... kaikkea ihan tavallista siis, kaikesta sellaisesta, mitä minulla ei ollut.

Olen miettinyt paljon, mistä ainainen uneksimiseni on voinut johtua ja tullut siihen tulokseen, että pakenin todellisuutta ja se oli keino, jolla selvisin näinkin hyvin. Rikas mielikuvitukseni pelasti minut.

Mahtavaa kuulla, etten ole ainoa hieman pöpi ;)

Googlaa "maladaptive daydreaming" :) Ei mitenkään vaarallinen piirre ihmisessä, ellei mielikuvitusmaailma korvaa todellista maailmaa liiaksi. Eli jos se mielikuvitusmaailmassa oleminen alkaa viedä päivästä tunteja, niin jää reaalimaailman eläminen vähäiseksi. Jos nyt illalla ennen nukahtamistaan haaveilee, tuskin haittaa :)

Kuinka moni sitten muistaa lapsuudestaan tosi paljon asioita? Veikkaan ettei monikaan. Mulla on kyllä yksittäisiä muistoja, mutta tyyliin yks tai kaks kpl joka ikävuotta kohti tai jotain. Välttämättä en muistais niinkään paljon, jos ei olis valokuvia, jos äiti ja siskot ei olis muistellut mun kans myös pitäen muistoja elossa, jos en säännöllisesti olis käynyt kotiseudulla...

Mulla oli voimakas mielikuvitusmaailma oikeastaan siihen asti, kun löysin nykyisen aviomieheni 23- vuotiaana. Tuntuu, että hän ja tätä nykyä myös lapset pitävät mut voimakkaasti tässä maailmassa ja haavemaailma on kadonnut. En tiedä kuitenkaan olenko onnellisempi näin, olihan mielessä kehitetty elämä todella rikas ja mielenkiintoinen ja tätä nykyä elämä on vain arkista puurtamista. Mulla ei ole mielikuvitusmaailmaa selittävää traumaa taustalla vaan yksinkertaisesti villi mielikuvitus ja introvertti luonne. Muistan lapsuuden tapahtumat hyvin (jopa 4-5 vuotiaana tapahtuneita asioita) ja muistelen niitä mielelläni.

Toivon sulle kaikkea hyvää. Kuulostaa siltä, että menneisyydessäsi on jotain, mitä pakenet mielikuvitusmaailmaan. Olen useasti lukenut lapsista, jotka katoavat mielessään toiseen paikkaan, kun tositapahtumat ovat liian mieltä järkyttäviä. Psykiatrin avulla onnistuisit ehkä löytämään unohdettuja muistoja, mutta ovatko ne sellaisia, että haluat muistaa niitä? Toisaalta tukahdetut muistot voivat vaikuttaa hyvinkin suuresti elämään varsinkin, kun ikää tulee lisää, eli voi olla, että jossakin vaiheessa joudut kohtaamaan menneisyytesi päästäksesi elämässäsi eteenpäin. Ja tämä on siis ihan keittiöpsykologiaa. Tapauksesi kuulostaa niin "mielenkiintoiselta", että sitä on pakko vähän pysähtyä pohtimaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen ihan samalainen kuin aloittaja, niin paljon tuossa tekstissäsi osui kohdalleni, että se oli kuin itseni kirjoittama. Minua on lapsena kiusattu niin sisarusten, vanhempien kuin koulutovereidenkin toimesta, kiusaaminen oli vuosia jatkuvaa ja joskus niin rajua että se jätti minuun syvät traumat, minulla on erittäin alhainen itsetunto, tunnen itseni, huonoksi, arvottomaksi ja mittättömäksi ihmiseksi.

Sosiaaliset vuorovaikutustaitoni ovat huonot ja minulla on erittäin paha sosiaalisten tilanteiden pelko, todella vaikea masennus, voimakas ahdistuneisuushäiriö ja ehkäpä jotakin muutakin ongelmaa siinä taustalla, mikä vain pahentaa asioita.

Olen ihan lapsuudestani saakka paennut kaikkea tätä minulle aiheutettua pahaa omaan sisäiseen mielikuvitusmaailmaani, joka tuntuu niin tutulta ja turvalliselta paikalta, se on paikka johon menen kun elämässäni ilmenee ongelmia tai olen äärimmäisen stressaantunut tai ahdistunut. Usein kuvittelen pään sisälläni kaikkia mahdollisia skenaarioita, mitä minulle voisi tapahtua, mitä teen, missä olen ja kenen tai keiden kanssa.

Yleensä nämä fantasiani pyörivät paljon vieraiden paikkojen ympärillä, kuvittelen itseni asumaan johonkin toiseen maahan, näissä fantasioissa olen usein joidenkin tunnettujen ja ihailemieni henkilöiden kanssa, teemme kaikkea kivaa yhdessä, saatan seurustella jonkun julkkismiehen kanssa, kuvittelen erilaisia tilanteita pääni sisällä mitä voisin tuon miehen kanssa tehdä, kuvittelen heidän jopa puhuvan minulle ja käyn päänsisäistä dialogia noiden ihmisten kanssa, näissä kuvitteellisissa tilanteissa.

Vietän fantasiamaailmassani suurimman osan päivästä, todellinen maailma tuntuu synkältä, ahdistavalta ja pahalta paikalta, kuvitteellinen maailmani on ihana paikka jossa olen onnellinen ja rakastettu, olen mielenkiintoinen ja hauska persoona, elämässäni tapahtuu kaikkea jännittävää ja teen siellä juuri niitä asioita, joita haaveilen tekeväni ulkomaailmassa, mutta en siihen kykene.

Tämä on myös kuin minun elämääni. En uskalla edes täysin tunnustaa ja kohdata kuinka valtavan suuri ote elämästäni ja minuudestani mielikuvituselämällä on. Jos teen sen sekoan totaalisesti. Siis oikeasti, sinä päivänä joutuisin loppuelämäksi pakkohoitoon.

Kun miettii, että onko joku asia omassa elämässään ok, vai ei, niin kannattaa kysyä itseltään, että onko siitä jotain haittaa omassa arjessa? Häiritseekö se arjen askareissa toimimista? Estääkö se sinua tekemästä elämässäsi jotain, mitä haluaisit tehdä? Jos kyllä, niin sitten se on ongelma, josta täytyy yrittää päästä eroon.

Siis mulla on ainakin yksi mielikuvitusystävä.

Johtuu varmaan siitä että oon niin yksinäinen.

Me ei koskaan olla vielä tavattu.

Vierailija kirjoitti:

 Haittaako kertomasi oireilu nykyisin arkea? Onko sinulla epämääräisiä fyysisiä oireita? Oletko opiskellut itsellesi ammattia? Oletko työelämässä? 

Silmä käteen:

"Nyt oon 26-vuotias, ja nyt on ihan järkyttävä pakkomielteinen vaihe menossa. Johtuu ehkä tosi stressaavasta työtilanteesta, ja samalla parisuhteessa on pahoja ongelmia...
Mulla on nyt paljon töitä, mut en pysty keskittymään niihin, kun vaan mielikuvitushenkilöt valtaa mielen..."

En siis ole ainoa mielikuvitusmaailmassa elävä. Olen aina luullut niin koska tämä ei ole asia jota kerrotaan muille. Varsinainen selkeä todellisuuspako alkoi murrosiässä mutta minulla on jo pienenä ollut vilkas mielikuvitus ja rakastan satuja ja ylipäätänsä kirjoja/hyviä tarinoita. Itse ole ollut koulukiusattu. Masennuin vakavasti murrosiässä ja sairastuin syömishäiriöön. Perheessä asui virtahepo. Isän alkoholismi joka koko perheen voimin salattiin. Äidillä oli ja on masennusta ja näin aikuisena olen miettinyt, että myös jonkin sortin persoonallisuushäiriö. Minä olin äitini jatke. En oma itsenäinen ja tunteva ihminen. Minun piti olla kiltti ja tuntea vain sallittuja tunteita. Lopulta tukahduttaa kaikki negatiivinen niin että sairastuin. Pahimmassa vaiheessa koin eläväni lasipullossa ilman mitään todellista kykyä saada yhteyttä muihin ihmisiin.

Omassa maailmassani en ole koskaan ollut minä vaan joku ihan muu ja yleensä myös miespuolinen. Olen nyt yli neljänkymmenen ja edelleen menen omiin maailmoihini joskus. Nykyään koko ajan yhä harvemmin. Olen kokenut haavemaailman rakkaaksi enkä koskaan ole kokenut sen haitanneen oikeaa elämää. Haaveet eivät ole ongelma, todellisuus on.

Minäkin uppoudun usein haaveisiin, erityisesti nukkumaan mennessä. Yleensä kuvittelen jotain ihanaa: lottovoiton tai jotain romanttisia kuvitelmia tuntemistani ihmisistä. Joskus kuvittelen myös täysin kuvitteellisia tyyppejä. Yleensä nämä haaveet on tosi yksityiskohtaisia: käyn keskusteluja ja pohdin tosi tarkkaan myös sen, miltä kaikki näyttää.

En ole koskaan ajatellut, että tässä olisi jotain epänormaalia. Olin kyllä koulukiusattu ja omen aikuisenakin ollut aika ajoin yksinäinen ja surullinen. Ehkä tuolloin haaveita on enemmän, nyt kun tarkemmin ajattelen. Jotain pakoa kai tämä onkin. Minäkään en muista lapsuudesta paljoa, mutta en usko mitään traumaattista tapahtuneen. Kovin säkenöivä lapsuuteni ei kyllä ollut, joten ehkä siinä ei vain ole paljoa muistettavaa.

Minullekin on käynyt niin, että joku henkilö tuntuu tosi läheiseltä juuri haaveiden takia, vaikka emme oikeassa elämässä ole olleet paljoa tekemisissä. Tuon vinouman tajuaminen on aina jotenkin tosi surullista.

Mulla tää on aina ollut nukahtamiskeino ja kun innostuin fanficeistä niin myös niihin parhaat ideat syntyy aina ennen nukkumaanmenoa näissä mielikuvitusmaailmoissa. Mulla on montakin maailmaa (eri kirjoista ja elokuvista) joista aina sitten valitsen jonkun. Nuorempana halailin ja pussailin peittojani, jotka oli siis jotain julkkiksia. Näissä maailmoissani olen joku kehittämäni/jonkun toisen kehittämä hahmo, jossa joko on jotain samaa kuin mussa tai sitten ei ja tietysti hahmolla on jotain sutinaa jonkun kanssa:D

Olen nyt onnellisessa parisuhteessa, aikaisemmin koulukiusattu ja perheessäni oli ongelmia. Muistan joskus pienenä kun en saanut unta kun oli joku vanhempien riita tai mikälie tilanne päällä niin veljeni sanoi että mieti jotain mukavaa. Luulen että siitä se on lähtenyt. Normaali koen olevani vaikka en tätä kyllä kenellekään oikeassa elämässä kertoisi.

Huomaan myös, että kun en ehdi unelmoimaan niin kirjoituskaan ei suju. Rankkana viikkona kun nukahtaa heti kun pää osuu tyynyyn niin ei saa kirjoitettua sanaakaan vaikka päivällä oliskin aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Voi rakas nro 4:n kirjoittaja. Jos vaan voisin, niin ottaisin sun menneisyyden tuskan pois. Ja tietysti tämänkin hetken tuskan. Lämmin halaus sulle!

Kiitos kovasti, nuo sanat tuntuvat niin hyvältä ja lämmittävät mieltä, alkaa tässä jo melkein itkettää...Pahaa tekee, kaikki ne ikävät muistot palaavat pintaan, käsittelen kaikki ne traumat läpi mielessäni joka ikinen päivä, se on henkisesti ja fyysisesti äärimmäisen uuvuttavaa.

Kuolema käy mielessä harva se päivä, mietin usein että olisi helpompi kaikille läheisilleni etten olisi koskaan edes syntynytkään, olen heille vain riesa ja valtavan suuri taakka. Oikeita ystäviä minulla ei ole ollut koskaan, entinen ns. ystäväni oli minulle aina ilkeä, hänen vähättelyään ja mitätöintiään siedin monta vuotta, olin hänelle aina se varakaveri, jonka kanssa hän vietti aikaa jos hänellä ei ollut muuta parempaa seuraa.

Padoin kaiken sen tuskan sisälleni. Hänen kanssaan vietin aikaani vain siksi koska minulla ei ollut ketään muutakaan, ihmiset karttelivat minua ja välillä tuntuu että tätä samaa saan kokea aikuisiälläkin. Olen aivan mahdottoman yksinäinen ihminen, seurustelukumppania minulla ei ole ollut vuosikausiin. Se hyvin lyhyt suhde mikä minulla oli, päättyi 7 vuotta sitten miehen jätettyä minut. Hän kohteli minua kuin saastaa ja petti jatkuvasti muiden naisten kanssa. Oli vaan hyvä että pääsin tyypistä eroon, viime syksynä hän murhasi täysin viattoman ihmisen erittäin raa'lla tavalla, joten oli onnenpotku että suhteemme päättyi. Tämä mies mitä luultavimmin on kylmäverinen sosiopaatti, ihan kylmää pelkkä ajatuskin hänestä.

Keskustelija numero 4

Sun teksti on ihan kuin mun elämästä. Paitsi että olen jo 42v. Odotan että pääsen illalla sänkyyn ja unelmoida ilman mitään keskeytystä . Ja mulla on myös ollut aina syömishäiriö. Elän kuin kahta elämää.

Sulla on vaan mahtava mielikuvitus. Minäkin kuvittelen vaikka mitä, saatan töissäkin tuijottaa johonkin pisteeseen ja "haaveilla" välillä. Yritän olla tekemättä niin, koska avokonttorissa pistää vähän silmään..

Se on hyvä tapa erkaantua hetkeksi normaalimaailmasta. Jos alkaa tuntua siltä, ettet saa oikeita hommia tehtyä niin sitten vois toki jutella lääkärin kanssa, että meneekö ns. yli.