Lue keskustelun säännöt.
Ne ihanat lapsenlapset
11.03.2016 |
Olen neljän lapsen äiti, naimisissa ja vuorotyössä. Kaikki lapset ovat jo nuoria aikuisia ja muutaneet pois kotoa, nuorimmainen muutama kuukausi sitten. Kaksi tytärtäni ovat juuri itse tulleet äideiksi ja ilmeisesti odottavat nyt että minä innostuisin mummon roolista mutta kun ei. Soittelevat; tuutko katsomaan ja voitko ottaa muutamaksi tunniksi jne. En halua. Jokunen vuosi sitten elin vielä neljän teinin keskellä, tuntuu että olen vasta saanut lapset isoiksi ja en todellakaan halua aloittaa alusta. Rakastan lapsiani ja nautin heidän kanssaan olemisesta, olin kotiäiti kymmenen vuotta aikoinaan. Jos tyttöni tuovat lapsena hoitoon kerran viikossa niin sinne meni vapaa päivät. En halua. Ollaan nyt miehen kanssa aloitettu uusia harrastuksia (salilla ja teatterissa käyminen), käyty jopa muutaman kerran karaokea kuuntelemassa ja seksielämä on kuin nuorena. Niin olen siis 45v jos sillä jotain väliä. Tuntuu että en voi lapsilleni suoraan sanoa että nautin mieluummin vapaudestani kuin hoidan lapsia, haluan siis säilyttää välit lapsiini enkä halua pahoittaa kenenkään mieltä. Ja kuulostaakin se pahalle jos sanoo että käyn mieluummin tanssimassa kuin hoidan lapsia.
Kommentit (308)
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikille kommenteista. Siihen olen muuten kiinnittänyt huomiota että kumpikaan tytöistä ei ajattele että papan pitäisi hoitaa. Ap
Miehet pääsee helpolla aina. Kun lapset lentää maailmalle, ei papoilta odoteta uhrautumista ja sitoutumista lastenlasten hoitoon. Pappa saa harrastaa ja mennä. Mummi on se paskasäkki ja itsekäs ihminen, jos haluaa joskus vapaalla levätä. Tai saati sitten viettää aikaa miehensä kanssa.
No pappa sitten kyllästyy, kun vihdoin olisi ollut aikaa nauttia vaimon seurasta, tyttäret tuokin jatkuvasti vauvoja hoitoon ja vaimon aika menee lapsia hoitaessa.
Toivottavasti ne papat oppisi sanomaan itsekkäille lapsilleen, että nyt jo jätätte äitinne rauhaan. Se on ihan tarpeeksi valvonut ja tehnyt teidän eteen, joten suokaa sille edes vanhana hiukan vapaata ja lepoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja mitä tulee noihin vaippa kommenteihin niin en ikinä haluaisi että lapseni vaihtaisivat vaippojani, en halua ikinä olla taakka lapsilleni. Itse olen työn puolesta 15v vaippoja vaihdellut eikä omaiset niitä yleensä vaihtele. Ap
Kukaan ei haluaisi olla taakkana, mutta valitettavasti siihen osaan voi joutua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen näitä vastauksia, joita ap on saanut. Itse en juuri koskaan ollut hoidossa isovanhemmillani, vain muutaman kuukauden välein kyläilemässä, mutta koen/koin heidät kyllä läheisiksi, heitä autettiin vanhuuden tullen arjen asioissa ja vierailtiin lopulta vanhainkodissakin niin usein kuin vain pitkät välimatkat sallivat. Melkoisen itsekkäältä kuulostaa uhkailu, että jollei isovanhempi mahdollista aikuiselle lapselleen säännöllistä "omaa aikaa", hylätään sitten isovanhempi kokonaan. Se isovanhempi on kuitenkin hoitanut omat lapsensa aikuisiksi, pitäisi senkin aika paljon painaa.
Puhu tytöillesi. Kyse on myös sisarusten välisestä tasapuolisuudesta; jos vanhimpia autetaan pikkulapsivaiheessa jopa viikottain, nuorimmatkin odottavat sitten aikanaan samaa. Ihmettelen myös, mikseivät tytöt voi järjestää lastenhoitoa keskenään vuorotellen, jos molemmilla on tarvetta omalle ajalle.
lapsi ei pyydä syntyä eikä ole kiitollusuudenvelassa vanhemmilleen siitä että aikanaan maailmaan puskettiin.
Elämä on valintoja. Elämänsä voi lopettaa vapaaehtoisesti, jos ei tunne kiitollisuutta siitä, että saa elää.
Vierailija kirjoitti:
Olisiko kerran kuukaudessa sulle liikaa? Voisit luoda suhdetta lapsenlapsiin vaikka ulkoilemalla muutaman tunnin kivassa paikassa!
Niin, kerran kuukaudessa tarkoittaa joka viikonloppu jos lapsia on se neljä.
Piti oikein miettiä omia sukulaisia ja tuttavia, miten nämä "mummoilut" on mennyt. Omilta vanhemmiltani olen saanut apuja, samoin sisarukset. Omalta kohdalta apu on ollut pientä, koska olemme asuneet muualla paikkakunnalla. Sukulaisista ne, jotka ovat hoitaneet, osa tosi paljon kin, ovat säilyttäneet hyvät suhteet isovanhempiin. Omien sisarusten kohdalla täytyy sanoa, etteivät nämä "hoidetut" lapsenlapset ole juurikaan olleet edes yhteyksissä isovanhempiin , ei teininä eikä aikuisina, vaikka välimatkaa ei ole kuin muutama kilometri. Yksi tuttu "mummo" hoiti osa-aikaisesti lapsenlapsiaan ja mm. hoiti kouluun viemiset ja tuomiset, heillä hyvät suhteet. En tiedä, persoona ja elämäntilanne -kysymys, mutta suhdetta on hankala rakentaa sitten kun siihen on aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos nuorelta mummilta on jäänyt oma nuoruus elämättä ja lapset on hankittu nopeasti lapsuudenkodista muuton jälkeen, niin aikaa mummovaiheelle ei välttämättä löydy.
Juuri tätä tulin minäkin kirjoittamaan. Ymmärrän kyllä että vuorotyö rasittaa ja tarvitsee palautumiseen ne vapaapäivät. Ja kerta viikossa kuulostaa paljolta, jos on vielä aktiivisesti työelämässä. Silti, jos kokee noin, niin kuin ap, että on "jo hommansa hoitanut" ja että nyt vasta on aikaa toteuttaa "omaa elämää", niin aika kylmältähän tuo vaikuttaa. Ihan kuin ap olisi lastensa takia jättänyt oman elämänsä elämättä, ja kokee vasta nyt saavansa elää itselleen. Vaikka kuinka rakastaisi lapsiaan ja niitä lastenlapsiaan, ei tuollainen ajattelumalli siellä takaraivossa voi olla vaikuttamatta siihen, miten suhtautuu niihin aikuisiin lapsiinsa ja niiden lapsiin. Kyllä se katkeruus sieltä tihkuu ja myrkyttää vähitellen ne suhteet. Surullista.
Psykopaattinen vastaus,elämänsä voi lopettaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidilläni on 3 lasta ja 9 lastenlasta. Jos hän ottaa jokaisen 2 krt/kk luokseen, merkitsee se 18 päivän verran sitoutumista lapsenlapsiin. Silloin jää peräti 12-13 päivää aikaa harrastaa, hoitaa kuntoa ja panostaa parisuhteeseen.
Ei ihme, että monet pari eroavat eläkeiän kynnyksellä. Naisesta tulee lastenlastenhoitoautomaatti ja mies jää sivuun.
Vierailija kirjoitti:
Siis tietenkin voin ottaa lapsenlapset hätä tilanteessa mutta en halua jatkuvasti olla hoitamassa. Olen hoitoalalla ja kyllä työkin vie voimat, jos saan vapaata miehen kanssa samaan aikaan niin haluaisin nauttia siitä ilman lapsia, jos olen arkena vapaalla on ihana käydä ystävien kanssa kahvilla ja salilla ja vaan olla. Tuntuu että niin monet vuodet oli koko ajan täysi tohina päällä, se oli toisaalta ihanaa ja toisaalta rankkaa. On ihana olla aikuinen nainen ilman suurempia velvoitteita, vanhempi tyttö juuri sanoi miehelleen kun kävin kahvilla että kiva kun kohta pääsee pieni helpommin mummolle hoitoon kun kasvaa ja tämä kuulosti minun korvaani hyvin ahdistavalta. Ja olen itse ollut nuori äiti ja tehnyt lapset putkeen ja nauttinut vauva ja lapsi ajasta, silloin todellakin mentiin lasten ehdoilla ja ajattelin aina että kyllä oma aika koittaa myöhemmin. Ap
Mä en jostain syystä osaa nähdä sun asennetta kauhean pahana. Ihan luonnollinen reaktio, varsinkin sen perusteella mitä kerroit aiemmissa viesteissä. Tuntuu hiukan siltä, että osa ahdistuksestasi johtuu kans nk. uhatuksi tulemisen tunteesta eli siitä, että koet vapauttasi rajoitettavan ja tunnet olevasi pienen painostuksen alla? Mä en yhtään ihmettele sitä, koska vihdoin ja viimein kun vastuu ei paina niin sitä ei enää halua ehdoin tahdoin uudelleen kontolleen varsinkaan jollei se pääsääntöisesti kuulu itselle. Joka tapauksessa juhli nyt kun vielä pääset ja nyt kun omat lapset ovat viimein lentäneet pesästä.:) Jossain vaiheessa sullakin toi vapauden huuma laantuu ja tulee tasaantuminen, joten miksi ihmeessä tässä vaiheessa jarrutella? :) Itse se nuoriso on lapsensa hankkinut, joten hoitakoot itse - sun vuoro oli jo ja ehdit lapsenlapsia nähdä myöhemminkin. Ihan paskapuhetta, että suhteet solmitaan pikkulapsiajoista - ne voi solmia isompanakin ihan hyvin. Pikkulapsiaikakin kun on mitä on, sitten kun lapset alkavat olla isompia ja tajuavat enemmän maailmanmenosta niin se hengailu ja oleminen niiden kanssa on ihan erilaista. Vaikka oikeastaan ei voi verrata isoäitiyttä tähän, niin en mäkään ole kauhean rakastunut kavereiden pikkulapsiin, vaan otan niitä mielelläni hoitoon vasta sitten kun ne ovat isompia ja kykenevät kommunikaatioon hiukan tasapuolisemmin. Ja joo, odotan parhaillaan lasta itsekin enkä todellakaan odota että koko suku on aivan haltioissaan pienen tulosta vaan hoidan itse sen minkä olen laittanut aluillekin. Enemmän odotan mielenkiintoa lasta kohtaan vasta kun nyyttivaihe on ohi ja lapsi tarvitsee henkistä pääomaa eikä lässytystä, vaipanvaihtoa, kynsienleikkuuta ja pallutusta - niin kuin monelle tuntuu olevan, että lapset kiinnostavat vauvana ja mielenkiinto laantuu kun siitä on toisenlaista "vaivaa".
Mä meinaan olen tuollaisen kasvatustyön lapsi ja tuli heti mieleen et mahtaiskohan sulla käydä isoäitinä päinvastoin että lapset kiinnostavat vasta kun niistä oleva hoitovastuu ei ole enää niin älytön vaan voi keskittyä yhdessä olemiseen. Kiinnostin valtavasti ihmisiä, kun olin vauva. Mua paijattiin sylissä, pidettiin kuin prinsessaa ja ääliöt aikuiset antoivat ymmärtää että olen huomion keskipiste. Kun kuukausia kertyi mittariin ja aloin olemaan päiväkoti-ikäinen, mut feidattiin aivan täysin. Lakkasin kiinnostamasta enää ketään ja mulle puhuttiin ihan äärimmäisen rumasti ellei jopa pahoinpidelty. Sain tukkapöllyä, luunappeja ja aikuisissa aikaan huutoraivareita enkä käsittänyt miksi. Ihmeellisempää oli, että samaan aikaan lattialla möyrivä suvun nuorimmainen sai kuitenkin osakseen hellyyttä ja rakkautta ja lämpimiä sanoja. Ihmettelin ristiriitaa ja päättelin mielessäni että olen paha. Tai jos hain huomiota tai kärsin uhmaraivareista, mulle hoettiin miten olen paha lapsi ja varmaan vielä mielisairaskin. Sain jatkuvasti kuulla käytöksestäni miten olin vain aikuisten tiellä, vaikka oikeasti olin tavattoman arka ja hiljainen. Saattoi olla että suvun järjestäessä jotain mut jätettiin kylmästi huomiotta ties milläkin verukkeella. Todellisuudessa kyse oli siitä, että tämä vauva oli kasvanut isoksi ja mielenkiinto ja viehätys uutta suvun lasta kohtaan siirtyi yksinomaan uusiin jälkeeni syntyneisiin nyytteihin. Aikuisena kun olen jutellut saman puolen suvun serkkujen kanssa, niin monella on ihan vastaavat kokemukset ja sama malli yrittää toistua heidän lastensa kohdalla jos he vain antaisivat. Millaisen mallin sain itsekin kasvaessani ja vasta aikuisena tajusin mikä oli mätännyt - luulin olevani paha ja epäonnistunut, kun en kelvannut enää.
Avautuminen ei sinänsä liity aiheeseen, mutta annan sen mennä tässä samassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nuorelta mummilta on jäänyt oma nuoruus elämättä ja lapset on hankittu nopeasti lapsuudenkodista muuton jälkeen, niin aikaa mummovaiheelle ei välttämättä löydy.
Juuri tätä tulin minäkin kirjoittamaan. Ymmärrän kyllä että vuorotyö rasittaa ja tarvitsee palautumiseen ne vapaapäivät. Ja kerta viikossa kuulostaa paljolta, jos on vielä aktiivisesti työelämässä. Silti, jos kokee noin, niin kuin ap, että on "jo hommansa hoitanut" ja että nyt vasta on aikaa toteuttaa "omaa elämää", niin aika kylmältähän tuo vaikuttaa. Ihan kuin ap olisi lastensa takia jättänyt oman elämänsä elämättä, ja kokee vasta nyt saavansa elää itselleen. Vaikka kuinka rakastaisi lapsiaan ja niitä lastenlapsiaan, ei tuollainen ajattelumalli siellä takaraivossa voi olla vaikuttamatta siihen, miten suhtautuu niihin aikuisiin lapsiinsa ja niiden lapsiin. Kyllä se katkeruus sieltä tihkuu ja myrkyttää vähitellen ne suhteet. Surullista.
Toisaalta voisiko lapsiperhe ajatella samalla tavalla omasta roolistaan. Että edes kerran viikossa sitouduttaisiin koko päiväksi 100% omaan perheeseen, oltaisiin yhdessä, hoidettaisiin hommat ilman vanhempien kuntosalitreenejä tai oman ajan kaipuuta. Nythän nuoret perheet pyrkivät siihen, että vanhemmat saavat olla kerran viikossa päivän kahdestaan - miksi ei niin päin, että koko päivä perheen kanssa? Yhtä raskasta tai helppoa se on isovanhemmillekin.
Olisko niin että aloittajan tyttäret eivät ole ihan tosiaan vielä itsenäistyneet. Lasten tekeminenkin on ehkä ollut tarve täyttää jotain tyhjiötä ja väistää kivulias itsenäistymisvaihe; ehkä jopa tarve sitoa äitiä takaisin itseen.
No, syytä on kuitenkin jutella avoimesti. Jos tyttö sanoo että pianhan me saadaankin tämä tenava mummulle hoitoon, niin siihen voi lakonisesti todeta, että katsotaan, jaksamisen mukaan. Omasta väsymyksestä on lupa puhua, siitä miten työstä palautuminen ottaa aina vaan enemmän aikaa kuin nuorempana. Suoriin kysymisiin voi vastata että sorry nyt ei käy tulla kun on muita suunnitelmia, sitten voi ehdottaa koska sopii.
Olen puolisoni aikuisista lapsista (jota ovat melko nuorina saaneet lapsensa) että he kuvittelevat isänsä istuvan kotona odottamassa vain että häntä tarvitaan. Ollaan sitä sitten treenattu, että kyselyyn voi vastata, että nyt ei sovi, tai nyt en jaksa, tai mikä nyt sitten tilanne onkin. Toki nuo lapsenlapset ovat miehelle rakkaita, ja minullekin, mutta kun heitä on tullut yksi kerrallaan kahdentoista vuoden ajan, ja nyt heitä on jo kahdeksan, on selvää että ei tästä joka suuntaan revetä, eikä tässä kodissa kyllä ruveta mitään lastenkerhoja pitämään.
Ja myös minun havaintoni on, että ei ne mummojen hoitamat lapsenlapset todellakaan niitä isovanhempiaan niin riemumielin hoida ja passaa. Lapset ottavat tilanteen itsestäänselvyytenä. Useimmiten se vanhempia hoitelemaan jäävä sukulainen on se naimaton ja lapseton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee aina mieleen, kun nuoret äidit täällä raivoaa, kun heidän äidit ei hoida heidän lapsiaan. En usko, että heistäkään mitään ihannemummeja tulee, kun eivät jaksa edes omiaan hoitaa, niin tuskinpa jaksavat lapsenlapsiaan hoitaa.
Joka päivä ruikuttavat, kuinka elämä on raskasta, vaikka päiväkoti hoitaa esikoisen ja itse joutuu hoitamaan vauvaa. Kun tulee lapsenlapsia, nämä mammat vetää varmaan itsensä hirteen.
Vierailija kirjoitti:
Meillä soitto "tuletko katsomaan" tarkoittaa sitä, että miniä on eteisessä takki päällä ja ryntää ulos heti, kun sinne menen. Keittiön pöydällä on toimintaohjeet.
Tai sitten pyydetään hoitamaan lapsia, että voidaan hoitaa parisuhdetta hotellissa edes parin tunnin ajan.
Olen nyt sanonut, että minä en ole vastuussa poikani seksielämästä. Jos hän ei ilman äidin apua saa kettua koloon, kannattaa hakeutua terapiaan.
Meillä vähän sama tilanne ja olen kyllä lasten kanssa mielelläni, mutta koko ajan huomaan, ettei miniä peerusta minusta pätkääkään, vaikka olen aina valmiina kuin Melperi sotaan. Teen tämän pikkuisten vuoksi,ettei sitten äidin tarvi heille kiukutella, kun ei pääse helmat hampaissa juoksemaan. Poikani vuoksi myös, koska hänkin varmaan kuulee kunniansa, jos ei palvelu pelaa. Onneksi lapsoset ovat niin ihania, että tulemme tosi hyvin juttuun keskenämme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äidillä on lapsenlapsia 14. Siinäpä tuolla olisi rumbaa ollut, jos jokaista olisi pitänyt kaksi kertaa viikossa hoitaa :)
'Onneksi olivat isän kanssa itsekkäitä ja nauttivat isän viimeiset elinvuodet reissaamalla ulkomailla ja harrastamalla yhteisiä harrastuksia. Soin sen kyllä heille, sen verran tiukkaa heidän elämänsä on ollut.
Minulla on ollut ihana äiti. Töitä joutui repimään kovasti ja silti aina antoi vähästään meille lapsille.Itselleen ei raskinut ostaa mitään, kun asuimme kotona, jotta saimme ne farkkumme ja muut hömpät. Hienoa, että sai viettää isän kanssa leppoisaa elämää niin kauan, kun isä vielä eli.
Et ole inhottava.
Ei ole oakko jaksaa. Kuka kumma on määritellyt mummin roolin hoitajaksi?
Käykää mielummin puolin sun toisin kylässä, ravintoloissa, vaikka puistoissa ja museoissa. Ota tyttäriä lapsineen yhdessä ja erikseen laatuaikaasi mukaan.
Ei ole pakko aina hoitaa niitä muksuja vaan tehkää yhdessä esim. peri kertaa kuukaudessa jotain. Kerran kuussa voisit hoitaa pitkän päivän tai yön yli. Voihan ne serkut olla joskus yhdessäkin yökylässä mummilla&ukilla jos ovat jo tenavaiässä?
Meillä ei ole kuin satunnaisia mahdollisuuksia pari krt vuodessa saada pari vanhinta hoitoon, lapsia 4 (lisää emme aio tehdä). Maksettu hoitaja käy tarvittaessa 2 - 4 h auttamassa pahimpien päällekkäisyyksien yli. Hyvin pärjätään, ja kun ei pärjätä niin käytetään rahaa siihen hoitajan palkkaan. Pitää vaan jaksaa suunnitella. Yllättävien asioiden tapahtuessa joudumme joustaa töistä ja käyttää enemmän lspsenvahtia. Näin kävi kun esikoinen joutui sairaalaan vauvana ja minä äitinä olin siellä mukana. Rahaa menee mutta se on ollut tiedossa ennen lastenhankintaa. Säästetään jostain muusta kuin hoitajan palkasta, koska hoitaja on hyvä olla olemassa. Oman äitini kanssa käyn mielummin retkellä lasten kanssa kuin hoidatan lapsia. Oma äiti käy joskus kylässä ja silloin tietty hoitaa, lukee iltasadut yms. Oma isäni osaa hoitaa lapsiamme paremmin, mutta on vielä työelämässä joten meille on selvää ettei hoitoapua ole kuin pari krt vuodessa.
Minusta on tärkeää että isovanhemmat osaavat myös asettaa rajoja, siitä ne lapsetkin oppivat enemmän kuin mummosta joka on ilmainen väsynyt hoitaja oman työnsä ohella.
Puhukaa eri näkökulmista, kokemuksista, rajoista, käytännönasioista ja siitä mitä ajatuksia tämä herättää. Tyttäresi ovat nyt itse äitejä joten ymmärtävät varmaan, ei saa mennä puurot & vellit sekaisin; se ettei halua olla lastenhoitaja ei ole = en halua nähdä
Minä kutsun paljon aikuisia lapsiamme meille syömään, lapsenlapset tulevat siinä samalla. Joskus kutsumme arkena, joskus viikonloppuna, samalla sisarukset näkevät toisiaan. Jotenkin katson että suvun "vanhimpana" on myös minun moraalinen velvoite toimia näin, yhdistää tulevia sukupolvia ja vaalia sukujen tapoja. Mikä tapa sitten kullekin sopii niin se pitää päättää itse. Minä en missään nimessä haluaisi olla ulkona lastenlasten elämästä. Heille haluan siirtää tietoni suvusta ja historiasta.
Josnkin verran hoidan lapsenlapsia, 1-2 yötä kuukaudessa ja se on minusta sopiva jotta jaksan hoitaa työni ja parisuhteeni. Tiedosta myös sen miten tärkeää on saada omaa aikaa nuoren perheen äitinä tai isänä. Kuka sitä olisi parempi antamaan kun pienen nupun mummo tai pappa? Vauvojen kanssa en ole sinut, mutta 3 ja 4 vuotiaat lapsenlapset ovat mainio pakkaus, teemme vaikka mitä yhdessä, rennolla otteella. Ja ajatella mikä aarre on kun serkukset saavat olla yhdessä mummolassa.
Mieti mikä vois olla sinun tapa olla osa sukupolvien ketjua. Jos et niin vauvoista välitä niin käy kylässä niin että vanhemmat on kotona, pienikin visiitti riittää, tai tulevat teille. Ja voin kertoa että lapsenlapsen rakkaus ja mummoa halaaminen korvaa paljon oman ajan menetystä. Siinä kohtaa tajuaa minkä lahjan on elämältä saanut, lapsenlapsen.
t. mummo 46v.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä soitto "tuletko katsomaan" tarkoittaa sitä, että miniä on eteisessä takki päällä ja ryntää ulos heti, kun sinne menen. Keittiön pöydällä on toimintaohjeet.
Tai sitten pyydetään hoitamaan lapsia, että voidaan hoitaa parisuhdetta hotellissa edes parin tunnin ajan.
Olen nyt sanonut, että minä en ole vastuussa poikani seksielämästä. Jos hän ei ilman äidin apua saa kettua koloon, kannattaa hakeutua terapiaan.
Meillä vähän sama tilanne ja olen kyllä lasten kanssa mielelläni, mutta koko ajan huomaan, ettei miniä peerusta minusta pätkääkään, vaikka olen aina valmiina kuin Melperi sotaan. Teen tämän pikkuisten vuoksi,ettei sitten äidin tarvi heille kiukutella, kun ei pääse helmat hampaissa juoksemaan. Poikani vuoksi myös, koska hänkin varmaan kuulee kunniansa, jos ei palvelu pelaa. Onneksi lapsoset ovat niin ihania, että tulemme tosi hyvin juttuun keskenämme.
Kuulostatpa sinä mukavalta anopilta :)
Vierailija kirjoitti:
Meillä soitto "tuletko katsomaan" tarkoittaa sitä, että miniä on eteisessä takki päällä ja ryntää ulos heti, kun sinne menen. Keittiön pöydällä on toimintaohjeet.
Tai sitten pyydetään hoitamaan lapsia, että voidaan hoitaa parisuhdetta hotellissa edes parin tunnin ajan.
Olen nyt sanonut, että minä en ole vastuussa poikani seksielämästä. Jos hän ei ilman äidin apua saa kettua koloon, kannattaa hakeutua terapiaan.
Tämä on hyvin ja hauskasti kirjoitettu! Osaisipa kaikki mummit ja anopit puhua!!
T. Itsekin miniä, mutta ymmärrän tässä paremmin mummoa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nuorelta mummilta on jäänyt oma nuoruus elämättä ja lapset on hankittu nopeasti lapsuudenkodista muuton jälkeen, niin aikaa mummovaiheelle ei välttämättä löydy.
Juuri tätä tulin minäkin kirjoittamaan. Ymmärrän kyllä että vuorotyö rasittaa ja tarvitsee palautumiseen ne vapaapäivät. Ja kerta viikossa kuulostaa paljolta, jos on vielä aktiivisesti työelämässä. Silti, jos kokee noin, niin kuin ap, että on "jo hommansa hoitanut" ja että nyt vasta on aikaa toteuttaa "omaa elämää", niin aika kylmältähän tuo vaikuttaa. Ihan kuin ap olisi lastensa takia jättänyt oman elämänsä elämättä, ja kokee vasta nyt saavansa elää itselleen. Vaikka kuinka rakastaisi lapsiaan ja niitä lastenlapsiaan, ei tuollainen ajattelumalli siellä takaraivossa voi olla vaikuttamatta siihen, miten suhtautuu niihin aikuisiin lapsiinsa ja niiden lapsiin. Kyllä se katkeruus sieltä tihkuu ja myrkyttää vähitellen ne suhteet. Surullista.
Toisaalta voisiko lapsiperhe ajatella samalla tavalla omasta roolistaan. Että edes kerran viikossa sitouduttaisiin koko päiväksi 100% omaan perheeseen, oltaisiin yhdessä, hoidettaisiin hommat ilman vanhempien kuntosalitreenejä tai oman ajan kaipuuta. Nythän nuoret perheet pyrkivät siihen, että vanhemmat saavat olla kerran viikossa päivän kahdestaan - miksi ei niin päin, että koko päivä perheen kanssa? Yhtä raskasta tai helppoa se on isovanhemmillekin.
Niinpä. Ponttini olikin että kannattaisi miettiä ne omat valintansa, miksi ne tekee ja tehdä ne ajatuksen kanssa. Ei vain siksi lapsia nuorena kun muutkin tekee niin. Elää elämäänsä joka hetki ja nauttia siitä, eikä pistää omaa elämäänsä hyllylle ja odottaa vain sitä hetkeä kun lapset aikuistuvat ja lentävät pesästä. Sama tietysti näille nuorille perheille. Hehän ovat se seuraava isovanhempisukupolvi. Kun on se valinta tehty että perustetaan perhe, niin sitten tulisi siitä myös nauttia. Lapsien pienenä olo aika on ihan mahdottoman lyhyt, eikä sitä kannata tuhlata elämän rankkuudesta valittamiseen. (Vaikka tietysti jokainen joskus kokee elämänsä rankkana ja tilanteet vaihtelee, voi olla sairautta tms. mutta tarkoitan turhasta valittamiseen kun kaikki on periaatteessa hyvin) Mutta tämäkään ei tarkoita sitä, että ei voi tehdä asioita mistä nauttii koska on lapset. Muitakin lastenvahteja on olemassa kuin isovanhemmat. Surullista on että elämä on jätetty elämättä ja että tekosyynä siihen käytetty lapsia. Se on hirveä taakka niille lapsille ja aiheuttaa katkeruutta puolin ja toisin.
Miten tähän minun ja minun mieheni isovanhempien välinen suhde kuuluu? Kyseessähän on aivan eri asia. Mutta jos se nyt sinua kiinnostaa, niin ovat kaikki kuolleita. Mitä tulee taas minuun ja OMIIN isovanhempiini, niin vietin kesälomilla useita viikkoja äitini puolen mummolassa, viikonloppuisin kävimme myös usein. Usein äitini vei minut mummolaan hoitoon, joskus menin itse bussilla. Autoin myös mummolassa siivoamisessa ja muissa pikkujutuissa niin pian kuin siihen iän puolesta kykenin. Pääpointtina se, että olin aina tervetullut mummolaan, ja minulla oli aivan erityinen suhde isovanhempieni kanssa. Molemmat kuolivat kun olin 13-17-vuotias. Isäni vanhemmille taas en koskaan ollut tervetullut, mitään suhdetta ei koskaan luotu, vaan tapasimme vuoden-parin välein joidenkin juhlien yhteydessä, ja keskustelimme pakolliset koulumenestykseen ja harrastuksiin liittyvät asiat. Isoisäni kuoli vuosi sitten - eipä liikuttanut millään tavalla, enkä mennyt edes hautajaisiin. Henkilö oli minulle täysin tuntematon.
Mieheni vanemmat saisivat osallistua olemalla isovanhempia, luomalla suhteen lapsenlapsiinsa, mutta eipä näytä kiinnostavan. Luulevat, että hyvää isovanhemmuutta on rahallinen auttaminen, jota kuvittelevat olevan se, kun ostavat pari vaatekappaletta vuodessa - heh. Siitä osataan kyllä tehdä numero, kuinka auttavat meitä niin paljon. Aivan - ilman tuota apua emme tulisikaan toimeen.
"Nykyvanhempien sukupolvi kuvittelee, että heidän perhe-elämästään ovat vastuussa vanhempansa, eivät he itse."
Ihan tosissako olet? Nykyvanhemmat ovat varmasti sukupolvi, joita isovanhemmat ovat auttaneet lastenhoidossa kaikista vähiten. Vielä muutama vuosikymmen sitten oli yleistä, että isovanhemmat käytännössä kasvattivat lapsenlapsensa.