Muita, joita pelkkä ajatus äitiydestä kammottaa?

Mulla ihan sama juttu, olen myös 24. Pidän muiden lapsista, opiskelen opettajaksi, joten lapsien kanssa saan touhuta ihan tarpeeksi.

Asun tällä hetkellä avoliitossa ja tuntuu, että kaikki odottaa meidän menevän pian naimisiin ja tekevän lapsia. Musta on alkanut viime aikoina tuntumaan siltä, että en edes halua tämän miehen kanssa koko loppuelämää olla. Hauskaa kun muut odottavat meiltä lapsia ja minä pohdin miehen jättämistä..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samoja ajatuksia aina välillä pohtinut, kun ikää on myös sen 24 vuotta ja ystävät sen kuin sikiää ympärillä. Olin pitkässä suhteessa, joka hajosi erinäisistä syistä. Koko tuona aikana en kyennyt näkemään yhteistä lasta ja 'vakavampaa' perhe-elämää tuon exäni kanssa. En ajatellut tuolloin asiaa, kun en kokenut haluavani lasta. Kuitenkin nyt nykyisen mieheni kanssa (jonka kanssa ei ole tullut edes vuotta täyteen) voisin kuvitella meneväni naimisiin ja myöhemmin pyörittäväni perhearkea.

Ja se on ihan kiva ajatusleikki - minä lenkkeilemässä vaunujen ja koirien kanssa lähijärveä ympäri. Mutta entä tulevaisuus? Lapsi ei ole ikuisuutta vaunuissa ja omaankin uraan pitäisi keskittyä. Vasta olen valmistunut miesvaltaiselle alalle, jossa perheenäitiä ei katsella hyvällä rekryprosessissa. Myös harrastukseni kärsisivät lapsen tulon myötä. Pahin pelkoni olisi tuhota niin oma elämä kuin lapsen tulevaisuus omien epäonnistuneiden valintojen vuoksi.

Tuskinpa kukaan on ensimmäiselle lapselle ns. 'valmis' ja onneksi ainakaan suunnitelmissa ei ole vielä lasten hankinta. Mutta kyllä nämä kaikki asiat välillä pyörii päässä, kun noita taaperoita alkaa jaloissa pyöriä ystäviä tavatessa. :D

Saanko tiedustella oletko 92 vai 91? :)

Samat ajatukset kuin minulla hyvin monesta kohtaan.

Oma alani ei ole niin tiukan miesvaltainen, mutta voisin hyvin nähdä äitiyden olevan miinusta (työ tulee omaan suht joustamatonta). Päättelen sun olevan dippainssi, serkkuni kertoi juuri ahdistuksestaan saada lapsia kun hänen työyhteisönsä on hyvin "lapsivastainen".

En tiedä miten vaikuttaa, mutta -91 ja valmistuin joulun aikaan konetekniikan insinööriksi. Lapsivastaisuus näkyy alallamme jo siinä, että koulukin ehdotti heti alussa piilottamaan parisuhdestatukset työhakuprosesseissa, jotta työnantajat eivät pidä tämän ikäistä naista lapsihautomona ja äitiyslomalaisena. Muutenkin lähtökohdat huonot jo alan konservatiivisen ja mieslähtöisen asenteen vuoksi sekä tämänhetkisen työttömyystilanteen vuoksi.

Mutta kyllä, nämä on niitä asioita mitkä pitää tiedostaa vaikka se välillä ahdistuttavalta ja epäreilulta tuntuukin. :/

On sulla kyllä outo gyne, ap. En halua äidiksi, koska tiedän mikä olen. Olen herkästi tulistuva ja väkivaltaan taipuvainen ihminen ja rehellisesti sanottuna varmasti pieksäisin lapsiani, jos minulla sellaisia olisi. Olen tietysti väkivaltaisten ja riitaisten vanhempien kasvattama itsekin. Ajattelen niin, että teen sen mitä todella monen täytyisi - katkaisen totaalisesti väkivaltaisen ja mielenterveysongelmaisen perimän kierteen olemalla sikiämättä tähän maailmaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään halunnut äidiksi. 24 vuotiaana vietin villiä nuoruutta niinkuin pitääkin. Kunnes eräänä päivänä tapasin elämäni miehen. Ja 28 vuotiaana tulin äidiksi. Nyt jos pitäisi palata aikaan ennen äitiyttä, kokisin sen tyhjänä. Mies tuntee samoin. Ehdimme nauttia nuoruudesta ja vapaudesta. Matkustimme. Valmistuimme ammattiin ja saimme töitä. Ostettiin asuntokin. Kumpikin kokee, että tämä on meidän juttu. Kaikille se ei ole. Ja meille syntyy kohta toinen lapsi ♡

Ihanaa, onnittelut. Mukavaa kun koet elämäsi onnelliseksi!

Osaatko eritellä miten/millä tavoin tunsit elämäsi ennen lapsia tyhjäksi? Milloin aloit kokemaan, että tämä on se sinun juttusi? Onko elämäsi parempaa nykyään kuin ennen lapsia? Koetko perhe-elämän vastaavan niitä odotuksia mitä sinulla oli?

Ja jos saan kysyä henkilökohtaisuuksia: onko parisuhde kärsinyt lapsista?

Koetko elämäsi olevan sitä millaiseksi sen nuorempana kuvittelit ts. oletko saavuttanut sen mitö halusitkin?

Sori, mua vaan kiinnostaa. :) Kiitos jos jaksat vastata!

Koettiin yhdessä miehen kanssa, että oltiin molemmat saatu elämältä "jo kaikki". Oli luonnollinen hetki siirtyä elämässä yksi askel eteenpäin - vanhemmuus tuntui meistä luontevalta. Parisuhteemme ja yhteinen kuuluvuuden tunne on ihan eri ulottuvuudella vanhemmiksi tulon jälkeen. Ollaan nähty ja koettu näiden muutaman vuoden aikana sellaisia asioita ja tunteita, jotka olisivat jääneet kokematta muutoin. Ne ovat liittäneet meidät syvemmin yhteen ja rakastan sekä arvostan miestäni tuhannesti vain enemmän. Ja tämä on tosi. Mieheni on ihana isä! Minulla on itselläni kamala lapsuus ja paljon traumoja. Onneksi olen saanut niihin apua ja olen pystynyt kasvamaan kokemuksistani huolimatta hyvään vanhemmuuteen. Nuorena en todellakaan halunnut saada lapsia, koin itseni niin huonoksi ja omat traumat oli käsittelemättä.

Enkä nyt ymmärrä kuinka joku voi alapeukuttaa toisen valintoja. Viimeisen viiden vuoden aikana Suomessa on todella tapahtunut jotain merkittävää, ihmiset ovat jakaantuneet "eri leireihin" hyvin voimakkaasti ja yksi esimerkki on vapaaehtoisesti lapsettomat, jotka voimakkaasti huutavat eri foorumeilla asiaansa ja kantaansa. Jokainen voi tehdä elämässään mitä haluaa. Pääasia että on onnellinen. Minäkin olen! Nautin edelleen niistä samoista pienistä asioista elämässä, tykkään laadukkaista ja kauniista asioista. Pidän itsestäni huolta ja vaalin meidän parisuhdetta. Ei ole veloilta pois!

Ap, minkälainen sun oma äitisi oli? Entä muu perheesi? Tuleeko kammo sieltä? Ymmärrätkö sitä että nykyajan nuoret isät tekevät kotitöitä ja hoitavat lapsiaan. Ja kyllä sitä oikeasti voi valita miehen joka ei petä ym. paskaa. Nuorena moni (minäkin) rakastuu renttuun, mutta et sinä enää niin nuori tosiaan ole.

Minä en halunnut lapsia vielä18-vuotiaana, pelkäsin synnytystä ja kaikkea. 19-vuotiaana se vauvakuume sitten iski, tuli vaan kova halu että haluan lapsen, ja 20-vuotispäivänä minulla oli lapsi. Yhden lapsen kanssa pärjää aina, sen voi napata kainaloon vaikka mitä tekisi, helpompi kuin koira hoitaa. Toki lapsi voi ollakin sairas, mutta se riski on pakko ottaa jos lapsia haluaa, kyllä ihan yhtä hyvin itsekin voi sairastua koska vaan. Enkä minä ole koskaan erityisesti vauvoista tykännyt, äitini tykkää vauvoista aina, mutta minä olen aina odottanut omien lapsieni pääsevän sen vaiheen yli, ja nopeasti se vuosi meneekin. Muitten lapsista en yleensä pidä, suurin osa on ärsyttäviä, omat lapset on ihan eri asia kuin vieraat, edes sukulaislapset, luonto on hoitanut asian niin että omia geenejään vaan tykkää katsoa liitettynä puolison geeneihin. Se tunne omia lapsia kohtaan on jotain sellaista jota ei oikeasti muuten voi tietää eikä arvata. Minäkin kuusivuotiaasta asti hoidin pikkusisaruksia, mutta kun esikoinen syntyi mulle avautui ihan eri maailma.

Se että sanotaan perheenäidiksi, on jotenkin outo, mun esikoinen on 21-vuotias nyt, ja vieläkin kun joku huutaa yhtäkkiä että äiti, odotan oman äitini vastaavan, samaa on sanonut äitinikin jolla on neljä lasta ja kuudes lapsenlapsi tulossa.

Mun mielestä perhe ei ole mikään varsinainen tavoite elämässä, se vaan on se että jos sulla ei ole perhettä, niin yksinäinen olet. Ihmisen ei kuulu olla koko ikääänsä yksin, ihminen on laumaeläin melko pitkälle. Yksin on hyvä olla aina välillä, mutta ei aina. Lapset on vain perheenjäseniä, he ovat vain lainaa, elävät pian omaa elämäänsä. Mullakin lapset ovat eläneet mun kanssa, mun rinnalla, en minä ole elänyt heidän elämäänsä, tai he minun. Minulle ja miehelleni lapset on tärkeintä maailmassa, mutta ei se tarkoita sitä että lapset pitäisi helmoissaan pitää, esikoinenkin on jo asunut monessa maassa, ja pian lähtee taas yli vuodeksi ulkomaille, poikaystävä on ranskalainen, joten en varmaan tulevia lapsenlapsiakaan näe kuin skypessä.

Minua ahdistaa ajatus äitiydestä, vaikka olen raskaana ja olen aina halunnut lapsia. Jos saisin valita, olisin miljoona kertaa mieluummin isä. Inhoan kaikkia niitä fyysisiä asioita sekä odotuksia, jotka liittyvät nimenomaan äitiyteen. En koe todellakaan olevani mikään pullantuoksuinen perheenäiti, vaikka haluankin nähdä oman lapseni kehittyvän ja kasvavan. Onneksi löysin miehen, joka haaveilee koti-isyydestä.

Yritä ap jättää ulkoa tulevat paineet huomiotta, vaikka se ei olekaan helppoa. Mielipiteesi varmastikin varmistuu jossain vaiheessa. Mitään kiirettä siihen ei ole ainakaan ennen kuin olet löytänyt miehen, jonka kanssa voisit kuvitella viettäväsi loppuelämän. Sitä taas on hyvin vaikea kiirehtiä, sellainen joko löytyy tai sitten ei. Jos ei sittenkään tunnu siltä, että haluaisit lapsia, se on ihan täysin ok. Parempi se on kaikkien kannalta, että kukaan ei tee lapsia, jos ei ehdottomasti niitä halua.

Vierailija kirjoitti:

Enkä nyt ymmärrä kuinka joku voi alapeukuttaa toisen valintoja. Viimeisen viiden vuoden aikana Suomessa on todella tapahtunut jotain merkittävää, ihmiset ovat jakaantuneet "eri leireihin" hyvin voimakkaasti ja yksi esimerkki on vapaaehtoisesti lapsettomat, jotka voimakkaasti huutavat eri foorumeilla asiaansa ja kantaansa. Jokainen voi tehdä elämässään mitä haluaa. Pääasia että on onnellinen. Minäkin olen! Nautin edelleen niistä samoista pienistä asioista elämässä, tykkään laadukkaista ja kauniista asioista. Pidän itsestäni huolta ja vaalin meidän parisuhdetta. Ei ole veloilta pois!

Minuakin näin velana häiritsee ihmisten kaivautuminen omiin poteroihinsa ja omien totuuksiensa tuputtaminen muille. Miksi pitää arvostella toisten elämää, jos siinä ei rikota mitään lakia tai kenenkään oikeuksia?

Kuten sinäkin, olen nähnyt raivohulluja veloja, mutta olen nähnyt myös ahdasmielisiä perheellisiä, jotka syyttävät veloja itsekkäiksi ja heti perään antavat ymmärtää, että tärkein syy tehdä lapsia on se että sitten vanhana joku huolehtii heistä... just näin.

Varmaan johtuu omasta lapsettomuudestani ja haluttomuudestani äidiksi, mutta ymmärrän hyvin, jos velat tuovat omia näkemyksiään liioitellun aggressiivisesti esille. Lapsettomat ihmiset ovat kuitenkin vähemmistö, normista poikkeavia, ja vastavirtaan on tunnetusti raskasta uida, joten omaa valintaa pitää ehkä senkin takia puolustaa niin voimakkaasti.

Olisi se silti kiva, jos voisimme hyväksyä toisemme, puolin ja toisin.

Minuakin on aina kammottanut ajatus äitiydestä. En pidä lapsista enkä ole ollenkaan äidillinen ihminen. Tein sitten kuitenkin yhden lapsen miehen pyynnöstä. Lapsi on nyt kolmevuotias, ja edelleen äitiys kammottaa minua. En tunne oloani kotoisaksi. Lapsi on perheemme jäsen ja rakastettu sellainen, mutta en jotenkin osaa ajatella, että minä olen Äiti ja hän on minun Lapseni.

Mä en ole äidillinen, mutta olen toivottavasti ok vanhempi yhdelle lapselleni. En ole alkanut tykätä kotitöistä enkä mistään mammamaisesta hössötyksestä. Pikkulapsiaika oli niin rasittavaa puistoiluineen ja tylsine leikkeineen, että en välittäisi uudestaan sitä kokea. Nyt nautin jutella (kouluikäisen) lapsen kanssa ja auttaa häntä kohtaamaan uusia asioita omassa elämässään. Koen itseni vanhempana ikäänkuin mentorina tai ohjaajana, en emona.

Sinä olet vielä aika nuori. Minulla heräsi ajatus lapsista 26 vuotiaana, mutta ei ollut sellaista miestä kenen kanssa niitä tehdä. Ennen tuota "heräämistä" minä ajattelin tismalleen kuten sinäkin. Vauvakuume oli sitten aika sietämätön, kun se lähti käyntiin. Ekan sain 31 v ja vikan 39 v.

Jos ajatus kammottaa, niin vapauta itsesi sellaisesta pakosta, ei kenenkään tarvitse tehdä lapsia jos ei tunnu siltä. Kamalaahan se olisi lisääntyä vastentahtoisesti, ei se lapsellekkaan tee hyvää. Ja sitä mahtaako sinua kaduttaa jos et niitä sitten saa, niin sitäkin on turha etukäteen murehtia. Katuminen sellaisessa asiassa, että on noudattanut sydämensä ääntä on minusta aika ikävää ja energian hukkaamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mietit ihan liikaa. älä ota paineita muiden sanomisista. varmaan ihan itsekin aiheutat itsellesi paineita, kun tulkitset, että ympäristösi "painostaa" sinua lapsentekoon, vaikka asia ei edes välttämättä,ole näin.

kymmenisen vuotta voit ihan rauhassa elellä vielä uhraamatta ajatustakaan sille, haluatko ehkä tulevaisuudessa äidiksi vai et. nauti elämästäsi ja nuoruudestasi. ehdit kyllä sitten myöhemmin saamaan vauvakuumeen, tai sitten et. ihan turhaan kiusaat itseäsi tuollaisilla pohdinnoilla.

Olet varmasti monella tasolla oikeassa, mutta kyllä se on totuus, että öitiyden nähdään kuuluvan naiseuteen.

Olisi aivan ihanaa,jos voisin olla huolimatta vielä 10 vuotta. Se olisi aivan ihanaa. Kuitenkin gyne on jo mua varoitellut ja raskautuminen saattaa olla mulle haastavaa. Myöskin mietin sitä, että jos nyt sitten lykkään ja heräänkin jos 35v ja tajuan etten halua mitään yhtä paljon kuin lapsia mutten siihen sitten enää kykenekkään.

Tähän liittyy myös se, että poden aika kipeää ikäkriisiä. Tuntui mukavalta lukea kuinka pitäisi "nauttia nuoruudesta" kun joka suunnalta on tullut viimeaikoina palautetta, etten niin nuori enää ole ja vois pikkuhiljaa alkaa miettiä sitä seuraavaa askelta. Valitettavasti en koe todellakaan itseänu kypsäksi, saati aikuiseksi. Käyn kyllä työssä ja koulussa, mutta en todellakaan näe olevani aikuinen. Siis sillä sanan järeimmällä merkityksellä.

Tiedän, että tämä tulee vain pahenemaan. Parin vuoden päästä 27-vuotiaina ihmiset ovat jo tosissaan alkabeet asettua. Ahdistaa ihan suunnattomasti.

Minä olen 35 enkä tunne itseäni aikuiseksi vieläkään. Olen tullut siihen tulokseen, että aikuisuus on vain karttuvia vuosia, perusluonne ihmisellä ei muutu. Eikä tee edelleenkään mieli tulla äidiksi vaikka muiden lapset ihan kivoja ovatkin.

En minäkään ole ikinä haaveillut perhe-elämästä. Erosin pitkästä suhteesta 25 -vuotiaana eikä minun ikinä tehnyt mieli tehdä lapsia sen miesystävän kanssa, kunnes sitten jo 26 -vuotiaana tapasin miehen, joka herätti minussa halun tulla raskaaksi nimenomaan hänelle, varsinkin kun mies itse oli lapsirakas. Hän vain oli niin minun mieleeni, perhana vieköön. Varokaa seksikkäitä miehiä! No ei, olen aika rohkea ja ajattelin että lapsia nyt on tehty maailman sivu, niin sodan kuin rauhan aikana. Ja ehkä se aika nyt sitten on tulla äidiksi, elämäähän tämä vain loppujen lopuksi on. Niinpä sitten aloin odottamaan poikavauvaa. Minulla oli kaikki asiat vaiheessa elämässä, oli opiskelusuunnitelmia ja työpaikkakin oli vain osa-aikainen, mutta en totta vie ala elää elämääni jonkun työelämäkulttuurin ehdoilla, että työnantajat tykkää huonoa jos minulla on lapsi. Voi voi sitten. Keksin jotain muuta jos en kelpaa. Keksin AINA jotain. Poikamme on maailman kaunein ja ihanin ja olen ihan samanlainen kuin ennenkin, en muuttunutkaan miksikään Vuoden Mammaksi. Saan tehdä kaiken juuri kuten haluan ja voin edelleen käyttää nahkatakkia ja meikata, ei tarvitse ostaa mustaa tuulipukua ja tähtipipoa, pitää hiuksia kiinni, olla hillitty.

Haluan kokea niin paljon. Tiesin vain sen että haluan että minulla on 5-kymppisenä aikuisia lapsia. Nyt meillä on lapsi joten lastenhankinta on tavallaan jo pois vaivoista, ei tarvitse enää vatvoa että pitäisikö vaiko ei. Kuluttavaa sekin! Otan aika rohkeasti vastaan sen mitä elämä tuo. Niin se on joka tapauksessa, elämä vie ja sinä vikiset.

Älä mieti liikaa aloittaja, elämää ei todellakaan kannata suunnitella liikoja. Toisten ehdoilla elämistä sekin on jos miettii ainoastaan sitä mitä työmarkkinat sanoo jos pyöräytät mukuloita. AINA on vaihtoehtoja.

En minäkään 24-vuotiaana opiskelijana vielä vaivannut ollenkaan päätäni äitiysasioilla, ja koko ajatus tuntui ihan kaukaiselta, vaikka siinä iässä menin jo naimisiinkin. Sitten muutaman vuoden päästä asia alkoi tulla ajankohtaisemmaksi. (Nyt kaksi lasta) Ihan turhaan vielä nyt stressaat asialla.

Yhdyn aikaisempaan kommentoijaan, joka sanoi, ettei lapsia kannata tehdä "varmuuden vuoksi" Itse nuorempana ajattelin, etten koskaan hanki lapsia, koska en ole äidillinen tyyppi enkä erityisesti pidä lapsista. Lisäksi oma lapsuuteni ei ollut onnellinen (alkoholismia yms), joten ajattelin, ettei minulla ole edellytyksiä hyväksi vanhemmaksi. Lähempänä neljääkymmentä minulle iski ehkä "viime hetken paniikki" kun tajusin, että viime hetket ovat käsillä ja lisäksi mieheni halusi kovasti lasta, niin jotenkin ajattelin, että ehkä sen lapsen voisi sitten kuitenkin hankkia. Mitään "vauvakuumetta" minulla ei siis missään vaiheessa ollut. Sain lapsen siis nelikymppisenä ja näin jälkiviisaana sanoisin, etten olisi koskaan lasta hankkinut, jos olisin jo ennen lapsen saamista tiennyt sen, minkä tiedän nyt. Rakastan toki lastani eniten maailmassa, mutta äitiys on niin äärimmäisen vaativaa sekä henkisesti että fyysisesti, etten suosittele siihen lähtemään, jos ei ole ihan varma siitä, että tosiaan haluaa sen lapsen.

Up

Vierailija kirjoitti:

Ap, minkälainen sun oma äitisi oli? Entä muu perheesi? Tuleeko kammo sieltä? Ymmärrätkö sitä että nykyajan nuoret isät tekevät kotitöitä ja hoitavat lapsiaan. Ja kyllä sitä oikeasti voi valita miehen joka ei petä ym. paskaa. Nuorena moni (minäkin) rakastuu renttuun, mutta et sinä enää niin nuori tosiaan ole.

Minä en halunnut lapsia vielä18-vuotiaana, pelkäsin synnytystä ja kaikkea. 19-vuotiaana se vauvakuume sitten iski, tuli vaan kova halu että haluan lapsen, ja 20-vuotispäivänä minulla oli lapsi. Yhden lapsen kanssa pärjää aina, sen voi napata kainaloon vaikka mitä tekisi, helpompi kuin koira hoitaa. Toki lapsi voi ollakin sairas, mutta se riski on pakko ottaa jos lapsia haluaa, kyllä ihan yhtä hyvin itsekin voi sairastua koska vaan. Enkä minä ole koskaan erityisesti vauvoista tykännyt, äitini tykkää vauvoista aina, mutta minä olen aina odottanut omien lapsieni pääsevän sen vaiheen yli, ja nopeasti se vuosi meneekin. Muitten lapsista en yleensä pidä, suurin osa on ärsyttäviä, omat lapset on ihan eri asia kuin vieraat, edes sukulaislapset, luonto on hoitanut asian niin että omia geenejään vaan tykkää katsoa liitettynä puolison geeneihin. Se tunne omia lapsia kohtaan on jotain sellaista jota ei oikeasti muuten voi tietää eikä arvata. Minäkin kuusivuotiaasta asti hoidin pikkusisaruksia, mutta kun esikoinen syntyi mulle avautui ihan eri maailma.

Se että sanotaan perheenäidiksi, on jotenkin outo, mun esikoinen on 21-vuotias nyt, ja vieläkin kun joku huutaa yhtäkkiä että äiti, odotan oman äitini vastaavan, samaa on sanonut äitinikin jolla on neljä lasta ja kuudes lapsenlapsi tulossa.

Mun mielestä perhe ei ole mikään varsinainen tavoite elämässä, se vaan on se että jos sulla ei ole perhettä, niin yksinäinen olet. Ihmisen ei kuulu olla koko ikääänsä yksin, ihminen on laumaeläin melko pitkälle. Yksin on hyvä olla aina välillä, mutta ei aina. Lapset on vain perheenjäseniä, he ovat vain lainaa, elävät pian omaa elämäänsä. Mullakin lapset ovat eläneet mun kanssa, mun rinnalla, en minä ole elänyt heidän elämäänsä, tai he minun. Minulle ja miehelleni lapset on tärkeintä maailmassa, mutta ei se tarkoita sitä että lapset pitäisi helmoissaan pitää, esikoinenkin on jo asunut monessa maassa, ja pian lähtee taas yli vuodeksi ulkomaille, poikaystävä on ranskalainen, joten en varmaan tulevia lapsenlapsiakaan näe kuin skypessä.

Heippa,

Kiitos pohdiskelavasta vastauksestasi. Yllätyin kun olikin tämä ketju vielä hengissä. :)

Oma perheeni on fantastinen, siksi tämä onkin yllättävää. Äitini on kyllä kontrolloiva ja dominoiva, mutta oikeasti hyvä äiti. Kuitenkin elämä perheen ulkopuolella on aina ollut aika vaikeaa. Kouluajat oli kiusaamista, olen oikeastaan aina kokenut olevani yksinäinen/ulkopuolinen/huonompi kuin muut. 

Se mua pelottaakin, että vaikka olisimme perheenä/minä olisin äitinä kuinka hyvä, voi lapseni elämä olla todella vaikeaa. 

Parisuhde kyllä pelottaa, ja mun on pakko kunnioittavasti väittää vastaan, ettei sitä kumppania valitessa oikeasti voi tietää, pettääkö toinen vai ei. Pettäminen ei ole petetyn syy vaan pettäjän, erillisen ihmisen, oma valinta toimia miten toimii. Uskaltaisin väittää, ettei niissä 50% suomalaisista parisuhteissa missä petetään ole petetty tietoisesti valinnut pettäjää.

Se mua pelottaakin. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin yksi syy miksi en lapsia haluaisi tehdä, on kokemus omasta "huonoudestani". Minulla on runsaasti ikäviä kauneusvirheitä mitä ei pysty korjaamaan, ja tuntuisi kurjalta siirtää toiselle ihmiselle se häpeä ja kamppailu mitä olen joutunut huonon ulkonäön takia kärsimään (ja tähän väliin olisi kiva huomauttaa, etten todellakaan jaksa ottaa vastaan joltain normaali/hyvännäköiseltä ihmiseltä vinkkejä, miten pitäisi vaan mennä stylistille tai meikata tai muuta roskaa. Oikeasti, ulkonäkö on hemmetin tärkeää, joitakin piirteitä on mahdoton muuttaa ja ulkonäöstään kärsineet tuomitsee pinnallisiksi ainoastaan ne, jotka eivät ole itse joutuneet kokemaan miltä tuntuu tulla syrjityksi/kiusatuksi/hakatuksi/naurunalaiseksi ulkonäkönsä takia.)

Tohon lihavoituun kohtaan, niin mä kyllä ihan oikeasti pidän vieraiden lapsista. Ihan käsi sydämellä. En koe mitenkään ärsyttäviksi. Jos pieni lapsi  käyttäytyy huonosti, en nää sitä lapsen ärsyttävyytenä vaan väsymyksenä/kasvatuksen tuloksena/whatever ns. lapseutena. Kuitenkin tähän väliin on pakko sanoa, että mulla on luultavasti vähän eri käsitys lapsesta kuin monella täällä. Kun 13-vuotias tekee törkeitä, toisten ihmisarvoa rikkovia rikoksia, en vain kykene näkemään häntä syyntakeettomana lapsena. Sellaiset n. alle 10-vuotiaat nään lähes poikkeuksetta söpöinä. 

Mä uskaltaisin väittää tohon viimeseen kohtaan vastaan. Vaikka minulla on todella hyvä lapsuudenperhe, olen kokenut olevani yksin koko elämäni. Vaikka saisin 20 lasta, on hyvin todennäköistä, että vietän viimeiset vuoteni palvelutalossa. Yksinäisiä perheellisiä on varmasti ihan hirvittävän paljon. Varsinkin miten itse toteat, ettei siltä lapselta voi odottaa tai velvoittaa mitään seuranpitoa tai edes yhteydenpitoa kun lentää pesästä. Lapsen tekeminen omaksi seurauksi tuntuu huonolta, itsekkäältä ja epävarmalta ajatukselta. Jos nyt laitan sitten sen seurani lapsen varaan, niin aika pettymys onkin jos lapsi muuttaa vaikka jenkkeihin enkä häntä nää kuin max. kerran vuodessa. Enkä mä halua synnyttää lapsia jollakin ehdoilla. Hänen pitäisi saada olla täysin vastuuvapaa ja velaton vaikka hänet synnyttäisin ja kasvattaisin.

Oon pohtinut tässä viime aikoina, että mulle sopis hyvin sellanen tätivirka. Voisin vaikka kustantaa sisarusten lapsille/joidenkin muiden lapsille isompia kulueriä ja siten edistää jonkun lapsen hyvinvointia ja kasvatustyötä. Vaikka maksaa kehitysmaalaisen tytön koulumenot läpi hänen elämänsä. En olisi kenenkään äiti, muttei eloni täällä maapalolla ihan turhaa olisi kuitenkaan.

En usko, että ketään kiinnostaa tää mun vuodatus ja pohdiskelu. En oikeen tiedä itsekään miksi tänne kirjoitan. Ehkä tuntuu vaan hyvältä avata jotain mikä on tuntunut itsestä vaikealta. 

Mää oon 30 ja oon nyt vasta ruvennut miettimään, että pitäiskö niitä lapsiakin joskus tehdä :D Mulle ei oo ikinä edes kukaan gyne vihjaillut, että rupeis oleen kiire, joten oo sää vaan ihan rauhassa viä muutama vuosi.

Minäkään en missään tapauksessa halua vanhemmaksi, enkä ymmärrä, miksi joku haluaa. Tosiaan pelkkä ajatus itsestäni vanhempana on lähinnä ällöttävä ja hyvin vieras... aivan kuin kuvittelisi itsensä punaniskapersuksi tai kiihkouskovaiseksi, yöks!

Vanhemmaksi haluavilla on pakostakin jotenkin erilaiset piuhat aivoissa, tai jotain.

Olen kolmikymppinen.

Mä oon 30-vuotias ja ihan samanlaisia tuntemuksia. Ahdistaa ajatus, että on toisesta täysin vastuussa, että parisuhde jäis taka-alalle tai tulis pahimmillaan ero, että lihoisin entisestään enkä sais painoa enää alas, että olisin sidottu siihen lapseen, kotiin, ruuanlaittoon ym. Oon ottanu paussin koko asiasta, mietin tätä parin vuoden päästä uudestaan. Mutta sullahan on aikaa vielä yli 10 vuotta jos ne hormoniongelmat ei oo kauheen vakavia. Ja adoptoida voi, jos päätätkin vaikka yli 40-vuotiaana et haluut lapsen :)

Vierailija kirjoitti:

Yhdyn aikaisempaan kommentoijaan, joka sanoi, ettei lapsia kannata tehdä "varmuuden vuoksi" Itse nuorempana ajattelin, etten koskaan hanki lapsia, koska en ole äidillinen tyyppi enkä erityisesti pidä lapsista. Lisäksi oma lapsuuteni ei ollut onnellinen (alkoholismia yms), joten ajattelin, ettei minulla ole edellytyksiä hyväksi vanhemmaksi. Lähempänä neljääkymmentä minulle iski ehkä "viime hetken paniikki" kun tajusin, että viime hetket ovat käsillä ja lisäksi mieheni halusi kovasti lasta, niin jotenkin ajattelin, että ehkä sen lapsen voisi sitten kuitenkin hankkia. Mitään "vauvakuumetta" minulla ei siis missään vaiheessa ollut. Sain lapsen siis nelikymppisenä ja näin jälkiviisaana sanoisin, etten olisi koskaan lasta hankkinut, jos olisin jo ennen lapsen saamista tiennyt sen, minkä tiedän nyt. Rakastan toki lastani eniten maailmassa, mutta äitiys on niin äärimmäisen vaativaa sekä henkisesti että fyysisesti, etten suosittele siihen lähtemään, jos ei ole ihan varma siitä, että tosiaan haluaa sen lapsen.

Tämän vuoksi kannattaa teettää sterilisaatio hyvissä ajoin. Mikään ei suojele paremmin viime hetken paniikkiratkaisuilta ja keski-iän mielenhäiriöiltä.