Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita, joita pelkkä ajatus äitiydestä kammottaa?
19.04.2016 |
Meinasin kirjoittaa tekee pahoinvoivaksi mutta sen olisi voinut ymmärtää liian helposti äitiyden halveksimisena tms.
Eli tilanne on se, että olen 24-vuotias ja ympärillä toitotetaan miten nyt olisi hyvä lastentekoikä. Mm. gynekologini vihjaisi, että ongelmia saattaa tulla, ei kannata viivytellä loputtomiin.
No niin, muuten ihan hyvä mutta olen yhä opiskelija eikä edes miestä ole.
Vaikka olisi, en todellakaan haluaisi nyt lapsia. Oikeastaan en edes tiedä, haluanko ikinä lapsia.
Olen aina kuunnellut ällistellen, miten muut kertovat heidän tienneen halunneensa "aina" äidiksi. En ole eläissäni, ikinä, koskaan miettinyt haluavani äidiksi, kaikkein vähiten lapsena.
En kykene edes ymmärtämään, miltä äidiksi haluaminen tuntuu. Mitä siinä tarkkaan ottaen halutaan? Miksi kukaan haluaa lapsia? Tämä ei todellakaan ole vttuilua tms vaan en aidosti ymmärrä.
Ajatus perhe-elämästä lähinnä yököttää, pelkkä sana "perheenäiti" on kammottava. On kuvottava ajatus, että minuun viitatattaisiin niin.
Hulluinta on se, että rakastan lapsia. Muiden lapsia. Lapset (huom. enimmäkseen n. alle 10-vuotiaat, 13-vuotiaat teinit taas.. No, sanotaanko, että yläasteikäiset ovat hieno esimerkki siitä, mitä lasten saaminen tuo tullessaan) ovat hauskoja, hellyyttäviä, ihania. Minua ei ole ikinä häirinnyt kiukuttelu tai edes riehuminen julkisilla paikoilla, vauvat ovat söpöintä ikinä.
Silti se pelkkä ajatus siitä, että oma elämä tähtäisi perheeseen saa olon niin masentuneeksi, että tekisi mieli hypätä parvekkeelta. En nää lasten saamisessa oikeastaan mitään hyvää, vain loputtoman työmaan vastuuta, syyllisyydentuntoa, huolta ja pelkoa. Lapsi voi hyvin olla vakavasti sairas, hänestä saattaa tulla hullu sarjamurhaaja, huumeidenkäyttäjä tms. Voin tehdä kaikkeni, mutta silti hän saattaa olla pohjattoman onneton ja päätyä vaikka itsemurhaan. Häntä saatetaan kiusata koulussa. Miljoona asiaa voi mennä vikaan.
Lisäksi näkemykseni parisuhteissa lapsiperheissä on todella negatiivinen. Äidistä tuler väkisin piika, mies laiskottelee, jahtaa nuorempia ja pettää.
Mikä mua vaivaa? :'( Onko täällä ketään kohtalontovereita? Olenko maailman ainoa nainen, joka ei todellakaan haluaisi äidiksi? Silti tuntuu, että se on "pakko" tehdä ja kadun jos en tee. Tuntuu ihan hirveältä, kun tuntemattomat ihmiset ja yhteiskunta painostaa elämään elämää mitä ei haluaisi. Tai entä jos haluankik mutta en tiedä sitä? Sen lapsen kanssa on vaan sitten myöhäistä katua.
Kommentit (82)
Kyllä kiinnostaa sun pohdinnat! Ja sekin on totta, että äidillisyyttä voi toteuttaa myös synnyttämättä itse. Esimerkiksi noin kuin itse kuvaili, tai olemalla vaikka tukihenkilön jossain lastensuojelujärjestössä.
Tunnen kunnioitusta sinua kohtaan.
Toivoisin että saisit helpotusta näihin painavin ajatuksiin. Taidat olla niin fiksu, että löydät tien joka on juuri sinun omasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsellisten ihmisten voi olla vaikea käsittää aikuisen vapaaehtoisesti lapsettoman elämää. Niin vaan kirjoitellaan, että elämä ennen lapsia oli tyhjää eikä sellaista jaksaisi. Tämä vaan on harha, joka johtuu siitä, että lapselliset eivät ole eläneet montaa vuotta, tai ollenkaan, oikeasti aikuisina ennen lasten tekoa.
Nuorena aikuisena kyllä on toki eletty, mutta sellainen elämä yleensäkin koetaan vanhemmiten tyhjänä. Niin koen minäkin. Ei yhtään kiinnosta viettää hektistä elämää, bilettää, hillua kaupungilla kahviloissa, muoti meikit hiukset jne.
Olen erittäin tyytyväinen lapsettomaan elämääni, meillä on oikeasti toimiva ja rakastava parisuhde mieheni kanssa. Yhdessä ollaan oltu 10v., tavattiin kun olin 23v. Asutaan maalla uskomattoman kauniissa paikassa, jossa pelto kohtaa kallion ja metsän. Töiden jälkeen aika menee ulkoillessa koirien kanssa, piha/puutarhahommissa, omaa mökkiä naputellessa ja tanssiessa (yhteinen harrastus). Lisäksi meillä käy suhteellisen usein vieraita, sukulaisia ja ystäviä, joiden kanssa tehdään yhdessä ruokaa ja seurustellaan, vaikka viihdytään tosi hyvin myös kaksistaan.
En kuitenkaan väitä, että tämä elämäntyyli sopii kaikille, jokainen toimii tavallaan. Jotkut vaan haaveilevat perhe-elämästä ja toiset ei. Niiden, ketkä ei haaveile perhe-elämästä, ei kannata lapsia tehdä. Pahimmassa tapauksessa tajuaa vasta kun on jo lapset hankittu, ettei ollutkaan se oikea ratkaisu - huostaanottoja, mielenterveysongelmia, parisuhdeongelmia jne. Tietysti parhaimmillaan lapselliset elävät ihanaa perhe-elämää, josta ovat aina haaveilleet. Ei vaan sovi kaikille, kun erilaisia ollaan.
Itse jätin lapset tekemättä ihan vaan sen takia, etten lapsia halunnut (tykkään kyllä lapsista). Veikkaan että, jos se halu olisi ollut, ei muut asiat olisi siinä kupissa paljoa painaneet.
Toivon, että jokainen valitsee itse sen, mikä itselle sopii ja elämä tuntuu siltä "että nyt minulla/meillä on se mistä ollaan haaveiltu".
N33
Nopea, syväanalyysi: olet tod näk kokenut melko rakkaudettoman lapsuuden, eli perhe ei näyttäydy mielekkäänä.
Olen itse kasvanut tunnekylmän äidin kanssa:
-valitti työn määrästä
-oli aina väsynyt
-ei huomioinut lapsia emotionaalisesti
-marttyyri
Yms
Tämä johti siihen ettei äitiys näytä kovin kivalta.
Kuitenkin: älä anna tämän oman kokemuksen huijata. Moni menee oman menneisyyden mukaan, mutta sehän ei ole koko totuus.
Kannattaa käydä syvällisesti oma perhetausta läpi.
En nyt veloita tästä, mutta tämä tieto on erittäin kalliisti itse maksettu. ;-)
Vierailija kirjoitti:
Nopea, syväanalyysi: olet tod näk kokenut melko rakkaudettoman lapsuuden, eli perhe ei näyttäydy mielekkäänä.
Olen itse kasvanut tunnekylmän äidin kanssa:
-valitti työn määrästä
-oli aina väsynyt
-ei huomioinut lapsia emotionaalisesti
-marttyyri
YmsTämä johti siihen ettei äitiys näytä kovin kivalta.
Kuitenkin: älä anna tämän oman kokemuksen huijata. Moni menee oman menneisyyden mukaan, mutta sehän ei ole koko totuus.
Kannattaa käydä syvällisesti oma perhetausta läpi.
En nyt veloita tästä, mutta tämä tieto on erittäin kalliisti itse maksettu. ;-)
Itseäni ainakin on ollut oikein hyvä lapsuus ja rakastavat vanhemmat. :) Ei se perhe-elämä kammotukselta vaikuta, muttei ole silti minua varten.
N33
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua mietityttää tällä viikolla julkaistu ilmastoraportti. Millaiseen maailmaan tekisin uuden ihmisen?
Hei!
Olen nyt 41 lapseton. Oli erittäin vapauttavaa parikymppisenä tajuta, ettei niitä lapsia ole pakko hankkia kun ei kerta haluta. Jos minun pitäisi valita vuosi vankilassa tai vuosi vauvan hoitoa, valitsisin vankilan. Pitäisi vankilaelämää mukavampana vaihtoehtona. Elämäni ei ole tyhjää vaan täynnä kaikkea perheen perustamista mielenkiintoisempaa. Joutuisin luopumaan lähes kaikesta mukavasta, jos hankkisin vielä vanhoilla päivillä lapsen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nopea, syväanalyysi: olet tod näk kokenut melko rakkaudettoman lapsuuden, eli perhe ei näyttäydy mielekkäänä.
Olen itse kasvanut tunnekylmän äidin kanssa:
-valitti työn määrästä
-oli aina väsynyt
-ei huomioinut lapsia emotionaalisesti
-marttyyri
YmsTämä johti siihen ettei äitiys näytä kovin kivalta.
Kuitenkin: älä anna tämän oman kokemuksen huijata. Moni menee oman menneisyyden mukaan, mutta sehän ei ole koko totuus.
Kannattaa käydä syvällisesti oma perhetausta läpi.
En nyt veloita tästä, mutta tämä tieto on erittäin kalliisti itse maksettu. ;-)
Itseäni ainakin on ollut oikein hyvä lapsuus ja rakastavat vanhemmat. :) Ei se perhe-elämä kammotukselta vaikuta, muttei ole silti minua varten.
N33
Mulla on sama tilanne. Omassa äidissäni ei ole mitään merkittävää vikaa ja hän myös vaikutti aina aidosti viihtyvän äitinä. On sellainen ihminen joka tykkää lapsista, puuhailee mielellään lasten kanssa lasten asioita ja osaa jutella lapsille. Minulle tuo ominaisuus ei jostain syystä ole periytynyt, vaan en oikein tiedä, miten lasten kanssa pitäisi olla. En yksinkertaisesti osaa sellaista luontevaa jutustelua ja vuorovaikutusta, joka kuitenkin olisi lapsen kehitykselle tärkeää. Synnyttää ja imettää kyllä voisin, vaihtaa vaippojakin.
N28
Just äsken istuin keittiönpöydän ääressä ja katsoin sotkua mikä on jäänyt eilisillalta. Lapsi on saatu kouluun ja nyt pitäs itse jaksaa ruveta laittamaan paikkoja kuntoon. Olo oli tympääntynyt ja tylsiintynyt, ei jaksais taas näitä samoja sotkuja alkaa heti aamulla siivoomaan. Ja sänkyjen petaamiset ym.
Mutta kun aloin hommiin, kämppä olikin hetkessä taas siisti ja nyt on kiva juoda rauhassa aamukahvit siistillä keittiönpöydällä rauhassa hiljaisuudessa ja odottaa että lapsi tulee taas koulusta takaisin kotiin hassuine juttuineen.
Väsymiset ja tylsistymiset siis ovat väliaikaisia, mutta loppujen lopuksi olen ihan tyytyväinen tähän nykyiseen elämäntilanteeseen. Kun lapsi on jo kouluikäinen eikä ole kokoajan jaloissa pyörimässä. Saa sitä omaakin aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et ole ainoa. Keskity vaan rohkeasti siihen, mitä itse haluat, äläkä mieti liikaa tulevaisuutta. Ei kaikkien tarvitse (eikä myöskään pidä) hankkia lapsia. Ihmiset ovat erilaisia.
Ps. Sinuna vaihtaisin gyneä, jos tollaiset jutut jatkuu.
Vela26
Luuletko että gynen vaihto auttaa tosiasioihin? Ilmeisimmin on olemassa joku syy miksi ap:lle saattaa lasten hankinta tuottaa, ongelmia ja gynen tehtävä on varoittaa siitä ajoissa. Ei tavallisesti 24-vuotiaita vielä varoitella tuollaisesta, joten gynellä on joku perustelu puheilleen, jonka ap jätti mainitsematta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nopea, syväanalyysi: olet tod näk kokenut melko rakkaudettoman lapsuuden, eli perhe ei näyttäydy mielekkäänä.
Olen itse kasvanut tunnekylmän äidin kanssa:
-valitti työn määrästä
-oli aina väsynyt
-ei huomioinut lapsia emotionaalisesti
-marttyyri
YmsTämä johti siihen ettei äitiys näytä kovin kivalta.
Kuitenkin: älä anna tämän oman kokemuksen huijata. Moni menee oman menneisyyden mukaan, mutta sehän ei ole koko totuus.
Kannattaa käydä syvällisesti oma perhetausta läpi.
En nyt veloita tästä, mutta tämä tieto on erittäin kalliisti itse maksettu. ;-)
Itseäni ainakin on ollut oikein hyvä lapsuus ja rakastavat vanhemmat. :) Ei se perhe-elämä kammotukselta vaikuta, muttei ole silti minua varten.
N33
Minunkaan lapsuudessani ei ollut mitään suurempaa kamaluutta ja olen miettinyt, että ehkä haluaisin joskus kokea äitiyden eli en mene samaan kastiin näiden kanssa, jotka tietävät, etteivät halua äideiksi, mutta minun on vaikea hahmottaa, mistä revin sille lapselle aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nyt 27-vuotias ja mietin vähän samoja juttuja, olen pitkään miettinyt. 16v sanoin äidille että hän ei tule koskaan saamaan lapsenlapsia ja vielä 24-vuotiaana olin vakaasti sitä mieltä että tuskin mitään lapsia koskaan tulee, nimenomaan vastuu ja kaikki se tekeminen ja jaksaminen ja parisuhteen kuukastuminen tuntuivat avainasioilta. Olin ikävuodet 20-25 parisuhteessa sellaisen miehen kanssa joka oli ihan vakaasti päättänyt vaan matkustella ja harrastaa omia juttujaan koko elämänsä, hän ei missään tapauksessa ollut hankkimassa lapsia. Tämä tietenkin ohjasi minua ajattelemaan samoin ja tuo ajatus jäi tosi syvälle minuun, sellainen pelko tai joku, en pystynyt (enkä siis oikeen vieläkään pysty) käsittämään että miten kukaan selviää lastenhankinnasta? Mutta uteliaisuus ja joku luotto ovat alkaneet voittamaan hiljalleen. Olen nyt vuoden verran seurustellut nykyisen mieheni kanssa, hän on aivan uskomattoman ihana tyyppi ja varmasti tulevaisuudessa todella hyvä isä. Hänen kanssaan olemme leikkimielisesti miettineet lastemme nimiä ja muuta, mikä ehkä vähän on alkanut valmistamaan ajatuksiani siihen suuntaan että ei se nyt niin kauheaa voi olla, tai ainakin palkinnon on oltava kovempi kun se kärsimys. Olen itse ainut lapsi, hän taas sisaruskatraan ensimmäinen, ja olenkin ollut huomaavinani jotain yhteyksiä näiden asioiden välillä siihen, että hän suhtautuu lastensaantiin vähän leppoisammin kun on nähnyt sen vauva-arjen (joskin ihan lapsena, mutta kuitenkin) vierestä muutaman kerran.
Ystäväni sisko, kymmenisen vuotta minua vanhempi, on katunut todella syvästi sitä ettei ole koskaan hankkinut lapsia. Omien sanojensa mukaan hän vain jonain päivänä tajusi, että on liian vanha. Kai se johonkin eroon liittyi, että se suhde oli jonkin sortin "viimeinen" mahdollisuus ja nyt sitten on jo liian myöhä. Hän on asiasta todella katkeran oloinen ja lopputulemana tuo katkeruus ja suru on mielestäni paljon suurempi riski, kun se että hankkii ne lapset ja katsoo että mihin se tie vie.
Vierailija kirjoitti:
Minua mietityttää tällä viikolla julkaistu ilmastoraportti. Millaiseen maailmaan tekisin uuden ihmisen?
Sama täällä. Lisäksi kammottaa katsella miten ihmiset, pienistä lapsista lähtien, zombeilevat ruutujensa kanssa joka paikassa ja elävät elämänsä puoliksi jossain somemaailmassa. En haluaisi omasta lapsestani sellaista, mutta minkäpä teet kun ei sitä pullossakaan voi kasvattaa. Yksinkertaisesti ei vaan hyvältä näytä, ja oma ääneni tämän lajin puolesta taitaa olla "ei jatkoon".
Täytin tänä vuonna 34 enkä ole koskaan halunnut lapsia. Odottelen tässä alanko mahdollisesti niitä haluamaan, mutta ajatustyötä olen tehnyt kyllä jo pari viime vuotta. Vaikka mistä näkökulmasta asiaa lähestyisin, olen toistaiseksi päätynyt aina samaan tulokseen. Neljänkympin kohdalla joutanee pistää piuhat poikki, ja muutenkin mielestäni olisi ehkä parempi adoptoida jos lasta haluaa kasvattaa. No sen näkee sitten. Epäilen suuresti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei niitä lapsia onneksi ole pakko hankkia. Ei todellakaan kannata väkisin alkaa perhettä perustamaan, jos ajatus noin kammottaa.
Täällä kanssa yksi jolla samoja ajatuksia. Minulla ei ole koskaan ollut erityistä kiinnostusta tulla äidiksi. En edes ymmärrä, miksi lapsia pitäisi hankkia..ja toiset ihmettelee miten voin tuntea näin. Minua ei haittaa, vaikka en koskaan saisi tai hankkisi lapsia. Ei se haittaa vaikka niin kävisikin, mutta en ole koskaan ajatellut että olisi pakko tehdä ja saada perhe, enkä ota siitä mitään paineita.
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt 27-vuotias ja mietin vähän samoja juttuja, olen pitkään miettinyt. 16v sanoin äidille että hän ei tule koskaan saamaan lapsenlapsia ja vielä 24-vuotiaana olin vakaasti sitä mieltä että tuskin mitään lapsia koskaan tulee, nimenomaan vastuu ja kaikki se tekeminen ja jaksaminen ja parisuhteen kuukastuminen tuntuivat avainasioilta. Olin ikävuodet 20-25 parisuhteessa sellaisen miehen kanssa joka oli ihan vakaasti päättänyt vaan matkustella ja harrastaa omia juttujaan koko elämänsä, hän ei missään tapauksessa ollut hankkimassa lapsia. Tämä tietenkin ohjasi minua ajattelemaan samoin ja tuo ajatus jäi tosi syvälle minuun, sellainen pelko tai joku, en pystynyt (enkä siis oikeen vieläkään pysty) käsittämään että miten kukaan selviää lastenhankinnasta? Mutta uteliaisuus ja joku luotto ovat alkaneet voittamaan hiljalleen. Olen nyt vuoden verran seurustellut nykyisen mieheni kanssa, hän on aivan uskomattoman ihana tyyppi ja varmasti tulevaisuudessa todella hyvä isä. Hänen kanssaan olemme leikkimielisesti miettineet lastemme nimiä ja muuta, mikä ehkä vähän on alkanut valmistamaan ajatuksiani siihen suuntaan että ei se nyt niin kauheaa voi olla, tai ainakin palkinnon on oltava kovempi kun se kärsimys. Olen itse ainut lapsi, hän taas sisaruskatraan ensimmäinen, ja olenkin ollut huomaavinani jotain yhteyksiä näiden asioiden välillä siihen, että hän suhtautuu lastensaantiin vähän leppoisammin kun on nähnyt sen vauva-arjen (joskin ihan lapsena, mutta kuitenkin) vierestä muutaman kerran.
Ystäväni sisko, kymmenisen vuotta minua vanhempi, on katunut todella syvästi sitä ettei ole koskaan hankkinut lapsia. Omien sanojensa mukaan hän vain jonain päivänä tajusi, että on liian vanha. Kai se johonkin eroon liittyi, että se suhde oli jonkin sortin "viimeinen" mahdollisuus ja nyt sitten on jo liian myöhä. Hän on asiasta todella katkeran oloinen ja lopputulemana tuo katkeruus ja suru on mielestäni paljon suurempi riski, kun se että hankkii ne lapset ja katsoo että mihin se tie vie.
Tietenkin mies suhtautuu huolettomasti kun se on äiti joka on päävastuussa vauva ajan. Ihmettelen naisia jotka ei tätä tajua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt 27-vuotias ja mietin vähän samoja juttuja, olen pitkään miettinyt. 16v sanoin äidille että hän ei tule koskaan saamaan lapsenlapsia ja vielä 24-vuotiaana olin vakaasti sitä mieltä että tuskin mitään lapsia koskaan tulee, nimenomaan vastuu ja kaikki se tekeminen ja jaksaminen ja parisuhteen kuukastuminen tuntuivat avainasioilta. Olin ikävuodet 20-25 parisuhteessa sellaisen miehen kanssa joka oli ihan vakaasti päättänyt vaan matkustella ja harrastaa omia juttujaan koko elämänsä, hän ei missään tapauksessa ollut hankkimassa lapsia. Tämä tietenkin ohjasi minua ajattelemaan samoin ja tuo ajatus jäi tosi syvälle minuun, sellainen pelko tai joku, en pystynyt (enkä siis oikeen vieläkään pysty) käsittämään että miten kukaan selviää lastenhankinnasta? Mutta uteliaisuus ja joku luotto ovat alkaneet voittamaan hiljalleen. Olen nyt vuoden verran seurustellut nykyisen mieheni kanssa, hän on aivan uskomattoman ihana tyyppi ja varmasti tulevaisuudessa todella hyvä isä. Hänen kanssaan olemme leikkimielisesti miettineet lastemme nimiä ja muuta, mikä ehkä vähän on alkanut valmistamaan ajatuksiani siihen suuntaan että ei se nyt niin kauheaa voi olla, tai ainakin palkinnon on oltava kovempi kun se kärsimys. Olen itse ainut lapsi, hän taas sisaruskatraan ensimmäinen, ja olenkin ollut huomaavinani jotain yhteyksiä näiden asioiden välillä siihen, että hän suhtautuu lastensaantiin vähän leppoisammin kun on nähnyt sen vauva-arjen (joskin ihan lapsena, mutta kuitenkin) vierestä muutaman kerran.
Ystäväni sisko, kymmenisen vuotta minua vanhempi, on katunut todella syvästi sitä ettei ole koskaan hankkinut lapsia. Omien sanojensa mukaan hän vain jonain päivänä tajusi, että on liian vanha. Kai se johonkin eroon liittyi, että se suhde oli jonkin sortin "viimeinen" mahdollisuus ja nyt sitten on jo liian myöhä. Hän on asiasta todella katkeran oloinen ja lopputulemana tuo katkeruus ja suru on mielestäni paljon suurempi riski, kun se että hankkii ne lapset ja katsoo että mihin se tie vie.
Tietenkin mies suhtautuu huolettomasti kun se on äiti joka on päävastuussa vauva ajan. Ihmettelen naisia jotka ei tätä tajua.
Nooooo.....vauva-ajan sekä muutenkin kaiken sen ajan kun lapsi asuu kotona. Ei se äidin vetovastuu jää pelkästään siihen vauva-aikaan.
Tulin raskaaksi 24 vuotiaana Ja olin opiskelija. Minua huoletti myös miten opiskelu sujuisi kaikki sujuisi pienen lapsen kans ja miten elämä alkaisi menemään. Mutkaikki meni yllättävän hyvin. Pieni tyttö tuli. Olin äitiysvapaalla ja hoitovapaalla 1.5 v ja tämän jälkeen lapsi meni päiväkerhoon ja valmistuin korkeasta . Niin ei sitä ennakkoon kannata missään nimessä miettiä kaikki kääntyy yleensä parhain päin. Ja olet vielä nuori ja sinulla on vielä aikaa rutkasti.
Mä olen itse ristiriitaisissa tunteissa vanhemmuudesta.
Lapsipuoleni ei omaa minkäänlaista sympatiaa eläviä olentoja kohtaan (4v) ja tämä on saanut minut ajattelemaan, että jos omatkin lapset olisivat tuollaisia niin silloin en lapsia halua ollenkaan.
Alue: Aihe vapaa
35 v on ihan hyvä lapsentekoikä. Älä kuuntele tyhmää gynekologia. Ja todellakaan kenenkään ei tarvitse tehdä tai haluta lapsia. Itse tiedät mitä haluat.
PS minusta 24 on liian nuori. Mutta sekin on yksilöllistä.
Tsemppiä itsesi kuuntelemiseen!