Lue keskustelun säännöt.
Miksi vedän puoleeni tällaisia miehiä... seurustelusta
24.12.2015 |
Olen vihdoin löytänyt miehen, jota rakastan ja jonka kanssa viihdyn parhaimmillaan loistavasti, meillä on samat arvot, hyvin pitkälti samanlaiset taustat, samoja vaivoja jne. Asumme jo yhdessä.
Mikä sitten on ongelma?
Miehen masennus. Ei hän tutustumisvaiheessa muistanut mainita tällaista pientä minunkin elämääni vaikuttavaa seikkaa, se tuli ilmi vasta myöhemmin, kun oli jo vähän riidelty.
Olen ollut itsekin masentunut, mutta nykyään voin paremmin. Eiköhän se taipumus säily läpi elämän, mutta siihen täytyy vain asennoitua oikein. Haluanko, että ulkopuoliset pilaavat fiilikseni vai eivät?
Ei se ole aina noin helppoa, mutta mies ei edes yritä! Hän ei hae lääkkeitä, koska "siellä ja sielläkin sanottiin ettei lääkitys ole mikään ratkaisu!!1", hän on rasittavan apaattinen ja vaikuttaa siltä kuin miettisi huonoja asioita minusta suuren osan ajasta. "Ei se ole mitään sellaista, mä vaan olen tällainen."
Minulle itselleni tulee todella paska fiilis, kun olen iloinen jostain ja katson mieheen, jonka naamalta voi väkisin etsimällä saada jotain ilon merkkejä, jos hyvin käy. Jos menen aamulla (tai päivällä, tai milloin vain) herättämään miehen pirteänä, hän ärsyyntyy siitäkin ja tyyliin antaa minulle ohjeet, kuinka hänen korkeutensa tulisi herättää. En herätä häntä enää koskaan, nukkukoon vaan niin ei minun tarvitse katsoa sitä helvetin rasittavaa hapannaamaa.
Nykyään joudun ties kuinka usein kyselemään mieheltä, miettiikö hän jotain negatiivista, haluaako hän oikeasti ostaa tätä ruokaa vai sittenkin tuota, kun vaikuttaa siltä että hän vajoaa aina omiin ajatuksiinsa (sen rasittavan pokerinaaman taakse) ja minun pitää arvailla, että onko kaikki nyt ok vai ei. En enää usko herkästi miehen sanaan, epäilen paljon.
Vihaan sitä hemmetin pokerinaamaa! Vihaan sitä tapaa, jolla hän lannistaa minutkin!!! Jos olisin samanlainen kuin ennen, olisin jättänyt hänet jo. Mutta nyt jostain kumman syystä haluan yrittää auttaa miestä parantumaan jotta voisimme nauttia niistä hyvistä asioista suhteessamme. En löytäisi ketään samanlaista tai parempaa, tiedän sen sinkkuajoiltani.
Halusin vain avautua. Vituttaa!
Kommentit (70)
Vierailija kirjoitti:
Varmasti molemmille osapuolille raskasta, voimia ap!
Ihmisille voi olla hankalaa ymmärtää, millaista masentuneen kanssa seurustelu on (vaikka tietysti jokainen masentunut on erilainen, yksilö).
Oma miehenikin on masentunut, kertoi asiasta noin kuukaisi seurustelun alettua. Onhan se välillä raskasta, kun omia huoliaan ei voi oikein koskaan jakaa (kun mies on surullinen haluan tukea häntä enkä vain kaataa lisää niskaan huolia. Kun mies harvoin on iloinen, en halua surustuttaa häntä murheillani). Aina saa pelätä, onko mies tappanut itsensä sillä aikaa kun en ole kotona. Toisen loputonta surua on vaikea katsoa vierestä avuttomana. Lääkkeitä syö ja hoidossa on ollut, mutta ei sekään auta.
Kiitos. Ja niinpä, ei sitä ulkopuolinen oikein tajua. Mielestäni katkeruuskin on ihan ymmärrettävää, koska en minä tiennyt mihin ryhdyin kun menin yhteen tuon miehen kanssa. Ei hän alussa kertonut, että tulen sitten olemaan apaattinen ja vaikeasti luettava ihminen kunhan tunnen sinut paremmin. En tiedä olisiko tosiaan mitään suhdetta syntynyt jos olisin osannut aavistaa. Sitähän mieskin vähän arveli...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Seurustelusuhde käynnistää kummankin osapuolen aikaisemmat tiedostamattomat ja tiedostetutkin prosessit. Aika paljon asioita tulee varhaislapsuudesta. Tuttuuden tunne ja samankaltaisuus, josta monet kertovat, on usein jonkin tutun ihmissuhteen kaikuja kauempaa, esim. suhde omiin vanhempiin.
Seurustelun alussahan kummatkin ovat vähän varpaillaan ja kuulostelevat, miten toinen suhtautuu asioihin, eikä välttämättä uskalleta olla heti luonnollisesti oma itsensä.
Kummankin on oltava valmis hoitamaan oma tonttinsa ja tarvittaessa haettava apua vaikka terapiasta. Kenenkään ihmisen osaksi ei voi tulla toisen nostaminen suosta tai jatkuva mukautuminen. On tosi mielenkiintoista löytää itsestään piirteitä, jotka altistavat tällaiselle läheisriippuvaiselle käytökselle. Kun tiedostaa omat juttunsa, joita kaikilla meillä on, ollaan jo pitkällä.
En aiokaan mukautua ja muovata itseäni mahdollisimman mukavaksi ja tukea ja terapioida miestä. Keskityn itseeni ja teen itseni iloiseksi. Mies tehköön itse omat ratkaisunsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niin vedät puoleesi? Jälleen kivasti jätetty oma vastuu ottamatta. Sinä pidät tuollaisista miehistä, opettele elämään sen kanssa.
Ap on vain yksi ihmisperse lisää. Ei valinnut miestä itse, vaan mies tuli magneetin lailla häneen ja on jälleen yksi pettymys-mies. Hän on vain "terveellä tavalla itsekäs" ja sen vuoksi haukkuu miestä täällä tuntemattomille hänen selkänsä takana.
Luulet oikeasti, ettei mies tiedä mitä ajattelen hänen pokerinaamastaan? :-D
Ei, kyllä minä uskon, että olet "auttanut ja tukenut" masentunutta miestäsi kertomalla toistuvasti kuinka hänen naamansa katsominen ärsyttää sinua. Tosin sitä en ymmärrä miksi mies ei sen jälkeen söpöile kanssasi ja kehu sinua.
Eli jatkossa täytynee kääntää voi tinua pikkuista mussukkaa -moodiin. Voi tinua, älä ole surullinen, taistellaan yhdessä läpi pahuuden, koita kestää kultani. Ei, en minä kyllä jaksa toimia terapeuttina miehelleni, minulla on omakin elämä ja omat murheet. Kukas ratkaisisi ne minun puolestani? Minä hoidan omat asiani ja siihen päälle pitäisi hoitaa miehenkin asiat ja huolehtia hänen mielialoistaan.
Jos et näe mitään välimaastoa miehen haukkumisen ja miehen terapeuttina toimimisen välillä, ehdotan entistä painokkaammin että eroat suosiolla.
Miten sinä luulet että haukkuminen edistää miehen paranemista?
En luulekaan? Ymmärrätkö, että parisuhteessa on kaksi osapuolta? Minä _en jaksa_ yrittää tsempata ja piristää, kun mies ei näe mitään vaivaa. Tässä on pelissä myös minun mielenterveyteni ja tunteeni. Mitä helvetin vittua minä mahdan sille, jos tuo idiootti ei mene lääkäriin ja hanki lääkitystä? On se nyt jo huomattu, ettei lääkkeettömyyskään ole hyvä juttu, mutta ilmeisesti on mukavampaa rypeä surkeuden suossa ja vetää minutkin mukana pohjalle. Kun toinen vaihtoehto on yrittää nähdä jotain hyvää jossakin, hakea toimiva lääkitys ja alkaa huomata minutkin tässä sivussa.
Kyllä minä ymmärrän, erittäin hyvin.
Minä otan vastuuta omasta mielenterveydestäni siten että keskustelen vakavista ongelmista ensin toisen osapuolen kanssa - kuten ilmeisesti sinä olet tehnyt - ja sen jälkeen teemme joko kompromissin tai eroamme. En näe mitään järkeä siinä että jatketaan yhdessä, katkeroidutaan ja syytetään toista sitten oman mielenterveyden pilaamisesta.
Olen muuten itse samassa tilanteessa kuin sinä, eli paljon kommunikoiva nainen jonka mies on tuollainen kuvaamasi "pokerinaama". Hän ei vain innostu silminnähtävästi pikkujutuista samoin kuin minä. Kyllä se on ollut raskasta kun olen juuri usein kokenut että mies ei innostu mistään ja olen pelännyt ettei hän rakasta minua.
Ero on kuitenkin se etten minä oleta omaa kommunikaatiotapaani ainoaksi oikeaksi, vaan näen tapamme erilaisina mutta yhtä väärinä tai oikeina. Asiasta on puhuttu ja minä yritän tietoisesti aina muistuttaa itseäni siitä että mies ei näytä tunteitaan samalla tavalla kuin minä, ja että innostuksen puute ei hänellä tarkoita negatiivista tunnetilaa vaikka se minulla tarkoittaisi.
Onhan se raskasta ja voi käydä itsetunnonkin päälle, ja jos ei kestä niin kannattaa oikeasti erota. Minä olen tehnyt myös sen eroratkaisun eksän kanssa, kun hänellä oli lapsuudenkodista opittuja tapoja esim. riitelyn suhteen joista hän ei päässyt irti, mutta minä en kestänyt niitä.
En halua erota, koska tiedän miehen hyvät puolet ja en ole koskaan ennen tavannut ketään yhtä sopivaa. Voi olla, että jatkossa en enää itsekään osoita hellyyttä vaan keskityn lähinnä itseeni ja oman mielialani piristämiseen. Olkoon ihan kuinka itsekästä tahansa, minua ei kiinnosta. Jos ei mies sen vertaa ajattele minua niin minä ajattelen sitten itseäni kahden edestä.
Miksi vaadit mieheltä nyt niin paljon? Tajuatko, että hän on tällä hetkellä se sairastunut, jonka on vaikea edes pitää huolta itsestään. Ei hänellä ole voimia huolehtia sinun tarpeistasi ja pahennat hänen tilaansa vaatimalla sitä ja haukkumalla epäonnistumisista.
Siksi että masennus ei ole määräaikainen sairaus. Minunko täytyy sysätä itseni sivuun ja odotella, milloin mies mahtaisi jaksaa jotain, jos edes jaksaa? Että katsellaan tässä rauhassa olisiko vuoden päästä jo vähän kivempaa vai meneekö siihen 5 vuotta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmasti molemmille osapuolille raskasta, voimia ap!
Ihmisille voi olla hankalaa ymmärtää, millaista masentuneen kanssa seurustelu on (vaikka tietysti jokainen masentunut on erilainen, yksilö).
Oma miehenikin on masentunut, kertoi asiasta noin kuukaisi seurustelun alettua. Onhan se välillä raskasta, kun omia huoliaan ei voi oikein koskaan jakaa (kun mies on surullinen haluan tukea häntä enkä vain kaataa lisää niskaan huolia. Kun mies harvoin on iloinen, en halua surustuttaa häntä murheillani). Aina saa pelätä, onko mies tappanut itsensä sillä aikaa kun en ole kotona. Toisen loputonta surua on vaikea katsoa vierestä avuttomana. Lääkkeitä syö ja hoidossa on ollut, mutta ei sekään auta.Kiitos. Ja niinpä, ei sitä ulkopuolinen oikein tajua. Mielestäni katkeruuskin on ihan ymmärrettävää, koska en minä tiennyt mihin ryhdyin kun menin yhteen tuon miehen kanssa. Ei hän alussa kertonut, että tulen sitten olemaan apaattinen ja vaikeasti luettava ihminen kunhan tunnen sinut paremmin. En tiedä olisiko tosiaan mitään suhdetta syntynyt jos olisin osannut aavistaa. Sitähän mieskin vähän arveli...
Minullakin mies jätti ennen seurustelua kertomatta masennuksestaan (ja muista mielenterveyden häiriöistään), koska epäili etten alkaisi seurustelemaan hänen kanssaan jos hän kertoisi niistä. Rakastan miestäni kovasti, mutta välillä tuntuu ettei pelkkä rakkaus riitä: pelottaa mahdollisten tulevien lasten puolesta (masennushan on osittain perinnöllistä). Tietysti itsessänikin on paljon asioita joita en halua lasteni perivän, mutta tätä vakavaa masennusta läheltä seuranneena silti pelottaa jo valmiiksi lasten puolesta :( Haluaisin auttaa miestäni, mutta tuntuu etten osaa auttaa, kun eivät lääkkeet, lääkärit, terapiat, suljetut osastot tai vihanhallintakurssitkaan ole auttaneet paljoa :( ja samalla itsekkäästi minusta tuntuu, että oma elämä valuu hukkaan osittain...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niin vedät puoleesi? Jälleen kivasti jätetty oma vastuu ottamatta. Sinä pidät tuollaisista miehistä, opettele elämään sen kanssa.
Ap on vain yksi ihmisperse lisää. Ei valinnut miestä itse, vaan mies tuli magneetin lailla häneen ja on jälleen yksi pettymys-mies. Hän on vain "terveellä tavalla itsekäs" ja sen vuoksi haukkuu miestä täällä tuntemattomille hänen selkänsä takana.
Luulet oikeasti, ettei mies tiedä mitä ajattelen hänen pokerinaamastaan? :-D
Ei, kyllä minä uskon, että olet "auttanut ja tukenut" masentunutta miestäsi kertomalla toistuvasti kuinka hänen naamansa katsominen ärsyttää sinua. Tosin sitä en ymmärrä miksi mies ei sen jälkeen söpöile kanssasi ja kehu sinua.
Eli jatkossa täytynee kääntää voi tinua pikkuista mussukkaa -moodiin. Voi tinua, älä ole surullinen, taistellaan yhdessä läpi pahuuden, koita kestää kultani. Ei, en minä kyllä jaksa toimia terapeuttina miehelleni, minulla on omakin elämä ja omat murheet. Kukas ratkaisisi ne minun puolestani? Minä hoidan omat asiani ja siihen päälle pitäisi hoitaa miehenkin asiat ja huolehtia hänen mielialoistaan.
Jos et näe mitään välimaastoa miehen haukkumisen ja miehen terapeuttina toimimisen välillä, ehdotan entistä painokkaammin että eroat suosiolla.
Miten sinä luulet että haukkuminen edistää miehen paranemista?
En luulekaan? Ymmärrätkö, että parisuhteessa on kaksi osapuolta? Minä _en jaksa_ yrittää tsempata ja piristää, kun mies ei näe mitään vaivaa. Tässä on pelissä myös minun mielenterveyteni ja tunteeni. Mitä helvetin vittua minä mahdan sille, jos tuo idiootti ei mene lääkäriin ja hanki lääkitystä? On se nyt jo huomattu, ettei lääkkeettömyyskään ole hyvä juttu, mutta ilmeisesti on mukavampaa rypeä surkeuden suossa ja vetää minutkin mukana pohjalle. Kun toinen vaihtoehto on yrittää nähdä jotain hyvää jossakin, hakea toimiva lääkitys ja alkaa huomata minutkin tässä sivussa.
Kyllä minä ymmärrän, erittäin hyvin.
Minä otan vastuuta omasta mielenterveydestäni siten että keskustelen vakavista ongelmista ensin toisen osapuolen kanssa - kuten ilmeisesti sinä olet tehnyt - ja sen jälkeen teemme joko kompromissin tai eroamme. En näe mitään järkeä siinä että jatketaan yhdessä, katkeroidutaan ja syytetään toista sitten oman mielenterveyden pilaamisesta.
Olen muuten itse samassa tilanteessa kuin sinä, eli paljon kommunikoiva nainen jonka mies on tuollainen kuvaamasi "pokerinaama". Hän ei vain innostu silminnähtävästi pikkujutuista samoin kuin minä. Kyllä se on ollut raskasta kun olen juuri usein kokenut että mies ei innostu mistään ja olen pelännyt ettei hän rakasta minua.
Ero on kuitenkin se etten minä oleta omaa kommunikaatiotapaani ainoaksi oikeaksi, vaan näen tapamme erilaisina mutta yhtä väärinä tai oikeina. Asiasta on puhuttu ja minä yritän tietoisesti aina muistuttaa itseäni siitä että mies ei näytä tunteitaan samalla tavalla kuin minä, ja että innostuksen puute ei hänellä tarkoita negatiivista tunnetilaa vaikka se minulla tarkoittaisi.
Onhan se raskasta ja voi käydä itsetunnonkin päälle, ja jos ei kestä niin kannattaa oikeasti erota. Minä olen tehnyt myös sen eroratkaisun eksän kanssa, kun hänellä oli lapsuudenkodista opittuja tapoja esim. riitelyn suhteen joista hän ei päässyt irti, mutta minä en kestänyt niitä.
En halua erota, koska tiedän miehen hyvät puolet ja en ole koskaan ennen tavannut ketään yhtä sopivaa. Voi olla, että jatkossa en enää itsekään osoita hellyyttä vaan keskityn lähinnä itseeni ja oman mielialani piristämiseen. Olkoon ihan kuinka itsekästä tahansa, minua ei kiinnosta. Jos ei mies sen vertaa ajattele minua niin minä ajattelen sitten itseäni kahden edestä.
Miksi vaadit mieheltä nyt niin paljon? Tajuatko, että hän on tällä hetkellä se sairastunut, jonka on vaikea edes pitää huolta itsestään. Ei hänellä ole voimia huolehtia sinun tarpeistasi ja pahennat hänen tilaansa vaatimalla sitä ja haukkumalla epäonnistumisista.
Siksi että masennus ei ole määräaikainen sairaus. Minunko täytyy sysätä itseni sivuun ja odotella, milloin mies mahtaisi jaksaa jotain, jos edes jaksaa? Että katsellaan tässä rauhassa olisiko vuoden päästä jo vähän kivempaa vai meneekö siihen 5 vuotta?
Kyllä, sinun pitäisi sysätä itseäsi sivuun ja olla se tuki tässä tilanteessa! Se on sinun ainoa tehtäväsi tässä tilanteessa tyttöystävänä suhteessanne. Miten itsekästä nykyaika on, jos tällainen perusasia on kadoksissa? Jos et pysty siihen, sinun on parempi erota kuin tehdä hänen elämästään entistä vaikeampaa vaatimuksia esittävänä henkilönä, josta ei ole tueksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisen rakastamisen tai välittämisen määritelmä ei ole se, että on hänen kanssaan, koska hänen kanssaan on kivaa. Määritelmä on se, että haluaa toisen parasta ja on valmis näkemään vaivaa toisen onnen eteen myös huonoina aikoina. Valmis laittamaan omat tarpeensa sivuun auttaakseen vaikeammassa tilanteessa olevaa puolisoa. Et selvästikään ole valmis sellaiseen, joten et oikesti välitä hänestä. Hän on sinulle vain automaatti, josta odotat saavasi hyvää mieltä ja nyt sinua vituttaa, koska automaatti on epäkunnossa.
Vierailija kirjoitti:
Toisen rakastamisen tai välittämisen määritelmä ei ole se, että on hänen kanssaan, koska hänen kanssaan on kivaa. Määritelmä on se, että haluaa toisen parasta ja on valmis näkemään vaivaa toisen onnen eteen myös huonoina aikoina. Valmis laittamaan omat tarpeensa sivuun auttaakseen vaikeammassa tilanteessa olevaa puolisoa. Et selvästikään ole valmis sellaiseen, joten et oikesti välitä hänestä. Hän on sinulle vain automaatti, josta odotat saavasi hyvää mieltä ja nyt sinua vituttaa, koska automaatti on epäkunnossa.
Voi vittu. Mitähän tämä AUTOMAATTI antaa puolestaan minulle? Miksi on minun tehtäväni sysätö itseni sivuun ja uhrata kaikki energiani toisen ongelmiin, kun en saa vastineeksi mitään takaisin? Naurettavia ihmisiä täälläkin palstailee. Taidan kuitenkin itse tietää mitä tunnen ja mitä en, joten jos ei nyt väiteltäisi siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisen rakastamisen tai välittämisen määritelmä ei ole se, että on hänen kanssaan, koska hänen kanssaan on kivaa. Määritelmä on se, että haluaa toisen parasta ja on valmis näkemään vaivaa toisen onnen eteen myös huonoina aikoina. Valmis laittamaan omat tarpeensa sivuun auttaakseen vaikeammassa tilanteessa olevaa puolisoa. Et selvästikään ole valmis sellaiseen, joten et oikesti välitä hänestä. Hän on sinulle vain automaatti, josta odotat saavasi hyvää mieltä ja nyt sinua vituttaa, koska automaatti on epäkunnossa.
Voi vittu. Mitähän tämä AUTOMAATTI antaa puolestaan minulle? Miksi on minun tehtäväni sysätö itseni sivuun ja uhrata kaikki energiani toisen ongelmiin, kun en saa vastineeksi mitään takaisin? Naurettavia ihmisiä täälläkin palstailee. Taidan kuitenkin itse tietää mitä tunnen ja mitä en, joten jos ei nyt väiteltäisi siitä.
Ehkä sinulle sopisi paremmin maksullinen poikaystävä. Siinä tilanteessa voisit vaatia vastinetta rahallesi. Kuluttajansuojalaki olisi tukenasi, mikäli et kokisi mainosten pitäneen paikkaansa. Eikä tarvitsisi maksaa mistään pelkkää hyväntahtoisuuttaan.
Tämä ketju on joululahja kaikille sinkkumiehille. Minä en ainakaan ole enää surullinen yksin asumisestani. Kiitos, ap!
Seurustelusuhde käynnistää kummankin osapuolen aikaisemmat tiedostamattomat ja tiedostetutkin prosessit. Aika paljon asioita tulee varhaislapsuudesta. Tuttuuden tunne ja samankaltaisuus, josta monet kertovat, on usein jonkin tutun ihmissuhteen kaikuja kauempaa, esim. suhde omiin vanhempiin.
Seurustelun alussahan kummatkin ovat vähän varpaillaan ja kuulostelevat, miten toinen suhtautuu asioihin, eikä välttämättä uskalleta olla heti luonnollisesti oma itsensä.
Kummankin on oltava valmis hoitamaan oma tonttinsa ja tarvittaessa haettava apua vaikka terapiasta. Kenenkään ihmisen osaksi ei voi tulla toisen nostaminen suosta tai jatkuva mukautuminen. On tosi mielenkiintoista löytää itsestään piirteitä, jotka altistavat tällaiselle läheisriippuvaiselle käytökselle. Kun tiedostaa omat juttunsa, joita kaikilla meillä on, ollaan jo pitkällä.