Heh, hauska ilmiö liittyen tuohon miesten vähättälyasiaan

xoxo kirjoitti:

Tuohon lähelle rakennettiin uusi omakotitaloalue ja kuuntelin bussissa naisten juttuja rakentamisen etenemisestä; Usein kun jotain oli tehty, niin kerrottiin ME isännän kanssa sitä ja tätä ja tulipa hieno. Seuraavana päivänä huonot uutiset;  Se meidän Esko ei kyllä ole mikään talonrakentaja, oikea tumpelo oikeastaan, eipä ole sitä tehty ja se on ihan vinossa ja sen se saa kyllä korjauttaa jollain ammattimiehellä jne. Kaikki onnistumiset mitä ukko oli tehnyt oli tyyliin me tehtiin ja epäonnistumiset sitten meni herran piikkiin. Ja kyllä se meidän piha suunnittelija Pirkko on sitten loistava sitä ja tätä, me Pirkon kanssa jne... No eihän se Esko sitten saanut sitä metrin korkusta mäkeä siihen tasamaalle tehtyä, eikä vesiputousta, eikä nupulakivipolkuja, eikä jäkä jäkä jäkä, vaikka me Pirkon kanssa oltiin ne siihen selvästi piirretty. Ja saman suuntaista komppaamista tuli useammalta penkkiriviltä.

Minulla tuttava pariskunta , jossa mies aina puhuu kuinka tehtii sitä ja tätä. Tapetoitiin,pestiin saunaa  jne ja lisää kyllä aina lopuksi oikaisuna, että Pirkko teki. Kerran kertoi laittaneensa saunaan pidemmän letkun,että Pirkko voi paremmin pestä sunan. Kysyin sitten kurillani, että miksi et itse pese. Hymyili  vain mies. Huvittavinta tässä on se ,että nainen käy täysipäiväisesti töissä, mutta mies on eläkkeellä ja kotona.

Vierailija kirjoitti:

Mikä helvetin takia nämä miehet roikkuvat vaimoissaan, jos ne vaimot ovat kerta niin kauheita? Mikseivät vaan ota eroa ja muuta omilleen/nakkaa vaimoa ulos riippuen kenen kämpässä asutaan? Huonossa parisuhteessa naiset yrittävät yleensä ensimmäisenä korjata suhdetta eri tavoin ja jos mikään ei auta, niin otetaan ero. Miehet eivät tätä tunnu osaavaan. Miehelle pitää aina olla se uusi vaimoke hankittuna ennen kuin uskaltaa nykyisestä ottaa eron. Miten miehet voivat olla noin riippuvaisia naisista??

Koska mies pelkää, että justiina vie lapset, tapaamisoikeudet ja rahat. Samalla kun itse asuu vuokrayksiössä, ex-vaimo asuttaa miehen itse rakentamaa omakotitaloa jorgoksen kanssa, ja nauraa matkalla pankkiin.

Huhhuijaa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron ihan vaan oman kokemukseni...mun mies oli just sellainen, että ei osannut yhtään mitään. - - -

En sano, että kaikkien pitäisi toimia näin, meille tämä oli kyllä ainoa mahdollinen tapa toimia. Ja kyllä, olemme onnellisia.

Hienoa, että teillä toimii. Mutta aika iso uhraus, myös naissukupuolen kannalta. Jokainen ansaitsee oman uran, työn ja identiteetin. Mietin lapsianne. Annat heille esimerkikin, jossa nainen jää kotiin ja joustaa, kun muu ei toimi. Mitä tyttäresi meinaavat aikuisina? Antavatko poikalapsesi vaimonsa tehdä uraa?

Itse en uskaltaisi otaa utota riskiä edes osaamattoman miehen  vuoksi.

No sanotaanko näin, että mä en halunnut ottaa riskiä, että päädymme avioeroon. Millaisen mallin lapseni olisivat sitten saaneet? Että ongelmat ratkaistaan eroamalla? Kai mä olen  niin mukavuudenhaluinenkin, että ajattelen asioita siten, että mitkä ovat ne vaihtoehdot ja valitsen sen, mikä tuntuu helpommalta. Jos olisin asettanut etusijalle oman uran ja työn (miten identiteetti tähän liittyy?), olisin voinut sen tehdä. Kyllä tämä on ihan oma valintani, ei mua ole kukaan tähän pakottanut.

En koe valintaani mitenkään uhrautumisena, vaan että puhallamme yhteiseen hiileen ja molemmat teemme työtä perheemme eteen. Kuten sanoin, olemme onnellisia. En tiedä, mikä olisi tilanne, jos olisin ollut työssä, mutta nyt tilanne on hyvä. En haikaile uran perään, olisiko minulle edes muodostunut mitään varsinaista uraa, tein kuitenkin aika perustyötä ja vain lisää kouluttautumalla olisin voinut kunnolla edetä. Mulla ei ollut mitää intohimoista suhdetta työhöni, se oli ihan kivaa ja mielenkiintoistakin työtä ja kohtuullinen palkka, mutta kunhan totuin uuteen "uraani", en ole juurikaan entiseen kaivannut. Arvostan niitä, joilta työn ja perheen yhteensovittaminen onnistuu ja parisuhdekin voi hyvin ja naiset ovat tyytyväisiä valintaansa. Mutta arvostan myös itseäni, vaikka en uraa olekaan tehnyt. Katson, että olen tehnyt työtä perheemme eteen.

Ei meidän lapset tiedä, miksi olen jäänyt pois työelämästä, heille on ihan luonnollista, että olen kotona. Nykyään olen siis yrittäjä, en enää "vain" kotirouva, vaikkakin työni on edelleen osa-aikaista. Nautin työstäni, mutta tykkään, kun saan tehdä sitä kotona ja omaan tahtiini. Ajan kanssa voin kasvattaa yritystäni, jos haluan, mutta pakko ei ole, mies on tehnyt kuten on luvannut; pitänyt huolen eläketurvastani. Ja nykyäänhän maksan itsekin yelliä, joten siitäkin eläkettä kertyy ja ehtii kertyä vielä parikymmentä vuotta tai pidempäänkin.

Ja onhan miehenikin uhrautunut, jos uhrautumista halutaan ajatella. Hän on joutunut tekemään pitkää päivää töissä tienatakseen riittavästi ja siltikin tyytymään alempaan elintasoon. Mutta hän sanoo, että se on kannattanut, on kuulemma ihana tulla töistä siivottuun kotiin, jossa valmis ruoka ja hyväntuulinen vaimo odottaa. Lasten kanssa hän on aina ollut paljon. En tiedä, miten lapsemme tulevat aikuisena toimimaan, he valitsevat sen tottakai itse. En usko, että ketään voi pakottaa jäämään kotiin enää nykyaikana, enkä usko, että poikani sitä tekisivät, sen verran fiksuja poikia ovat. Tyttäreni tekee tietysti myös omat valintasa, ainakin nyt hänellä on ammattiunelmia, mutta aika näyttää. Tuen lapsiani, valitsevatpa he minkä tien tahansa tässä asiassa. En usko, että lapsille voi syöttää jotain tiettyä elämänmallia oikeana, meillä on tällainen ja useimmilla muilla erilainen. Olihan sekä minun äitini että anoppinikin kumpikin ikänsä työssä, mutta silti minä olen kotona.

Meillä ei avokin kanssa lapsia ole mutta alle vuoden ikäinen koira löytyy. Halusimme molemmat uuden perheenjäsenen, mutta mies hinkui sitä enemmän kuin minä. Niinhän siinä sitten kävi että minä jouduin ostamaan kaikki tarvikkeet pennulle: ruoat ja kipot, pannat, valjaat, turvalliset lelut jne jne. Minä lueskelin ja etsin tietoa kaikesta mahdollisesta koulutuksesta ja oikeista ruokamääristä lähtien että emme ole sitten ihan ulalla kun pentu tulee ja mitä tekee mies: ei mitään. Yritin hänellekin sanoa, että olisi kiva valmistautua yhdessä mutta häntä ei kiinnostanut tippaakaan. Sitten kun pentu tuli niin kokoajan oli sormi suussa että mitäs nyt? Jos minä en olisi perehtynyt asioihin niin varmasti asianmukaiset rokotteetkin olisivat jääneet antamatta. Kaiken huippu oli se, että mies halusi aloittaa pentukoulun (kuten minäkin sitten), ja kuka siellä sitten pennun kanssa kävikään? Minä. Mies ei kertaakaan tullut mukaan kun aika oli jotain muuta "tärkeämpää" eli bändin kanssa jammailua tai pelaamista kotona.

Vastuunkannosta puheenollen, koko talouden pyörittäminen on jäänyt minun harteilleni. Minä siivoan, järjestelen paikat ja pidän kodin kotina. Mies ei vaihda edes täysinäistä roskapussia uuteen vaan tunkee sinne kamaa niin kauan kunnes tavaraa pursuaa yli, odottaa että minä vaihdan sen JOKA KERTA. Ja tästä ollaan puhuttu miljoona kertaa. Olemme keskustelleet rauhallisesti ja myös riidelleet, mutta ei mitään vaikutusta. Hetken jaksaa ehkä tiskata omat astiansa ja siinä se. Sitten jos joutuu sanomaan useamman kerran jostain niin olen "jankuttaja". Ehkä ei tarvitsisi jankata jos hänkin osallistuisi tasapuolisesti meidän yhteiseen elämäämme?

Muita esimerkkejä miehen toivottomuudesta:

Aamuisin ei pääse sängystä ylös. Jos kello herättää töihin aamuyöllä (työvuorot alkaa yleensä klo 6 ja menee kyllä ajoissa petiin) niin minun on pakko varmistaa että mies nousee koska muuten jää nukkumaan. Tosi kiva kun itselläni on yleensä töihin lähtö vasta puoli 8:n maissa. Olen myös joskus jättänyt herättämättä ja niinhän siinä on käynyt että nukkuu komeasti pommiin.

Miestä joutuu jatkuvasti muistuttamaan mm laskujen maksamisesta (jaamme aina laskupinkan puoliksi). Usein jäävät roikkumaan, muistuttelen, ei maksa, kertoo vain että ärsyttää jankkaaminen. Tulee maksumuistutus, ei välttämättä muista maksaa silloinkaan. Jos taas jätän "jankkaamatta" niin unohtaa samantien ja taas tulee maksumuistutuksia.

Todella raskasta elää näin. Olen koittanut jutella ja tuoda omaa kantaani esille, että olisi kiva jos molemmat kantaisivat vastuuta ja että hoitaisimme kaiken tasapuolisesti. Sanoo ymmärtävänsä mutta on kuulemma vaikea muuttua noin vaan, varsinkin kun kuulemma "höngin niskaan kokoajan". Huoh. Taitaa ero olla kohta ainoa vaihtoehto koska en jaksa tälläistä, todella uuvuttavaa kaitsea aikuista ihmistä kuin pikkulasta, vaikka halusin vain tasavertaisen kumppanin. Ja olemme molemmat alle kolmekymppisiä..

Vierailija kirjoitti:

jbj kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samoin kommentoisin parisuhteen epätasa-arvosta vinkuvalle naiselle. P*rse ylös ja suunnaksi ulko-ovi. Tarviiko siellä vähättelyn keskellä märehtiä, kun voi itse vaikuttaa jaloillaan?!

Kaikille miehille ei ole samantasoista naista kun taas kuvottavinkin feministi voi löytää miehen itselleen.

Mitä, mitä? Mulla ei ole vielä miestä vaikka olen kuvottava feministi. Mihin voi valittaa?

:D

Taas näitä naisten itkuvirsiä, keskustelunaihe ei ole teidän naisten ongelmat tällä kertaa tai teidän paskat suhteet ja jos sinä et vähättele ja olet reilu ja hyvä ihminen, niin et sinä ole se ihminen josta tässä keskustellaan.

Onko oikeasti noin vaikeata keskustella joidenkin miesten ongelmista ja itse aiheesta ilman, että pitää joka paikkaan kirjoittaa omia uhri ja marttyyritarinoitaan.

Miestään arvostava kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miestään arvostava kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miestään arvostava kirjoitti:

Kyllä mä tunnen sellaisia pareja, joissa nainen osaa mielestään kaiken ja mies ei mitään. Tyttöjenilloissa sitten kuunnellaan, miten Matti ei osaa sitä eikä sitä ja Petri on huono siinä ja siinä. Olen joskus kotona sanonutkin miehelleni, että älä kiltti ikinä puhu minusta muille noin vaan kerro päin naamaani. Mutta eiväthän miehet naisistaan siten puhu ikinä.

Nämä naiset, ystäväni, suorana haukkuvat ukkojaan meille muille. Se on minusta niin uskomatonta: eikö heillä ole mitään kunnioitusta miestään kohtaan? Tuliko otettua väärä mies, jo alkusta alkaen väärä? Olik ehkä kiire perustaa perhe ja ottaa ihan joku vaan, etteivät munasolut ehdy?

Niin moni tyytyy ja on sitten tyytymätön tekojen ja puheidenkin lävitse. Surullista.

Ja itse saa olla iloinen ja ylpeä taitavasta, osaavasta miehestään.

Luuletko ihan tosissasi, että miehet puhuu naisista kavereille vaan asiallisen arvostavat. ..??? Älä jumalista ole noin lapsellinen.

Minua huvittaa koko miesten vähättelykeskustelu. Ensinnäkin se, että naiset luulevat tietävänsä, että miehet ei tee tasan samaa äijäporukoissa eli puhu vähättelevästi muijistaan.

Toiseksi se, että miesten sovinismista tai arjen toimimattomuudesta puhuminen on muka vähättelyä. Ei se ole, vaan karu fakta monessa parisuhteessa. Miksi hitossa siitä ei saisi edes toiselle naiselle puhua, jos se helpottaa ja auttaa kestämään tilanteen, jossa mies on omaksunut itselleen passattavan roolin?

Väestöliiton "asiantuntija" taitaa olla kuten tyypillinen av-mamma eli jos hänen oma parisuhteensa sattuu olemaan tasa-arvoinen, kenenkään muunkaan suhde ei "oikeasti" voi olla epätasa-arvoinen, eli jos joku sellaista väittää, se on liioittelua ja vähättelyä....

Joo, oikeasti mieheni ystäväporukoissa jutellaan työstä, harrastuksista, lapsista ja perheestä, työstä, lomamatkoista. Seksistäkin, mutta kukaan ei hauku vaimojaan - korkeintaan pohtii, mitä pitäisi tehdä jos tilanne on A tai B.

Mutta miksi sinulla on noin kitkerä asenne? Totta kai saat avautua naisystävällesi, jos kotona ei suju, mutta miksi sinulla on sellainen mies?

Tai siis kysymykseni onkin: onko teistä niin monella oikeasti niin huono mies ja kaamea parisuhde, että siinä riittää haukuttavaa, valitettavaa ja marttyyriksi heittäytymisen mahdollisuuksia?

Sanoin jossain, että oma mieheni olisi ankea? En sanonut. Mutta sellaisiakin miehiä on.

Ja mistä sait päähäsi, että jos joku valittaa arkeaan, hän "heittäytyy marttyyriksi"? Mistä sinä tiedät, ettei hän ole vain realisti.

ja sitten hitto vie tuo iänikuinen asenne: jos mies on laiska, se on VAIMON vika!

Just joo.

Mä väitän, että miesten vähättelyä paljon vakavampi ja laajempi ilmiö on naisten sovinistinen syyllistäminen ja mitätöinti. Jota sinäkin tuossa harrastat.

8

Hei, ei tämä ole minulle ollenkaan niin tärkeä asia, että kiihtyisin laillasi tai syyllistäisin ketään.

Puhuin vain huomioistani omasta tuttavapiiristäni, jossa tunnen sekä miehet että naiset. Miehet ovat ihan tavallisia, paljon yrittäviä. Naiset eli ihan omat ystäväni sitten pikkuhumalassa haukkuvat miehensä pystyyn, eivät anna tilaa eivätkä vastuuta. Näitä naisia on muutamissa eri porukoissa aina pari, kolme.

En vaan voi ymmärtää, miten rakastamalleen ihmiselle voi tehdä niin. Ei kai kukaan lapsiaankaan muille hauku? Että kun Nella on vaan niin tyhmä?

Tapa puhua elämänkumppanista alistavasti on minusta niin rumaa, ja olen siis huomannut, että naiset tekevät sitä miehiä enemmän.

En ole sanonut, että jos mies on laiska, se on vaimon vika :D Mutta onko se vika tosiaan aina miehessä? En tästä oikein voi muuta päätellä kuin se, että muilla on paljon nk. huonoja ja nk. laiskoja miehiä. Ette kai ne heitä muuten niin vihaisi?

Vai onkohan niin, että puhumme ihan eri ikäisistä ja erilaisista ihmisryhmistä ja samalla ihan eri tapauksista. Nämä, joista minä puhun, ovat ihan aikuisia ja kypsiä ihmisiä.

En ole tuo edellinen joka sulle vastasi, mutta kyllä sinä tässä koko ajan naisia kauniiksi verhotussa kirjoituksessa väheksyt. "Miehet on KAIKKI ihan tavallisia, paljon yrittäviä.." Ja naisetko ei ole?  Naiset vai haukkuu niitä miehiään? Voi, voi, naiset sitten varmaan haukkuu pikku humaloissaan,(en ole ollut koskaan kuuntelemassa) mutta minä kuulen joka päivä työssäni kuinka selvät miehet haukkuu vaimojaan ja moni puhuu niin rumasti ja halveksuvasti,että pahaa tekee. Naiset ei tätä tee. Varmaan sen takia,kun ovat selvinpäin.

Vierailija kirjoitti:

Taas näitä naisten itkuvirsiä, keskustelunaihe ei ole teidän naisten ongelmat tällä kertaa tai teidän paskat suhteet ja jos sinä et vähättele ja olet reilu ja hyvä ihminen, niin et sinä ole se ihminen josta tässä keskustellaan.

Onko oikeasti noin vaikeata keskustella joidenkin miesten ongelmista ja itse aiheesta ilman, että pitää joka paikkaan kirjoittaa omia uhri ja marttyyritarinoitaan.

Ehkä tässä nyt olikin kyse siitä, että tuodaan esille asioita, joiden takia sitä vähättelyä saattaa esiintyä?

Vierailija kirjoitti:

Mikä helvetin takia nämä miehet roikkuvat vaimoissaan, jos ne vaimot ovat kerta niin kauheita? Mikseivät vaan ota eroa ja muuta omilleen/nakkaa vaimoa ulos riippuen kenen kämpässä asutaan? Huonossa parisuhteessa naiset yrittävät yleensä ensimmäisenä korjata suhdetta eri tavoin ja jos mikään ei auta, niin otetaan ero. Miehet eivät tätä tunnu osaavaan. Miehelle pitää aina olla se uusi vaimoke hankittuna ennen kuin uskaltaa nykyisestä ottaa eron. Miten miehet voivat olla noin riippuvaisia naisista??

Huonossa parisuhteessa naiset yrittävät yleensä ensimmäisenä muuttaa miestä.  Ero tulee kun ei se mies muutukaan.  Samaa mallia toteutat sinäkin viestissäsi miehiä syyttelemällä.

Vierailija kirjoitti:

Taas näitä naisten itkuvirsiä, keskustelunaihe ei ole teidän naisten ongelmat tällä kertaa tai teidän paskat suhteet ja jos sinä et vähättele ja olet reilu ja hyvä ihminen, niin et sinä ole se ihminen josta tässä keskustellaan.

Onko oikeasti noin vaikeata keskustella joidenkin miesten ongelmista ja itse aiheesta ilman, että pitää joka paikkaan kirjoittaa omia uhri ja marttyyritarinoitaan.

Niin, siis tässähän on monta sivua keskustelua näistä "miesten ongelmista". Olen pahoillani jos keskustelu ei ole haluamaasi sävyä (=säälittelyä, virtuaalisia tsemppihaleja?).

Mielestäni on ihan asiallista muistaa, että siinä paskassa parisuhteessa saattaa olla paskaa toisellakin osapuolella. Siinä missä miestä voi vituttaa vähättely ja nalkuttaminen niin naista voi vituttaa se, että mies heittäytyy kakaraksi ja on riippuvainen toisen huolehtimisesta. Eikö se sun mielestäsi ole ihan tärkeä pointti tehdä? Parisuhde ei korjaudu sillä, että "kumpa se akka vaan pitäis turpansa kii" vaan sillä, että kumpikin ymmärtää omat virheensä.

En mä halua väheksyä kenenkään ongelmia sinänsä, koska ihan varmasti on niitä oikeita pirttihirmuja, jotka oikeasti painavat kumppaniaan lokaan, mutta siinä vaiheessa kannattaa ihan oikeasti lähteä. 

Tiedän kaveripiiristäni montakin naista, jotka luulevat olevansa hauskoja "kiusoittelemalla" miehiään nostamalla joitakin heidän noloja ominaisuuksiaan tai tekemisiään esille kaveriporukan keskellä. Toisen nolaaminen on munkin mielestäni aivan perseestä.

Vierailija kirjoitti:

Huhhuijaa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron ihan vaan oman kokemukseni...mun mies oli just sellainen, että ei osannut yhtään mitään. - - -

En sano, että kaikkien pitäisi toimia näin, meille tämä oli kyllä ainoa mahdollinen tapa toimia. Ja kyllä, olemme onnellisia.

Hienoa, että teillä toimii. Mutta aika iso uhraus, myös naissukupuolen kannalta. Jokainen ansaitsee oman uran, työn ja identiteetin. Mietin lapsianne. Annat heille esimerkikin, jossa nainen jää kotiin ja joustaa, kun muu ei toimi. Mitä tyttäresi meinaavat aikuisina? Antavatko poikalapsesi vaimonsa tehdä uraa?

Itse en uskaltaisi otaa utota riskiä edes osaamattoman miehen  vuoksi.

No sanotaanko näin, että mä en halunnut ottaa riskiä, että päädymme avioeroon. Millaisen mallin lapseni olisivat sitten saaneet? Että ongelmat ratkaistaan eroamalla? Kai mä olen  niin mukavuudenhaluinenkin, että ajattelen asioita siten, että mitkä ovat ne vaihtoehdot ja valitsen sen, mikä tuntuu helpommalta. Jos olisin asettanut etusijalle oman uran ja työn (miten identiteetti tähän liittyy?), olisin voinut sen tehdä. Kyllä tämä on ihan oma valintani, ei mua ole kukaan tähän pakottanut.

En koe valintaani mitenkään uhrautumisena, vaan että puhallamme yhteiseen hiileen ja molemmat teemme työtä perheemme eteen. Kuten sanoin, olemme onnellisia. En tiedä, mikä olisi tilanne, jos olisin ollut työssä, mutta nyt tilanne on hyvä. En haikaile uran perään, olisiko minulle edes muodostunut mitään varsinaista uraa, tein kuitenkin aika perustyötä ja vain lisää kouluttautumalla olisin voinut kunnolla edetä. Mulla ei ollut mitää intohimoista suhdetta työhöni, se oli ihan kivaa ja mielenkiintoistakin työtä ja kohtuullinen palkka, mutta kunhan totuin uuteen "uraani", en ole juurikaan entiseen kaivannut. Arvostan niitä, joilta työn ja perheen yhteensovittaminen onnistuu ja parisuhdekin voi hyvin ja naiset ovat tyytyväisiä valintaansa. Mutta arvostan myös itseäni, vaikka en uraa olekaan tehnyt. Katson, että olen tehnyt työtä perheemme eteen.

Ei meidän lapset tiedä, miksi olen jäänyt pois työelämästä, heille on ihan luonnollista, että olen kotona. Nykyään olen siis yrittäjä, en enää "vain" kotirouva, vaikkakin työni on edelleen osa-aikaista. Nautin työstäni, mutta tykkään, kun saan tehdä sitä kotona ja omaan tahtiini. Ajan kanssa voin kasvattaa yritystäni, jos haluan, mutta pakko ei ole, mies on tehnyt kuten on luvannut; pitänyt huolen eläketurvastani. Ja nykyäänhän maksan itsekin yelliä, joten siitäkin eläkettä kertyy ja ehtii kertyä vielä parikymmentä vuotta tai pidempäänkin.

Ja onhan miehenikin uhrautunut, jos uhrautumista halutaan ajatella. Hän on joutunut tekemään pitkää päivää töissä tienatakseen riittavästi ja siltikin tyytymään alempaan elintasoon. Mutta hän sanoo, että se on kannattanut, on kuulemma ihana tulla töistä siivottuun kotiin, jossa valmis ruoka ja hyväntuulinen vaimo odottaa. Lasten kanssa hän on aina ollut paljon. En tiedä, miten lapsemme tulevat aikuisena toimimaan, he valitsevat sen tottakai itse. En usko, että ketään voi pakottaa jäämään kotiin enää nykyaikana, enkä usko, että poikani sitä tekisivät, sen verran fiksuja poikia ovat. Tyttäreni tekee tietysti myös omat valintasa, ainakin nyt hänellä on ammattiunelmia, mutta aika näyttää. Tuen lapsiani, valitsevatpa he minkä tien tahansa tässä asiassa. En usko, että lapsille voi syöttää jotain tiettyä elämänmallia oikeana, meillä on tällainen ja useimmilla muilla erilainen. Olihan sekä minun äitini että anoppinikin kumpikin ikänsä työssä, mutta silti minä olen kotona.

Melkoista romantisointia. Nyt se työura ei ilmeisesti kiinnostakaan yhtään, mutta kuitenkin kovasti oli yritystä saada se mies osallistumaan kotitöihin aikanaan. Arvaan, että nyt tuntuu että se yrityskin johtui vain siitä, että feministit ovat aivopesseet taistelemaan luonnollista järjestystä vastaan.

Minulle annettiin samanlaista naisenmallia kotona ja olen vanhemmilleni katkera siitä. Varaudu siihenkin.

Vierailija kirjoitti:

Huhhuijaa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron ihan vaan oman kokemukseni...mun mies oli just sellainen, että ei osannut yhtään mitään. - - -

En sano, että kaikkien pitäisi toimia näin, meille tämä oli kyllä ainoa mahdollinen tapa toimia. Ja kyllä, olemme onnellisia.

Hienoa, että teillä toimii. Mutta aika iso uhraus, myös naissukupuolen kannalta. Jokainen ansaitsee oman uran, työn ja identiteetin. Mietin lapsianne. Annat heille esimerkikin, jossa nainen jää kotiin ja joustaa, kun muu ei toimi. Mitä tyttäresi meinaavat aikuisina? Antavatko poikalapsesi vaimonsa tehdä uraa?

Itse en uskaltaisi otaa utota riskiä edes osaamattoman miehen  vuoksi.

No sanotaanko näin, että mä en halunnut ottaa riskiä, että päädymme avioeroon. Millaisen mallin lapseni olisivat sitten saaneet? Että ongelmat ratkaistaan eroamalla? Kai mä olen  niin mukavuudenhaluinenkin, että ajattelen asioita siten, että mitkä ovat ne vaihtoehdot ja valitsen sen, mikä tuntuu helpommalta. Jos olisin asettanut etusijalle oman uran ja työn (miten identiteetti tähän liittyy?), olisin voinut sen tehdä. Kyllä tämä on ihan oma valintani, ei mua ole kukaan tähän pakottanut.

En koe valintaani mitenkään uhrautumisena, vaan että puhallamme yhteiseen hiileen ja molemmat teemme työtä perheemme eteen. Kuten sanoin, olemme onnellisia. En tiedä, mikä olisi tilanne, jos olisin ollut työssä, mutta nyt tilanne on hyvä. En haikaile uran perään, olisiko minulle edes muodostunut mitään varsinaista uraa, tein kuitenkin aika perustyötä ja vain lisää kouluttautumalla olisin voinut kunnolla edetä. Mulla ei ollut mitää intohimoista suhdetta työhöni, se oli ihan kivaa ja mielenkiintoistakin työtä ja kohtuullinen palkka, mutta kunhan totuin uuteen "uraani", en ole juurikaan entiseen kaivannut. Arvostan niitä, joilta työn ja perheen yhteensovittaminen onnistuu ja parisuhdekin voi hyvin ja naiset ovat tyytyväisiä valintaansa. Mutta arvostan myös itseäni, vaikka en uraa olekaan tehnyt. Katson, että olen tehnyt työtä perheemme eteen.

Ei meidän lapset tiedä, miksi olen jäänyt pois työelämästä, heille on ihan luonnollista, että olen kotona. Nykyään olen siis yrittäjä, en enää "vain" kotirouva, vaikkakin työni on edelleen osa-aikaista. Nautin työstäni, mutta tykkään, kun saan tehdä sitä kotona ja omaan tahtiini. Ajan kanssa voin kasvattaa yritystäni, jos haluan, mutta pakko ei ole, mies on tehnyt kuten on luvannut; pitänyt huolen eläketurvastani. Ja nykyäänhän maksan itsekin yelliä, joten siitäkin eläkettä kertyy ja ehtii kertyä vielä parikymmentä vuotta tai pidempäänkin.

Ja onhan miehenikin uhrautunut, jos uhrautumista halutaan ajatella. Hän on joutunut tekemään pitkää päivää töissä tienatakseen riittavästi ja siltikin tyytymään alempaan elintasoon. Mutta hän sanoo, että se on kannattanut, on kuulemma ihana tulla töistä siivottuun kotiin, jossa valmis ruoka ja hyväntuulinen vaimo odottaa. Lasten kanssa hän on aina ollut paljon. En tiedä, miten lapsemme tulevat aikuisena toimimaan, he valitsevat sen tottakai itse. En usko, että ketään voi pakottaa jäämään kotiin enää nykyaikana, enkä usko, että poikani sitä tekisivät, sen verran fiksuja poikia ovat. Tyttäreni tekee tietysti myös omat valintasa, ainakin nyt hänellä on ammattiunelmia, mutta aika näyttää. Tuen lapsiani, valitsevatpa he minkä tien tahansa tässä asiassa. En usko, että lapsille voi syöttää jotain tiettyä elämänmallia oikeana, meillä on tällainen ja useimmilla muilla erilainen. Olihan sekä minun äitini että anoppinikin kumpikin ikänsä työssä, mutta silti minä olen kotona.

Ja nyt kerrot vaan, missä noin fiksuja naisia kasvaa. Ihana nainen.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei avokin kanssa lapsia ole mutta alle vuoden ikäinen koira löytyy. Halusimme molemmat uuden perheenjäsenen, mutta mies hinkui sitä enemmän kuin minä. Niinhän siinä sitten kävi että minä jouduin ostamaan kaikki tarvikkeet pennulle: ruoat ja kipot, pannat, valjaat, turvalliset lelut jne jne. Minä lueskelin ja etsin tietoa kaikesta mahdollisesta koulutuksesta ja oikeista ruokamääristä lähtien että emme ole sitten ihan ulalla kun pentu tulee ja mitä tekee mies: ei mitään. Yritin hänellekin sanoa, että olisi kiva valmistautua yhdessä mutta häntä ei kiinnostanut tippaakaan. Sitten kun pentu tuli niin kokoajan oli sormi suussa että mitäs nyt? Jos minä en olisi perehtynyt asioihin niin varmasti asianmukaiset rokotteetkin olisivat jääneet antamatta. Kaiken huippu oli se, että mies halusi aloittaa pentukoulun (kuten minäkin sitten), ja kuka siellä sitten pennun kanssa kävikään? Minä. Mies ei kertaakaan tullut mukaan kun aika oli jotain muuta "tärkeämpää" eli bändin kanssa jammailua tai pelaamista kotona.

Vastuunkannosta puheenollen, koko talouden pyörittäminen on jäänyt minun harteilleni. Minä siivoan, järjestelen paikat ja pidän kodin kotina. Mies ei vaihda edes täysinäistä roskapussia uuteen vaan tunkee sinne kamaa niin kauan kunnes tavaraa pursuaa yli, odottaa että minä vaihdan sen JOKA KERTA. Ja tästä ollaan puhuttu miljoona kertaa. Olemme keskustelleet rauhallisesti ja myös riidelleet, mutta ei mitään vaikutusta. Hetken jaksaa ehkä tiskata omat astiansa ja siinä se. Sitten jos joutuu sanomaan useamman kerran jostain niin olen "jankuttaja". Ehkä ei tarvitsisi jankata jos hänkin osallistuisi tasapuolisesti meidän yhteiseen elämäämme?

Muita esimerkkejä miehen toivottomuudesta:

Aamuisin ei pääse sängystä ylös. Jos kello herättää töihin aamuyöllä (työvuorot alkaa yleensä klo 6 ja menee kyllä ajoissa petiin) niin minun on pakko varmistaa että mies nousee koska muuten jää nukkumaan. Tosi kiva kun itselläni on yleensä töihin lähtö vasta puoli 8:n maissa. Olen myös joskus jättänyt herättämättä ja niinhän siinä on käynyt että nukkuu komeasti pommiin.

Miestä joutuu jatkuvasti muistuttamaan mm laskujen maksamisesta (jaamme aina laskupinkan puoliksi). Usein jäävät roikkumaan, muistuttelen, ei maksa, kertoo vain että ärsyttää jankkaaminen. Tulee maksumuistutus, ei välttämättä muista maksaa silloinkaan. Jos taas jätän "jankkaamatta" niin unohtaa samantien ja taas tulee maksumuistutuksia.

Todella raskasta elää näin. Olen koittanut jutella ja tuoda omaa kantaani esille, että olisi kiva jos molemmat kantaisivat vastuuta ja että hoitaisimme kaiken tasapuolisesti. Sanoo ymmärtävänsä mutta on kuulemma vaikea muuttua noin vaan, varsinkin kun kuulemma "höngin niskaan kokoajan". Huoh. Taitaa ero olla kohta ainoa vaihtoehto koska en jaksa tälläistä, todella uuvuttavaa kaitsea aikuista ihmistä kuin pikkulasta, vaikka halusin vain tasavertaisen kumppanin. Ja olemme molemmat alle kolmekymppisiä..

Noista laskuista...sen ainakin voisit tehdä että et edes yritä saada miestäsi maksamaan omaa puoliskoaan, vaan pyydä häneltä laskuja vastaava summa rahaa ja maksa sinä nekin laskut. Niinkuin tiedät, niin maksujen myöhästyminen on todella vakava asia, ja vaikka se on miehesi joka jättää ne maksamatta, niin siitä voit sinäkin joutua kärsimään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huhhuijaa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron ihan vaan oman kokemukseni...mun mies oli just sellainen, että ei osannut yhtään mitään. - - -

En sano, että kaikkien pitäisi toimia näin, meille tämä oli kyllä ainoa mahdollinen tapa toimia. Ja kyllä, olemme onnellisia.

Hienoa, että teillä toimii. Mutta aika iso uhraus, myös naissukupuolen kannalta. Jokainen ansaitsee oman uran, työn ja identiteetin. Mietin lapsianne. Annat heille esimerkikin, jossa nainen jää kotiin ja joustaa, kun muu ei toimi. Mitä tyttäresi meinaavat aikuisina? Antavatko poikalapsesi vaimonsa tehdä uraa?

Itse en uskaltaisi otaa utota riskiä edes osaamattoman miehen  vuoksi.

No sanotaanko näin, että mä en halunnut ottaa riskiä, että päädymme avioeroon. Millaisen mallin lapseni olisivat sitten saaneet? Että ongelmat ratkaistaan eroamalla? Kai mä olen  niin mukavuudenhaluinenkin, että ajattelen asioita siten, että mitkä ovat ne vaihtoehdot ja valitsen sen, mikä tuntuu helpommalta. Jos olisin asettanut etusijalle oman uran ja työn (miten identiteetti tähän liittyy?), olisin voinut sen tehdä. Kyllä tämä on ihan oma valintani, ei mua ole kukaan tähän pakottanut.

En koe valintaani mitenkään uhrautumisena, vaan että puhallamme yhteiseen hiileen ja molemmat teemme työtä perheemme eteen. Kuten sanoin, olemme onnellisia. En tiedä, mikä olisi tilanne, jos olisin ollut työssä, mutta nyt tilanne on hyvä. En haikaile uran perään, olisiko minulle edes muodostunut mitään varsinaista uraa, tein kuitenkin aika perustyötä ja vain lisää kouluttautumalla olisin voinut kunnolla edetä. Mulla ei ollut mitää intohimoista suhdetta työhöni, se oli ihan kivaa ja mielenkiintoistakin työtä ja kohtuullinen palkka, mutta kunhan totuin uuteen "uraani", en ole juurikaan entiseen kaivannut. Arvostan niitä, joilta työn ja perheen yhteensovittaminen onnistuu ja parisuhdekin voi hyvin ja naiset ovat tyytyväisiä valintaansa. Mutta arvostan myös itseäni, vaikka en uraa olekaan tehnyt. Katson, että olen tehnyt työtä perheemme eteen.

Ei meidän lapset tiedä, miksi olen jäänyt pois työelämästä, heille on ihan luonnollista, että olen kotona. Nykyään olen siis yrittäjä, en enää "vain" kotirouva, vaikkakin työni on edelleen osa-aikaista. Nautin työstäni, mutta tykkään, kun saan tehdä sitä kotona ja omaan tahtiini. Ajan kanssa voin kasvattaa yritystäni, jos haluan, mutta pakko ei ole, mies on tehnyt kuten on luvannut; pitänyt huolen eläketurvastani. Ja nykyäänhän maksan itsekin yelliä, joten siitäkin eläkettä kertyy ja ehtii kertyä vielä parikymmentä vuotta tai pidempäänkin.

Ja onhan miehenikin uhrautunut, jos uhrautumista halutaan ajatella. Hän on joutunut tekemään pitkää päivää töissä tienatakseen riittavästi ja siltikin tyytymään alempaan elintasoon. Mutta hän sanoo, että se on kannattanut, on kuulemma ihana tulla töistä siivottuun kotiin, jossa valmis ruoka ja hyväntuulinen vaimo odottaa. Lasten kanssa hän on aina ollut paljon. En tiedä, miten lapsemme tulevat aikuisena toimimaan, he valitsevat sen tottakai itse. En usko, että ketään voi pakottaa jäämään kotiin enää nykyaikana, enkä usko, että poikani sitä tekisivät, sen verran fiksuja poikia ovat. Tyttäreni tekee tietysti myös omat valintasa, ainakin nyt hänellä on ammattiunelmia, mutta aika näyttää. Tuen lapsiani, valitsevatpa he minkä tien tahansa tässä asiassa. En usko, että lapsille voi syöttää jotain tiettyä elämänmallia oikeana, meillä on tällainen ja useimmilla muilla erilainen. Olihan sekä minun äitini että anoppinikin kumpikin ikänsä työssä, mutta silti minä olen kotona.

Ja nyt kerrot vaan, missä noin fiksuja naisia kasvaa. Ihana nainen.

Ja sinä voisit kertoa, missä noin tyhmiä miehiä kasvaa. Tiedän vältellä.

Vierailija kirjoitti:

Mikä helvetin takia nämä miehet roikkuvat vaimoissaan, jos ne vaimot ovat kerta niin kauheita? Mikseivät vaan ota eroa ja muuta omilleen/nakkaa vaimoa ulos riippuen kenen kämpässä asutaan? Huonossa parisuhteessa naiset yrittävät yleensä ensimmäisenä korjata suhdetta eri tavoin ja jos mikään ei auta, niin otetaan ero. Miehet eivät tätä tunnu osaavaan. Miehelle pitää aina olla se uusi vaimoke hankittuna ennen kuin uskaltaa nykyisestä ottaa eron. Miten miehet voivat olla noin riippuvaisia naisista??

Jos siellä jyllää taustalla ne vanhat tutut sukupuoliroolit, kotoa mediasta ym opitut mallit. Jos mies oppii, että naisen kuuluu olla huusholliaan kaulin tanassa hallitseva matruuna,  niin mieshän on silloin onnistunut kun tuollaisen naisellisen naisen kotiinsa saa. Kunhan kasvattaa paksun nahan, niin onni kukoistaa, perjantaisin voi ehkä naapurin Maken kanssa saunan terrassilla olut kädessä vaivautuneesti naureskella, että on ne naiset vaan .. naisia.

Tai, kyllähän moni nainenkin sietää henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa suhteessaan aika pitkään, varsinkin jos se tulee kuvioon mukaan vähitellen. Kun mies sitten törmää naiseen joka osoittaa hänelle ihan eritavalla kiinnostusta, arvostusta ja huomiota, sitä saattaa havahtua huomaamaan että ne omasta suhteesta puuttuvat täysin.

Joku mies saattaa myös laskeskella, että sietää vaimon perseilyn koska suhteessa kuitenkin on muuta hyvää, olkoon se sitten seksi, vakaa talous, vaimon siivouspalvelut, .... listahan on pitkä.  Sekään ei ole aivan ennenkuulumatonta että lasten takia yhdessä oltaisiin.

Onko se miesten vähättelyä, jos ihmettelee miksi ihmeessä nämä eivät lähde tuollaisesta suhteesta missä vähätellään ja mitätöidään ja tehdään miehen elämä kauheaksi helvetiksi? Jos asian laita on ollut jo vuosia sama, eikö ole jo aika luovuttaa ja ottaa avioero ja rakennella se vähätelty itsetunto uusiksi sitten itsenäisesti omassa rauhassaan?

En oikein kestä näitä marttyyreja kummassakaan sukupuolessa; jos nainen kokee tekevänsä kaiken ja siitä turhautuu niin lopettaa tekemästä tai eroaa jos mies ei puheella suostu muuttamaan toimintatapojaan. Ja taas jos mies kokee, että tekee mitä tahansa tai ei tee mitään niin vaimo valittaa, niin sanoo että jos nalkutus ei lopu niin hän lähtee, ja jos nalkutus ei todellakaan puheella lopu, niin lähtee sitten. Tadaaaa, problem solved ja molemmat voivat etsiä itselleen uuden puolison, joka tekee tarpeeksi kotihommia tai ei nalkuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei avokin kanssa lapsia ole mutta alle vuoden ikäinen koira löytyy. Halusimme molemmat uuden perheenjäsenen, mutta mies hinkui sitä enemmän kuin minä. Niinhän siinä sitten kävi että minä jouduin ostamaan kaikki tarvikkeet pennulle: ruoat ja kipot, pannat, valjaat, turvalliset lelut jne jne. Minä lueskelin ja etsin tietoa kaikesta mahdollisesta koulutuksesta ja oikeista ruokamääristä lähtien että emme ole sitten ihan ulalla kun pentu tulee ja mitä tekee mies: ei mitään. Yritin hänellekin sanoa, että olisi kiva valmistautua yhdessä mutta häntä ei kiinnostanut tippaakaan. Sitten kun pentu tuli niin kokoajan oli sormi suussa että mitäs nyt? Jos minä en olisi perehtynyt asioihin niin varmasti asianmukaiset rokotteetkin olisivat jääneet antamatta. Kaiken huippu oli se, että mies halusi aloittaa pentukoulun (kuten minäkin sitten), ja kuka siellä sitten pennun kanssa kävikään? Minä. Mies ei kertaakaan tullut mukaan kun aika oli jotain muuta "tärkeämpää" eli bändin kanssa jammailua tai pelaamista kotona.

Vastuunkannosta puheenollen, koko talouden pyörittäminen on jäänyt minun harteilleni. Minä siivoan, järjestelen paikat ja pidän kodin kotina. Mies ei vaihda edes täysinäistä roskapussia uuteen vaan tunkee sinne kamaa niin kauan kunnes tavaraa pursuaa yli, odottaa että minä vaihdan sen JOKA KERTA. Ja tästä ollaan puhuttu miljoona kertaa. Olemme keskustelleet rauhallisesti ja myös riidelleet, mutta ei mitään vaikutusta. Hetken jaksaa ehkä tiskata omat astiansa ja siinä se. Sitten jos joutuu sanomaan useamman kerran jostain niin olen "jankuttaja". Ehkä ei tarvitsisi jankata jos hänkin osallistuisi tasapuolisesti meidän yhteiseen elämäämme?

Muita esimerkkejä miehen toivottomuudesta:

Aamuisin ei pääse sängystä ylös. Jos kello herättää töihin aamuyöllä (työvuorot alkaa yleensä klo 6 ja menee kyllä ajoissa petiin) niin minun on pakko varmistaa että mies nousee koska muuten jää nukkumaan. Tosi kiva kun itselläni on yleensä töihin lähtö vasta puoli 8:n maissa. Olen myös joskus jättänyt herättämättä ja niinhän siinä on käynyt että nukkuu komeasti pommiin.

Miestä joutuu jatkuvasti muistuttamaan mm laskujen maksamisesta (jaamme aina laskupinkan puoliksi). Usein jäävät roikkumaan, muistuttelen, ei maksa, kertoo vain että ärsyttää jankkaaminen. Tulee maksumuistutus, ei välttämättä muista maksaa silloinkaan. Jos taas jätän "jankkaamatta" niin unohtaa samantien ja taas tulee maksumuistutuksia.

Todella raskasta elää näin. Olen koittanut jutella ja tuoda omaa kantaani esille, että olisi kiva jos molemmat kantaisivat vastuuta ja että hoitaisimme kaiken tasapuolisesti. Sanoo ymmärtävänsä mutta on kuulemma vaikea muuttua noin vaan, varsinkin kun kuulemma "höngin niskaan kokoajan". Huoh. Taitaa ero olla kohta ainoa vaihtoehto koska en jaksa tälläistä, todella uuvuttavaa kaitsea aikuista ihmistä kuin pikkulasta, vaikka halusin vain tasavertaisen kumppanin. Ja olemme molemmat alle kolmekymppisiä..

Noista laskuista...sen ainakin voisit tehdä että et edes yritä saada miestäsi maksamaan omaa puoliskoaan, vaan pyydä häneltä laskuja vastaava summa rahaa ja maksa sinä nekin laskut. Niinkuin tiedät, niin maksujen myöhästyminen on todella vakava asia, ja vaikka se on miehesi joka jättää ne maksamatta, niin siitä voit sinäkin joutua kärsimään.

Minä en myöskään alkaisi toista herätellä. Antaa nukkua pommiin. Kyllä toinen alkaa itse huolehtia omista asioistaan, kun tajuaa että ei se nainen huolehdikaan kaikkea. Naisen oma syy, jos vapaaehtoisesti ottaa vastuun kaikesta.

ja kaikki tämä nyt saavutettu on sinun ansiotasi!

Vierailija kirjoitti:

Kerron ihan vaan oman kokemukseni...mun mies oli just sellainen, että ei osannut yhtään mitään. Ja turha syyttää siitä anoppiani, hän ei tosiaan ollut mikään hyysääjä-äiti, oli "virkanainen" ja mukana yhdistyksissä ja luottamustoimissa ja oli harrastuksia yms. Heillä lapset joutuivat itse laittamaan ruokaa jne. Yhteen kun muutettiin, mies teki kotitöitä kuten minäkin, osasi pyykätä, siivota, kokata ja mitä vain. Sitten syntyi esikoinen ja minä jäin äitiyslomalle, siihen loppui miehen kotitöiden tekeminen. Mulle oli selvää, että koska mä olen kotona vauvan kanssa, teen lähes kaikki kotityöt ja se oli ok miehestäkin. No, palasin töihin ja edelleen sain tehdä kaikki kotityöt, mies ei tehnyt mitään. Kaikki piti sanoa; käy kaupassa, tässä lista. Imuroisitko? Tyhjennätkö tiskikoneen, kun en millään jaksa? Pyykkiä mies enää kuulemma osannut pestä. Lapsen asioita mies ei osannut huolehtia tippaakaan, kerran unohti jopa hakea lapsen hoidosta! Mitään ei tehnyt siis oma-alotteisesti, asiasta puhuttiin ja mä selitin, että nyt on eri meininki, kun ollaan molemmatja  töissä, kotityöt puoliksi ja yhtä suuri vastuu lapsesta. Pari viikkoa meni ihan hyvin ja sitten oltiin taas samassa tilanteessa. Uusi keskustelu. Vähän aikaa hyvin, sitten taantuma. Jnejne.

Tulipa sitten aika, jolloin mies halusi toisen lapsen. Minä tein selväksi, että en jaksa käydä töissä ja hoitaa kodin ja kaikki asiat. Mies oli ällistynyt, hänhän tekee kotitöitä! Juu, teki, kun käskin ja kaikki piti ohjeistaa. Mies, joka hoitaa työkseen vaikeita ongelmia ja on tekniikan kanssa melkein naimisissa, ei osannut kuitenkaan käyttää esim. pyykkikonetta ja yleiskonetta eikä tiennyt mitä lapselle annetaan iltapalaksi tai mitä puetaan päälle pakkasella. Jos en ohjeistanut, mies saattoi pukea lapselle pakkassäällä syyshaalarin, ohuet hanskat ja puuvillapipon ja jalkaan kumpparit. Päivähoitoon kaivettiin kaapista juhlavaatteet tai laitettiin likaiset vaatteet ja reikäiset sukat, miten milloinkin. Iltapalana saattoi olla porkkana.

Tulin siihen tulokseen, että mun mies (ja ehkä suurin osa miehistä) ei kykene keskittymään useampaan asiaan kerrallaan; vaativa työ, kotityöt ja lapsenhoito. Eikä ainakaan mun mies jaksa paneutua kotiin ja lapseen. Aina mies tekee edelleen mitä pyydän ja aina on ollut lasten kanssa, mutta kun ei hän ole sisällä siinä maailmassa, mihin kuuluu lasten neuvola-ajat, hammaslääkärit, arviointikeskustelut, parturit, vaatteiden hankkiminen ymsyms. Sanoin sitten miehelle, että jos me halutaan lisää lapsia, niin mä jään sitten kotiäidiksi ja hänen on elätettävä meidät ja pidettävä huoli mun eläketurvastakin. Näin sitten tehtiin ja olin kotona kymmenkunta vuotta, meille siis syntyi 2 lasta lisää.

Nykyään olen yrittäjä, lapset jo teinejä ja teen töitä lähinnä kotoa käsin. Olen niin tottunut olemaan kotona, että en varmaan enää osaisi lähteäkään kodin ulkopuolelle töihin. Luovuin työstäni ja palkastani, mutta olen sitä mieltä, että kannatti. Olen saanut elää stressivapaata elämää, mulla on paljon harrastuksia ja ystäviä ja on hyvä mieli, että lapset saivat olla kotona ja olin heitä laittamassa kouluun ja iltapäivällä vastaanottamassa. Taloudellisesti ollaan pärjätty, koska mies on hyvätuloinen ja olen pitänyt talouden ohjakset tiukalla. Eli ole ollut varaa ylimääräiseen, mutta nälkää ei ole tarvinnut nähdä, talo alkaa olla maksettu ja mun mielestä on kaikkea mitä tarvitaan.

En sano, että kaikkien pitäisi toimia näin, meille tämä oli kyllä ainoa mahdollinen tapa toimia. Ja kyllä, olemme onnellisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä helvetin takia nämä miehet roikkuvat vaimoissaan, jos ne vaimot ovat kerta niin kauheita? Mikseivät vaan ota eroa ja muuta omilleen/nakkaa vaimoa ulos riippuen kenen kämpässä asutaan? Huonossa parisuhteessa naiset yrittävät yleensä ensimmäisenä korjata suhdetta eri tavoin ja jos mikään ei auta, niin otetaan ero. Miehet eivät tätä tunnu osaavaan. Miehelle pitää aina olla se uusi vaimoke hankittuna ennen kuin uskaltaa nykyisestä ottaa eron. Miten miehet voivat olla noin riippuvaisia naisista??

Koska mies pelkää, että justiina vie lapset, tapaamisoikeudet ja rahat. Samalla kun itse asuu vuokrayksiössä, ex-vaimo asuttaa miehen itse rakentamaa omakotitaloa jorgoksen kanssa, ja nauraa matkalla pankkiin.

Jos olet ollut hyvä isä lapsillesi, niin oikeus kyllä myöntää yhteysvastuun lapsista. Lapset ovat miehille vain tekosyy olla tekemättä mitään elämässään. Jos vaimo on huono ja ikävä nalkuttaja, niin jalat vaan alle ja rakentamaan omaa elämää ilman vaimoa. Jos lapset ovat sinusta tykänneet, niin sinuthan he mieluummin valitsevat pääaikaiseksi huoltajakseen (12-vuotiaat saa jo itse päättää missä asuvat).

Vierailija kirjoitti:

Kerron ihan vaan oman kokemukseni...mun mies oli just sellainen, että ei osannut yhtään mitään. Ja turha syyttää siitä anoppiani, hän ei tosiaan ollut mikään hyysääjä-äiti, oli "virkanainen" ja mukana yhdistyksissä ja luottamustoimissa ja oli harrastuksia yms. Heillä lapset joutuivat itse laittamaan ruokaa jne. Yhteen kun muutettiin, mies teki kotitöitä kuten minäkin, osasi pyykätä, siivota, kokata ja mitä vain. Sitten syntyi esikoinen ja minä jäin äitiyslomalle, siihen loppui miehen kotitöiden tekeminen. Mulle oli selvää, että koska mä olen kotona vauvan kanssa, teen lähes kaikki kotityöt ja se oli ok miehestäkin. No, palasin töihin ja edelleen sain tehdä kaikki kotityöt, mies ei tehnyt mitään. Kaikki piti sanoa; käy kaupassa, tässä lista. Imuroisitko? Tyhjennätkö tiskikoneen, kun en millään jaksa? Pyykkiä mies enää kuulemma osannut pestä. Lapsen asioita mies ei osannut huolehtia tippaakaan, kerran unohti jopa hakea lapsen hoidosta! Mitään ei tehnyt siis oma-alotteisesti, asiasta puhuttiin ja mä selitin, että nyt on eri meininki, kun ollaan molemmatja  töissä, kotityöt puoliksi ja yhtä suuri vastuu lapsesta. Pari viikkoa meni ihan hyvin ja sitten oltiin taas samassa tilanteessa. Uusi keskustelu. Vähän aikaa hyvin, sitten taantuma. Jnejne.

Tulipa sitten aika, jolloin mies halusi toisen lapsen. Minä tein selväksi, että en jaksa käydä töissä ja hoitaa kodin ja kaikki asiat. Mies oli ällistynyt, hänhän tekee kotitöitä! Juu, teki, kun käskin ja kaikki piti ohjeistaa. Mies, joka hoitaa työkseen vaikeita ongelmia ja on tekniikan kanssa melkein naimisissa, ei osannut kuitenkaan käyttää esim. pyykkikonetta ja yleiskonetta eikä tiennyt mitä lapselle annetaan iltapalaksi tai mitä puetaan päälle pakkasella. Jos en ohjeistanut, mies saattoi pukea lapselle pakkassäällä syyshaalarin, ohuet hanskat ja puuvillapipon ja jalkaan kumpparit. Päivähoitoon kaivettiin kaapista juhlavaatteet tai laitettiin likaiset vaatteet ja reikäiset sukat, miten milloinkin. Iltapalana saattoi olla porkkana.

Tulin siihen tulokseen, että mun mies (ja ehkä suurin osa miehistä) ei kykene keskittymään useampaan asiaan kerrallaan; vaativa työ, kotityöt ja lapsenhoito. Eikä ainakaan mun mies jaksa paneutua kotiin ja lapseen. Aina mies tekee edelleen mitä pyydän ja aina on ollut lasten kanssa, mutta kun ei hän ole sisällä siinä maailmassa, mihin kuuluu lasten neuvola-ajat, hammaslääkärit, arviointikeskustelut, parturit, vaatteiden hankkiminen ymsyms. Sanoin sitten miehelle, että jos me halutaan lisää lapsia, niin mä jään sitten kotiäidiksi ja hänen on elätettävä meidät ja pidettävä huoli mun eläketurvastakin. Näin sitten tehtiin ja olin kotona kymmenkunta vuotta, meille siis syntyi 2 lasta lisää.

Nykyään olen yrittäjä, lapset jo teinejä ja teen töitä lähinnä kotoa käsin. Olen niin tottunut olemaan kotona, että en varmaan enää osaisi lähteäkään kodin ulkopuolelle töihin. Luovuin työstäni ja palkastani, mutta olen sitä mieltä, että kannatti. Olen saanut elää stressivapaata elämää, mulla on paljon harrastuksia ja ystäviä ja on hyvä mieli, että lapset saivat olla kotona ja olin heitä laittamassa kouluun ja iltapäivällä vastaanottamassa. Taloudellisesti ollaan pärjätty, koska mies on hyvätuloinen ja olen pitänyt talouden ohjakset tiukalla. Eli ole ollut varaa ylimääräiseen, mutta nälkää ei ole tarvinnut nähdä, talo alkaa olla maksettu ja mun mielestä on kaikkea mitä tarvitaan.

En sano, että kaikkien pitäisi toimia näin, meille tämä oli kyllä ainoa mahdollinen tapa toimia. Ja kyllä, olemme onnellisia.

EI nykymiehet pysty perhettään elättämään(ja tämän palsta mukaan eivät haluakkaan esim. Lompakkoloismies on sitä mieltä) Hyvin harva voi tuollaisen ratkaisun tehdä. Ja jos vielä kotiin jäisikin, harva mies sitä naisen eläkettä maksaisi. Niin sitte olisit puilla paljailla kun eläkeikä koittaa, eikä mitään työeläkettä tulisi.