Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita, joita pelkkä ajatus äitiydestä kammottaa?
19.04.2016 |
Meinasin kirjoittaa tekee pahoinvoivaksi mutta sen olisi voinut ymmärtää liian helposti äitiyden halveksimisena tms.
Eli tilanne on se, että olen 24-vuotias ja ympärillä toitotetaan miten nyt olisi hyvä lastentekoikä. Mm. gynekologini vihjaisi, että ongelmia saattaa tulla, ei kannata viivytellä loputtomiin.
No niin, muuten ihan hyvä mutta olen yhä opiskelija eikä edes miestä ole.
Vaikka olisi, en todellakaan haluaisi nyt lapsia. Oikeastaan en edes tiedä, haluanko ikinä lapsia.
Olen aina kuunnellut ällistellen, miten muut kertovat heidän tienneen halunneensa "aina" äidiksi. En ole eläissäni, ikinä, koskaan miettinyt haluavani äidiksi, kaikkein vähiten lapsena.
En kykene edes ymmärtämään, miltä äidiksi haluaminen tuntuu. Mitä siinä tarkkaan ottaen halutaan? Miksi kukaan haluaa lapsia? Tämä ei todellakaan ole vttuilua tms vaan en aidosti ymmärrä.
Ajatus perhe-elämästä lähinnä yököttää, pelkkä sana "perheenäiti" on kammottava. On kuvottava ajatus, että minuun viitatattaisiin niin.
Hulluinta on se, että rakastan lapsia. Muiden lapsia. Lapset (huom. enimmäkseen n. alle 10-vuotiaat, 13-vuotiaat teinit taas.. No, sanotaanko, että yläasteikäiset ovat hieno esimerkki siitä, mitä lasten saaminen tuo tullessaan) ovat hauskoja, hellyyttäviä, ihania. Minua ei ole ikinä häirinnyt kiukuttelu tai edes riehuminen julkisilla paikoilla, vauvat ovat söpöintä ikinä.
Silti se pelkkä ajatus siitä, että oma elämä tähtäisi perheeseen saa olon niin masentuneeksi, että tekisi mieli hypätä parvekkeelta. En nää lasten saamisessa oikeastaan mitään hyvää, vain loputtoman työmaan vastuuta, syyllisyydentuntoa, huolta ja pelkoa. Lapsi voi hyvin olla vakavasti sairas, hänestä saattaa tulla hullu sarjamurhaaja, huumeidenkäyttäjä tms. Voin tehdä kaikkeni, mutta silti hän saattaa olla pohjattoman onneton ja päätyä vaikka itsemurhaan. Häntä saatetaan kiusata koulussa. Miljoona asiaa voi mennä vikaan.
Lisäksi näkemykseni parisuhteissa lapsiperheissä on todella negatiivinen. Äidistä tuler väkisin piika, mies laiskottelee, jahtaa nuorempia ja pettää.
Mikä mua vaivaa? :'( Onko täällä ketään kohtalontovereita? Olenko maailman ainoa nainen, joka ei todellakaan haluaisi äidiksi? Silti tuntuu, että se on "pakko" tehdä ja kadun jos en tee. Tuntuu ihan hirveältä, kun tuntemattomat ihmiset ja yhteiskunta painostaa elämään elämää mitä ei haluaisi. Tai entä jos haluankik mutta en tiedä sitä? Sen lapsen kanssa on vaan sitten myöhäistä katua.
Kommentit (82)
mietit ihan liikaa. älä ota paineita muiden sanomisista. varmaan ihan itsekin aiheutat itsellesi paineita, kun tulkitset, että ympäristösi "painostaa" sinua lapsentekoon, vaikka asia ei edes välttämättä,ole näin.
kymmenisen vuotta voit ihan rauhassa elellä vielä uhraamatta ajatustakaan sille, haluatko ehkä tulevaisuudessa äidiksi vai et. nauti elämästäsi ja nuoruudestasi. ehdit kyllä sitten myöhemmin saamaan vauvakuumeen, tai sitten et. ihan turhaan kiusaat itseäsi tuollaisilla pohdinnoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole myöskään koskaan halunnut äidiksi, onneksi ihmiselle mikään muu ei ole pakollista paitsi kuolema. ;)
En minäkään halunnut äidiksi. 24 vuotiaana vietin villiä nuoruutta niinkuin pitääkin. Kunnes eräänä päivänä tapasin elämäni miehen. Ja 28 vuotiaana tulin äidiksi. Nyt jos pitäisi palata aikaan ennen äitiyttä, kokisin sen tyhjänä. Mies tuntee samoin. Ehdimme nauttia nuoruudesta ja vapaudesta. Matkustimme. Valmistuimme ammattiin ja saimme töitä. Ostettiin asuntokin. Kumpikin kokee, että tämä on meidän juttu. Kaikille se ei ole. Ja meille syntyy kohta toinen lapsi ♡
Olen 10 v vanhempi enkä edelleenkään halua lapsia. Oma lapsuuteni oli niin kaamea että siitä tulee vieläkin ahdistavia flashbackeja joten luultavasti lapsi vieressä 24/7 tekisi minut totaalisen hulluksi ja joutuisin sairaalaan. Minä kylläkään en erityisemmin pidä lapsista. Olen jopa kateellinen tuttujen lapsille kun heillä on parempi lapsuus kuin minulla oli.
Vierailija kirjoitti:
mietit ihan liikaa. älä ota paineita muiden sanomisista. varmaan ihan itsekin aiheutat itsellesi paineita, kun tulkitset, että ympäristösi "painostaa" sinua lapsentekoon, vaikka asia ei edes välttämättä,ole näin.
kymmenisen vuotta voit ihan rauhassa elellä vielä uhraamatta ajatustakaan sille, haluatko ehkä tulevaisuudessa äidiksi vai et. nauti elämästäsi ja nuoruudestasi. ehdit kyllä sitten myöhemmin saamaan vauvakuumeen, tai sitten et. ihan turhaan kiusaat itseäsi tuollaisilla pohdinnoilla.
Olet varmasti monella tasolla oikeassa, mutta kyllä se on totuus, että öitiyden nähdään kuuluvan naiseuteen.
Olisi aivan ihanaa,jos voisin olla huolimatta vielä 10 vuotta. Se olisi aivan ihanaa. Kuitenkin gyne on jo mua varoitellut ja raskautuminen saattaa olla mulle haastavaa. Myöskin mietin sitä, että jos nyt sitten lykkään ja heräänkin jos 35v ja tajuan etten halua mitään yhtä paljon kuin lapsia mutten siihen sitten enää kykenekkään.
Tähän liittyy myös se, että poden aika kipeää ikäkriisiä. Tuntui mukavalta lukea kuinka pitäisi "nauttia nuoruudesta" kun joka suunnalta on tullut viimeaikoina palautetta, etten niin nuori enää ole ja vois pikkuhiljaa alkaa miettiä sitä seuraavaa askelta. Valitettavasti en koe todellakaan itseänu kypsäksi, saati aikuiseksi. Käyn kyllä työssä ja koulussa, mutta en todellakaan näe olevani aikuinen. Siis sillä sanan järeimmällä merkityksellä.
Tiedän, että tämä tulee vain pahenemaan. Parin vuoden päästä 27-vuotiaina ihmiset ovat jo tosissaan alkabeet asettua. Ahdistaa ihan suunnattomasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ole ainoa. Keskity vaan rohkeasti siihen, mitä itse haluat, äläkä mieti liikaa tulevaisuutta. Ei kaikkien tarvitse (eikä myöskään pidä) hankkia lapsia. Ihmiset ovat erilaisia.
Ps. Sinuna vaihtaisin gyneä, jos tollaiset jutut jatkuu.
Vela26
Vierailija kirjoitti:
En minäkään halunnut äidiksi. 24 vuotiaana vietin villiä nuoruutta niinkuin pitääkin. Kunnes eräänä päivänä tapasin elämäni miehen. Ja 28 vuotiaana tulin äidiksi. Nyt jos pitäisi palata aikaan ennen äitiyttä, kokisin sen tyhjänä. Mies tuntee samoin. Ehdimme nauttia nuoruudesta ja vapaudesta. Matkustimme. Valmistuimme ammattiin ja saimme töitä. Ostettiin asuntokin. Kumpikin kokee, että tämä on meidän juttu. Kaikille se ei ole. Ja meille syntyy kohta toinen lapsi ♡
Ihanaa, onnittelut. Mukavaa kun koet elämäsi onnelliseksi!
Osaatko eritellä miten/millä tavoin tunsit elämäsi ennen lapsia tyhjäksi? Milloin aloit kokemaan, että tämä on se sinun juttusi? Onko elämäsi parempaa nykyään kuin ennen lapsia? Koetko perhe-elämän vastaavan niitä odotuksia mitä sinulla oli?
Ja jos saan kysyä henkilökohtaisuuksia: onko parisuhde kärsinyt lapsista?
Koetko elämäsi olevan sitä millaiseksi sen nuorempana kuvittelit ts. oletko saavuttanut sen mitö halusitkin?
Sori, mua vaan kiinnostaa. :) Kiitos jos jaksat vastata!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun iässäsi keskityin vasta etsimään miestä...mutta ajatus lapsesta tuskin kävi edes mielessäni.
Sain ensimmäisen lapseni ollessani 37 vuotias.
Vierailija kirjoitti:
Et ole ainoa. Keskity vaan rohkeasti siihen, mitä itse haluat, äläkä mieti liikaa tulevaisuutta. Ei kaikkien tarvitse (eikä myöskään pidä) hankkia lapsia. Ihmiset ovat erilaisia.
Ps. Sinuna vaihtaisin gyneä, jos tollaiset jutut jatkuu.
Vela26
Gyne on sinänsä asiallinen, koska mulla tosiaan on aika pahoja hormoniongelmia mitä en jaksa sen enempää avata.
Oletko aina tiennyt, ettet halua lapsia? Ja nimenomaan tunnet syvästi, ettei lapsia sinulle tule koskaan tulemaan?
Kun mä en taas oikeen tiedä osaanko identifioida itseäni velaksi. Kun en vaan tiedä. Ajatus hirvittää, mutta en tiedä muuttuuko se sitten ajan myötä. Sen olen kuullut miljoona kertaa, että vanhemmiten ajatukset vaihtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen samoja ajatuksia aina välillä pohtinut, kun ikää on myös sen 24 vuotta ja ystävät sen kuin sikiää ympärillä. Olin pitkässä suhteessa, joka hajosi erinäisistä syistä. Koko tuona aikana en kyennyt näkemään yhteistä lasta ja 'vakavampaa' perhe-elämää tuon exäni kanssa. En ajatellut tuolloin asiaa, kun en kokenut haluavani lasta. Kuitenkin nyt nykyisen mieheni kanssa (jonka kanssa ei ole tullut edes vuotta täyteen) voisin kuvitella meneväni naimisiin ja myöhemmin pyörittäväni perhearkea.
Ja se on ihan kiva ajatusleikki - minä lenkkeilemässä vaunujen ja koirien kanssa lähijärveä ympäri. Mutta entä tulevaisuus? Lapsi ei ole ikuisuutta vaunuissa ja omaankin uraan pitäisi keskittyä. Vasta olen valmistunut miesvaltaiselle alalle, jossa perheenäitiä ei katsella hyvällä rekryprosessissa. Myös harrastukseni kärsisivät lapsen tulon myötä. Pahin pelkoni olisi tuhota niin oma elämä kuin lapsen tulevaisuus omien epäonnistuneiden valintojen vuoksi.
Tuskinpa kukaan on ensimmäiselle lapselle ns. 'valmis' ja onneksi ainakaan suunnitelmissa ei ole vielä lasten hankinta. Mutta kyllä nämä kaikki asiat välillä pyörii päässä, kun noita taaperoita alkaa jaloissa pyöriä ystäviä tavatessa. :D
Vierailija kirjoitti:
Sinun iässäsi keskityin vasta etsimään miestä...mutta ajatus lapsesta tuskin kävi edes mielessäni.
Sain ensimmäisen lapseni ollessani 37 vuotias.
Minkä ikäisenä löysit miehesi? Koitko tulleesi oikeaan aikaan äidiksi? Oletko kuitenkin edes mielen perukoilla kokenut haluavasi äidiksi, vai oletko ollut asiaa vastaan ja muuttanut mieltä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
heh mulla oli enne sama tilanne ku sulla. oikeastaan vihasin lapsia. mut sitte ehkäsy petti, enkä kannata aborttia jote musta tuli siis äiti. mielipide muuttu siltä seisomalta ku vauva tuli maailmaa ja nyt tuntuu ettei mun elämä ois mitää ilma mun lasta <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mietit ihan liikaa. älä ota paineita muiden sanomisista. varmaan ihan itsekin aiheutat itsellesi paineita, kun tulkitset, että ympäristösi "painostaa" sinua lapsentekoon, vaikka asia ei edes välttämättä,ole näin.
kymmenisen vuotta voit ihan rauhassa elellä vielä uhraamatta ajatustakaan sille, haluatko ehkä tulevaisuudessa äidiksi vai et. nauti elämästäsi ja nuoruudestasi. ehdit kyllä sitten myöhemmin saamaan vauvakuumeen, tai sitten et. ihan turhaan kiusaat itseäsi tuollaisilla pohdinnoilla.
Olet varmasti monella tasolla oikeassa, mutta kyllä se on totuus, että öitiyden nähdään kuuluvan naiseuteen.
Olisi aivan ihanaa,jos voisin olla huolimatta vielä 10 vuotta. Se olisi aivan ihanaa. Kuitenkin gyne on jo mua varoitellut ja raskautuminen saattaa olla mulle haastavaa. Myöskin mietin sitä, että jos nyt sitten lykkään ja heräänkin jos 35v ja tajuan etten halua mitään yhtä paljon kuin lapsia mutten siihen sitten enää kykenekkään.Tähän liittyy myös se, että poden aika kipeää ikäkriisiä. Tuntui mukavalta lukea kuinka pitäisi "nauttia nuoruudesta" kun joka suunnalta on tullut viimeaikoina palautetta, etten niin nuori enää ole ja vois pikkuhiljaa alkaa miettiä sitä seuraavaa askelta. Valitettavasti en koe todellakaan itseänu kypsäksi, saati aikuiseksi. Käyn kyllä työssä ja koulussa, mutta en todellakaan näe olevani aikuinen. Siis sillä sanan järeimmällä merkityksellä.
Tiedän, että tämä tulee vain pahenemaan. Parin vuoden päästä 27-vuotiaina ihmiset ovat jo tosissaan alkabeet asettua. Ahdistaa ihan suunnattomasti.
Vela26 jatkaa. Äitiyden tosiaan nähdään yhä kuuluvan naiseuteen, mutta koska elän elämääni itseäni varten, olen päättänyt olla välittämättä ulkopuolisten odotuksista. Minulle naiseus on äitiydestä riippumatonta, ja muiden miellyttäminen ja odotuksiin vastaaminen olisi muutenkin täysin väärä lähtökohta lastenhankinnalle.
Olen sinua siis vanhempi, asun avoliitossa ja näillä näkymin valmistun vuonna 2020. Monet kaverit ovat jo naimisissa ja hankkivat lapsia, mutta toisaalta he ovat myös pääosin työelämässä. Olemme myös ihmisinä melko erilaisia: minua ei nyt vaan äitiys houkuttele millään tavalla. Kukaan ystävistäni tai perheenjäsenistäni ei ole painostanut lapsentekoon tai ihmetellyt, miksei meillä ole aikomusta mennä edes naimisiin. Se ei kuulu kenellekään, ja olisi varmaan ihan paikallaan muistuttaa lähipiiriäsi ja etenkin sitä gynekologia siitä, että sinun valintasi eivät kuulu heille.
Ja mitä siihen tulevaan ja katumiseen tulee: se riski on olemassa. Minusta on kuitenkin huono motiivi lapsen kannalta tehdä lapsi "varmuuden vuoksi". Siitäkään kun ei voi mennä 100% varmasti takuuseen, ettei päätös kaduttaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et ole ainoa. Keskity vaan rohkeasti siihen, mitä itse haluat, äläkä mieti liikaa tulevaisuutta. Ei kaikkien tarvitse (eikä myöskään pidä) hankkia lapsia. Ihmiset ovat erilaisia.
Ps. Sinuna vaihtaisin gyneä, jos tollaiset jutut jatkuu.
Vela26
Gyne on sinänsä asiallinen, koska mulla tosiaan on aika pahoja hormoniongelmia mitä en jaksa sen enempää avata.
Oletko aina tiennyt, ettet halua lapsia? Ja nimenomaan tunnet syvästi, ettei lapsia sinulle tule koskaan tulemaan?Kun mä en taas oikeen tiedä osaanko identifioida itseäni velaksi. Kun en vaan tiedä. Ajatus hirvittää, mutta en tiedä muuttuuko se sitten ajan myötä. Sen olen kuullut miljoona kertaa, että vanhemmiten ajatukset vaihtuu.
Okei, unohdettakoon se gyneasia siis tästä. :) En ole aina tiennyt, etten halua lapsia. Monissa parisuhteissa alkuhuuma on saanut pohtimaan, josko sittenkin haluaisin jälkikasvua, mutta ajan kuluessa olen kuitenkin tullut aina siihen lopputulokseen, että äitiys ei ole minua varten.
En varsinaisesti tunne mitenkään erityisen vahvasti, etten halua lapsia, vaan ajatus vanhemmuudesta on kaikin tavoin absurdi ja luotaantyöntävä. Mikään minussa ihmisenä tai elämässäni ei puhu lapsen hankkimisen puolesta, ja vierastan lähestulkoon kaikkea sitä, mikä "tulee äitiyden mukana" ja muuttuu sen myötä. En voi tietenkään mennä vannomaan, etteikö mieleni muuttuisi, mutta pidän sitä epätodennäköisenä.
Vierailija kirjoitti:
Olen samoja ajatuksia aina välillä pohtinut, kun ikää on myös sen 24 vuotta ja ystävät sen kuin sikiää ympärillä. Olin pitkässä suhteessa, joka hajosi erinäisistä syistä. Koko tuona aikana en kyennyt näkemään yhteistä lasta ja 'vakavampaa' perhe-elämää tuon exäni kanssa. En ajatellut tuolloin asiaa, kun en kokenut haluavani lasta. Kuitenkin nyt nykyisen mieheni kanssa (jonka kanssa ei ole tullut edes vuotta täyteen) voisin kuvitella meneväni naimisiin ja myöhemmin pyörittäväni perhearkea.
Ja se on ihan kiva ajatusleikki - minä lenkkeilemässä vaunujen ja koirien kanssa lähijärveä ympäri. Mutta entä tulevaisuus? Lapsi ei ole ikuisuutta vaunuissa ja omaankin uraan pitäisi keskittyä. Vasta olen valmistunut miesvaltaiselle alalle, jossa perheenäitiä ei katsella hyvällä rekryprosessissa. Myös harrastukseni kärsisivät lapsen tulon myötä. Pahin pelkoni olisi tuhota niin oma elämä kuin lapsen tulevaisuus omien epäonnistuneiden valintojen vuoksi.
Tuskinpa kukaan on ensimmäiselle lapselle ns. 'valmis' ja onneksi ainakaan suunnitelmissa ei ole vielä lasten hankinta. Mutta kyllä nämä kaikki asiat välillä pyörii päässä, kun noita taaperoita alkaa jaloissa pyöriä ystäviä tavatessa. :D
Saanko tiedustella oletko 92 vai 91? :)
Samat ajatukset kuin minulla hyvin monesta kohtaan.
Oma alani ei ole niin tiukan miesvaltainen, mutta voisin hyvin nähdä äitiyden olevan miinusta (työ tulee omaan suht joustamatonta). Päättelen sun olevan dippainssi, serkkuni kertoi juuri ahdistuksestaan saada lapsia kun hänen työyhteisönsä on hyvin "lapsivastainen".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et ole ainoa. Keskity vaan rohkeasti siihen, mitä itse haluat, äläkä mieti liikaa tulevaisuutta. Ei kaikkien tarvitse (eikä myöskään pidä) hankkia lapsia. Ihmiset ovat erilaisia.
Ps. Sinuna vaihtaisin gyneä, jos tollaiset jutut jatkuu.
Vela26
Gyne on sinänsä asiallinen, koska mulla tosiaan on aika pahoja hormoniongelmia mitä en jaksa sen enempää avata.
Oletko aina tiennyt, ettet halua lapsia? Ja nimenomaan tunnet syvästi, ettei lapsia sinulle tule koskaan tulemaan?Kun mä en taas oikeen tiedä osaanko identifioida itseäni velaksi. Kun en vaan tiedä. Ajatus hirvittää, mutta en tiedä muuttuuko se sitten ajan myötä. Sen olen kuullut miljoona kertaa, että vanhemmiten ajatukset vaihtuu.
En ole tuo edellinen kommentoija. Itse täytin juuri 40, mietteesi kuulostavat kuin omiltani nuorempana. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, mutten sulkenut laten saannin mahdollisuutakaan pois. 35 ikävuoden tienoilla yritin herätellä perheenperustamisviettiä etten vanhana katuisi. Ei herännyt. Nyt koen päätökseni oikeaksi ja elämäni itselleni oikeanlaiseksi, olen onnellinen. Anna itsellesi aikaa ja tilaa kuulostella tunteitasi ja löytää oma polkusi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et ole ainoa. Keskity vaan rohkeasti siihen, mitä itse haluat, äläkä mieti liikaa tulevaisuutta. Ei kaikkien tarvitse (eikä myöskään pidä) hankkia lapsia. Ihmiset ovat erilaisia.
Ps. Sinuna vaihtaisin gyneä, jos tollaiset jutut jatkuu.
Vela26
Gyne on sinänsä asiallinen, koska mulla tosiaan on aika pahoja hormoniongelmia mitä en jaksa sen enempää avata.
Oletko aina tiennyt, ettet halua lapsia? Ja nimenomaan tunnet syvästi, ettei lapsia sinulle tule koskaan tulemaan?Kun mä en taas oikeen tiedä osaanko identifioida itseäni velaksi. Kun en vaan tiedä. Ajatus hirvittää, mutta en tiedä muuttuuko se sitten ajan myötä. Sen olen kuullut miljoona kertaa, että vanhemmiten ajatukset vaihtuu.
Okei, unohdettakoon se gyneasia siis tästä. :) En ole aina tiennyt, etten halua lapsia. Monissa parisuhteissa alkuhuuma on saanut pohtimaan, josko sittenkin haluaisin jälkikasvua, mutta ajan kuluessa olen kuitenkin tullut aina siihen lopputulokseen, että äitiys ei ole minua varten.
En varsinaisesti tunne mitenkään erityisen vahvasti, etten halua lapsia, vaan ajatus vanhemmuudesta on kaikin tavoin absurdi ja luotaantyöntävä. Mikään minussa ihmisenä tai elämässäni ei puhu lapsen hankkimisen puolesta, ja vierastan lähestulkoon kaikkea sitä, mikä "tulee äitiyden mukana" ja muuttuu sen myötä. En voi tietenkään mennä vannomaan, etteikö mieleni muuttuisi, mutta pidän sitä epätodennäköisenä.
Kiitos vastauksista! Mä samaistun kyllä aivan täydellisesti tuohon, että äitiys tuntuu luotaantyöntävältä ja nimenomaan absurdilta. Myöskin kaikki se "oheiskama" mikä kuuluu lapsen kanssa väistämättä samaan pakettiin (kaikki se mammailu, oman identiteetin muuttuminen kasvottomaksi, geneeriseksi äidiksi, toinen ihminen tulee loppuelämäni olemaan tärkeämpi ja minun odotetaan uhraavan kaikkeni ilolla hänen puolestaan jne) tuntuu lähinnä hirveältä.
Myöskin ihan mun ulkopuoliset tekijät painaa todella paljon. Tuntuu kurjalta ajatella, että mun kustannuksella maailman liikakansoitusta pahennettaisiin.
Tulevaisuus ilmanmuutoksineen ja siitå tulevine sotineen ja nälänhätineen tuntuu pelottavalta. Tuntuu epäreilulta tuoda lapsi maailmaan, missä levottomuudet tuntuvat vain kiihtyvän ja kaikkea pahaa ennustetaan sattuvaksi Euroopan talousromahduksesta (tai ainakin Suomen) kolmanteen maailmansotaan. Naapurissa on täysin sekopää johtaja.
Entä jos synnytän maailmaan lapsia, joiden tulevaisuus tulee olemaan pelkkää lohduttomuutta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et ole ainoa. Keskity vaan rohkeasti siihen, mitä itse haluat, äläkä mieti liikaa tulevaisuutta. Ei kaikkien tarvitse (eikä myöskään pidä) hankkia lapsia. Ihmiset ovat erilaisia.
Ps. Sinuna vaihtaisin gyneä, jos tollaiset jutut jatkuu.
Vela26
Gyne on sinänsä asiallinen, koska mulla tosiaan on aika pahoja hormoniongelmia mitä en jaksa sen enempää avata.
Oletko aina tiennyt, ettet halua lapsia? Ja nimenomaan tunnet syvästi, ettei lapsia sinulle tule koskaan tulemaan?Kun mä en taas oikeen tiedä osaanko identifioida itseäni velaksi. Kun en vaan tiedä. Ajatus hirvittää, mutta en tiedä muuttuuko se sitten ajan myötä. Sen olen kuullut miljoona kertaa, että vanhemmiten ajatukset vaihtuu.
Okei, unohdettakoon se gyneasia siis tästä. :) En ole aina tiennyt, etten halua lapsia. Monissa parisuhteissa alkuhuuma on saanut pohtimaan, josko sittenkin haluaisin jälkikasvua, mutta ajan kuluessa olen kuitenkin tullut aina siihen lopputulokseen, että äitiys ei ole minua varten.
En varsinaisesti tunne mitenkään erityisen vahvasti, etten halua lapsia, vaan ajatus vanhemmuudesta on kaikin tavoin absurdi ja luotaantyöntävä. Mikään minussa ihmisenä tai elämässäni ei puhu lapsen hankkimisen puolesta, ja vierastan lähestulkoon kaikkea sitä, mikä "tulee äitiyden mukana" ja muuttuu sen myötä. En voi tietenkään mennä vannomaan, etteikö mieleni muuttuisi, mutta pidän sitä epätodennäköisenä.
Kiitos vastauksista! Mä samaistun kyllä aivan täydellisesti tuohon, että äitiys tuntuu luotaantyöntävältä ja nimenomaan absurdilta. Myöskin kaikki se "oheiskama" mikä kuuluu lapsen kanssa väistämättä samaan pakettiin (kaikki se mammailu, oman identiteetin muuttuminen kasvottomaksi, geneeriseksi äidiksi, toinen ihminen tulee loppuelämäni olemaan tärkeämpi ja minun odotetaan uhraavan kaikkeni ilolla hänen puolestaan jne) tuntuu lähinnä hirveältä.
Myöskin ihan mun ulkopuoliset tekijät painaa todella paljon. Tuntuu kurjalta ajatella, että mun kustannuksella maailman liikakansoitusta pahennettaisiin.
Tulevaisuus ilmanmuutoksineen ja siitå tulevine sotineen ja nälänhätineen tuntuu pelottavalta. Tuntuu epäreilulta tuoda lapsi maailmaan, missä levottomuudet tuntuvat vain kiihtyvän ja kaikkea pahaa ennustetaan sattuvaksi Euroopan talousromahduksesta (tai ainakin Suomen) kolmanteen maailmansotaan. Naapurissa on täysin sekopää johtaja.
Entä jos synnytän maailmaan lapsia, joiden tulevaisuus tulee olemaan pelkkää lohduttomuutta?
Ihan samoja asioita, joita olen itsekin miettinyt. :) En missään nimessä kiellä, etteikö vanhemmuus voisi tuottaa tai tuottaisi paljon iloa, tai etteikö äitiys kasvattaisi ihmistä todella paljon. Kuitenkin kun näitä henkilökohtaisia, ekologisia ja eettisiä asioita punnitsee, päällimmäiseksi tunteeksi jää se, ettei äitiys kuitenkaan ole minun kohdallani paras ratkaisu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et ole ainoa. Keskity vaan rohkeasti siihen, mitä itse haluat, äläkä mieti liikaa tulevaisuutta. Ei kaikkien tarvitse (eikä myöskään pidä) hankkia lapsia. Ihmiset ovat erilaisia.
Ps. Sinuna vaihtaisin gyneä, jos tollaiset jutut jatkuu.
Vela26
Gyne on sinänsä asiallinen, koska mulla tosiaan on aika pahoja hormoniongelmia mitä en jaksa sen enempää avata.
Oletko aina tiennyt, ettet halua lapsia? Ja nimenomaan tunnet syvästi, ettei lapsia sinulle tule koskaan tulemaan?Kun mä en taas oikeen tiedä osaanko identifioida itseäni velaksi. Kun en vaan tiedä. Ajatus hirvittää, mutta en tiedä muuttuuko se sitten ajan myötä. Sen olen kuullut miljoona kertaa, että vanhemmiten ajatukset vaihtuu.
Okei, unohdettakoon se gyneasia siis tästä. :) En ole aina tiennyt, etten halua lapsia. Monissa parisuhteissa alkuhuuma on saanut pohtimaan, josko sittenkin haluaisin jälkikasvua, mutta ajan kuluessa olen kuitenkin tullut aina siihen lopputulokseen, että äitiys ei ole minua varten.
En varsinaisesti tunne mitenkään erityisen vahvasti, etten halua lapsia, vaan ajatus vanhemmuudesta on kaikin tavoin absurdi ja luotaantyöntävä. Mikään minussa ihmisenä tai elämässäni ei puhu lapsen hankkimisen puolesta, ja vierastan lähestulkoon kaikkea sitä, mikä "tulee äitiyden mukana" ja muuttuu sen myötä. En voi tietenkään mennä vannomaan, etteikö mieleni muuttuisi, mutta pidän sitä epätodennäköisenä.
Kiitos vastauksista! Mä samaistun kyllä aivan täydellisesti tuohon, että äitiys tuntuu luotaantyöntävältä ja nimenomaan absurdilta. Myöskin kaikki se "oheiskama" mikä kuuluu lapsen kanssa väistämättä samaan pakettiin (kaikki se mammailu, oman identiteetin muuttuminen kasvottomaksi, geneeriseksi äidiksi, toinen ihminen tulee loppuelämäni olemaan tärkeämpi ja minun odotetaan uhraavan kaikkeni ilolla hänen puolestaan jne) tuntuu lähinnä hirveältä.
Myöskin ihan mun ulkopuoliset tekijät painaa todella paljon. Tuntuu kurjalta ajatella, että mun kustannuksella maailman liikakansoitusta pahennettaisiin.
Tulevaisuus ilmanmuutoksineen ja siitå tulevine sotineen ja nälänhätineen tuntuu pelottavalta. Tuntuu epäreilulta tuoda lapsi maailmaan, missä levottomuudet tuntuvat vain kiihtyvän ja kaikkea pahaa ennustetaan sattuvaksi Euroopan talousromahduksesta (tai ainakin Suomen) kolmanteen maailmansotaan. Naapurissa on täysin sekopää johtaja.
Entä jos synnytän maailmaan lapsia, joiden tulevaisuus tulee olemaan pelkkää lohduttomuutta?
Tällaisia ajatuksia on myös minulla ollut. En tiedä, mitä vauvakuume tarkoittaa. Kun kuulen naisista, joilta pitää kohtu tai munasarjat poistaa ja heitä ahdistaa ajatus lapsettomuudesta, tunnen myötätuntoa, mutten varsinaisesti ymmärrä, mikä heitä ahdistaa tai miksi he tuntevat olonsa vähemmän naisiksi. Kaikki puheet naiseudesta ja äitiydestä ovat minulle täyttä hepreaa. Välillä mietin, että pitäisikö minun haluta lapsia, mutta sitten ajattelen kaikkia noita uhkakuvia, mitä nykyajan maailmassa on, enkä kykene tuntemaan huonoa omaatuntoa, riittämättömyyttä tai mitään tuollaista, vaan yksinkertaisesti että lapsen synnyttäminen tänne olisi liian pelottavaa joten olen onnekas, kun minulla ei ole siihen tarvetta. Toisaalta tunnen kyllä oloni hiukan kaksinaismoralistiseksi, sillä olen itse mielelläni olemassa.
Toistaiseksi minulla ei kuitenkaan ole miestä, jonka kanssa voisin tehdä lapsen, joten katson että mitä sitä tutkainta vastaan potkimaan. Parempi kai pysyä onnellisesti lapsettomana kuin tuntea ahdistusta jostain naiseuden käsityksistä.
Alue: Aihe vapaa
Tarkoitan sitä, että kun joku kertoo (mitä aika moni on alkanut sanomaan) potevansa vauvakuumetta tai kertovan "haluan todella paljon äidiksi" niin mun mieli vaan huutaa, että MIKSI? Miksi?? Mä en kykene ymmärtämään!
Mun korviin toi "haluan äidiksi" on yhtä järkevä kuin "elämänikäinen haaveeni ja suurin tähtäimeni elämässä on omistaa maailman pienin kaktus/peruuttaa koko matka Helsingistä Turkuun/elää loppuelämäni ilman kenkiä". Siis ihan absurdilta, omituiselta ja turhalta.