Elämäsi VOI mennä piloille, jos hankit lapsia

Onhan ap kyllä kärjistetysti katsottuna oikeassa. Jos vaihtoehtoina on

a) elinikäinen suru tai pettymys lapsettomuudesta

tai

b) elinikäinen huoli esim. sairaasta, kehitysvammaisesta tai käytöshäiriöisestä lapsesta,

niin kummassa tapauksessa arvioisit parisuhteen tai elämänlaadun olevan paremmalla tolalla 5:n, 10:n, 20:n tai 30:n vuoden kuluttua?

Äitini sanoi, että lapset ovat helpompia kuin koirat. Varmaan aika helppoa olikin, kun isä huusi täysiä jos sanoi yhtään mitään. Mykät lapset omissa huoneissaan on kivoja.

Elämä on varmasti pilalla jos kukaan ei hanki lapsia tai jokainen hankkii lapsia liian vähän. Elämä loppuu. Paitsi muslimeilta ja muilta lisääntyjä-kaneilta.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse lapseton, vielä. Tulevaisuudessa toivon saavani ehkä lapsen tai pari. Tässä muutamia ajatuksiani asiaan liittyen.

Pikkulapsivaihe on varmasti se raskain ja kuormittavin, mutta se elämänvaihe on loppujen lopuksi kovin lyhyt. Pitää vain tiedostaa etukäteen että raskasta tulee olemaan, mutta sen pitäisi olla ohimenevä vaihe.

Useimmat vanhemmat ovat kuitenkin kertoneet onnellisuutensa lisääntyneen merkittävästi lapsen saannin jälkeen ja rakkauden lasta kohtaan olevan jotain sanoinkuvailematonta. Eikö se jos jokin ole aika ainutlaatuista elämässä, eikö rakkaus ole kuitenkin se elämän tärkein asia?

Lapset tuovat myös mukanaan paljon uutta sisältöä elämään, uusia ihmisiä, uusia tapahtumia.  Monet sanovat lasten tuovan elämän sisältöön rikkautta omalla tavallaan.

Lapset tuovat varmasti paljon myös rahanmenoa, mutta siihenkin voi varautua ennakolta. Jos rahaa on vähän, kannattaa tyytyä vain yhteen tai kahteen lapseen. Toisaalta, mikä olisikaan parempi sijoitus kuin lapsi? Voiko onnellisuuden ja rakkauden määrää mitata rahassa?

Jos lapsen hoito on raskasta, apua on myös saatavilla. On jokaisen vanhemman itse päätettävissä, kuinka paljon haluaa käyttää aikaansa lasten hoitamiseen.

Lasten kanssa voi myös matkustella ja käydä ravintoloissa, ei elämä lasten saamisen jälkeen lopu, vaan muuttaa vaan muotoaan.

Lapset tuovat myös aikuisena iloa vanhempien elämään, mutta myös varmasti huoliakin. Monet ihmiset varsinkin vanhetessaan kaipaavat lähisukuaan. Ei varmasti ole kivaa viettää vanhuuden päiviä ilman lapsia tai lapsenlapsia.

Sitten kun ihminen kuolee, niin lähisuku yleensä ihmisen hautaa. Ei varmastikkaan ole kiva kuolla unohdettuna, yksinäisenä vanhuksena.

Tämä on kyllä liikuttava kuvaus ihmisestä, joka ei todellakaan ymmärrä vanhemmuuden riskejä. Vai että ihan itse voi vanhempi päättää, kuinka paljon aikaa käyttää lastenhoitoon? Erityislapsen vanhemmat voivat olla tästä eri mieltä. :D

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt tuota, että luulevatko ihmiset jotenkin, että elämä menee hukkaan tai sillä ei ole tarkoitusta, jos ei hanki lapsia. Törmään usein tuohon "lapset antavat elämälle merkityksen" tai "lapsia tarvitaan, ethän halua olla yksin vanhuksena". Siis kuvittelevatko ihmiset, että lapset ovat oikeasti joku tae mistään? Kyllähän elämä on oikeasti laadukkaampaa, jos saa keskittyä itselle tärkeisiin asioihin ja etsiä merkitystä muista asioista kuin lasten kaitsemisesta ja heidän huolistaan.

Sieluni itkee joka kerta, kun kuulen jonkun sanovan "saatiin suvulle jatkaja, tarvitaan ihmisiä tekemään työt, jotta saadaan vanhuksetkin hoidettua". Surullistahan tuossa on, että noiden ihmisten lapset todennäköisesti merkitsevät vain isoja sosiaalikuluja ja tulevat elämänsä varrella yhteiskunnalle kalliimmaksi kuin mitä tuottavat. Ei sillä, että kaiken tarkoituksena olisi vain raha, mutta eihän lisääntymisenkään tarvitse olla itsetarkoitus. Pointti on, että ihmiset kuvittelevat, että heillä on jotenkin niin hyvät geenit, että heidän on aivan pakko lisääntyä.

En usko, että kukaan niin ajattelee. Mikä sinun elämääsi tuo eniten onnellisuutta? Materia, juhliminen vai matkustelu? Itse olen ainakin jo elämässäni ehtinyt matkustella niin paljon, ettei matkustelu tuo enää samanlaisia kicksejä kuin joskus vuosia sitten. Itselleni suurin onnellisuuden lähde ovat läheiset ihmiset. Ja uskon siitä syytä myös lasten tuovan sitä kaipaamaani onnellisuutta lisää. Toki, jos lapset hankkii kovin nuorena voi jäädä se tunne, että elämä jäi elämättä. Mutta kun on kokenut sen kaiken bilettämisen, reissaamisen ym. nuoruuteen kuuluvat jutut eikä enää niitä kaipaa, niin lapset tuovat sitä uutta kaivattua sisältöä elämään.

Täällä toistellaan jatkuvasti sitä, että et voi tietää mitä on olla erityislapsen vanhempi. No en varmasti voi. Mutta silti uskon, että myös erityislapset voivat tuoda onnellisuutta vanhempien elämään omalla tavallaan. Toisaalta on myös olemassa hoitolaitoksia, jonne erityislapset voi viedä vähän vanhemmalla iällä, ei niitä loppuikää tarvitse hoitaa. Ja jos tuntuu todella raskaalta, voi lapsen myös antaa adoptioon.

HEL-NYC kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäpä jos ei tule? Entäpä jos elämäsi paranee lasten myötä? Entäpä jos nouset huomenna autoon ja ajat kolarin? Pitäisikö jäädä kotiin, jottei tule otettua turhia riskiä. Toisaalta valtaosa kuolemista tapahtuu kotona. Olisiko kuitenkin parempi olla jossain muualla kuin kotona? Mitäpä jos salama osuu tai puu kaatuu päälle? Mitäpä jos puolisosi paljastuu sarjamurhaajaksi?

Ei nuo ap:n luettelemat stressi, univaje ym ym ole mitään "mitäpä jos" -tapahtumia, vaan niin ihan oikeasti tulee käymään kun hankkii lapsia.

Mutta ei se minusta ainakaan tarkoita sitä, että elämä on pilalla. Lapset ovat yllättävän rankkoja hoitaa, mutta vaikka miten päin ajattelisi, niin ei se yleensä ikuisuutta kestä. Kyllä meilläkin oli todella raskasta aluksi, varsinkin kun esikoinen oli yllätys, mutta siitäkin selvisi. 

Toivoisin myös, että ihmiset ajattelisivat tosissaan ja hartaasti, ennen kuin alkavat lapsia tekemään, mutta harvan elämän kai se pilaa vaikka rankkaa olisikin. 

Kyllähän se siis kestää sinun loppuelämän, parhaimmassa tapauksessa (jokainen toivoo kuolevansa siis ennen lapsiaan) ja täytyy muistaa, että kun lapset ovat pieniä ja on raskainta, niin itsekin on nuorempi ja freesimpi ja sitä mukaa kun lapsetkin kasvavat ja helpottaa sinä itsekin vanhenet ja väsyt.

no siis kirjoitti:

HEL-NYC kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäpä jos ei tule? Entäpä jos elämäsi paranee lasten myötä? Entäpä jos nouset huomenna autoon ja ajat kolarin? Pitäisikö jäädä kotiin, jottei tule otettua turhia riskiä. Toisaalta valtaosa kuolemista tapahtuu kotona. Olisiko kuitenkin parempi olla jossain muualla kuin kotona? Mitäpä jos salama osuu tai puu kaatuu päälle? Mitäpä jos puolisosi paljastuu sarjamurhaajaksi?

Ei nuo ap:n luettelemat stressi, univaje ym ym ole mitään "mitäpä jos" -tapahtumia, vaan niin ihan oikeasti tulee käymään kun hankkii lapsia.

Mutta ei se minusta ainakaan tarkoita sitä, että elämä on pilalla. Lapset ovat yllättävän rankkoja hoitaa, mutta vaikka miten päin ajattelisi, niin ei se yleensä ikuisuutta kestä. Kyllä meilläkin oli todella raskasta aluksi, varsinkin kun esikoinen oli yllätys, mutta siitäkin selvisi. 

Toivoisin myös, että ihmiset ajattelisivat tosissaan ja hartaasti, ennen kuin alkavat lapsia tekemään, mutta harvan elämän kai se pilaa vaikka rankkaa olisikin. 

Kyllähän se siis kestää sinun loppuelämän, parhaimmassa tapauksessa (jokainen toivoo kuolevansa siis ennen lapsiaan) ja täytyy muistaa, että kun lapset ovat pieniä ja on raskainta, niin itsekin on nuorempi ja freesimpi ja sitä mukaa kun lapsetkin kasvavat ja helpottaa sinä itsekin vanhenet ja väsyt.

vanhemmuus kestää toivon mukaan loppuelämän. Hoitaminen ei ole ikuista mutta kyllähän velvollisuuksia on pidempään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse lapseton, vielä. Tulevaisuudessa toivon saavani ehkä lapsen tai pari. Tässä muutamia ajatuksiani asiaan liittyen.

Pikkulapsivaihe on varmasti se raskain ja kuormittavin, mutta se elämänvaihe on loppujen lopuksi kovin lyhyt. Pitää vain tiedostaa etukäteen että raskasta tulee olemaan, mutta sen pitäisi olla ohimenevä vaihe.

Useimmat vanhemmat ovat kuitenkin kertoneet onnellisuutensa lisääntyneen merkittävästi lapsen saannin jälkeen ja rakkauden lasta kohtaan olevan jotain sanoinkuvailematonta. Eikö se jos jokin ole aika ainutlaatuista elämässä, eikö rakkaus ole kuitenkin se elämän tärkein asia?

Lapset tuovat myös mukanaan paljon uutta sisältöä elämään, uusia ihmisiä, uusia tapahtumia.  Monet sanovat lasten tuovan elämän sisältöön rikkautta omalla tavallaan.

Lapset tuovat varmasti paljon myös rahanmenoa, mutta siihenkin voi varautua ennakolta. Jos rahaa on vähän, kannattaa tyytyä vain yhteen tai kahteen lapseen. Toisaalta, mikä olisikaan parempi sijoitus kuin lapsi? Voiko onnellisuuden ja rakkauden määrää mitata rahassa?

Jos lapsen hoito on raskasta, apua on myös saatavilla. On jokaisen vanhemman itse päätettävissä, kuinka paljon haluaa käyttää aikaansa lasten hoitamiseen.

Lasten kanssa voi myös matkustella ja käydä ravintoloissa, ei elämä lasten saamisen jälkeen lopu, vaan muuttaa vaan muotoaan.

Lapset tuovat myös aikuisena iloa vanhempien elämään, mutta myös varmasti huoliakin. Monet ihmiset varsinkin vanhetessaan kaipaavat lähisukuaan. Ei varmasti ole kivaa viettää vanhuuden päiviä ilman lapsia tai lapsenlapsia.

Sitten kun ihminen kuolee, niin lähisuku yleensä ihmisen hautaa. Ei varmastikkaan ole kiva kuolla unohdettuna, yksinäisenä vanhuksena.

Tämä on kyllä liikuttava kuvaus ihmisestä, joka ei todellakaan ymmärrä vanhemmuuden riskejä. Vai että ihan itse voi vanhempi päättää, kuinka paljon aikaa käyttää lastenhoitoon? Erityislapsen vanhemmat voivat olla tästä eri mieltä. :D

''

lkirjoittaja on varmaan joku nuori, joka ei ymmärrä vielä paljon. Se paljonko ihmisiä on lähellä kun kuolee ei riipu siitä onko ihmisellä perhettä. Vanhainkotiin unohdettuja on varmasti myös perheellisissä. Perheettömillä on aikaa ja mahdollisuus panostaa ystäviin. Monet muuttavat ulkomaille tai kauas suvustaan, eivätkä olekaan läsnä kun äiti ja isä ovat vanhoja

VOI mennä pilalle myös jos ei lapsia hanki. Rulettiahan tää on :-)

Täällä yksi pienten lasten (5-vee ja vauva) äiti, joka elää elämänsä parasta aikaa. Kamala ajatellakin, jos oltaisiin vaan kahdestaan miehen kanssa. Elämä on hymyn-, sylin- ja hellyydentäyteistä. Voi siinä näinkin käydä! Rauhaa ja rakkautta vaan kaikille! :)

Vierailija kirjoitti:

Onhan ap kyllä kärjistetysti katsottuna oikeassa. Jos vaihtoehtoina on

a) elinikäinen suru tai pettymys lapsettomuudesta

tai

b) elinikäinen huoli esim. sairaasta, kehitysvammaisesta tai käytöshäiriöisestä lapsesta,

niin kummassa tapauksessa arvioisit parisuhteen tai elämänlaadun olevan paremmalla tolalla 5:n, 10:n, 20:n tai 30:n vuoden kuluttua?

tai

c) täysin terve, äärettömän fiksu ihana lapsi

niin kuvitteliko joku että tämäkään tapaus takaisi hyvää elämänlaatua tai parisuhdetta? Monella huonommista lähtökohdista aloittaneilla voi olla aika paljon paremmin silti asiat. Ja aikaa kulunut nyt 20 vuotta oman lapseni syntymästä. Ja vaikka kaikki vuodet olen varmasti ollut äärimmäisen hyvä, huolehtiva ja rakastava äiti, enkä lastani vaihtaisi koskaan pois, niin totta se on, että on muutoma itselle todella tärkeä tekijä, jotka ovat totaalisesti piloilla siksi, että tein lapsen.