Asia, mitä et haluaisi kenenkään saavan selville sinusta

Jännitän pahasti sosiaalisia tilanteita. Jännitin jo lapsena, mutta teini-iän jälkeen oireilu paheni ja on jatkunut jo yli kymmenen vuotta. Pahimpia ovat yhteisruokailu ja tilanteet joissa joudun tai luulen joutuvani huomion kohteeksi. Esimerkiksi tuttujen kanssa ruokailun olen joutunut jättämään kesken kun kädet ovat alkaneet tärisemään niin paljon ettei syömisestä tule mitään. Kahvipöytäkeskustelussa alan tärisemään jos rohkaistun sanomaan jotain. Opinnot jäivät kesken osin siksi että esiintymistilanteet ja ryhmätyöt tuottivat järkyttävästi ahdistusta vaikka yritin parantaa jännittämistäni mm. lääkityksellä ja psykologikäynneillä (joita myös jännitin kovasti). Ihmeekseni olen kaikesta huolimatta päässyt työelämään, jossa työpäiviin turvaa tuovat rutiinit, sosiaalisten kanssakäymisten ennakoitavuus ja lääkitys. Siitä huolimatta syön töissä vain tietynlaisia ruokia jotta yhteisruokailut olisivat siedettävämpiä. Vähemmän yllättäen minulla ei ole sosiaalista elämää vapaa-ajalla. Todennäköisesti lapsuuden kokemuksilla ollut vaikutusta siihen että mieleni on ylivirittynyt näkemään uhkakuvia ja riskejä sellaisissakin tilanteissa missä niitä ei oikeasti ole.

Vierailija kirjoitti:

En tee kotona töiden jälkeen mitään muuta kun syön roskaruokaa, katon netflixiä ja itken. Töissä esitän normaalia, samoin vanhemmille ja harvoille kaveteille. Oikeasti vihaan työtäni ja elämääno enkä jaksaisi puhua ärsyttäville työkavereille, enkä oikein kellekään muillekaan, sanaakaan. En kestä ihmisiä. Olen varmaan masentunut, mutta en jaksa hakea apua, enkä uskalla, kun en halua joutua laitokseen.

Työterveyslääkärille tai TK:hn, älä suotta sinnittele ja kärvistele. Ei ketään laitokseen laiteta jos esimerkiksi uupumus, masennus- tai ahdistuneisuusoireilua. Ja jos oireet olisivatkin niin pahat, että jokin sairaalajakso on tarpeen, se olisi varmasti ensisijaisesti suostumukseen perustuva.

  Teeskentelen olevani kehopositiivinen. Muiden kohdalla oikeasti olenkin -en ajattele, että ylipaino useinkaan on kaunista, mutta ajattelen aivan vilpittömästi, että vähä ei haittaa, ja joka tapauksessa mistä minä tiedän miten paljon muuta ja tärkeää tekemistä jollakulla on kuin painontarkkailu, mitä jos he vaikka kartoittavat mustia aukkoja, kasvattavat kuutta sijoituslasta, tai keksivät parannusta syöpään, ehkäpä heillä on ns. parempaakin tekemistä kuin ottaa salilla selfieitä. Ja halveksin oikeasti porukkaa, jotka salilla tosiaan poseeraavat peilin edessä meikit kunnossa ja spandeksit kireällä, sen sijaan että hikoilisivat otsa rutussa. 

  Mutta... jos itse lihon kilonkin -ja olen normaalipainon hoikemmalla puolella -sisäinen dialogini on suunnilleen "senkin ruma lehmä, kukaan ei ikinä halua sinua, miten kehtaat olla tuollainen läski ällötys, tällä viikolla et tosiaankaan ole ansainnut muuta kuin dieettikeittoa. Laiska paska". 

  Ja tämä siitä huolimatta, että olen onnellisesti naimisissa, joten joku mitä ilmeisimmin haluaa. Raskaudessanikin nautin eniten siitä, että lihoin tosi vähän (enkä esim. siitä, että vuosien toivon jälkeen olin tulossa äidiksi). 

  Jos joku puhuisi jollekin siihen tapaan kuin minä hiljaa itselleni, haukkuisin heidät maanrakoon moisesta tuomitsevuudesta. Mutta ilmeisesti minä saan -ja täytyy -sanoa itselleni niin törkeästi kuin suinkin. Harjoitan myös kaikkia muotidieettejä, terveellisyydestä viis veisaan. En ole viitsinyt kertoa edes miehelleni, kun hän arvelisi että olen sekaisin.

Vierailija kirjoitti:

En tee kotona töiden jälkeen mitään muuta kun syön roskaruokaa, katon netflixiä ja itken. Töissä esitän normaalia, samoin vanhemmille ja harvoille kaveteille. Oikeasti vihaan työtäni ja elämääno enkä jaksaisi puhua ärsyttäville työkavereille, enkä oikein kellekään muillekaan, sanaakaan. En kestä ihmisiä. Olen varmaan masentunut, mutta en jaksa hakea apua, enkä uskalla, kun en halua joutua laitokseen.

Eihän tuosta mihinkään laitokseen joudu.

Rankka koulukiusaus. Haluan unohtaa

Luen ja kommentoin Vauva.fi-palstaa.

Että olen psyykkisesti hyvin heikko ihminen. Aloitin uuden työn ja söin viikon pelkkää jugurttia, koska menin ihan sekaisin enkä pystynyt muutoksen myötä mihinkään normaaleihin rutiineihin.

Että en pysty muodostamaan oikeita ystävyyssuhteita, sillä olen vaativa enkä kestä muiden heikkouksia tai typeriä valintoja. Tiedän mielestäni aina kaikesta kaiken ja tiedän sen olevan toisten mielestä äärimmäisen ärsyttävää.

Olen myös paranoidinen jos olen muodostanut kiintymyssuhteen johonkuhun.

Pystyn näkemään toisten ihmisten sisäiset motiivit vaikka he eivät itse tiedostaisi niitä ja usein ne motiivit ovat mielestäni vääränlaisia ja johtavat heitä huonoihin valintoihin. En siis kestä muiden ihmisten epätäydellisyyttä.

Olen oikeasti yksin eikä minulla ole juurikaan kavereita, ellei yksittäisiä lasketa, ja hekin on ripoteltu pitkin maailmaa. Esitän sellaista huoletonta läpänheittäjää esim töissäni, ja ihmiset luulevat minulla aina olevan laajat sos verkostot. En korjas heidän käsityksiään. Tunnen olevani luuseri ja syrjäytynyt. Minua ei kutsuta minnekään koskaan pyhinä tms. Olen myös äärimmäisen ihmismiellyttäväinen.

Olen aina kärsinyt syömishäiriöstä.

Yläasteella ja lukion alussa ahmin ja lihoin n. 10 kiloa. Paino olisi varmaan noussut vielä enemmän, mutta liikuin onneksi aina pyörällä, vaikka matka kotoa koululle ja kaupoille oli suht. pitkä.

Nykyisin olen päässyt takaisin siihen entiseen painoon, jota saan ylläpidettyä laskemalla kaloreita. Seuraan ihan lääkärin ohjeita, mutta en voi kertoa tästä kenellekään, kun heti sanotaan syömishäiröiseksi. Jännä, miten silloin ei sanottu mitään kun lihoin silmien edessä. Oma äiti tyrkyttää edelleen sitä rasvaisinta annosta kun nähdään, eikä katso hyvällä, kun sanon "ei kiitos" tai "en voi nyt ottaa". Olen sanonut jo aiemmin asiasta.

Hain apua, koska näytin esidiabeteksen merkkejä ja melkein menetin isäni taudille. Ennemmin tämä kuin se. Olen jo tottunut niin ihan sama.

Oon kattonu eläin pokea, todella kuvottavaa

Ajatuksiani. En tiedä, onko yleistäkin, mutta kärsin kiltin tytön syndroomasta, en osaa koskaan sanoa kellekään mitään vastaan, paitsi miehelleni ja lapsilleni. Siksi varmaankin mun pään sisälle käy rumien sanojen kuhina. Olen asiakaspalvelutyössä ja todella hyvä työssäni, olenhan kova miellyttämään. Mutta mielessäni haukun asiakkaita huo*iksi ym, jos vähänkin ärsyttävät. Haukun myös työkavereitani päässäni sekä omia ystäviäni, ihmiset kun joskus ärsyttävät, mutta en ikinä halua kertoa sitä heille, että käyvät hermoilleni. Joten heidän haukkuminen todella rumasti ajatuksissani tuo lohtua ja jaksamista. Lapsiani ja miestäni taidan rakastaa niin paljon ja osaan olla heidän kanssa täysin oma itseni, joten ikinä heistä en ajattele mitään pahaa, onneksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esitän  kaupungin kovinta panomiestä joka saa naisen kuin naisen. Jukisivun takana olen kuitenkin umpihinari.

Ettet olisi nikke turusta?

Mikä on umpihinari? 😀

Myrkynkeittäjä kirjoitti:

Olen yrittänyt myrkyttää itseni muutaman kerran vähän harvinaisemmilla aineilla. Viimeisimmän tapauksen jälkeen en päässyt poistumaan kotoa kolmeen päivään. Olo oli niin heikko että jouduin konttaamaan vessaan.

Psyk. lausunnoissa lukee, että minussa ei ilmene merkkejä suisidaalisuudesta.

Miksi teet tuollaista? Älä enää tee vahinkoa itsellesi.

Vierailija kirjoitti:

7 vuotta sitten rakastuin netissä erääseen japanilaiseen mieheen jonka kanssa puoli vuotta suunniteltiin tulevaisuutta ihan tosissaan ja että menisin japaniin häntä tapaamaan...olin vaan rahaton ja vasta 19 vuotias, en ikinä ollut käynyt ulkomailla ja englanti on niin haparaa että lopulta sydäntä särkien jänistin ja lopetin yhteydenpidon... vaikka sanoi että voisi vaikka itsekin tulla suomeen :/ Alotin sitten suhteen toisen kanssa.

Yhä edelleen 7 vuoden jälkeen tämä japsi kummittelee mielessä ja on ikuinen ikävä. Ressu opetteli suomeakin takiani ja lisäili youtubeen videoita joissa soittaa kitaraansa ja laulaa suomeksi lauluja joista sanoin silloin pitäväni...

En vaan taida päästä ikinä täysin yli.

No mutta ota uudelleen yhteyttä! Olet siis nyt 26? Hyvä aika löytää suhde. Mies voi haaveilla sinusta edelleen! Ehkä teillä olisi sittenkin tulevaisuus.

Olen myynyt seksiä. Kerran.

No en niinkään säikähtäsisi, jos tämä tulisi ilmi, mutta en huutele asiaa ympäriinsä. En tule naisten kanssa toimeen. Haluaisin hengailla vain miesten seurassa ja muodostaa ystävyyssuhteita heidän kanssaan. Lopputulemana on, että minulla ei juuri ole ystäviä. Yksi assinainen on hyvä ystäväni, ja pari miespuolista kaveria, jotka tuntuvat olevan salaa ihastuneita. En ymmärrä naisten huumoria, joka on poliiittisesti korrektia ja laimeaa enkä naisten jatkuvaa valheellista tarvetta kehu toisiaan. 

Haluan vaimoni kanssa s e k si ä vain sen vuoksi, että saisin tuntea olevani haluttu ja rakastettu. Jos seksiä ei ole, en tunne itseäni rakastetuksi tai arvostetuksi, joten saatan pitemmän kuivan kauden aikana vain vetäytyä kuoreeni.

Tuntuuhan se tietty jollakin lailla hyvältä, mutta omia haluja häntä kohtaan ei ole kuin harvoin, ehkä 3-4 kertaa vuodessa todella haluamalla haluan häntä.

Masturbointi on yleensä paljon mukavampaa ja nautinnollisempaa. Yhdynnässä vaimon kanssa en enää saa kuin ehkä joka 4. kerta, ja sekin on yleensä kovan työn takana. Tyydytän vaimon kyllä, ja hän on kertonut pitävänsä seksistä paljon kanssani, ja hänen mielestään seksi on jopa parantunut viime vuosien aikana (keskityn enimmäkseen hänen nautintoonsa). 

En tietenkään halua hänen tietävän tätä.

Vierailija kirjoitti:

Puolisollani on monia mielenterveyden haasteita ja kymmenen vuoden jälkeen olen aivan loppu. Haluaisin vain lähteä, mutta lasten takia en voi.

Oletko miettinyt, kuka huolehtii lapsista jos sinäkin hajoat? Pelasta itsesi, se on lapsiakin kohtaan vastuullisin ratkaisu. Itse joutunut saman eteen ja tiedän ettei ole helppo päätös. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Ihastun helposti ja kovaa, myös varattuna. Olenkin sortunut pettämään tavalla tai toisella kaikissa parisuhteissani. En siis mennyt kaikkien suhteiden aikana sänkyyn toisen kanssa, mutta kaikissa suhteissa olen ollut jollain tasolla uskoton. Luulen että miehet ovat minulle jonkinlainen pakkomielle. Kun ihastun, sekoan. Käyn jopa terapiassa ja olen yrittänyt työstää asiaa, mutta en ole löytänyt mitään ratkaisua asiaan sielläkään. Tälläkin hetkellä olen korviani myöten rakastunut toiseen mieheen, mutta olen naimisissa ja minulla on kaksi lasta.

Sama vika. Sänkyyn asti olen tosin pettänyt vain kerran nuorena, ja on minulla täysin uskollisiakin suhteita mutta ne on olleet lyhyitä. Minä yleensä lähden ennenkuin petän ja se on yksi syy miksi a) en ole pettänyt tuon enempää b) suhteet ei kestä. Ihastun myös usein kiellettyihin ja/tai saavuttamattomiin. Eksyn osapuoleksi kolmiodraamoihin, ihastun yksipuolisesti esimiehiin, miespuolisiin kavereihini jne. Ainoa heikkous mitä minulla ei ole on läheisten kavereiden miehet, siinä on onneksi joku täysi blokki. Jopa niin päin, että jos hyvä ystävä alkaa seurustella ihastuksen kohteeni kanssa se ihastus loppuu kuin seinään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolisollani on monia mielenterveyden haasteita ja kymmenen vuoden jälkeen olen aivan loppu. Haluaisin vain lähteä, mutta lasten takia en voi.

Oletko miettinyt, kuka huolehtii lapsista jos sinäkin hajoat? Pelasta itsesi, se on lapsiakin kohtaan vastuullisin ratkaisu. Itse joutunut saman eteen ja tiedän ettei ole helppo päätös. Tsemppiä!

Minulla oli useamman vuoden ajan mielenterveyden haasteita, mutta olin sitä mieltä, että minun oli PAKKO selättää ne, jotta pystyn toimimaan vastuullisena miehenä ja isänä. En voinut jättää lapsia yksin vaimoni harteille, koska jos vaimoni terveys/mielenterveys hajoaa, minun on pystyttävä olemaan silloin vahvoilla.

Menin työterveyspsykologille, sieltä psykiatrille ja tappelin itselleni terapian ja terapeutin. Lääkityksen ja terapian avulla kuntouduin, mutta hoidon saaminen oli todella ison työn takana.