Hulluin/erikoisin sääntö, jonka tiedät jossain perheessä olevan?

Ahdistava olo tulee näistä pikkumaisista säännöistä. Täytyy olla jotakin mielenterveyden ongelmia tai persoonallisuushäiriötä taustalla, jos nipotetaan kummallisista, pienistä asioista. Sairaalloinen säästäväisyys tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun olin teini ja asuin vielä vanhempien kanssa, suihkussa ei saanut käydä joka päivä, ettei vettä mene liikaa. Meillä saa käydä suihkussa vaikka kolme kertaa päivässä, jäi kyllä niin kauheat traumat tuosta asiasta.

Olikos vanhemmillas oma kaivo tai pieni lämminvesivaraaja, vink vink? Ja jos tuli kaupungin vesi niin siltikin ymmärrettävää koska silloin siitä käytetystä vedestä pitää maksaa.. Ja voin kertoo ku oon koko elämän asunu kämpässä mis on oma kaivo, et se ei tod oo kivaa ku kerran aattelet rentoutua suihkussa ja toteet kesken suihkun et ahaa vesi loppu....

Tämä on koettua ja niin totta. Aina jos joku nillittää normaalista veden käytöstä, kannattaa ensin selvittää, onko kyse siitä, että vesi ihan oikeasti voi loppua helposti kesken. Maalla, harvaanasutulla alueella tämä on täysin mahdollista. Joillakin veden säästäminen tietty johtuu piheydestä, mutta se on sitten eri juttu, ja sitäkin pitää tiettyyn rajaan asti kunnioittaa.

Aluksi nauratti ja lopuksi itketti. Minä annan omille lapsilleni arestia, jos kokeesta tulee 5 tai huonompi numero. 6:sta tulee pelikieltoa ja kännykkäkielto. Jos viidestä kokeesta saa 8, saa 10€. Kolmesta kokeesta, jos saa 9, saa 10€ tai jos kokeesta saa 10, saa 10€. Kerran viikossa lapset siivoavat oman huoneen imuroimalla, pesemällä lattiat ja pyyhkimällä pölyt. Kotitöihin kuuluvat roskien vieminen, tiskikoneen täyttö ja tyhjäys. Pesukoneen tyhjäys ja puhtaiden vaatteiden viikkaaminen. Eikä näitä ks. tehtäviä tarvi tehdä aina, paitsi oman huoneen siivous. Länttä saa syödä sitä mukaa, kun niitä on paistettu. Vessassa saa käydä silloin, kun on hätä. Suihkussa saa olla niin kauan, kun tuntuu, että on puhdas. Leivän päälle saa laittaa kaikkea mitä jääkaapista löytyy. Ruokajuomana soveltuu kaikki, minä suosin maitoa....useamman lasin, jos tuntuu tarpeelliselta. Terveisin 11v tytön ja 12v pojan ylpeä isä

Vierailija kirjoitti:

Olen kasvanut läheisriippuvaisen äidin kanssa 90-luvulla. Isäni sai hädin tuskin kuulemma pitää minua sylissä. Hän teki pitkää työpäivää, niin yleensä olimme äidin kanssa kahdestaan. Joskus mummo tuli meille minua "hoitamaan" mutta äiti poistui korkeintaan toiseen huoneeseen järjestämään kaappia tms.

Päiväuniani en ikinä nukkunut yksin, äiti joko luki kirjaa vieressä tai sitten pukkasi minua vaunuissa ympäri kylää niin kauan aikaa että olin saanut unet nukuttua. Ja jos nukuin pihalla vaunuissa, äiti istui vieressä.

Ensimmäisen kerran olin ilman äitiäni silloin kun aloitin esikoulun. Siihen asti olimme yhdessä käytännössä 24/7. Äiti soitti esikouluun tunnin-parin välein ja kysyi kuulumisiani, joskus hoitajat joutuivat pyytämään minut puhelimeen että saatiin äiti vakuutettua siitä että minulla on kaikki okei.

Osasin itse 3. luokalla alkaa vaatimaan yökyläilyä joten pitkän harkinnan jälkeen äiti antoi minun mennä mummolaan. Hän vei minut sinne iltapäivällä ja loppujen lopuksi haki minut pois juuri ennen kuin aloin nukkumaan. Vaikka minulla oli kaikki hyvin.

Se taisi olla myös 3. luokka kun pääsin ensimmäisen kerran kaverille leikkimään. Tätä suunniteltiin viikkoja. Muistan että äiti itki sen aamun kun olin sinne lähdössä. Häntä ahdisti se, ettei hän tuntenut kaverini perhettä tarpeeksi hyvin. Vaikka hän oli sinne soitellut monta kertaa ennen kyläilyä ja olimme siellä myös yhdessä käyneet kerran aiemmin. Lopulta kuitenkin sain jäädä sinne yksin leikkimään. Se oli mahtava tunti :D

Tässä vaiheessa äitini hoksasi että jotakin on hänessä todellakin vikana ja aloitti terapian. Joten outoudet alkoivat pikku hiljaa loppumaan.

Nykyään olen parikymppinen ja asun 300km päässä äidistäni. Hän soittaa minulle joka päivä ja Whatsapp viestejä tulee yleensä 5-20 päivässä. Ja hänellä on pakkomielle tarkkailla Whatsappista että milloin olen ollut viimeksi paikalla, sen avulla voi kuulemma varmistaa että olen hengissä ilman että täytyy aina soittaa/laittaa viestiä. Käynkin aika usein siellä "paikalla", ettei äiti huolestu. Mutta eipä tuo haittaa, hän selvisi minun muutostani hengissä, enköhän minä selviä tästä.

Terve tunnistajille! :)

Apua, äitisi kuulostaa ihan minulta! En ole päästänyt lapsia kavereille ennenkuin joskus 5.luokalla kova väännön jälkeen, kuopusta en vielä mihinkään (on 4.luokalla).

Perustelut juuri että en tunne perhettä, siellähän voi sattua ihan mitä tahansa jne.

Tarkastelen myös jatkuvasti soittamalla kun olen töissä ja koululaiset joutuvat olemaan yksin muutaman tunnin, että ovathan he elossa ym.

Yksi lapsista on jo aikuinen (25v.) mutta soittrlrn hänellekin joka päivä ja jos ei vastaa niin tulen hermostuneeksi kun pelottaa että jotain on sattunut. Muutaman kerran olen sitten paniikissa soittanut hänen kaveripiirinsä läpi (kuka nähnyt viimeksi suurinpiirrein elossa) josta poika on taas suuttunut minulle (kerrankin oli vaan unohtanut kännykän äänettömälle)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun olin teini ja asuin vielä vanhempien kanssa, suihkussa ei saanut käydä joka päivä, ettei vettä mene liikaa. Meillä saa käydä suihkussa vaikka kolme kertaa päivässä, jäi kyllä niin kauheat traumat tuosta asiasta.

Olikos vanhemmillas oma kaivo tai pieni lämminvesivaraaja, vink vink? Ja jos tuli kaupungin vesi niin siltikin ymmärrettävää koska silloin siitä käytetystä vedestä pitää maksaa.. Ja voin kertoo ku oon koko elämän asunu kämpässä mis on oma kaivo, et se ei tod oo kivaa ku kerran aattelet rentoutua suihkussa ja toteet kesken suihkun et ahaa vesi loppu....

Kun olisikin syy ollut joku tuollainen, mutta ei. Vesi ei ollut koskaan loppu ja rahastakaan se ei ollut kiinni. Vanhemmillani oli muutenkin kaikenlaisia ihme sääntöjä. Samanlaisia sääntöjä näyttää olleen muillakin. Ei ollut kivaa kun teininä koulussa kiusattiin kun oli likainen tukka. En lähde tänä päivänäkään mihinkään ennenkuin olen pessyt hiukseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naapurissa saatetaan ottaa vettä juomavedeksi tai ruuanlaittoon vessan hanasta mikä on minusta todella ällöttävää.

Samaa vetthän se on kuin keittiönhanasta tulevakin

Sama vesi, mutta putket eivät välttämättä ole vessaan menevälle vedelle samaa elintarvikekäyttöön tarkoitettuja kuin keittiöön tulevat.

Omasta lapsuudesta: pöytä piti AINA kattaa.

Kaikki leipätarvikkeet, salaatit, maidot, vesikannu, sopivat aterimet, lautaset,mukit...

Ja sitten tehty ruoka kannettiin hellalta pöytään patalappujen päälle. Kattaminen oli lasten hommaa ja ruuan jälkeen piti lasten myös siivota pöytä. (Paitsi, jos kukaan lapsista ei sitä tehnyt, niin äiti teki, mutta silloin syömään pääsy venyi)

Niin paljon turhaa työtä, kun jokainen olisi ihan itse osannut ottaa kaapista lautasen ja hakea ruuan ja mennä pöytään.

Kaverin perhe: kavereilla piti vierailla AINA vuorotellen. Siis, jos olin käynyt heillä viimeviikolla, en saanut mennä uudestaan ennenkuin kaverini oli käynyt meillä. Oli rasittavaa aina muistella kumman luona oltiin viimeksi... edellisestä kerrasta kun saattoi olla aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni lapsuudenkodissa oli sääntö, että lapsi ei saanut koskea mihinkään ilman äidin lupaa. Tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä, että hänen äitinsä on hamstraaja ja pelkää, että "hänen tavaroitaan" heitetään salaa pois. Näitä todella arvokkaita tavaroita ovat mm. vanhat sanomalehdet joita on pinottu järkyttäviksi kasoiksi pitkin asuntoa. Yhtäkään ei saa heittää pois, koska niitä voi vielä lukea. Lisäksi sitä roinaa on ihan kaikkialla, kun mies oli lapsena hänellä ei ollut varsinaista omaa huonetta, kun kaikki tila piti täyttää äidin roinalla. Ja siis sellaista hyödytöntä kuten kirpparilta löydettyjä vauvan leluja "jos joskus tulee vauva kylään", rikkinäisiä astioita "kyllä tämän voi vielä korjata" jne...

Tämä on yksi syy siihen, miksi minä en hanki lapsia. Olisin juuri tuollainen äiti, ja tiedän, ettei se olisi lapsille kivaa. Nuorempana (teininä) olin oikeasti aika paha hamstraaja, mutta olen opetellut siitä ulos ihan ilman mitään terapioita tai ammattiapuja. Olen kyllä edelleen mielestäni pieni hamsteri, mutta en niin pahasti, että elämäni laatu tai taloni siisteys kärsisi siitä. Koen olevani nykytilanteeseeni ihan tyytyväinen.

 

Syy hamstraukseen on mielestäni omassa lapsuudessani. Minulla ei ollut käytännössä katsoen mitään omaa, ja äitini oli todella tuomitseva materialismia kohtaan. Minulla siis oli kyllä nimellisesti omat vaatteet, lelut ja sellaiset, minulla vain ei ollut päätösvaltaa omasta omaisuudestani. Kerran äitini esim. kaivoi vanhan piponi kaapin pohjalta ja antoi sen pikkusiskolleni, ja minähän loukkaannuin siitä. Äiti naureskeli minulle ja sanoi, että enhän minä sitä pipoa muutenkaan ollut enää käyttänyt, mutta minusta olisi silti ollut kunnioittavaa edes kysyä, ennen kuin "minun" omaisuuttani annetaan muille. Sama koski kaikkia lelujani, pelejäni, korujani, huoneessani olleita kalusteita, jopa ruokiani. Jos siskoni jotain halusi, niin vanhempani ottivat sen minulta kysymättä. Tarvitseeko vielä mainita, että kumpi meistä oli lemppari; 6 vuotta nuorempi, ihana ja kaunis prinsessasisko, vai iso, kömpelö, ruma peikonsikiö minä.

 

Jos joku toinen ihminen rikkoi minun omistamani asian, äitini kohautti olkiaan ja sanoi: "Sitä sattuu, hyväksy se". Ymmärtäisin sen, että sisaruksen rikkomaa tavaraa vanhemmat eivät voi korvata esimerkiksi taloudellisista syistä, mutta kun joku perheen ulkopuolinen lapsi hajotti (tahallaan tai vahingossa) minun esineeni, niin äitini ei suostunut edes pyytämään lapsen vanhemmilta korvausta. Kun minä ostin n. 50€ maksaneen pelin omilla säästöilläni, siis sen yhden ja ainoan pelin minkä ihan todella halusin, niin ei kulunut kai kahtakaan kuukautta ennen kuin äitini lainasi sen kaverinsa pojille, kielloistani huolimatta. Peli palasi kotiin naarmuisena ja kansi kastuneena. "Sitä sattuu, hyväksy se."

 

Huoneeni oli periaatteessa minun oma tilani, niin kauan kun se vanhemmilleni sopi. Sain yleensä olla ihan omassa yksityisyydessäni, mutta silloin jos tuli äidin kavereita tai kaukaisempia sukulaisia kylään ja äitini halusi esitellä talon heille, niin sinne meni yksityisyys. Äiti vei vieraat huoneeseeni ihastelemaan seiniä ja ikkunaleikkauksia kysymättä lupaani. Minulle ja minun typerälle nuoruudenkapinalleni naureskeltiin, kun itkien pyysin heitä lähtemään. Smaa silloin jos äitini vain päätti, että hän haluaa juuri nyt tulla puhumaan minun kanssani jostain arkipäiväisestä asiasta, ei puhettakaan siitä että sen olisi voinut tehdä ajalla, joka olisi sopinut myös minulle. Tai silloin, kun mielisairas isäni tuli humalassa keskellä yötä vaatimaan, että pyydän anteeksi. En edelleenkään tiedä, mistä piti pyytää anteeksi. Sama isä oli muuten syy siihen, miksi sain ensimmäisen oman hammasharjani vasta 13-vuotiaana. Siihen asti jouduin jakamaan harjan isäni kanssa, sillä hän ei välittänyt siitä, mihin harjaan tuli tarttuneeksi. Äiti ei uskonut, kun sanoin jonkun muun käyttävän harjaani, hän syytti minua valehtelusta ja huomionhakuisuudesta.

 

Ajattelette varmaan, että olin kamala lapsi, kun en edes yhtä pipoa voinut antaa tai yhtä peliä lainata, tai yksiä vieraita päästää huoneeseeni. Mutta se ei ollut se juttu. Ei kyse ollut siitä tavarasta, vaan siitä, mitä tavaroitteni ottaminen ja lainailu sai minut ajattelemaan itsestäni. Koin olevani arvoton, minulla ei ollut mitään valtaa omassa elämässäni. Jos äitini olisi käyttänyt sellaisia yksinkertaisia sanoja, kuin "saisiko", "sopisiko", "olisitko kiltti" ja "kiitos", niin mitään ongelmaa ei olisi syntynytkään. Tai jos hän olisi vaikka koputtanut huoneeni ovelle ja kysynyt, onko minulla hetki aikaa. Mutta kun ei, yleensä jouduin vain huomaamaan, että joku on huoneessani, tai että tavarani on kadonnut, tai että siskoni omistaa nyt jotakin, mikä vielä edellisenä päivänä oli minun. Ja joka kerta kun kehtasin loukkaantua tällaisista, niin äitini sai käännettyä asian niin, että minä olen paha. Minä olen liian materialistinen, että kehtaankin välittää jostain tavaroista, vaikka minulla on "rakastava" perhe. Koin olevani entistä haisevampi roska.

 

Minä opin tarrautumaan asioihini kaksin käsin, nukkuessani piilotin tärkeimpiä tavaroitani peiton sisään ja patjan alle. Kun löysin pihalta hienon lasinsirpaleen, pullonkorkin tai napin tms, niin piilotin ne huoneeni lattialistan takana olevaan salakoloon, koska siten minulla oli ainakin jotain, mitä kukaan ei voisi minulta ottaa. Jos tein jotain talon yleisessä tilassa ja halusin vaikka käydä vessassa, niin minun oli joko juostava vessareissu mahdollisimman nopeasti tai piilotettava keskeneräinen hommani huoneeseeni, sillä kun jätin tavarani vahtimatta, niin ne saattoivat hyvinkin olla palatessani rikki, tai kadonneet jäljettömiin. Minulla oli koko ajan tietyllä tavalla turvaton olo, sillä tiesin, että saatoin menettää minkä tahansa omaisuuteni hetkenä minä hyvänsä, enkä itse mahda sille mitään. Sen vuoksi minä saan nyt aikuisena aivan suunnatonta turvallisuuden tunnetta siitä, kun voin ympäröidä itseni omilla, haluamillani esineillä, tietäen että kenelläkään muulla ei ole lainmukaista oikeutta ottaa niitä. Se saa minut tuntemaan, että minulla on vaikutusvaltaa omassa elämässäni. Sen vuoksi en kestä sitä, jos joku toinen koskee tavaroihini, oli kyse sitten tietokoneesta tai banaanista. Heitän kyllä omat roskani pois aivan asianmukaisesti, mutta en siedä sitä, jos joku toinen heittää yhdenkään roskani pois, ellen sitten erikseen pyydä henkilöä tekemään niin. Voin tarjota vieraalle kahvia kahvikupistani, mutta en siedä sitä, jos joku vain menee kaapilleni ja ottaa kupin jos en kehottanut tekemään niin.

Olisi siis todella hankala aloittaa parisuhde ja viedä se niin pitkälle, että eteen tulisi yhteenmuutto. Olisi myös todella vaikea elää lasten kanssa. Minulle se on sietämätön ajatus, että ostan aamulla kuusi omenaa, ja illalla huomaankin, että jäljellä on enää neljä. En kestä, jos saavun huoneeseen, ja jokin siellä on eri tavalla kuin huoneesta viimeksi lähtiessäni. Joko minä kieltäisin perheenjäseniäni koskemasta mihinkään ja perheeni olisi sen vuoksi onneton, tai sitten antaisin perheeni elää normaalisti ja olisin itse onneton sekä jatkuvasti stressaantunut. Onneksi minua nyt ei muutenkaan kiinnosta perheen tai parisuhteen hankkiminen.

Kuulostaa, että sinulle hamstraus oli kehittynyt jo lapsuudessa. Antamasi esimerkit ei normaalisti haittaa. Jonkinlainen turvattomuus sen varmasti aiheutti. Toivottavasti saat apua eikä tilanteesi ole oikein keasti paha. Hamstraajallehan on ok elellä täynnä roskaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naapurissa saatetaan ottaa vettä juomavedeksi tai ruuanlaittoon vessan hanasta mikä on minusta todella ällöttävää.

Samaa vetthän se on kuin keittiönhanasta tulevakin

Sama vesi, mutta putket eivät välttämättä ole vessaan menevälle vedelle samaa elintarvikekäyttöön tarkoitettuja kuin keittiöön tulevat.

Käy jossain putkiliikkeessä ja kysy saisinko elintarvikekäyttöön (keittiöön) tarkoitettua vesijohtoa. Pyydä myös sitä toista

Vierailija kirjoitti:

Omasta lapsuudesta: pöytä piti AINA kattaa.

Kaikki leipätarvikkeet, salaatit, maidot, vesikannu, sopivat aterimet, lautaset,mukit...

Ja sitten tehty ruoka kannettiin hellalta pöytään patalappujen päälle. Kattaminen oli lasten hommaa ja ruuan jälkeen piti lasten myös siivota pöytä. (Paitsi, jos kukaan lapsista ei sitä tehnyt, niin äiti teki, mutta silloin syömään pääsy venyi)

Niin paljon turhaa työtä, kun jokainen olisi ihan itse osannut ottaa kaapista lautasen ja hakea ruuan ja mennä pöytään.

Kaverin perhe: kavereilla piti vierailla AINA vuorotellen. Siis, jos olin käynyt heillä viimeviikolla, en saanut mennä uudestaan ennenkuin kaverini oli käynyt meillä. Oli rasittavaa aina muistella kumman luona oltiin viimeksi... edellisestä kerrasta kun saattoi olla aikaa.

Tottakai pöytä katetaan ja syödään yhdessä

Ei siihen aikaa kulu!

Meillä oli lapsuudessa tasan yksi sääntö ja se oli, että isää on toteltava kaikessa. Jos isä käski jotain, oli kyseinen asia hoidettava välittömästi. Tämä koski kaikkea naisväkeä perheessä eli äitiä ja meitä siskoja. Veljeä meillä ei ollut ja tämä selkeästi harmitti isää. Jos ei totellut tai jälki ei ollut isää miellyttävää, joutui nurkkaan häpeämään ja miettimään, miten seuraavalla kerralla homma hoituu paremmin sekä sai piiskaa. Muutaman kerran oli tilanne, jossa jokaisessa olohuoneen nurkassa seisoi joku; yhdessä äitimme ja kolmessa muussa me sisarukset jokainen omassamme kuuntelemassa isämme nuhdesaarnaa ja odottamassa vuoroamme päästä isän syliin piiskattavaksi. Tapahtuma-aika siis 1960- ja 1970-luvut.

Apua kuinka sairaita vanhempia. Sairaassa mielessä muka ajatellaan lasten hyvää ja kasvatetaan. Aivan järkyttävää tuokin, että ei päästetä irti lapsesta ja anneta kasvaa, vaan suorastaan vainotaan lasten menoja.

Asuin aikanaan rivarissa, jossa asui myös uskovainen perhe. Niissä oli omituista se, että yhdelläkään lapsella ei ollut omaa avainta, vaan he olivat aina joko etu- tai takaovella koputtelemassa, että joku päästäisi sisään. Siis olivat iältään 12 ylöspäin.

Itse olin useampi vuosi takaperin aika monesti lapsenvahtina yhdessä perheessä, jossa äiti oli suorastaan neuroottinen siitä, miten ja milloin ruuat tehtiin. Ja hän käytti ensimmäiset lapsenvahtikeikkani siihen, että hönki niskaani, että osasin varmasti tehdä asiat "oikein". Oli paljon enemmän huolissaan ruuan tekemisestä sääntöjen mukaan kuin siitä miten hoidin lapset. Vasta kun äiti oli muutaman kerran nähnyt, että tein niinkuin "heillä tehdään", uskalsi lähteä asioille minun ollessani palkattuna lapsenvahtina! Tässä muutamia ruokasääntöjä heiltä:

-Aamupalan, lounaan, päivällisen, välipalan ja iltapalan piti olla joka päivä kellontarkasti tiettyyn aikaan pöydässä. Ja tästä ei saanut myöhästyä piiruakaan, joten ruuan teko oli syytä aloittaa ajoissa. Jos ruoka oli joskus 15 minuuttia normi aikataulua myöhemmin, koska perunat eivät olleet ihan vielä kypsiä, niin äiti ensin huusi minulle niin, että koko talo raikui, ja sitten aloitti melodramaattisen show:n lapsille, että nyt nähdään nälkää kun huono lapsenvahti ei osannut keittää perunoita.

-Heillä oli aina parin viikon ruuat suunniteltu etukäteen, ja näistä oli listat keittiön seinässä, ja sitä ruokaa oli tehtävä mitä äiti määräsi, sinä päivänä minkä äiti oli määritellyt. Joustaminen ei ollut mahdollista. (kerran nousi hirveä show, kun lihamureketta piti olla vasta torstaille, mutta isä oli ostanut lihaa, minkä viimeinen käyttöpäivä oli tiistai, koska näiden päivien ruokiahan ei voinut vain vaihtaa keskenään...)

-Kaikkiin listan ruokiin oli keittiön kaapin kansiossa printattu, äidin itsensä laatima ohje, missä kirjaimellisesti määriteltiin, montako pippuria lihakeittoon sai laittaa. Ja ohjetta oli noudatettava todellakin pilkulleen, muuten alkoi melodramaattinen huuto siitä, ettei lapsenvahti osaa edes selkeää ohjetta lukea, miten on mahdollista? Ja pöydässä kommentoitiin (äidin toimesta) kovaan ääneen, kuinka ruoka nyt maistuu oudolle, kun keitossa oli seitsemän pippuria eikä kahdeksan.

-Keittiön ainoat mausteet oli suola ja pippuri. Ainoana poikkeuksena oli listalla ollut chili con carne, jonka sai "maustaa" myös sillä kaupan valmiilla "jauhelihamauste"-sekoituksella. Olipa tosi chili con carne. Tämä siis siksi, koska äiti ei mausteita sietänyt. Lapset kyllä sanoivat välillä ääneenkin, että kaverilla/koulussa kyseinen ruoka oli parempaa, kun siinä oli enemmän makua (eivät tietenkään äidin kuullen sanoneet, koska siitä olisi lähtenyt helvetti irti!). Itse rakastan mausteilla ja yrteillä kokeilemista, enkä oikeastaan tee mistään ruuasta aina ihan samanlaista kuin viimeksi, joten tuollainen ruuanlaitto tuntui armottoman tympeältä. Kaikki ruoka maistui samalta, eli mikään ei maistunut miltään.

-Aamupalalla oli JOKA IKINEN AAMU puuroa. Myös viikonloppuisin ja juhlapäivinä. Kaapissa sentään oli aina useampia hiutaleita, mistä saattoi laittaa eri puuroa kuin edellisenä aamuna, mutta "pikkaisen" alkoi perheen vanhinta, 17v tyttöä jo riepoa, kun oli saanut koko ikänsä syödä joka aamu aamupalaksi puuroa. Ei ikinä leipää, ei ikinä muroja, aina puuroa. Ja siitäkin pidettiin tiukka neuvottelu, saiko puuroon laittaa voita tai hilloa, minä päivinä ja kuinka paljon. Sokeria ei missään nimessä. Äidillä oli puurolautaset, joiden kuvioissa oli tietty "raja", mihin asti puuroa oli lautasella oltava, ja kaikkien lasten oli syötävä koko lautasellinen. Aina. Äiti tarkisti nämä tarkkaan.

Näitä oli varmaan lisääkin, mutten muista enää kaikkea. Oli aika "hilpeitä" keikkoja, mutta meni ihan sujuvasti kun opin talon säännöt, ja pidin palkan mielessä. :D

Lapsena kaverin mökillä oli sääntö, että heillä on kaikkien uitava. En osannut 6-vuotiaana uida joten kahlasin vain polvisyvyydessä edestakaisin ja kun näin että kaverin isä lähestyi niin kastelin itseni kokonaan siinä matalassa vedessä. Hän näki tämän ja sanoi että häntä ei pennut kuseta, otti kädestä kiinni ja talutti laiturille ja heitti järveen. Uimataidottoman 6-vuotiaan. Onneksi kaveri huomasi ja toi minulle uimarenkaansa ja auttoi rantaan. Ihan sairas tyyppi tuo isä. Lisäksi hänellä oli pakkomielle että perunoita on syötävä jokaisella lämpimällä aterialla ja niitä oli aina syötävä viisi kappaletta. Onneksi perheen koira auttoi usein pöydän alta perunoiden syömisessä. :D

Vierailija kirjoitti:

Itse olin useampi vuosi takaperin aika monesti lapsenvahtina yhdessä perheessä, jossa äiti oli suorastaan neuroottinen siitä, miten ja milloin ruuat tehtiin. Ja hän käytti ensimmäiset lapsenvahtikeikkani siihen, että hönki niskaani, että osasin varmasti tehdä asiat "oikein". Oli paljon enemmän huolissaan ruuan tekemisestä sääntöjen mukaan kuin siitä miten hoidin lapset. Vasta kun äiti oli muutaman kerran nähnyt, että tein niinkuin "heillä tehdään", uskalsi lähteä asioille minun ollessani palkattuna lapsenvahtina! Tässä muutamia ruokasääntöjä heiltä:

-Aamupalan, lounaan, päivällisen, välipalan ja iltapalan piti olla joka päivä kellontarkasti tiettyyn aikaan pöydässä. Ja tästä ei saanut myöhästyä piiruakaan, joten ruuan teko oli syytä aloittaa ajoissa. Jos ruoka oli joskus 15 minuuttia normi aikataulua myöhemmin, koska perunat eivät olleet ihan vielä kypsiä, niin äiti ensin huusi minulle niin, että koko talo raikui, ja sitten aloitti melodramaattisen show:n lapsille, että nyt nähdään nälkää kun huono lapsenvahti ei osannut keittää perunoita.

-Heillä oli aina parin viikon ruuat suunniteltu etukäteen, ja näistä oli listat keittiön seinässä, ja sitä ruokaa oli tehtävä mitä äiti määräsi, sinä päivänä minkä äiti oli määritellyt. Joustaminen ei ollut mahdollista. (kerran nousi hirveä show, kun lihamureketta piti olla vasta torstaille, mutta isä oli ostanut lihaa, minkä viimeinen käyttöpäivä oli tiistai, koska näiden päivien ruokiahan ei voinut vain vaihtaa keskenään...)

-Kaikkiin listan ruokiin oli keittiön kaapin kansiossa printattu, äidin itsensä laatima ohje, missä kirjaimellisesti määriteltiin, montako pippuria lihakeittoon sai laittaa. Ja ohjetta oli noudatettava todellakin pilkulleen, muuten alkoi melodramaattinen huuto siitä, ettei lapsenvahti osaa edes selkeää ohjetta lukea, miten on mahdollista? Ja pöydässä kommentoitiin (äidin toimesta) kovaan ääneen, kuinka ruoka nyt maistuu oudolle, kun keitossa oli seitsemän pippuria eikä kahdeksan.

-Keittiön ainoat mausteet oli suola ja pippuri. Ainoana poikkeuksena oli listalla ollut chili con carne, jonka sai "maustaa" myös sillä kaupan valmiilla "jauhelihamauste"-sekoituksella. Olipa tosi chili con carne. Tämä siis siksi, koska äiti ei mausteita sietänyt. Lapset kyllä sanoivat välillä ääneenkin, että kaverilla/koulussa kyseinen ruoka oli parempaa, kun siinä oli enemmän makua (eivät tietenkään äidin kuullen sanoneet, koska siitä olisi lähtenyt helvetti irti!). Itse rakastan mausteilla ja yrteillä kokeilemista, enkä oikeastaan tee mistään ruuasta aina ihan samanlaista kuin viimeksi, joten tuollainen ruuanlaitto tuntui armottoman tympeältä. Kaikki ruoka maistui samalta, eli mikään ei maistunut miltään.

-Aamupalalla oli JOKA IKINEN AAMU puuroa. Myös viikonloppuisin ja juhlapäivinä. Kaapissa sentään oli aina useampia hiutaleita, mistä saattoi laittaa eri puuroa kuin edellisenä aamuna, mutta "pikkaisen" alkoi perheen vanhinta, 17v tyttöä jo riepoa, kun oli saanut koko ikänsä syödä joka aamu aamupalaksi puuroa. Ei ikinä leipää, ei ikinä muroja, aina puuroa. Ja siitäkin pidettiin tiukka neuvottelu, saiko puuroon laittaa voita tai hilloa, minä päivinä ja kuinka paljon. Sokeria ei missään nimessä. Äidillä oli puurolautaset, joiden kuvioissa oli tietty "raja", mihin asti puuroa oli lautasella oltava, ja kaikkien lasten oli syötävä koko lautasellinen. Aina. Äiti tarkisti nämä tarkkaan.

 

Näitä oli varmaan lisääkin, mutten muista enää kaikkea. Oli aika "hilpeitä" keikkoja, mutta meni ihan sujuvasti kun opin talon säännöt, ja pidin palkan mielessä. :D

Voi luoja. Täytyy ihailla hermojasi. Itse olisin kyllä huutanut samalla mitalla takaisin ja lähtenyt lätkimään.

Vierailija kirjoitti:

Lapsena kaverin mökillä oli sääntö, että heillä on kaikkien uitava. En osannut 6-vuotiaana uida joten kahlasin vain polvisyvyydessä edestakaisin ja kun näin että kaverin isä lähestyi niin kastelin itseni kokonaan siinä matalassa vedessä. Hän näki tämän ja sanoi että häntä ei pennut kuseta, otti kädestä kiinni ja talutti laiturille ja heitti järveen. Uimataidottoman 6-vuotiaan. Onneksi kaveri huomasi ja toi minulle uimarenkaansa ja auttoi rantaan. Ihan sairas tyyppi tuo isä. Lisäksi hänellä oli pakkomielle että perunoita on syötävä jokaisella lämpimällä aterialla ja niitä oli aina syötävä viisi kappaletta. Onneksi perheen koira auttoi usein pöydän alta perunoiden syömisessä. :D

Koirien vatsahan ei kestä perunaa, ne oksentaa ulos.

Vierailija kirjoitti:

Lapsena kaverin mökillä oli sääntö, että heillä on kaikkien uitava. En osannut 6-vuotiaana uida joten kahlasin vain polvisyvyydessä edestakaisin ja kun näin että kaverin isä lähestyi niin kastelin itseni kokonaan siinä matalassa vedessä. Hän näki tämän ja sanoi että häntä ei pennut kuseta, otti kädestä kiinni ja talutti laiturille ja heitti järveen. Uimataidottoman 6-vuotiaan. Onneksi kaveri huomasi ja toi minulle uimarenkaansa ja auttoi rantaan. Ihan sairas tyyppi tuo isä. Lisäksi hänellä oli pakkomielle että perunoita on syötävä jokaisella lämpimällä aterialla ja niitä oli aina syötävä viisi kappaletta. Onneksi perheen koira auttoi usein pöydän alta perunoiden syömisessä. :D

Kai kerroit vanhemmillesi millainen hullu kaverisi isä oli?

Saksia ei saa käyttää sunnuntaisin. Wtf?!

480 kerroin enkä enää heidän mökilleen "päässyt" eli joutunut.Hyvin peruna ainakin heidän koiransa sisällä pysyi, sekarotuinen, muistaakseni ainakin suomenpystykorvaa ja norjanharmaa-hirvikoiraa.

T.477