Lue keskustelun säännöt.
Miksi vedän puoleeni tällaisia miehiä... seurustelusta
24.12.2015 |
Olen vihdoin löytänyt miehen, jota rakastan ja jonka kanssa viihdyn parhaimmillaan loistavasti, meillä on samat arvot, hyvin pitkälti samanlaiset taustat, samoja vaivoja jne. Asumme jo yhdessä.
Mikä sitten on ongelma?
Miehen masennus. Ei hän tutustumisvaiheessa muistanut mainita tällaista pientä minunkin elämääni vaikuttavaa seikkaa, se tuli ilmi vasta myöhemmin, kun oli jo vähän riidelty.
Olen ollut itsekin masentunut, mutta nykyään voin paremmin. Eiköhän se taipumus säily läpi elämän, mutta siihen täytyy vain asennoitua oikein. Haluanko, että ulkopuoliset pilaavat fiilikseni vai eivät?
Ei se ole aina noin helppoa, mutta mies ei edes yritä! Hän ei hae lääkkeitä, koska "siellä ja sielläkin sanottiin ettei lääkitys ole mikään ratkaisu!!1", hän on rasittavan apaattinen ja vaikuttaa siltä kuin miettisi huonoja asioita minusta suuren osan ajasta. "Ei se ole mitään sellaista, mä vaan olen tällainen."
Minulle itselleni tulee todella paska fiilis, kun olen iloinen jostain ja katson mieheen, jonka naamalta voi väkisin etsimällä saada jotain ilon merkkejä, jos hyvin käy. Jos menen aamulla (tai päivällä, tai milloin vain) herättämään miehen pirteänä, hän ärsyyntyy siitäkin ja tyyliin antaa minulle ohjeet, kuinka hänen korkeutensa tulisi herättää. En herätä häntä enää koskaan, nukkukoon vaan niin ei minun tarvitse katsoa sitä helvetin rasittavaa hapannaamaa.
Nykyään joudun ties kuinka usein kyselemään mieheltä, miettiikö hän jotain negatiivista, haluaako hän oikeasti ostaa tätä ruokaa vai sittenkin tuota, kun vaikuttaa siltä että hän vajoaa aina omiin ajatuksiinsa (sen rasittavan pokerinaaman taakse) ja minun pitää arvailla, että onko kaikki nyt ok vai ei. En enää usko herkästi miehen sanaan, epäilen paljon.
Vihaan sitä hemmetin pokerinaamaa! Vihaan sitä tapaa, jolla hän lannistaa minutkin!!! Jos olisin samanlainen kuin ennen, olisin jättänyt hänet jo. Mutta nyt jostain kumman syystä haluan yrittää auttaa miestä parantumaan jotta voisimme nauttia niistä hyvistä asioista suhteessamme. En löytäisi ketään samanlaista tai parempaa, tiedän sen sinkkuajoiltani.
Halusin vain avautua. Vituttaa!
Kommentit (70)
Kuinka nopeasti te muutitte yhteen ja miksi niin vauhdilla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin ihan piruuttani olla jatkossa superiloinen ihminen, en enää edes huomaisi miehen apaattisuutta. En tosin enää jakaisi iloisia asioitakaan hänen kanssaan vaan täyttäisin itseni ilolla ja onnella ja mies saisi rauhassa vajota suohonsa tai vaihtoehtoisesti hakea apua.
Ap ei jaksa toimia terapeuttina miehelle, mutta jaksaa "piruuttaan" olla jatkossa superiloinen kostoksi :D
Satun tietämään miehen hyvätkin puolet ja niitä on parhaimmillaan todella paljon. Koskaan aiemmin en ole tavannut ketään, jonka kanssa synkkaa niin loistavasti.
Sitten miinuksena on tämä ainainen apaattisuuskierre.
Miksi tämä on _sinulle_ ongelma?
Ap kyllä selvästi haluaa olla tuossa tilanteessa. Vituttaa niin paljon että täytyy haukkua miestä netissä, mutta apua ei haluta antaa kun on hei omatkin murheet ja erota ei voi koska... nautitaan oikeasti tilanteesta.
Satun tietämään miehen hyvätkin puolet ja niitä on parhaimmillaan todella paljon. Koskaan aiemmin en ole tavannut ketään, jonka kanssa synkkaa niin loistavasti.
Sitten miinuksena on tämä ainainen apaattisuuskierre.
Miksi tämä on _sinulle_ ongelma?
Anna miehelle sinkkuus joululahjaksi. Hänen toipumisensa alkaa heti, kun et ole valittamassa hänen ärsyttävästä naamastaan ja kertomassa kuinka et halua auttaa, koska sinulla on omiakin ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Kuinka nopeasti te muutitte yhteen ja miksi niin vauhdilla?
Siksi että haluain nähdä, etten tuhlaa aikaani. Haluan tässä iässä jo vakavan suhteen enkä miehestä toiseen hyppimistä ja pelleilyä. Toki siinä oli syynä myös ikävä ja tapaamisten vähyys ennen muuttoa. Suoraan sanottuna epäilen, että olisin kyllästynyt pian koko hommaan ellei muuttoa olisi tapahtunut. En koe ahdistusta tilanteesta, ei ole mitään pakokauhua mitä luulisi minulla ilmenevän. On vain vitutus tuohon mieheen. Ja siihen, että tiedän hänen osaavan olla ihanakin, mutta nykyään sitä ihanuutta näkyy vain pieninä rippeinä jossain välissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niin vedät puoleesi? Jälleen kivasti jätetty oma vastuu ottamatta. Sinä pidät tuollaisista miehistä, opettele elämään sen kanssa.
Ap on vain yksi ihmisperse lisää. Ei valinnut miestä itse, vaan mies tuli magneetin lailla häneen ja on jälleen yksi pettymys-mies. Hän on vain "terveellä tavalla itsekäs" ja sen vuoksi haukkuu miestä täällä tuntemattomille hänen selkänsä takana.
Luulet oikeasti, ettei mies tiedä mitä ajattelen hänen pokerinaamastaan? :-D
Ei, kyllä minä uskon, että olet "auttanut ja tukenut" masentunutta miestäsi kertomalla toistuvasti kuinka hänen naamansa katsominen ärsyttää sinua. Tosin sitä en ymmärrä miksi mies ei sen jälkeen söpöile kanssasi ja kehu sinua.
Eli jatkossa täytynee kääntää voi tinua pikkuista mussukkaa -moodiin. Voi tinua, älä ole surullinen, taistellaan yhdessä läpi pahuuden, koita kestää kultani. Ei, en minä kyllä jaksa toimia terapeuttina miehelleni, minulla on omakin elämä ja omat murheet. Kukas ratkaisisi ne minun puolestani? Minä hoidan omat asiani ja siihen päälle pitäisi hoitaa miehenkin asiat ja huolehtia hänen mielialoistaan.
Jos et näe mitään välimaastoa miehen haukkumisen ja miehen terapeuttina toimimisen välillä, ehdotan entistä painokkaammin että eroat suosiolla.
Miten sinä luulet että haukkuminen edistää miehen paranemista?
En luulekaan? Ymmärrätkö, että parisuhteessa on kaksi osapuolta? Minä _en jaksa_ yrittää tsempata ja piristää, kun mies ei näe mitään vaivaa. Tässä on pelissä myös minun mielenterveyteni ja tunteeni. Mitä helvetin vittua minä mahdan sille, jos tuo idiootti ei mene lääkäriin ja hanki lääkitystä? On se nyt jo huomattu, ettei lääkkeettömyyskään ole hyvä juttu, mutta ilmeisesti on mukavampaa rypeä surkeuden suossa ja vetää minutkin mukana pohjalle. Kun toinen vaihtoehto on yrittää nähdä jotain hyvää jossakin, hakea toimiva lääkitys ja alkaa huomata minutkin tässä sivussa.
Vierailija kirjoitti:
Satun tietämään miehen hyvätkin puolet ja niitä on parhaimmillaan todella paljon. Koskaan aiemmin en ole tavannut ketään, jonka kanssa synkkaa niin loistavasti.
Sitten miinuksena on tämä ainainen apaattisuuskierre.
Miksi tämä on _sinulle_ ongelma?
Ihminen on sosiaalinen ja myötätuntoinen eläin. Vaikken ole tavannut miestäsi, minulle tulee paha mieli kun ajattelen sitä että mies kamppailee masennuksen kourissa ja hänelle valitetaan jostain niin turhasta kuin että hän ei osoita tarpeeksi innostusta tietyn ruoan valitsemisesta kaupassa, vaan joutuu todistelemaan sitäkin loputtomiin. Kuulostaa todella voimia vievältä ja rasittavalta. Miehen pitäisi alkaa väkisin ilmeilemään jotta sinua ei ahdistaisi hänen luontainen "pokerinaamansa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka nopeasti te muutitte yhteen ja miksi niin vauhdilla?
Siksi että haluain nähdä, etten tuhlaa aikaani. Haluan tässä iässä jo vakavan suhteen enkä miehestä toiseen hyppimistä ja pelleilyä. Toki siinä oli syynä myös ikävä ja tapaamisten vähyys ennen muuttoa. Suoraan sanottuna epäilen, että olisin kyllästynyt pian koko hommaan ellei muuttoa olisi tapahtunut. En koe ahdistusta tilanteesta, ei ole mitään pakokauhua mitä luulisi minulla ilmenevän. On vain vitutus tuohon mieheen. Ja siihen, että tiedän hänen osaavan olla ihanakin, mutta nykyään sitä ihanuutta näkyy vain pieninä rippeinä jossain välissä.
Jospa kerrankin muutat näkökulmaasi pois itsestäsi ja yrität nähdä asiat hänen kantiltaan ja kehittää samalla empatiakykyäsi. On jotenkin huolestuttavaa, että "rakkaan" sairastuminen herättää sinussa vitutuksen tunteita häntä kohtaan. Mitä, jos itse olisit masentunut ja mies täällä valittaisi mistä kaikesta hyvästä jää nyt sen vuoksi paitsi ja kuinka sinä ja naamasi vituttaa, koska se ei hymyile enää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Satun tietämään miehen hyvätkin puolet ja niitä on parhaimmillaan todella paljon. Koskaan aiemmin en ole tavannut ketään, jonka kanssa synkkaa niin loistavasti.
Sitten miinuksena on tämä ainainen apaattisuuskierre.
Miksi tämä on _sinulle_ ongelma?
Ihminen on sosiaalinen ja myötätuntoinen eläin. Vaikken ole tavannut miestäsi, minulle tulee paha mieli kun ajattelen sitä että mies kamppailee masennuksen kourissa ja hänelle valitetaan jostain niin turhasta kuin että hän ei osoita tarpeeksi innostusta tietyn ruoan valitsemisesta kaupassa, vaan joutuu todistelemaan sitäkin loputtomiin. Kuulostaa todella voimia vievältä ja rasittavalta. Miehen pitäisi alkaa väkisin ilmeilemään jotta sinua ei ahdistaisi hänen luontainen "pokerinaamansa".
Ota nyt kirjaimellisesti joka ikinen esimerkki.
Jos olemme ruokakaupassa niin olisi mukavaa tietää mitä mieskin haluaa, eikä ostella siinä luulossa että nyt molemmat ovat tyytyväisiä ja kotona sitten ei teekään mieli mitään, "no sinähän tuota halusit, en minä käskenyt ostamaan", "no on se ihan hyvää mutta ei lempparia" jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka nopeasti te muutitte yhteen ja miksi niin vauhdilla?
Siksi että haluain nähdä, etten tuhlaa aikaani. Haluan tässä iässä jo vakavan suhteen enkä miehestä toiseen hyppimistä ja pelleilyä. Toki siinä oli syynä myös ikävä ja tapaamisten vähyys ennen muuttoa. Suoraan sanottuna epäilen, että olisin kyllästynyt pian koko hommaan ellei muuttoa olisi tapahtunut. En koe ahdistusta tilanteesta, ei ole mitään pakokauhua mitä luulisi minulla ilmenevän. On vain vitutus tuohon mieheen. Ja siihen, että tiedän hänen osaavan olla ihanakin, mutta nykyään sitä ihanuutta näkyy vain pieninä rippeinä jossain välissä.
Mielestäni tuhlaat omaa ja miehen aikaa tuossa tilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niin vedät puoleesi? Jälleen kivasti jätetty oma vastuu ottamatta. Sinä pidät tuollaisista miehistä, opettele elämään sen kanssa.
Ap on vain yksi ihmisperse lisää. Ei valinnut miestä itse, vaan mies tuli magneetin lailla häneen ja on jälleen yksi pettymys-mies. Hän on vain "terveellä tavalla itsekäs" ja sen vuoksi haukkuu miestä täällä tuntemattomille hänen selkänsä takana.
Luulet oikeasti, ettei mies tiedä mitä ajattelen hänen pokerinaamastaan? :-D
Ei, kyllä minä uskon, että olet "auttanut ja tukenut" masentunutta miestäsi kertomalla toistuvasti kuinka hänen naamansa katsominen ärsyttää sinua. Tosin sitä en ymmärrä miksi mies ei sen jälkeen söpöile kanssasi ja kehu sinua.
Eli jatkossa täytynee kääntää voi tinua pikkuista mussukkaa -moodiin. Voi tinua, älä ole surullinen, taistellaan yhdessä läpi pahuuden, koita kestää kultani. Ei, en minä kyllä jaksa toimia terapeuttina miehelleni, minulla on omakin elämä ja omat murheet. Kukas ratkaisisi ne minun puolestani? Minä hoidan omat asiani ja siihen päälle pitäisi hoitaa miehenkin asiat ja huolehtia hänen mielialoistaan.
Jos et näe mitään välimaastoa miehen haukkumisen ja miehen terapeuttina toimimisen välillä, ehdotan entistä painokkaammin että eroat suosiolla.
Miten sinä luulet että haukkuminen edistää miehen paranemista?
En luulekaan? Ymmärrätkö, että parisuhteessa on kaksi osapuolta? Minä _en jaksa_ yrittää tsempata ja piristää, kun mies ei näe mitään vaivaa. Tässä on pelissä myös minun mielenterveyteni ja tunteeni. Mitä helvetin vittua minä mahdan sille, jos tuo idiootti ei mene lääkäriin ja hanki lääkitystä? On se nyt jo huomattu, ettei lääkkeettömyyskään ole hyvä juttu, mutta ilmeisesti on mukavampaa rypeä surkeuden suossa ja vetää minutkin mukana pohjalle. Kun toinen vaihtoehto on yrittää nähdä jotain hyvää jossakin, hakea toimiva lääkitys ja alkaa huomata minutkin tässä sivussa.
Kyllä minä ymmärrän, erittäin hyvin.
Minä otan vastuuta omasta mielenterveydestäni siten että keskustelen vakavista ongelmista ensin toisen osapuolen kanssa - kuten ilmeisesti sinä olet tehnyt - ja sen jälkeen teemme joko kompromissin tai eroamme. En näe mitään järkeä siinä että jatketaan yhdessä, katkeroidutaan ja syytetään toista sitten oman mielenterveyden pilaamisesta.
Olen muuten itse samassa tilanteessa kuin sinä, eli paljon kommunikoiva nainen jonka mies on tuollainen kuvaamasi "pokerinaama". Hän ei vain innostu silminnähtävästi pikkujutuista samoin kuin minä. Kyllä se on ollut raskasta kun olen juuri usein kokenut että mies ei innostu mistään ja olen pelännyt ettei hän rakasta minua.
Ero on kuitenkin se etten minä oleta omaa kommunikaatiotapaani ainoaksi oikeaksi, vaan näen tapamme erilaisina mutta yhtä väärinä tai oikeina. Asiasta on puhuttu ja minä yritän tietoisesti aina muistuttaa itseäni siitä että mies ei näytä tunteitaan samalla tavalla kuin minä, ja että innostuksen puute ei hänellä tarkoita negatiivista tunnetilaa vaikka se minulla tarkoittaisi.
Onhan se raskasta ja voi käydä itsetunnonkin päälle, ja jos ei kestä niin kannattaa oikeasti erota. Minä olen tehnyt myös sen eroratkaisun eksän kanssa, kun hänellä oli lapsuudenkodista opittuja tapoja esim. riitelyn suhteen joista hän ei päässyt irti, mutta minä en kestänyt niitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka nopeasti te muutitte yhteen ja miksi niin vauhdilla?
Siksi että haluain nähdä, etten tuhlaa aikaani. Haluan tässä iässä jo vakavan suhteen enkä miehestä toiseen hyppimistä ja pelleilyä. Toki siinä oli syynä myös ikävä ja tapaamisten vähyys ennen muuttoa. Suoraan sanottuna epäilen, että olisin kyllästynyt pian koko hommaan ellei muuttoa olisi tapahtunut. En koe ahdistusta tilanteesta, ei ole mitään pakokauhua mitä luulisi minulla ilmenevän. On vain vitutus tuohon mieheen. Ja siihen, että tiedän hänen osaavan olla ihanakin, mutta nykyään sitä ihanuutta näkyy vain pieninä rippeinä jossain välissä.
Jospa kerrankin muutat näkökulmaasi pois itsestäsi ja yrität nähdä asiat hänen kantiltaan ja kehittää samalla empatiakykyäsi. On jotenkin huolestuttavaa, että "rakkaan" sairastuminen herättää sinussa vitutuksen tunteita häntä kohtaan. Mitä, jos itse olisit masentunut ja mies täällä valittaisi mistä kaikesta hyvästä jää nyt sen vuoksi paitsi ja kuinka sinä ja naamasi vituttaa, koska se ei hymyile enää?
En tiedä. Kaipa se on se, että meillä on lähes identtiset taustat. MINÄKIN olen käynyt läpi kamalia asioita, itkien hokenut yksin kotona, kuinka haluan kuolla nyt heti, toivonut kuolemaa, tuntenut itseni täysin mitättömäksi erään sukulaisen takia jnejnejnejne, lista on loputon. Silti minä olen taistellut tieni takaisin ylös ja tajunnut, ettei kenelläkään ole oikeutta sortaa minua ja painaa alas. Mitätöidä yms. Mitä mies tekee asioidensa eteen? Nukkuu ja kiukuttelee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niin vedät puoleesi? Jälleen kivasti jätetty oma vastuu ottamatta. Sinä pidät tuollaisista miehistä, opettele elämään sen kanssa.
Ap on vain yksi ihmisperse lisää. Ei valinnut miestä itse, vaan mies tuli magneetin lailla häneen ja on jälleen yksi pettymys-mies. Hän on vain "terveellä tavalla itsekäs" ja sen vuoksi haukkuu miestä täällä tuntemattomille hänen selkänsä takana.
Luulet oikeasti, ettei mies tiedä mitä ajattelen hänen pokerinaamastaan? :-D
Ei, kyllä minä uskon, että olet "auttanut ja tukenut" masentunutta miestäsi kertomalla toistuvasti kuinka hänen naamansa katsominen ärsyttää sinua. Tosin sitä en ymmärrä miksi mies ei sen jälkeen söpöile kanssasi ja kehu sinua.
Eli jatkossa täytynee kääntää voi tinua pikkuista mussukkaa -moodiin. Voi tinua, älä ole surullinen, taistellaan yhdessä läpi pahuuden, koita kestää kultani. Ei, en minä kyllä jaksa toimia terapeuttina miehelleni, minulla on omakin elämä ja omat murheet. Kukas ratkaisisi ne minun puolestani? Minä hoidan omat asiani ja siihen päälle pitäisi hoitaa miehenkin asiat ja huolehtia hänen mielialoistaan.
Jos et näe mitään välimaastoa miehen haukkumisen ja miehen terapeuttina toimimisen välillä, ehdotan entistä painokkaammin että eroat suosiolla.
Miten sinä luulet että haukkuminen edistää miehen paranemista?
En luulekaan? Ymmärrätkö, että parisuhteessa on kaksi osapuolta? Minä _en jaksa_ yrittää tsempata ja piristää, kun mies ei näe mitään vaivaa. Tässä on pelissä myös minun mielenterveyteni ja tunteeni. Mitä helvetin vittua minä mahdan sille, jos tuo idiootti ei mene lääkäriin ja hanki lääkitystä? On se nyt jo huomattu, ettei lääkkeettömyyskään ole hyvä juttu, mutta ilmeisesti on mukavampaa rypeä surkeuden suossa ja vetää minutkin mukana pohjalle. Kun toinen vaihtoehto on yrittää nähdä jotain hyvää jossakin, hakea toimiva lääkitys ja alkaa huomata minutkin tässä sivussa.
Kyllä minä ymmärrän, erittäin hyvin.
Minä otan vastuuta omasta mielenterveydestäni siten että keskustelen vakavista ongelmista ensin toisen osapuolen kanssa - kuten ilmeisesti sinä olet tehnyt - ja sen jälkeen teemme joko kompromissin tai eroamme. En näe mitään järkeä siinä että jatketaan yhdessä, katkeroidutaan ja syytetään toista sitten oman mielenterveyden pilaamisesta.
Olen muuten itse samassa tilanteessa kuin sinä, eli paljon kommunikoiva nainen jonka mies on tuollainen kuvaamasi "pokerinaama". Hän ei vain innostu silminnähtävästi pikkujutuista samoin kuin minä. Kyllä se on ollut raskasta kun olen juuri usein kokenut että mies ei innostu mistään ja olen pelännyt ettei hän rakasta minua.
Ero on kuitenkin se etten minä oleta omaa kommunikaatiotapaani ainoaksi oikeaksi, vaan näen tapamme erilaisina mutta yhtä väärinä tai oikeina. Asiasta on puhuttu ja minä yritän tietoisesti aina muistuttaa itseäni siitä että mies ei näytä tunteitaan samalla tavalla kuin minä, ja että innostuksen puute ei hänellä tarkoita negatiivista tunnetilaa vaikka se minulla tarkoittaisi.
Onhan se raskasta ja voi käydä itsetunnonkin päälle, ja jos ei kestä niin kannattaa oikeasti erota. Minä olen tehnyt myös sen eroratkaisun eksän kanssa, kun hänellä oli lapsuudenkodista opittuja tapoja esim. riitelyn suhteen joista hän ei päässyt irti, mutta minä en kestänyt niitä.
En halua erota, koska tiedän miehen hyvät puolet ja en ole koskaan ennen tavannut ketään yhtä sopivaa. Voi olla, että jatkossa en enää itsekään osoita hellyyttä vaan keskityn lähinnä itseeni ja oman mielialani piristämiseen. Olkoon ihan kuinka itsekästä tahansa, minua ei kiinnosta. Jos ei mies sen vertaa ajattele minua niin minä ajattelen sitten itseäni kahden edestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka nopeasti te muutitte yhteen ja miksi niin vauhdilla?
Siksi että haluain nähdä, etten tuhlaa aikaani. Haluan tässä iässä jo vakavan suhteen enkä miehestä toiseen hyppimistä ja pelleilyä. Toki siinä oli syynä myös ikävä ja tapaamisten vähyys ennen muuttoa. Suoraan sanottuna epäilen, että olisin kyllästynyt pian koko hommaan ellei muuttoa olisi tapahtunut. En koe ahdistusta tilanteesta, ei ole mitään pakokauhua mitä luulisi minulla ilmenevän. On vain vitutus tuohon mieheen. Ja siihen, että tiedän hänen osaavan olla ihanakin, mutta nykyään sitä ihanuutta näkyy vain pieninä rippeinä jossain välissä.
Jospa kerrankin muutat näkökulmaasi pois itsestäsi ja yrität nähdä asiat hänen kantiltaan ja kehittää samalla empatiakykyäsi. On jotenkin huolestuttavaa, että "rakkaan" sairastuminen herättää sinussa vitutuksen tunteita häntä kohtaan. Mitä, jos itse olisit masentunut ja mies täällä valittaisi mistä kaikesta hyvästä jää nyt sen vuoksi paitsi ja kuinka sinä ja naamasi vituttaa, koska se ei hymyile enää?
En tiedä. Kaipa se on se, että meillä on lähes identtiset taustat. MINÄKIN olen käynyt läpi kamalia asioita, itkien hokenut yksin kotona, kuinka haluan kuolla nyt heti, toivonut kuolemaa, tuntenut itseni täysin mitättömäksi erään sukulaisen takia jnejnejnejne, lista on loputon. Silti minä olen taistellut tieni takaisin ylös ja tajunnut, ettei kenelläkään ole oikeutta sortaa minua ja painaa alas. Mitätöidä yms. Mitä mies tekee asioidensa eteen? Nukkuu ja kiukuttelee.
Olisit tyytyväisempi, jos hän sen sijaan itkisi lakkaamatta ja hokisi haluavansa kuolla nyt heti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niin vedät puoleesi? Jälleen kivasti jätetty oma vastuu ottamatta. Sinä pidät tuollaisista miehistä, opettele elämään sen kanssa.
Ap on vain yksi ihmisperse lisää. Ei valinnut miestä itse, vaan mies tuli magneetin lailla häneen ja on jälleen yksi pettymys-mies. Hän on vain "terveellä tavalla itsekäs" ja sen vuoksi haukkuu miestä täällä tuntemattomille hänen selkänsä takana.
Luulet oikeasti, ettei mies tiedä mitä ajattelen hänen pokerinaamastaan? :-D
Ei, kyllä minä uskon, että olet "auttanut ja tukenut" masentunutta miestäsi kertomalla toistuvasti kuinka hänen naamansa katsominen ärsyttää sinua. Tosin sitä en ymmärrä miksi mies ei sen jälkeen söpöile kanssasi ja kehu sinua.
Eli jatkossa täytynee kääntää voi tinua pikkuista mussukkaa -moodiin. Voi tinua, älä ole surullinen, taistellaan yhdessä läpi pahuuden, koita kestää kultani. Ei, en minä kyllä jaksa toimia terapeuttina miehelleni, minulla on omakin elämä ja omat murheet. Kukas ratkaisisi ne minun puolestani? Minä hoidan omat asiani ja siihen päälle pitäisi hoitaa miehenkin asiat ja huolehtia hänen mielialoistaan.
Jos et näe mitään välimaastoa miehen haukkumisen ja miehen terapeuttina toimimisen välillä, ehdotan entistä painokkaammin että eroat suosiolla.
Miten sinä luulet että haukkuminen edistää miehen paranemista?
En luulekaan? Ymmärrätkö, että parisuhteessa on kaksi osapuolta? Minä _en jaksa_ yrittää tsempata ja piristää, kun mies ei näe mitään vaivaa. Tässä on pelissä myös minun mielenterveyteni ja tunteeni. Mitä helvetin vittua minä mahdan sille, jos tuo idiootti ei mene lääkäriin ja hanki lääkitystä? On se nyt jo huomattu, ettei lääkkeettömyyskään ole hyvä juttu, mutta ilmeisesti on mukavampaa rypeä surkeuden suossa ja vetää minutkin mukana pohjalle. Kun toinen vaihtoehto on yrittää nähdä jotain hyvää jossakin, hakea toimiva lääkitys ja alkaa huomata minutkin tässä sivussa.
Kyllä minä ymmärrän, erittäin hyvin.
Minä otan vastuuta omasta mielenterveydestäni siten että keskustelen vakavista ongelmista ensin toisen osapuolen kanssa - kuten ilmeisesti sinä olet tehnyt - ja sen jälkeen teemme joko kompromissin tai eroamme. En näe mitään järkeä siinä että jatketaan yhdessä, katkeroidutaan ja syytetään toista sitten oman mielenterveyden pilaamisesta.
Olen muuten itse samassa tilanteessa kuin sinä, eli paljon kommunikoiva nainen jonka mies on tuollainen kuvaamasi "pokerinaama". Hän ei vain innostu silminnähtävästi pikkujutuista samoin kuin minä. Kyllä se on ollut raskasta kun olen juuri usein kokenut että mies ei innostu mistään ja olen pelännyt ettei hän rakasta minua.
Ero on kuitenkin se etten minä oleta omaa kommunikaatiotapaani ainoaksi oikeaksi, vaan näen tapamme erilaisina mutta yhtä väärinä tai oikeina. Asiasta on puhuttu ja minä yritän tietoisesti aina muistuttaa itseäni siitä että mies ei näytä tunteitaan samalla tavalla kuin minä, ja että innostuksen puute ei hänellä tarkoita negatiivista tunnetilaa vaikka se minulla tarkoittaisi.
Onhan se raskasta ja voi käydä itsetunnonkin päälle, ja jos ei kestä niin kannattaa oikeasti erota. Minä olen tehnyt myös sen eroratkaisun eksän kanssa, kun hänellä oli lapsuudenkodista opittuja tapoja esim. riitelyn suhteen joista hän ei päässyt irti, mutta minä en kestänyt niitä.
En halua erota, koska tiedän miehen hyvät puolet ja en ole koskaan ennen tavannut ketään yhtä sopivaa. Voi olla, että jatkossa en enää itsekään osoita hellyyttä vaan keskityn lähinnä itseeni ja oman mielialani piristämiseen. Olkoon ihan kuinka itsekästä tahansa, minua ei kiinnosta. Jos ei mies sen vertaa ajattele minua niin minä ajattelen sitten itseäni kahden edestä.
Miksi vaadit mieheltä nyt niin paljon? Tajuatko, että hän on tällä hetkellä se sairastunut, jonka on vaikea edes pitää huolta itsestään. Ei hänellä ole voimia huolehtia sinun tarpeistasi ja pahennat hänen tilaansa vaatimalla sitä ja haukkumalla epäonnistumisista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niin vedät puoleesi? Jälleen kivasti jätetty oma vastuu ottamatta. Sinä pidät tuollaisista miehistä, opettele elämään sen kanssa.
Ap on vain yksi ihmisperse lisää. Ei valinnut miestä itse, vaan mies tuli magneetin lailla häneen ja on jälleen yksi pettymys-mies. Hän on vain "terveellä tavalla itsekäs" ja sen vuoksi haukkuu miestä täällä tuntemattomille hänen selkänsä takana.
Luulet oikeasti, ettei mies tiedä mitä ajattelen hänen pokerinaamastaan? :-D
Ei, kyllä minä uskon, että olet "auttanut ja tukenut" masentunutta miestäsi kertomalla toistuvasti kuinka hänen naamansa katsominen ärsyttää sinua. Tosin sitä en ymmärrä miksi mies ei sen jälkeen söpöile kanssasi ja kehu sinua.
Eli jatkossa täytynee kääntää voi tinua pikkuista mussukkaa -moodiin. Voi tinua, älä ole surullinen, taistellaan yhdessä läpi pahuuden, koita kestää kultani. Ei, en minä kyllä jaksa toimia terapeuttina miehelleni, minulla on omakin elämä ja omat murheet. Kukas ratkaisisi ne minun puolestani? Minä hoidan omat asiani ja siihen päälle pitäisi hoitaa miehenkin asiat ja huolehtia hänen mielialoistaan.
Jos et näe mitään välimaastoa miehen haukkumisen ja miehen terapeuttina toimimisen välillä, ehdotan entistä painokkaammin että eroat suosiolla.
Miten sinä luulet että haukkuminen edistää miehen paranemista?
En luulekaan? Ymmärrätkö, että parisuhteessa on kaksi osapuolta? Minä _en jaksa_ yrittää tsempata ja piristää, kun mies ei näe mitään vaivaa. Tässä on pelissä myös minun mielenterveyteni ja tunteeni. Mitä helvetin vittua minä mahdan sille, jos tuo idiootti ei mene lääkäriin ja hanki lääkitystä? On se nyt jo huomattu, ettei lääkkeettömyyskään ole hyvä juttu, mutta ilmeisesti on mukavampaa rypeä surkeuden suossa ja vetää minutkin mukana pohjalle. Kun toinen vaihtoehto on yrittää nähdä jotain hyvää jossakin, hakea toimiva lääkitys ja alkaa huomata minutkin tässä sivussa.
Kyllä minä ymmärrän, erittäin hyvin.
Minä otan vastuuta omasta mielenterveydestäni siten että keskustelen vakavista ongelmista ensin toisen osapuolen kanssa - kuten ilmeisesti sinä olet tehnyt - ja sen jälkeen teemme joko kompromissin tai eroamme. En näe mitään järkeä siinä että jatketaan yhdessä, katkeroidutaan ja syytetään toista sitten oman mielenterveyden pilaamisesta.
Olen muuten itse samassa tilanteessa kuin sinä, eli paljon kommunikoiva nainen jonka mies on tuollainen kuvaamasi "pokerinaama". Hän ei vain innostu silminnähtävästi pikkujutuista samoin kuin minä. Kyllä se on ollut raskasta kun olen juuri usein kokenut että mies ei innostu mistään ja olen pelännyt ettei hän rakasta minua.
Ero on kuitenkin se etten minä oleta omaa kommunikaatiotapaani ainoaksi oikeaksi, vaan näen tapamme erilaisina mutta yhtä väärinä tai oikeina. Asiasta on puhuttu ja minä yritän tietoisesti aina muistuttaa itseäni siitä että mies ei näytä tunteitaan samalla tavalla kuin minä, ja että innostuksen puute ei hänellä tarkoita negatiivista tunnetilaa vaikka se minulla tarkoittaisi.
Onhan se raskasta ja voi käydä itsetunnonkin päälle, ja jos ei kestä niin kannattaa oikeasti erota. Minä olen tehnyt myös sen eroratkaisun eksän kanssa, kun hänellä oli lapsuudenkodista opittuja tapoja esim. riitelyn suhteen joista hän ei päässyt irti, mutta minä en kestänyt niitä.
En halua erota, koska tiedän miehen hyvät puolet ja en ole koskaan ennen tavannut ketään yhtä sopivaa. Voi olla, että jatkossa en enää itsekään osoita hellyyttä vaan keskityn lähinnä itseeni ja oman mielialani piristämiseen. Olkoon ihan kuinka itsekästä tahansa, minua ei kiinnosta. Jos ei mies sen vertaa ajattele minua niin minä ajattelen sitten itseäni kahden edestä.
Et halua jatkossa osoittaa miehelle hellyyttä ja aiot keskittyä vain itseesi, olet kiukkuinen, katkera ja pettynyt ja tämä on sitten sinusta se sopivin mies sinulle? En aidosti nyt ymmärrä sinua.
Ap, et vedä masentuneita miehiä puoleesi; teet heistä sellaisia.
Varmasti molemmille osapuolille raskasta, voimia ap!
Ihmisille voi olla hankalaa ymmärtää, millaista masentuneen kanssa seurustelu on (vaikka tietysti jokainen masentunut on erilainen, yksilö).
Oma miehenikin on masentunut, kertoi asiasta noin kuukaisi seurustelun alettua. Onhan se välillä raskasta, kun omia huoliaan ei voi oikein koskaan jakaa (kun mies on surullinen haluan tukea häntä enkä vain kaataa lisää niskaan huolia. Kun mies harvoin on iloinen, en halua surustuttaa häntä murheillani). Aina saa pelätä, onko mies tappanut itsensä sillä aikaa kun en ole kotona. Toisen loputonta surua on vaikea katsoa vierestä avuttomana. Lääkkeitä syö ja hoidossa on ollut, mutta ei sekään auta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka nopeasti te muutitte yhteen ja miksi niin vauhdilla?
Siksi että haluain nähdä, etten tuhlaa aikaani. Haluan tässä iässä jo vakavan suhteen enkä miehestä toiseen hyppimistä ja pelleilyä. Toki siinä oli syynä myös ikävä ja tapaamisten vähyys ennen muuttoa. Suoraan sanottuna epäilen, että olisin kyllästynyt pian koko hommaan ellei muuttoa olisi tapahtunut. En koe ahdistusta tilanteesta, ei ole mitään pakokauhua mitä luulisi minulla ilmenevän. On vain vitutus tuohon mieheen. Ja siihen, että tiedän hänen osaavan olla ihanakin, mutta nykyään sitä ihanuutta näkyy vain pieninä rippeinä jossain välissä.
Jospa kerrankin muutat näkökulmaasi pois itsestäsi ja yrität nähdä asiat hänen kantiltaan ja kehittää samalla empatiakykyäsi. On jotenkin huolestuttavaa, että "rakkaan" sairastuminen herättää sinussa vitutuksen tunteita häntä kohtaan. Mitä, jos itse olisit masentunut ja mies täällä valittaisi mistä kaikesta hyvästä jää nyt sen vuoksi paitsi ja kuinka sinä ja naamasi vituttaa, koska se ei hymyile enää?
En tiedä. Kaipa se on se, että meillä on lähes identtiset taustat. MINÄKIN olen käynyt läpi kamalia asioita, itkien hokenut yksin kotona, kuinka haluan kuolla nyt heti, toivonut kuolemaa, tuntenut itseni täysin mitättömäksi erään sukulaisen takia jnejnejnejne, lista on loputon. Silti minä olen taistellut tieni takaisin ylös ja tajunnut, ettei kenelläkään ole oikeutta sortaa minua ja painaa alas. Mitätöidä yms. Mitä mies tekee asioidensa eteen? Nukkuu ja kiukuttelee.
Olisit tyytyväisempi, jos hän sen sijaan itkisi lakkaamatta ja hokisi haluavansa kuolla nyt heti?
Jessus... :D - ap
Epäile ihan rauhassa mitä ikinä haluat. Onneksi sinun epäilysi eivät muuta totuutta miksikään.