Elämäsi VOI mennä piloille, jos hankit lapsia

Vierailija kirjoitti:

Naurattaa joka kerta nämä lapsettomien kauhuskenaariot lasten hankkimisesta. Jostain syystä joka ikinen kerta puheena on vain se kamala vauva- ja taaperoarki eikä tunnuta muistavan sen kestävän vain 3 vuotta. Ei ihme että ihmiset esim. ottaa pikavippejä kun kärsivällisyys ja ajantaju on tuota luokkaa. Minun poikani on aikuinen suurimman osan ajastamme jonka elämme yhdessä. Tällä hetkellä hän on vasta 1-vuotias.

Kyllä minulle se kauhuskenaario on nimenomaan se, että olen ikuisesti syyllinen uuden elämän luomiseen, ja että olen helposti parikymmentä vuotta tuosta elämästä vastuussa. Ajattelet myös noita varhaislapsuuden vuosia vanhemman näkökulmasta. Vanhemmalle se myöhempien vuosien helppous on palkkio noiden paskojen aikojen sietämisestä, mutta ihmiselle, joka ei halua lapsia, ei mitään palkkiota ole luvassa.

Vierailija kirjoitti:

Jännä. Enpä ole mistään lukenut, että nimenomaan lastensaanti aiheuttaisi jollekin mielenterveysongelmia.

Etpä ole sitten paljoa lukenut.

https://en.wikipedia.org/wiki/Postpartum_depression

Tosiaan raskaus, synnytys ja lasten saaminen saattaa viedä terveyden, mielenterveyden, pahimmillaan hengen. Pikkulapsiarki on oikeasti rankkaa. Ja isommilla lapsilla saattaa olla isompia ongelmia - koulu ei suju, päihteet, teiniraskaus, you name it. Silti en kadu lasten hankintaa, se rikastuttaa elämää niin paljon. Nyt kun tiedän mistä on kyse, tekisin saman uudelleen. Mutta jos ei oikeasti lapsia halua on syytä miettiä kaksikin kertaa, samoin jos oletus on että pieni ihkupallero vaan putkahtaa tähän maailmaan tekemään vanhempansa onnellisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Naurattaa joka kerta nämä lapsettomien kauhuskenaariot lasten hankkimisesta. Jostain syystä joka ikinen kerta puheena on vain se kamala vauva- ja taaperoarki eikä tunnuta muistavan sen kestävän vain 3 vuotta. Ei ihme että ihmiset esim. ottaa pikavippejä kun kärsivällisyys ja ajantaju on tuota luokkaa. Minun poikani on aikuinen suurimman osan ajastamme jonka elämme yhdessä. Tällä hetkellä hän on vasta 1-vuotias.

Tämä on kyllä totta. Itse en koskaan ole ollut mikään lapsirakas ihminen. Omista lapsista tykkäsin toki, vaikka ei pikkulapsiaika mitään elämän kulta-aikaa ollutkaan, mutta ihan mukavaa, meidän näköistämme arkea silti eleltiin. Teini-ikä oli paikoin myrskyisää aikaa, mutta toisaalta mielenkiintoista, kun alkoi kunnolla hahmottua, minkälaisia miehiä näistä ihmistaimista oli tulossa. Nyt olen 53-vuotias, pojat 27 ja 24. Mitä enemmän heille on ikää tullut, sitä enemmän meno on parantunut. Pojat lukeutuvat ehdottomasti parhaimpiin ystäviini, nyt kun ovat aikusia, voidaan vihdoin kunnolla jutella henkevämpiä ja syvällisempiä viinilasin äärellä. Huumorintaju on aina natsannut yhteen koko perheellä. Tykkään kokkailla isolle porukalle ja kutsua kaikki syömään. Monina kesinä on vietetty ikimuistoisia hetkiä yhdessä purjehtien, muutamana viime kesänä esikoinen on ottanut ihanan morsiamensakin mukaan. On ollut mieletöntä olla seuraamassa läheltä kahden ihmisen vaiheita sylivauvoista mahtaviksi nuoriksi miehiksi, ja nykyään on hauskaa, kun saa olla seuraamassa toisen sukupolven elämää ja ajatuksia. 

Tosin moni vapaaehtoisesti lapseton varmasti ajattelee, että voihan sitä olla ystäviä, joiden kanssa viettää laatuaikaa, muutoinkin kuin omia lapsia. Ja se on totta. En yritä väittää, että omat lapset olisivat kaikkien juttu. Onneksi nykyään voi niin vapaasti valita, millaista elämää juuri itse haluaa elää, eikä vapaaehtoisesti lapsettomilla ole samanlaisia paineita kuin joitain vuosikymmeniä sitten. Pointti oli kuitenkin se, että se pikkulapsiaika on oikeasti vain murto-osa vanhemmuudesta. Minullakin on toivottavasti vielä muutama vuosikymmen yhteistä aikaa lasteni kanssa. 

(Niin, ja tähän tulee nyt varmaan paljon vastauksia tyyliin "kyllä minä vaan olen aina vihannut vanhempiani enkä ole heidän kanssaan ollut aikuisiällä tekemisissä" ja "kyllä minun lapseni vaan ovat perseestä eikä minulla ole heidän kanssaan mitään yhteistä enää kun ovat aikuisia". Varmasti voi käydä noinkin, mutta ainakin omassa tuttavapiirissäni enemmistö varmasti on saanut elämäänsä iloa aikuisista lapsistaan.)

Vierailija kirjoitti:

No elämäni voi myös mennä pilalle vaikken hankkisi yhtä ainoaa lasta. Eli ihan tyhjää argumentointia.

No näinpä. Kyllä se unettomuus ja stressi ja terveysongelmat ym on elämässä riskinä vaan jo sillä että astut ovesta ulos aamulla. Tai päätät jäädä kotiin. Joku ei nyt ole päässyt pätemään koko päivänä niin pitää tulla vauvalle jakamaan elämänohjeita. Hohhoijaa. Elä ja anna elää.

Vierailija kirjoitti:

Naurattaa joka kerta nämä lapsettomien kauhuskenaariot lasten hankkimisesta. Jostain syystä joka ikinen kerta puheena on vain se kamala vauva- ja taaperoarki eikä tunnuta muistavan sen kestävän vain 3 vuotta. Ei ihme että ihmiset esim. ottaa pikavippejä kun kärsivällisyys ja ajantaju on tuota luokkaa. Minun poikani on aikuinen suurimman osan ajastamme jonka elämme yhdessä. Tällä hetkellä hän on vasta 1-vuotias.

Minua ei naurata. Mulla on syksyllä eskari-ikäinen erityislapsi, jonka viimeisimmissä papereissa luki, että on n. 3-vuotiaan tasolla. Vauva- ja taaperoikä itseasiassa meni suht kivuttomasti, ja ilman suuria huolia, mitä nyt oli normaalia itkuisempi, ja lapsen ollessa pari-kolmevuotias poikkeava kehitys alkoi herättää huomiota.

Ennen kuin sain lapsen, tiesin, että kenellä tahansa on mahdollisuus, että lapsi syntyy sairaana tai saa erityislapsen, mutta ei sitä sillä tavalla konkreettisesti osannut ajatella omalle kohdalle, kun viikkasi pieniä vauvanvaatteita kaappin ja valitsi turvakaukaloa.

Mun elämä ei missään nimessä ole pilalla, ja olen onnellinen omasta lapsestani, mutta valehtelisin jos väittäisin, että tämä on helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No elämäni voi myös mennä pilalle vaikken hankkisi yhtä ainoaa lasta. Eli ihan tyhjää argumentointia.

Voi elämä, mitä logiikkaa.

Mitä turhaan käyttää turvavöitä, kun voi kuitenkin aamulla liukastua suihkussa ja kuolla siihen.

Ei suihkulla ja turvavyöllä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Nuo aloituksessa mainitut voi kyllä tapahtua vaikka ei hankkisikaan lapsia. Ja toisaalta (kuten aloittajakin totetaa), ne voivat jäädä myös tapahtumatta vaikka hankkisikin niitä lapsia.

Ymmärrätkö riskin käsitteen? Koska jos et ymmärrä, tämä aloitus on sinusta varmaan aika hämmentävä, ja voit tula vastanneeksi siihen tavalla, joka antaa itsestäsi vähän hölmön kuvan.

Ymmärrän toki, mutta ei täällä maailmassa oikein voi elää jos haluaa elää ilman riskiä. Aina on riski johonkin. Edelleen nuo aloituksen kohdat ei liity millään lailla lastensaantiin, koska ne voi tapahtua ja jäädä tapahtumatta ilman lapsia. Että ihan tyhjää argumentointia.

Aloituksen pointti oli, että vastuullinen vanhemmaksi aikova tunnustaa riskin mahdolliset seuraukset ja niiden toteutumisen todennäköisyyden, ja ottaa riskit kantaaseen vain, jos uskoo lopputuloksen olevan riskin arvoinen. Jos vanhemmuus on todella noiden mainittujen asioiden arvoinen juttu, hieno homma, mutta nuo mahdollisuudet eivät mitenkään poistu sillä, ettei niitä halua ajatella.

Nuo riskit kun vaan voivat realisoitua jokatapauksessa ilman lapsiakin, joten siksi on aika irrelevanttia yhdistää niitä lasten saantiin. Jos et halua ottaa noita mainuttuja riskejä, niin ainoa vaihtoehto on tappaa itsensä.

Ei, kyllä parisuhteen ajoutuminen kriisiin pikkulapsivaiheen lisääntyneen stressin vuoksi on sellainen riski, joka koituu ihmiselle vain, jos tämä päättää hankkia lapsia.

Minua mietityttää se lasten teon motiivi, että onko ne ne välähdyksenomaiset mielikuvat ja visiot ihanista perhehetkistä ihanan lapsen kanssa, joka saa haluamaan tehdä lapsen. Näissä on varmasti persoonakohtaisia eroja ihmisissä, ja ihminen joka on perusluonteeltaan vaikka optimistisempi ja "kyllä kaikki järjestyy" on taipuvaisempi tosiaan varmasti ajattelemaan että hyvinhän sitä lapse kanssa pärjäisi. Lisäksi ihan ihmisen tukiverkot, sosiaaliset suhteen yms. yms. vaikuttaa, miten turvalliseksi elämänsä mahdollisen lapsen hankkimisen näkökulmasta kokee.

Ylläripylläri, itse olen hieman pessimismiin taipuvainen (tokihan nimitän sitä realismiksi), mutta mua pelottaa aivan hirveästi mahdollinen lapsen hankinta. Niin moni asia voi mennä ihan jo raskausaikana/synnytyksessä pieleen, ja ihan vaikka kaikki menisikin "hyvin": sitten onkin käsissä joku erityislapsi tai vammainen. Ja kun jo ihan terveenkin lasten vanhemmat on helposti aivan poikki ja väsyneitä, niin entäs sitten jonkun erityislapsen kanssa. 

Lisäksi se ikuisesti jatkuva huoli ja huolissaan olo lapsen pärjäämisestä. Ei se lopu taaperoikään, murrosikään tai edes siihen kun lapsi on aikuinen. Tuntuu että maailma menee muutenkin koko ajan vaativampaan, tehokkaampaan, pinnallisempaan, kiireisempään ja tuottavuuspakkoisampaan suuntaan, niin miten lapseni jaksaisi sellaisessa maailmassa. Ihan vain jo se että "pärjäisi" vaatii nykyään helposti todella, todella paljon. Jotkut hullut vielä odottavat/vaativat että lisäksi pitäisi elämässään ehkä jopa vielä jotenkin "menestyäkin", jos siis haluaa elää muuten kuin ihan kädestä suuhun. Suoraan sanottuna, en usko että itsekään haluaisin syntyä tällaiseen maailmaan.

Tuttavan elämä meni piloille yllätysraskauden vuoksi. Syntynyt tyttö oli niin sairas, ettei hänelle järjesty hoitopaikkaa mistään. Tarvittaisiin sairaanhoitajatasoinen henkilö hoitamaan. Huoltajat voidaan kouluttaa tekemään omalle lapselleen toimenpiteitä, joten äiti joutui jäämään omaishoitajaksi. Perheen oli pakko tehdä vielä toinen lapsi, jotta kotonaoloaikaa saatiin pidennettyä. Sitten toinenkin lapsi paljastui erityislapseksi. Uraorjentoitunut äiti on jumissa kotona ja avioliitto vetelee viimeisiään.

Lapset eivät välttämättä koskaan pysty menemään tavalliseen kouluun. Vanhimmalla tytöllä on niin pahoja puutteita immunipuollustuksessa, että hän sairastuu kaikkiin tauteihin heti. Muu terveys vaan on niin huono, että sairastelu on hengenvaarallista.

Itse en aio hankkia lapsia. En osaa niitten kans olla edes, kaikki tuttavat tuputtamassa vaavejansa syliin ja kun kieltäudun kahtotaan oudosti. Jos nyt tupsahtais vauva tuohon mun viereen niin en yhtään tietäis mitä sen kanssa tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No elämäni voi myös mennä pilalle vaikken hankkisi yhtä ainoaa lasta. Eli ihan tyhjää argumentointia.

Voi elämä, mitä logiikkaa.

Mitä turhaan käyttää turvavöitä, kun voi kuitenkin aamulla liukastua suihkussa ja kuolla siihen.

Ei suihkulla ja turvavyöllä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Nuo aloituksessa mainitut voi kyllä tapahtua vaikka ei hankkisikaan lapsia. Ja toisaalta (kuten aloittajakin totetaa), ne voivat jäädä myös tapahtumatta vaikka hankkisikin niitä lapsia.

Ymmärrätkö riskin käsitteen? Koska jos et ymmärrä, tämä aloitus on sinusta varmaan aika hämmentävä, ja voit tula vastanneeksi siihen tavalla, joka antaa itsestäsi vähän hölmön kuvan.

Ymmärrän toki, mutta ei täällä maailmassa oikein voi elää jos haluaa elää ilman riskiä. Aina on riski johonkin. Edelleen nuo aloituksen kohdat ei liity millään lailla lastensaantiin, koska ne voi tapahtua ja jäädä tapahtumatta ilman lapsia. Että ihan tyhjää argumentointia.

Aloituksen pointti oli, että vastuullinen vanhemmaksi aikova tunnustaa riskin mahdolliset seuraukset ja niiden toteutumisen todennäköisyyden, ja ottaa riskit kantaaseen vain, jos uskoo lopputuloksen olevan riskin arvoinen. Jos vanhemmuus on todella noiden mainittujen asioiden arvoinen juttu, hieno homma, mutta nuo mahdollisuudet eivät mitenkään poistu sillä, ettei niitä halua ajatella.

Nuo riskit kun vaan voivat realisoitua jokatapauksessa ilman lapsiakin, joten siksi on aika irrelevanttia yhdistää niitä lasten saantiin. Jos et halua ottaa noita mainuttuja riskejä, niin ainoa vaihtoehto on tappaa itsensä.

Ei, kyllä parisuhteen ajoutuminen kriisiin pikkulapsivaiheen lisääntyneen stressin vuoksi on sellainen riski, joka koituu ihmiselle vain, jos tämä päättää hankkia lapsia.

Ja masentuminen lapsettomuuden johdosta on riski vain sellaiselle, joka ei pysty hankkimaan lapsia. Oliko tässä jotain uutta auringon alla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naurattaa joka kerta nämä lapsettomien kauhuskenaariot lasten hankkimisesta. Jostain syystä joka ikinen kerta puheena on vain se kamala vauva- ja taaperoarki eikä tunnuta muistavan sen kestävän vain 3 vuotta. Ei ihme että ihmiset esim. ottaa pikavippejä kun kärsivällisyys ja ajantaju on tuota luokkaa. Minun poikani on aikuinen suurimman osan ajastamme jonka elämme yhdessä. Tällä hetkellä hän on vasta 1-vuotias.

Kyllä minulle se kauhuskenaario on nimenomaan se, että olen ikuisesti syyllinen uuden elämän luomiseen, ja että olen helposti parikymmentä vuotta tuosta elämästä vastuussa. Ajattelet myös noita varhaislapsuuden vuosia vanhemman näkökulmasta. Vanhemmalle se myöhempien vuosien helppous on palkkio noiden paskojen aikojen sietämisestä, mutta ihmiselle, joka ei halua lapsia, ei mitään palkkiota ole luvassa.

Miksi ihminen, joka ei halua lapsia, hankkisi tietoisesti niitä lapsia? Todella hataraa argumentointia, mutta ymmärrän ettei näitä mielipiteitä oikein muuten pysty perustelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No elämäni voi myös mennä pilalle vaikken hankkisi yhtä ainoaa lasta. Eli ihan tyhjää argumentointia.

Voi elämä, mitä logiikkaa.

Mitä turhaan käyttää turvavöitä, kun voi kuitenkin aamulla liukastua suihkussa ja kuolla siihen.

Ei suihkulla ja turvavyöllä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Nuo aloituksessa mainitut voi kyllä tapahtua vaikka ei hankkisikaan lapsia. Ja toisaalta (kuten aloittajakin totetaa), ne voivat jäädä myös tapahtumatta vaikka hankkisikin niitä lapsia.

Ymmärrätkö riskin käsitteen? Koska jos et ymmärrä, tämä aloitus on sinusta varmaan aika hämmentävä, ja voit tula vastanneeksi siihen tavalla, joka antaa itsestäsi vähän hölmön kuvan.

Ymmärrän toki, mutta ei täällä maailmassa oikein voi elää jos haluaa elää ilman riskiä. Aina on riski johonkin. Edelleen nuo aloituksen kohdat ei liity millään lailla lastensaantiin, koska ne voi tapahtua ja jäädä tapahtumatta ilman lapsia. Että ihan tyhjää argumentointia.

Aloituksen pointti oli, että vastuullinen vanhemmaksi aikova tunnustaa riskin mahdolliset seuraukset ja niiden toteutumisen todennäköisyyden, ja ottaa riskit kantaaseen vain, jos uskoo lopputuloksen olevan riskin arvoinen. Jos vanhemmuus on todella noiden mainittujen asioiden arvoinen juttu, hieno homma, mutta nuo mahdollisuudet eivät mitenkään poistu sillä, ettei niitä halua ajatella.

Nuo riskit kun vaan voivat realisoitua jokatapauksessa ilman lapsiakin, joten siksi on aika irrelevanttia yhdistää niitä lasten saantiin. Jos et halua ottaa noita mainuttuja riskejä, niin ainoa vaihtoehto on tappaa itsensä.

Ei, kyllä parisuhteen ajoutuminen kriisiin pikkulapsivaiheen lisääntyneen stressin vuoksi on sellainen riski, joka koituu ihmiselle vain, jos tämä päättää hankkia lapsia.

Ja masentuminen lapsettomuuden johdosta on riski vain sellaiselle, joka ei pysty hankkimaan lapsia. Oliko tässä jotain uutta auringon alla?

Ei ole uutta, jos lapsia haluava todella pysähtyy miettimään mahdollisia riskejä ja tekee harkitun päätöksen siitä, haluaako ottaa ne vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naurattaa joka kerta nämä lapsettomien kauhuskenaariot lasten hankkimisesta. Jostain syystä joka ikinen kerta puheena on vain se kamala vauva- ja taaperoarki eikä tunnuta muistavan sen kestävän vain 3 vuotta. Ei ihme että ihmiset esim. ottaa pikavippejä kun kärsivällisyys ja ajantaju on tuota luokkaa. Minun poikani on aikuinen suurimman osan ajastamme jonka elämme yhdessä. Tällä hetkellä hän on vasta 1-vuotias.

Kyllä minulle se kauhuskenaario on nimenomaan se, että olen ikuisesti syyllinen uuden elämän luomiseen, ja että olen helposti parikymmentä vuotta tuosta elämästä vastuussa. Ajattelet myös noita varhaislapsuuden vuosia vanhemman näkökulmasta. Vanhemmalle se myöhempien vuosien helppous on palkkio noiden paskojen aikojen sietämisestä, mutta ihmiselle, joka ei halua lapsia, ei mitään palkkiota ole luvassa.

Miksi ihminen, joka ei halua lapsia, hankkisi tietoisesti niitä lapsia? Todella hataraa argumentointia, mutta ymmärrän ettei näitä mielipiteitä oikein muuten pysty perustelemaan.

Mitä kuvittelet tässä argumentoitavan?

Miksi pitää kimpaantua? Ne, keiden elämä ei mene lapsen aiheuttamasta stressistä, vastuusta, rajoittavuudesta, taloudellisesta taakasta ja univajeesta pilalle on niitä, ketkä ovat harkinneet asian kunnolla ja on sopivia vanhempia. Mutta ei ne perheet, joissa toinen hylkää koko perhe-elämän ihan tyhjästä synny, vaan ne on niitä, jotka luuli saavansa kiiltokuva/tv-ohjelmaperheen...

N21, elämäni menisi nyt pilalle lapsesta ~10 vuoden päästä luultavasti enää ei.

(Ja isä jätti meidät kaikki kun olin 8v, ei kuulemma edes olisi halunnut meitä jos olisi tietänyt millainen taakkaa oikeasti perhe on...)

Kuulen usein myös tuon kommentin, että lapsia tarvitaan pyörittämään yhteiskuntaa. Kyllä, joo... Mutta ihmiset usein unohtavat, että ne ihmiset, jotka lisääntyvät eniten, eivät yleensä ole niitä yksilöitä, joiden lapset oikeasti tulevat pyörittämään yhteiskuntaa. Kyllä heikosti ajattelemaan kykenevien ja holtittomasti lisääntyvien vanhempien lapsi on pidemmän päälle yhteiskunnalle suuri kuluerä :(. Jostain syystä kokemus on osoittanut, että ne, joilla olisi parhaat edellytykset vanhemmiksi, lisääntyvät yleensä vähiten tai pahimmassa tapauksessa ei ollenkaan.

Olen itse lapseton, vielä. Tulevaisuudessa toivon saavani ehkä lapsen tai pari. Tässä muutamia ajatuksiani asiaan liittyen.

Pikkulapsivaihe on varmasti se raskain ja kuormittavin, mutta se elämänvaihe on loppujen lopuksi kovin lyhyt. Pitää vain tiedostaa etukäteen että raskasta tulee olemaan, mutta sen pitäisi olla ohimenevä vaihe.

Useimmat vanhemmat ovat kuitenkin kertoneet onnellisuutensa lisääntyneen merkittävästi lapsen saannin jälkeen ja rakkauden lasta kohtaan olevan jotain sanoinkuvailematonta. Eikö se jos jokin ole aika ainutlaatuista elämässä, eikö rakkaus ole kuitenkin se elämän tärkein asia?

Lapset tuovat myös mukanaan paljon uutta sisältöä elämään, uusia ihmisiä, uusia tapahtumia.  Monet sanovat lasten tuovan elämän sisältöön rikkautta omalla tavallaan.

Lapset tuovat varmasti paljon myös rahanmenoa, mutta siihenkin voi varautua ennakolta. Jos rahaa on vähän, kannattaa tyytyä vain yhteen tai kahteen lapseen. Toisaalta, mikä olisikaan parempi sijoitus kuin lapsi? Voiko onnellisuuden ja rakkauden määrää mitata rahassa?

Jos lapsen hoito on raskasta, apua on myös saatavilla. On jokaisen vanhemman itse päätettävissä, kuinka paljon haluaa käyttää aikaansa lasten hoitamiseen.

Lasten kanssa voi myös matkustella ja käydä ravintoloissa, ei elämä lasten saamisen jälkeen lopu, vaan muuttaa vaan muotoaan.

Lapset tuovat myös aikuisena iloa vanhempien elämään, mutta myös varmasti huoliakin. Monet ihmiset varsinkin vanhetessaan kaipaavat lähisukuaan. Ei varmasti ole kivaa viettää vanhuuden päiviä ilman lapsia tai lapsenlapsia.

Sitten kun ihminen kuolee, niin lähisuku yleensä ihmisen hautaa. Ei varmastikkaan ole kiva kuolla unohdettuna, yksinäisenä vanhuksena.

Vierailija kirjoitti:

Laitoitko sinä äitisi tai isäsi (vai kummankin??!) elämän P I L A L L E ??

Laitoin, sisaruksieni kanssa. Erityisesti isäukko on vanha, väsynyt ukonrähjä 68-vuotiaana johon on vaikuttanut aikoinaan neljä hyperaktiivista kakaraa.

Sen sijaan enoni on 73-vuotias ikisinkku, tai kuten äitini kutsuu häntä, "irstas vanha pukki". Jeppe on elämäniloa ja virtaa täynnä, elänyt erittäin vauhdikkaan, monipuolisen ja irtosuhteiden täyttämän elämän, omaisuuttakin on kertynyt mukavasti.

Minä menin perheellistymään, vaikka äiti sanoi että olen kuin enoni. Ärsyttää myöntää äiteen olleen oikeassa, sillä huomaan olevani päälle nelikymppisenä totaalisen kyrpiintynyt ja väsynyt perhe-elämään kuin isäni konsanaan. Eikä ole kuin kaksi lasta...

Vierailija kirjoitti:

Voi teitä, onneksi en kuunnellut tällaisia. Minulla on ihana, älykäs tytär. Joskus toivomme toista lasta, isolla ikäerolla. Elämäni on ollut vain rikkaampaa lapsen myötä. Ei kai kukaan koskaan ole luvannut, että lasten saaminen olisi super helppoa? Ehei, yleensä elämässä ne suurimmat asiat vaativat eniten ponnistelemista -ja ovat palkitsivimpia. Muuten elämä olisi aika tylsää.

Hyvät sulle! Toivotaan, että seuraavakin lapsi olisi aivan yhtä ihana ja älykäs...ja vielä tyttökin.

Olen miettinyt tuota, että luulevatko ihmiset jotenkin, että elämä menee hukkaan tai sillä ei ole tarkoitusta, jos ei hanki lapsia. Törmään usein tuohon "lapset antavat elämälle merkityksen" tai "lapsia tarvitaan, ethän halua olla yksin vanhuksena". Siis kuvittelevatko ihmiset, että lapset ovat oikeasti joku tae mistään? Kyllähän elämä on oikeasti laadukkaampaa, jos saa keskittyä itselle tärkeisiin asioihin ja etsiä merkitystä muista asioista kuin lasten kaitsemisesta ja heidän huolistaan.

Sieluni itkee joka kerta, kun kuulen jonkun sanovan "saatiin suvulle jatkaja, tarvitaan ihmisiä tekemään työt, jotta saadaan vanhuksetkin hoidettua". Surullistahan tuossa on, että noiden ihmisten lapset todennäköisesti merkitsevät vain isoja sosiaalikuluja ja tulevat elämänsä varrella yhteiskunnalle kalliimmaksi kuin mitä tuottavat. Ei sillä, että kaiken tarkoituksena olisi vain raha, mutta eihän lisääntymisenkään tarvitse olla itsetarkoitus. Pointti on, että ihmiset kuvittelevat, että heillä on jotenkin niin hyvät geenit, että heidän on aivan pakko lisääntyä.