Hulluin/erikoisin sääntö, jonka tiedät jossain perheessä olevan?

Vanhemmat pitivät aina tietyin väliajoin huonetarkastuksia, joilla varmistettiin, ettei meillä ollut mitään kiellettyjä tavaroita hallussamme (esim. meikit) tai "säädyttömiä vaatteita". Tämä tarkastus toimi siten, että vahemmat käskivät meidät lapset käytävälle istumaan (piti istua hiljaa paikoillaan katse lattiassa, toinen vanhempi vahti) ja sillä välin toinen vanhempi käänsi koko huoneen ympäri ja penkoi jokaisen paikan. Jos mitään ei löytynyt, sai kehut ja pääsi kunnostamaan huoneensa takaisin normaaliin tilaan. Jos jotain löytyi, sai kaameat haukut ja huone lukittiin määräajaksi (ei siis voinut käyttää mitään siellä ollutta) ja tällöin joutui nukkumaan patjalle vanhempien makuuhuoneen lattialle.

Ihan ahdistava olo tulee näitä lukiessa. Hirveitä sääntöjä ja kyttäämistä. Ilmeisesti näillä kyttääjä-vanhemilla ei sitten ollutkaan muuta elämää. Menee kyllä yli ymmärryksen. 

Aivan hirveitä, ei voi muuta sanoa.

Meillä bakteerikammoinen äiti pakotti vaihtamaan sukat ja pesemään jalat joka ikisen koulupäivän jälkeen. Päiväkirjat luettiin ja kirjeet kulkivat sensuurin kautta.

Kaverit eivät myöskään saaneet edes juoda vettä meillä jos asuivat alle 2km säteellä, koska "voihan sitä omassakin kodissa". Sama taisi päteä myös vessaan. Äitiä ahdisti todella paljon, jos kodin pyhimpään paikkaan (eli WC:hen) meni joku ulkopuolinen.

Kaikki valehtelu ja asioiden salaaminen oli myös kiellettyä. Salaamiseksi laskettiin se, ettei heti kertonut, jos tuli mieleen vaikka joku paha tai syntinen ajatus.

Vierailija kirjoitti:

Ihan ahdistava olo tulee näitä lukiessa. Hirveitä sääntöjä ja kyttäämistä. Ilmeisesti näillä kyttääjä-vanhemilla ei sitten ollutkaan muuta elämää. Menee kyllä yli ymmärryksen. 

Joo, kyttääjävanhemmat ovat pahoja! Muistan itsekin kuinka teininä aina, kun tuli ilalla kylältä, tehtiin "turvallisuustarkastus", jossa vanhemmat penkoivat repun ja kopeloivat läpikotaisin, etten tuonut kotiin mitään kiellettyä. (meillä oli kiellyttyä ostaa mm. karkki, kaikki terävät esineet sekä hygieniatarvikkeet, sillä vanhemmat hoitovat näiden ostamisen) Opin onneksi pian, että vanhemmat tarkastivat asiat vain vaatteiden päältä kopeloimalla, joten pukeutumalla kellohameeseen pystyi helman alla salakuljettamaan erilaisia asioita kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurustelin 16-vuotiaana 17v pojan kanssa ja hänen vanhempansa olivat alkoholisteja, pahoja sellaisia. Kun pojan pikkusiskon ensimmäinen koulupäivä tuli, niin kaikki muut paitsi minä olivat niin krapulassa etteivät kyenneet saattamaan tyttöä kouluun joten minä menin. Tästä eteenpäin oletettiin että minä automaattisesti saatan pienen kouluun jos olen paikalla. Siitä tuli siis sääntö

Sääli pientä, mutta erosimme pian koska minun olisi pitänyt olla vastuussa myös ekaluokkalaisen aamu, ilta- ja välipaloista. Vähän liikaa vastuuta teinille.

 

Siis oliko se 17-vuotias poikakin silloin niin krapulassa ettei pystynyt saattaa pikkusiskoaan? Miksi ihmeessä poika ei itse katsellut siskonsa ruokailujen perään jos vanhemmat eivät sitä tehneet? Outoa sysätä asia ulkopuoliselle...

 

Kyllä oli. Hän oli pahasti masentunut silloin eikä jaksanut koulun lisäksi enää huolehtia pikkusiskostaan koko aikaa. Nykyään tämä tyttö on 17v ja raskaana, aikoo pitää lapsen.

 Ja sen lapsen voi sitten viedä mummolaan isovanhempien hoidettavaksi :D

Tämä ei varmaan ollut mitenkään erikoista silloin 90-luvulla, mutta nykypäivään verrattuna taatusti on se, että meillä piti kotona käyttää vielä useampi vuosi päiväkodin ja esikoulun jälkeenkin niitä ihan tavallisia kurahousuja ulkoillessa syksyllä ja keväällä ja ne oli vieläpä aina niitä henkselihousuja, joita nykyään jo eskarit inhoaa. Ulkovaatteet ei kai juuri pitäneet silloin vettä, joten ymmärrettävää, mutta aika liikuttavalta näytän vanhoissa valokuvissa.

Meillä oli äitini täysin siivoushullu. Oma huone piti siivota kaksi kertaa viikossa ja äiti tarkasti joka kerran jälkeen, kelpasiko. Jos ei, niin joutui nurkkaan seisomaan ja miettimään, miten tulisi siivota ja tällä välin äiti siivosi sen mielestään hyväksi. Tämän jälkeen joutui vielä menemään huoneeseensa ja kirjoittamaan käsin selvityksen siitä, mitä oli nurkassa miettinyt, miksi siivous oli epäonnistunut ja miten vastaavaa ei käy seuraavalla kerralla. Tämä piti toimittaa äidille hyväksyttäväksi. Vasta, kun selvitys oli hyväksytetty äidillä, sai omasta huoneestaan poistua.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on sellainen sääntö, että lettuja ei syödä ennen kuin kaikki on paistettu. Paistajana mua ärsyttää, jos se lettupino ei kasva vaan siitä tullaan hakemaan sitä mukaa kun valmistuu :)

Mun mies käy koko ajan tyhjentämässä lettulautasta, koska "ovat parhaita juuri pannulta tulleina" :-) Minä saan sitten ne mitä jää ja mitä ehdin paistamisen yhteydessä syödä.

Koulukaverin perheessä perheen kaksi tyttöä tekivät käytännössä kaikki kotityöt ja ruoat ja sen lisäksi heidän piti maksaa "elatuksestaan" suurinpiirtein 12-vuotiaasta lähtien mm. jakamalla mainoksia. Tienatut rahat menivät siis vanhemmille kulukorvaukseksi ruoan ostamisesta ja katon tarjoamisesta pään päälle... Kaverille ei juurikaan jäänyt aikaa olla ystävien kanssa, koska hän ei saanut poistua kotoa ennen kuin kaikki määrätyt kotityöt oli tehty ja usein sen jälkeen hänen olikin jo lähdettävä muihin töihin... Mielenkiintoisinta tässä oli, että tyttöjen veljeltä ei vaadittu mitään vastaavaa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei varmaan ollut mitenkään erikoista silloin 90-luvulla, mutta nykypäivään verrattuna taatusti on se, että meillä piti kotona käyttää vielä useampi vuosi päiväkodin ja esikoulun jälkeenkin niitä ihan tavallisia kurahousuja ulkoillessa syksyllä ja keväällä ja ne oli vieläpä aina niitä henkselihousuja, joita nykyään jo eskarit inhoaa. Ulkovaatteet ei kai juuri pitäneet silloin vettä, joten ymmärrettävää, mutta aika liikuttavalta näytän vanhoissa valokuvissa.

Tällaiset herttaisen huolehtivaiset säännöt kuulostavat jopa ihan positiivisilta, kun vertaa näihin sairaalloisiin kyttäys- ja kieltosääntöihin, joita täällä on kuvattu. Eli sinulla oli varmaan asiat ihan hyvin! :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

251, kyllä minulla auttaa lievempiin migreenikohtauksiin ihan särkylääke kun samalla rauhoitun ja menen hämärään tilaan.

T. Migreenipotilas (ilmeisesti sitten jotenkin poikkeava)

Itsellä ei ole migreeniä veljellä on. Ja siihen ei auta mitkään panadolit buranat ym.

Vaan lääke jonka nimeä en tiedä. Suppo se on ja veli on kertonut sen auttavan n. 20 minutin kuluttua.

Ällöttävää mutta näin veljeni migreenilääkitys toimii. Kyllä hän aivan itse jos kivuiltaan kykenee ottaa lääkkeen. Muuten hänen vaimonsa auttaa.

 

T:251

Kiva veljellesi. Ystävälleni eivät auta migreenilääkkeet eikä muutkaan lääkärin määräämät lääkecocktailit.

Omaan migreeniini auttaa 4 buranaa, tosin en pystyisikään käyttämään migreenilääkkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni lapsuudenkodissa oli sääntö, että lapsi ei saanut koskea mihinkään ilman äidin lupaa. Tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä, että hänen äitinsä on hamstraaja ja pelkää, että "hänen tavaroitaan" heitetään salaa pois. Näitä todella arvokkaita tavaroita ovat mm. vanhat sanomalehdet joita on pinottu järkyttäviksi kasoiksi pitkin asuntoa. Yhtäkään ei saa heittää pois, koska niitä voi vielä lukea. Lisäksi sitä roinaa on ihan kaikkialla, kun mies oli lapsena hänellä ei ollut varsinaista omaa huonetta, kun kaikki tila piti täyttää äidin roinalla. Ja siis sellaista hyödytöntä kuten kirpparilta löydettyjä vauvan leluja "jos joskus tulee vauva kylään", rikkinäisiä astioita "kyllä tämän voi vielä korjata" jne...

Tämä on yksi syy siihen, miksi minä en hanki lapsia. Olisin juuri tuollainen äiti, ja tiedän, ettei se olisi lapsille kivaa. Nuorempana (teininä) olin oikeasti aika paha hamstraaja, mutta olen opetellut siitä ulos ihan ilman mitään terapioita tai ammattiapuja. Olen kyllä edelleen mielestäni pieni hamsteri, mutta en niin pahasti, että elämäni laatu tai taloni siisteys kärsisi siitä. Koen olevani nykytilanteeseeni ihan tyytyväinen.

 

Syy hamstraukseen on mielestäni omassa lapsuudessani. Minulla ei ollut käytännössä katsoen mitään omaa, ja äitini oli todella tuomitseva materialismia kohtaan. Minulla siis oli kyllä nimellisesti omat vaatteet, lelut ja sellaiset, minulla vain ei ollut päätösvaltaa omasta omaisuudestani. Kerran äitini esim. kaivoi vanhan piponi kaapin pohjalta ja antoi sen pikkusiskolleni, ja minähän loukkaannuin siitä. Äiti naureskeli minulle ja sanoi, että enhän minä sitä pipoa muutenkaan ollut enää käyttänyt, mutta minusta olisi silti ollut kunnioittavaa edes kysyä, ennen kuin "minun" omaisuuttani annetaan muille. Sama koski kaikkia lelujani, pelejäni, korujani, huoneessani olleita kalusteita, jopa ruokiani. Jos siskoni jotain halusi, niin vanhempani ottivat sen minulta kysymättä. Tarvitseeko vielä mainita, että kumpi meistä oli lemppari; 6 vuotta nuorempi, ihana ja kaunis prinsessasisko, vai iso, kömpelö, ruma peikonsikiö minä.

 

Jos joku toinen ihminen rikkoi minun omistamani asian, äitini kohautti olkiaan ja sanoi: "Sitä sattuu, hyväksy se". Ymmärtäisin sen, että sisaruksen rikkomaa tavaraa vanhemmat eivät voi korvata esimerkiksi taloudellisista syistä, mutta kun joku perheen ulkopuolinen lapsi hajotti (tahallaan tai vahingossa) minun esineeni, niin äitini ei suostunut edes pyytämään lapsen vanhemmilta korvausta. Kun minä ostin n. 50€ maksaneen pelin omilla säästöilläni, siis sen yhden ja ainoan pelin minkä ihan todella halusin, niin ei kulunut kai kahtakaan kuukautta ennen kuin äitini lainasi sen kaverinsa pojille, kielloistani huolimatta. Peli palasi kotiin naarmuisena ja kansi kastuneena. "Sitä sattuu, hyväksy se."

 

Huoneeni oli periaatteessa minun oma tilani, niin kauan kun se vanhemmilleni sopi. Sain yleensä olla ihan omassa yksityisyydessäni, mutta silloin jos tuli äidin kavereita tai kaukaisempia sukulaisia kylään ja äitini halusi esitellä talon heille, niin sinne meni yksityisyys. Äiti vei vieraat huoneeseeni ihastelemaan seiniä ja ikkunaleikkauksia kysymättä lupaani. Minulle ja minun typerälle nuoruudenkapinalleni naureskeltiin, kun itkien pyysin heitä lähtemään. Smaa silloin jos äitini vain päätti, että hän haluaa juuri nyt tulla puhumaan minun kanssani jostain arkipäiväisestä asiasta, ei puhettakaan siitä että sen olisi voinut tehdä ajalla, joka olisi sopinut myös minulle. Tai silloin, kun mielisairas isäni tuli humalassa keskellä yötä vaatimaan, että pyydän anteeksi. En edelleenkään tiedä, mistä piti pyytää anteeksi. Sama isä oli muuten syy siihen, miksi sain ensimmäisen oman hammasharjani vasta 13-vuotiaana. Siihen asti jouduin jakamaan harjan isäni kanssa, sillä hän ei välittänyt siitä, mihin harjaan tuli tarttuneeksi. Äiti ei uskonut, kun sanoin jonkun muun käyttävän harjaani, hän syytti minua valehtelusta ja huomionhakuisuudesta.

 

Ajattelette varmaan, että olin kamala lapsi, kun en edes yhtä pipoa voinut antaa tai yhtä peliä lainata, tai yksiä vieraita päästää huoneeseeni. Mutta se ei ollut se juttu. Ei kyse ollut siitä tavarasta, vaan siitä, mitä tavaroitteni ottaminen ja lainailu sai minut ajattelemaan itsestäni. Koin olevani arvoton, minulla ei ollut mitään valtaa omassa elämässäni. Jos äitini olisi käyttänyt sellaisia yksinkertaisia sanoja, kuin "saisiko", "sopisiko", "olisitko kiltti" ja "kiitos", niin mitään ongelmaa ei olisi syntynytkään. Tai jos hän olisi vaikka koputtanut huoneeni ovelle ja kysynyt, onko minulla hetki aikaa. Mutta kun ei, yleensä jouduin vain huomaamaan, että joku on huoneessani, tai että tavarani on kadonnut, tai että siskoni omistaa nyt jotakin, mikä vielä edellisenä päivänä oli minun. Ja joka kerta kun kehtasin loukkaantua tällaisista, niin äitini sai käännettyä asian niin, että minä olen paha. Minä olen liian materialistinen, että kehtaankin välittää jostain tavaroista, vaikka minulla on "rakastava" perhe. Koin olevani entistä haisevampi roska.

 

Minä opin tarrautumaan asioihini kaksin käsin, nukkuessani piilotin tärkeimpiä tavaroitani peiton sisään ja patjan alle. Kun löysin pihalta hienon lasinsirpaleen, pullonkorkin tai napin tms, niin piilotin ne huoneeni lattialistan takana olevaan salakoloon, koska siten minulla oli ainakin jotain, mitä kukaan ei voisi minulta ottaa. Jos tein jotain talon yleisessä tilassa ja halusin vaikka käydä vessassa, niin minun oli joko juostava vessareissu mahdollisimman nopeasti tai piilotettava keskeneräinen hommani huoneeseeni, sillä kun jätin tavarani vahtimatta, niin ne saattoivat hyvinkin olla palatessani rikki, tai kadonneet jäljettömiin. Minulla oli koko ajan tietyllä tavalla turvaton olo, sillä tiesin, että saatoin menettää minkä tahansa omaisuuteni hetkenä minä hyvänsä, enkä itse mahda sille mitään. Sen vuoksi minä saan nyt aikuisena aivan suunnatonta turvallisuuden tunnetta siitä, kun voin ympäröidä itseni omilla, haluamillani esineillä, tietäen että kenelläkään muulla ei ole lainmukaista oikeutta ottaa niitä. Se saa minut tuntemaan, että minulla on vaikutusvaltaa omassa elämässäni. Sen vuoksi en kestä sitä, jos joku toinen koskee tavaroihini, oli kyse sitten tietokoneesta tai banaanista. Heitän kyllä omat roskani pois aivan asianmukaisesti, mutta en siedä sitä, jos joku toinen heittää yhdenkään roskani pois, ellen sitten erikseen pyydä henkilöä tekemään niin. Voin tarjota vieraalle kahvia kahvikupistani, mutta en siedä sitä, jos joku vain menee kaapilleni ja ottaa kupin jos en kehottanut tekemään niin.

Olisi siis todella hankala aloittaa parisuhde ja viedä se niin pitkälle, että eteen tulisi yhteenmuutto. Olisi myös todella vaikea elää lasten kanssa. Minulle se on sietämätön ajatus, että ostan aamulla kuusi omenaa, ja illalla huomaankin, että jäljellä on enää neljä. En kestä, jos saavun huoneeseen, ja jokin siellä on eri tavalla kuin huoneesta viimeksi lähtiessäni. Joko minä kieltäisin perheenjäseniäni koskemasta mihinkään ja perheeni olisi sen vuoksi onneton, tai sitten antaisin perheeni elää normaalisti ja olisin itse onneton sekä jatkuvasti stressaantunut. Onneksi minua nyt ei muutenkaan kiinnosta perheen tai parisuhteen hankkiminen.

Hienoa, että ymmärrät vaikeuksiesi syyn: mikä kaikki on minkäkin aiheuttanut. Tuli mieleen, oletko koskaan harkinnut terapiassa käyntiä? Ei siksi, että voisit hankkia perheen ja lapsia vaan ihan siksi, että saat traumat ja kaunat purettua mielestäsi? Olisivatpa muutkin jonkin asteen pakkomielteen omaavat ja/tai muuten käytöshäiriöiset yhtä fiksuja eivätkä hankkisi lapsia, jotka joutuisivat kärsimään heidän takiaan, olivatpa lapset kuinka rakastettuja tahansa.

Tsemppiä!

Apua, monen kertomat omakohtaiset kokemukset on kyllä niin surullista luettavaa.. :( Miten noin ahdasta ja tiukasti säädeltyä elämää voi kukaan elää, tai kuinka voimakas arvottomuuden tunne teille joillekin on iskostettu, ja omassa kodissa, jonka pitäis olla turvapaikka ja suoja maailman pahuuksilta! Oon pahoillani. Toivottavasti ootte pääasiassa päässeet tai tulette pääsemään noitten asioitten yli, ja omassa kodissanne ei tyrannit määrää!

Mulla muistuu mieleen vaan yksi omituisempi juttu/perhe kouluajoilta, perheen tytär oli kertonut ystävälleni, että heidän äitinsä ostaa heille mielinmäärin herkkuja, kunhan tyttäret vaan eivät ala vaatimaan mitään harrastuksia kodin ulkopuolelta.. Tosi tervettä juu. Tuo äiti myöskin oli aina hyvin kiukkuisen ja tiukan oloinen ja tiuski tyttärille, kerrankin haki heidät koulusta kesken päivän (olisiko ollut sairastapaus tytöillä) ja molemmat tytöt lähtivät itkien mukaan kun äiti huusi ja pauhasi heille siinä kaikkien kuullen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on sellainen sääntö, että lettuja ei syödä ennen kuin kaikki on paistettu. Paistajana mua ärsyttää, jos se lettupino ei kasva vaan siitä tullaan hakemaan sitä mukaa kun valmistuu :)

Miehelläni oli tämä sääntö, kunnes ymmärsi että mikä järki niitä kylmiä lettuja on enää pastamisen lopuksi syödä.

Nyt syödään heti paiston jälkeen.

 

Pitäkää lettulautanen lämpimässä uunissa alumii ifolio päällä niin pysyvät lämpiminä paiston ajan.

Miksi, kun ne voi syödä heti.

 

Koska meillä on tapana istua koko perheen samaan aikaan syömään lettuja eikä niin, että ensin syö esikoinen ja menee sitten tekemään omiaan, sitten kuopus ja palaa jatkamaan leikkejään, sen jälkeen lettuja syö harrastukseensa kiirehtivä isä ja viimeisenä keskimmäinen lapsista, joka on saanut odotella aikansa, että hänellekin riittää. Tietty jos letuilla on tarkoitus vain täyttää joku tietty kaloritarve ja ne voi syödä pikaruokana, niin miksipä ei jokainen söisi yksinään.

 

Okei, no meillä ei oikeastaan lettuja edes aikuiset syö kuin erikoistilanteissa. Se ei ole meillä ikinä ollut sellainen tilanne, että kaikki istuvat lautasliinat sylissä odottamassa, että lettulautanen tulee pöytään. Letut on meillä olleet just sellainen herkutteluhetki, että paistetaan muurikassa saunaillan aikana lettuja ja aina valmistuttua joku syö sen letun heti pannutuoreena.

Tietenkin sellaisessa tilanteessa, etä letut olivat vaikka aterian jälkiruoka tai kahvipöytätarjoilu, olisi tilanne eri. Mutta itsestänikin letut ovat kyllä parhaimmillaan just pannusta kuin veltostuneina pinossa jonkin folion alla. Jos ne ovat meillä jälkiruoka, niin joku paistaa niitä lettuja syöjien mukaan, mikä tietty on tylsää sen paistajan kannalta. 

Niin meilläkin, lettuja ei joka viikko syödä. Juuri siksi ne eivät ole mikään pikaruoka, jonka jokainen voi käydä nappaamassa ja mennä syömään omaan loukkoonsa. Enkä ole ikinä ollut saunaillassa, jossa aterioidaan vuorotellen. Meilläpäin aikuiset malttavat odottaa sitä, että pino lettuja saadaan paistettua.

Jos lettusi veltostuu 10 minuutissa, on paistotaidoissasi jotain vikaa.

Ok :) Meillä on ilmiselvästi hyvin erilaiset saunaillat ja lettukulttuurit ja hyvä niin :)

Jos nyt vielä yritän selventää, niin meillä lettuja paistetaan lähinnä mökillä ja muurikalla ja koolla on iso jengi (vähintään kymmenen ihmistä) ja letunpaisto on verrattavissa nuotiolla paistettavaan makkaraan, jossa kukin vuorollaan paistaa ja syö siinä nuotiolla heti kun makkara on valmis. tai että lapset paahtavat vaahtokarkkeja nuotiolla.En tässäkään pitäisi kauhean järkevänä, että makkarat paistetaan nuotiolla ja syödään sitten porukalla haaleita (tai folion alla lämpimänä pidettyjä) makkaroita sitten kun kaikki ovat saunoneet. Johon siis menee helposti useampi tunti uimisineen ja taukoineen. Porukka siis istuu saunan terassilla, saunoo vuoronperään seurustellen ja muurikka on kuumana, samoin ulkotakka ja siinä ohessa paistetaan lettuja ja makkaraa.

Mutta ymmärrän ihan täysin myös erilaisen tilanteen, enkä tykkäisi missään nimessä sellaisessa tilanteessa sivusta napsimista, jossa laitetaan ateriaa ja se on tarkoitus syödä yhdessä. Eli jos letut ovat osa yhteistä ateriaa, niin ilman muuta odotetaan niin, että kaikki syövät yhtäaikaa. Meitä pinosta syöjiä on ketjussa ilmeisesti useampia, meillä letut liittyvät tuollaiseen uunituoreena pannulta vuorotellen tilanteeseen.

Meillä taas syödään letut nimenomaan suoraan pannulta valmiina. Yleensä on kaksi pannua käytössä. Meillä kyllä kaikki malttaa istua pöydässä ja odottaa vuoroaan, jotta saa rapean letun. Meillä on ruokapöytä keittiössä, joten ihan voi seurustella samaan aikaan kuin paistaa lettua. Mun mielestä lettujen paisto on sellainen yhteinen seurusteluhetki. Ei olemeillä mikään juhlaruoka, vaan ennemminkin joku lomapäivän juttu.

♡♡ !! LOPETTAKAA SE LETTU-/LÄTTYDRAAMAILU !! ♡♡

Vierailija kirjoitti:

Meillä on sellainen sääntö, että lettuja ei syödä ennen kuin kaikki on paistettu. Paistajana mua ärsyttää, jos se lettupino ei kasva vaan siitä tullaan hakemaan sitä mukaa kun valmistuu :)

Lapsuudenkodissani oli sama. Omassa kodissani sain sitten syödä sen ensimmäisen letun lämpimänä ja meillä ei kenenkään tarvitse syödä seisoneita lettuja. 

Meillä ei aikoinaan saanut pitkänä perjantaina tai joulupäivänä mennä kylään kenellekään. Vaikka mitä lapsuudenkodistani olisi, mutta en jaksa kaikkea nyt luetella. 

Meillä on tiukat ruoka-ajat ja mies on sitä mieltä, että jos ennen 18 ei ehditä iltaruokaa, sitten ei lämmintä ruokaa ollenkaan. 

Kyllä jokainen haluaa tietää miten juuri teidän perheessänne letut paistetaan ja syödään, se on hyvin hyvin hyvin kiinnostavaa ja tärkeää. Jakakaa enemmän tietoa juuri teidän perheenne lettutottumukista ja mieltymyksistä! Eritoten mieltä askarruttaa kuinka juuri teidän perheessänne letut pidetään lämpiminä ja missä järjestyksessä ne syödään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on sellainen sääntö, että lettuja ei syödä ennen kuin kaikki on paistettu. Paistajana mua ärsyttää, jos se lettupino ei kasva vaan siitä tullaan hakemaan sitä mukaa kun valmistuu :)

Lapsuudenkodissani oli sama. Omassa kodissani sain sitten syödä sen ensimmäisen letun lämpimänä ja meillä ei kenenkään tarvitse syödä seisoneita lettuja. 

Meillä ei aikoinaan saanut pitkänä perjantaina tai joulupäivänä mennä kylään kenellekään. Vaikka mitä lapsuudenkodistani olisi, mutta en jaksa kaikkea nyt luetella. 

Meillä on tiukat ruoka-ajat ja mies on sitä mieltä, että jos ennen 18 ei ehditä iltaruokaa, sitten ei lämmintä ruokaa ollenkaan. 

Itse asiassa en minä pidä nykyäänkään siitä että joulupäivänä tai pitkänäperjantaina tulee jotain yllätysvieraita tai lasten kavereita. Ovat meillä sen kaltaisia juhlapyhiä, että aterialle osallistuvista ja päivän ohjelmasta muutenkin ollaan sovittu jo muuten etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei varmaan ollut mitenkään erikoista silloin 90-luvulla, mutta nykypäivään verrattuna taatusti on se, että meillä piti kotona käyttää vielä useampi vuosi päiväkodin ja esikoulun jälkeenkin niitä ihan tavallisia kurahousuja ulkoillessa syksyllä ja keväällä ja ne oli vieläpä aina niitä henkselihousuja, joita nykyään jo eskarit inhoaa. Ulkovaatteet ei kai juuri pitäneet silloin vettä, joten ymmärrettävää, mutta aika liikuttavalta näytän vanhoissa valokuvissa.

Tällaiset herttaisen huolehtivaiset säännöt kuulostavat jopa ihan positiivisilta, kun vertaa näihin sairaalloisiin kyttäys- ja kieltosääntöihin, joita täällä on kuvattu. Eli sinulla oli varmaan asiat ihan hyvin! :)

Joo, ei ollut kyttäystä eikä edes ongelmia letunpaistossa! Ulkovaatteisiin liityen oli ehkä vähän liiallista huolehtimista liian pitkään, juuri nuo kurahousut ja muutenkin aika tarkkaa, mitä pitää pukea päälle. Mutta ihan hyvin oli asiat, ei siis mitään verrattuna näihin kauhutarinoihin!

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä35 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että vessapaperia ei saa käyttää kuin kaksi palaa per vessareissu. Mahtaa olla koko perheellä melkoiset jarruraidat alushousuissa.

 Tällaista en voi millään ymmärtää. Minä jos joutuisin pärjäämään kahdella vessapaperin palasella, niin minua seuraisi jatkuva ulosteenhaju ja kalsarit olisivat kuorrutetut myöskin. Minulla menee vähintään 15 palaa pyyhkimiseen, ja olen hoikka mies, ei vaan tunnu vähempi riittävän. En tiedä mistä johtuu.

Suosittelen nopeata vesipesua, jos tuollainen ongelma. Mutta sinänsä samaa mieltä, että jos paperilla joutuisi asian hoitamaan, niin kaksi palaa ei riitä mihinkään vaikka kuinka olisi nelinkertaista laatua. Eli samoihin menee ja olen hoikka nainen. Johan kahdesta palasta tulee läpikin, hyi hemmetti. Kädet saattavat likaantua. 

Miten muuten tällaistakin sitten kotona kontrolloidaan? Isä istuu teinitytön vieressä kyttäämässä, kuinka monta palaa menee? Vai harrastaako iltapuhteena vessapaperirullan palojen laskemista... ;D

 

Olen nyt koko ketjun ajan nämä kommentit luettuani miettinyt mitä tekemistä hoikkuudella on vessapaperin riittämisen kanssa. Onko hoikalla ihmisellä pienempi ja jotenkin vähemmän sotkeva peräreikä? Vai ajattelevatko jotkut että lihavilla menee vessassa käydessä ne lihavat pakaratkin kakkaan? Menikö multa nyt jotain täysin ohi vai onko paino tässä jotenkin mainitsemisen arvoinen asia :D

Itse mietin liittyisikö siihen, että heillä on nopeampi aineenvaihdunta ja joutuvat ulostamaan usein?

Ulostamisen tarpeen tiheys ei liity aineenvaihduntaan vaan suolen toimintaan. Lihavalla voi olla hidas aineenvaihdunta mutta suoli toimia silti monta kertaa päivässä.