Onko sinunkin äitisi vittuilija?

Millaisia isiä teillä sitten on? Joiden äidit oli/on tällaisia.

Äitipuoleni (omaa äitiä ei ole, vastaan silti) tykkäsi näyttää minulle oman nuoruutensa suosikkileffoja. Kun sitten kerran kysyin, että toisinko ensi kerralla jonkun japanilaisen leffan (joita siis itse harrastan), niin hän naurahti kaikkivoipaisesti: "voi kuule, ei mua sellaiset kiinnosta". Joo...mua kiinnosti ihan kamalasti joku 50-luvun miesnäyttelijä. :P Siihen loppui yhteiset leffaillat.

Sama ihminen totesi, kun peilasin itseäni normaalisti teininä ennen uloslähtöä, että "voisit sinäkin joskus jotain muutakin tehdä kuin vain persettäsi katsella". :o

Kun tulin käymään pitkästä aikaa isäni luona poismuuton jälkeen, masennuksen vuoksi lihoneena kymmenisen kiloa: "voi kamala kun sä olet lihonut". Äitipuoli itse noin 50kg ylipainoinen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä samanlainen. Esimerkkeinä, laihduin 20 kg ja äitini tähän kommentoi että nesteitä oli. Jos teen ruokaa, ei voi syödä sitä vaan on omat eväät. Lähtökohtaisesti jos tulee meidän luo, on aina kiukkuinen. Nyt hänellä on uusi miesystävä jota kehuu ja vertailee koko ajan omaan mieheeni. Välillä tuntuu että kaikessa kilpailee oman tyttärensä kanssa.

Tähä on pakko todeta, että todella on avainsana tuo" kilpailee".

Tästä näyttäis tekstin perusteella olevan kyse. Voimakkaasti.

Ehkä sun kannattaisi kirjoitella hiukan lisää tästä asiasta.

Auttaisi näkemään, mitä sieltä syntyy tekstiin asti.

 Ei minulla ole mitään traumaa äidistä eikä näin ole tarvetta mihinkään "apuun". Hän on mikä on eikä siitä miksikään muutu. Tilanteet on lähinnä naurettavia.

Mä olen kanssa noista kovista äänistä säpsähtelijä. Vielä aikuisenakin saatan töissä säädellä radiota pienemmälle - äitini saattoi saada silmittömän raivokohtauksen sisään ovesta tullessaan, jos levysoittimessa tai radiossa soi rockia, vaikka ihan tavallisen hiljaisella voimakkuudella.

Ja unihäiriöt on tuttuja. Jos ei kello 8 jälkeen ollut ylhäällä, alkoi seinän takaa vessasta kuulua aggressiivinen kolina ja kiroilu - ja lopulta oven takaa "nosta ne luusi jo ylös sieltä sängystä".

Verenpaine nousee vieläkin huudosta ja kovista äänistä. Siskoni kärsi vuodet vaikeasta kahvikuppineuroosista. Kuinkahan monella ns.erityisherkällä on oikeasti samaa taustaa?

Minun äitini on Vähättelijä. Koskaan ei kannattaisi tehdä tai yrittää mitään, ei se kuitenkaan onnistu. Äiti ei ole koskaan kannustanut koulunkäynnin, jatko-opintojen, toiseen kaupunkiin muuton kanssa. Aina pitäisi olla varovainen ettei "tule pettymyksiä, kun ei mene kuin on suunniteltu". Kun hankin ensimmäisen koirani sanoi äiti minulle vuoden päästä "En mä ajatellut että siitäkään mitään olis tullut", ja tämä on siis kai hänelle kohteliaisuus.

Ei ole varmaan outoa ja ihmeellistä, että tälläkin hetkellä kamppailen huonon itsetunnon ja kelpaamattomuuden tunteiden (ja lukuisten muiden mielenerveysongelmien, jotka ovat kyllä meidän perheessä näköjään suoraan perinnöllisiä...) kanssa terapiassa, vaikka en tietenkään äitiäni kaikesta syytä. Lapsia en koskaan uskalla hankkia, sillä pelkään a) romahtavani jos lapsuuteni avautuu minulle sitä kautta vielä enemmän b) pilaavani sen ihmisen.

Välillä tämä on tosi surullista.

N26

Ja kyllä, minä olen myös äänistä säpsähtelijä. En itse asiassa tiennyt tämän olevan "yleisempikin" asia. Äidilläni oli tapana aamuisin seitsemän kahdeksan aikaan alkaa vihaimuroida, eli hoitaa homma mahdollisimman äänekkäästi, raivota samalla ja heitellä asioita.

Uskalsin hankkia ensimmäisen imurini vasta muutama vuosi sen jälkeen, kun olin muuttanut yksin. Sitä ennen pärjäsin rikkalapiolla.

-47

Vierailija kirjoitti:

Millaisia isiä teillä sitten on? Joiden äidit oli/on tällaisia.

Täällä myös isä oli todella itsekeskeinen. Puhuu vain itsestään ja omista jutuistaan, sen minkä muiden haukkumiselta ehtii. Ei ole ikinä ollut kiinnostunut minun asioista, ihan absurdiuteen asti. Saattoi mm. lapsena palauttaa mulle isänpäivälahjat "kun ei tarvitse", ajaa ohi kotini ja kun kysyin miksi et käynyt samalla kylässä kun kerran ajoit Mikkelin* ohi "ei ollut asiaa Mikkeliin", tai kun kerroin puhelimessa ääni särkyen kuinka lemmikkini olivat sairastelleet, keskeytti lauseen ja alkoi kertoa iloisena mitä hauskaa hänen lemmikkinsä oli tehnyt. 

En ole pitänyt häneenkään yhtettä yli kahteen vuoteen. Ja mikä tragikoomisinta; hän laittaa vieläkin minulle tekstiviestinä synttärionnitteluja "Hyvää syntymäpäivää T: Hannu* ja Mustikoira*" ja lomakertomuksia "Ollaan täällä Rhodoksella, hyvä on sää ja lämpöä piisaa". Välinpitämättömyyden huipentuma, kun äijä ei ole edes HUOMANNUT ettei ole kuullut minusta pihaustakaan vuosiin!!!

--28

* nimet muutettu

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini on Vähättelijä. Koskaan ei kannattaisi tehdä tai yrittää mitään, ei se kuitenkaan onnistu. Äiti ei ole koskaan kannustanut koulunkäynnin, jatko-opintojen, toiseen kaupunkiin muuton kanssa. Aina pitäisi olla varovainen ettei "tule pettymyksiä, kun ei mene kuin on suunniteltu".

N26

Sama täällä. Yksi hänen lempitekosyistään vähättelyyn ja katastrofin ennustamiseen oli "en minä pahalla, en vain halua että sitten petyt jos noin käy". Niin, enhän minä aikuisena ihmisenä toki muuten ymmärrä että lemmikit kuolee joskus, työt voivat loppua ja puoliso jättää - hyvä että äiti muistuttaa, niin voin alkaa pelätä niitä heti, etten vaan vahingossakaan tule ikinä nauttineeksi mistään...

Yppistä

Vierailija kirjoitti:

Äitisi on oman aikakautensa lapsi, noinhan lapsia kasvatettiin tuonne 70-luvulle saakka, lasta ei saanut kannustaa, mieluimmin moittia ja vähätellä, ettei ylpisty tai tule omahyväinen. Näin neuvoivat ammattilaiset. Ja yhä edelleen olet äitisi tytär, mihin se kissa karvoistaan pääsisi.

Noin oli 70-luvulla joissakin perheissä, toisissa äiti kannusti ja kehui. Mikään vuosiluku, syntymäaika tai ajan henki ei ole peruste jatkaa huonoja kasvatusmetodeja tai kohdella aikuista lasta koko ikänsä vähätellen ja vittuillen. Nykyään pitäisi korostaa iälläkin olevien äitien terveempää suhtautumista läheisiinsä. Vaikka järjestämällä kursseja äideille: Miten pääsen irti 60-70-luvun kasvatusmetodeista.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa tutulta! Äitini on erikoistunut ulkonäköni arvosteluun. Muistan joskus varhaisteini-iässä, kun hän totesi jotain tällaista: "No ei susta mitään kovin kaunista koskaan tule, mutta kyllä se on rumankin koitettava elää. Täytyy vaan koittaa etsiä joku vaatimattoman näköinen mies, joka ehkä huolii." Olen siis ihan hyvännäköinen, mutta arvatenkin nämä äidin kommentit latistivat itsetuntoa vuosikausiksi ja vieläkin mun on ollut välillä vaikea parisuhteessa uskoa, minkä takia noin komea mies halusi alkaa seurustelemaan kanssani.

 

Kommentit ovat vain muuttuneet suorasukaisimmiksi sitä mukaa, kun äidille on tullut ikää. Siskoani arvostelee myös, tosin hänen kohdallaan keskittyy enemmän älyllisten lahjojen mollaamiseen. Kumma juttu, että veljeni on välttynyt tältä kokonaan.

 

Yleensä se pahin arvostelu kohdistuu samaa sukupuolta olevaan, joka saattaa alitajuisesti olla jatke itselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitisi on oman aikakautensa lapsi, noinhan lapsia kasvatettiin tuonne 70-luvulle saakka, lasta ei saanut kannustaa, mieluimmin moittia ja vähätellä, ettei ylpisty tai tule omahyväinen. Näin neuvoivat ammattilaiset. Ja yhä edelleen olet äitisi tytär, mihin se kissa karvoistaan pääsisi.

Noin oli 70-luvulla joissakin perheissä, toisissa äiti kannusti ja kehui. Mikään vuosiluku, syntymäaika tai ajan henki ei ole peruste jatkaa huonoja kasvatusmetodeja tai kohdella aikuista lasta koko ikänsä vähätellen ja vittuillen.

Niinpä. Minäkin sanoin lukuisia lukuisia kertoja äidille kuinka hänen sanomisensa ja tekemisensä loukkaavat minua, ja hän vain jatkoi samaa rataa. Eikä puolusteluna todellakaan ollut "mutta kun luin vuonna 1978 kasvatusoppaasta että näin lapsia kohdellaan", vaan kieltäminen, marttyrointi, minun syyttäminen, itkupotkuraivarit jne.

Sitäpaitsi, vaikka olisi minkälaisen opin sisäistänyt, niin kun toinen (oma lapsi!!!!) sanoo että sinä satutat minua, tai että en voi enää pitää yhteyttä jos jatkat samalla lailla, niin millainen ihminen pitäisi vaan tiukasti kiinni siitä vuonna 1978 oppimastaan metodologiasta? Mieluummin satuttaa lastaan tai jopa menettää hänet kokonaan, kuin muuttaisi tapojaan? Ei ainakaan terve, lastaan rakastava ihminen.

--28

Mun isä on, ei niin paha kuin monet tässä mainitut, mutta mitään ei ikinä voi kehua tai ihailla ilman jotain piikkiä. Esim. asuin isäni luona ja olin tehnyt ruokaa, isä maistaa sitä ja sekoittaa siihen hirveästi ketsuppia ja kermaviiliä "hei, nythän tämä on ihan syötävää". Tai: olin ekaan omaan kotiini rakentanut ja maalannut parvekkeelle itse kukkatelineet. Isä: "Joo...mutta ne kyllä vie täältä kauheasti tilaa". Vastaavaa on jatkuvasti. Sitten ihmettelee, kun en halua nähdä kauhean usein. Hän on kuitenkin lämmin isä ja rakastaa minua ja lapsiani, mutta todella rasittavaa seuraa.

Oma äitini on kroonisesti kateellinen ja vähättelevä. Lisäksi myös selkäänpuukottaja, jolle mikään ei ole pyhää jos kuppi menee nurin.

Lakkasin kertomassa asioistani äidille joskus noin kymmenenvuotiaana  kun opin, että mitä tahansa asiaa tullaan käyttämään minua vastaan, jos äiti suuttuu. Hän suuttui ihan järjettömistä asioista ja tekee sitä edelleen, viimeksi veti aivan järkyttävät raivarit siitä, että yli nelikymppinen sisko oli hänen mielestään muuttanut kampaustaan väärään suuntaan. Kuulostaa täysin uskomattomalta, mutta tällaista se tosiaan on. Lapsena sitä ei päässyt pakoon, ja itsetuntoni oli täysin nollassa kuunneltuani että ei kannata sitä ja tätä, et sinä osaa, ja päälle raivokohtaukset ja syyttelyt siitä, miten olin kelvoton enkä koskaan ollut rakkauden arvoinen. Tuo jälkimmäinen itkettää vieläkin joskus, vaikka olen ihan tasapainoinen aikuinen. Miten kukaan voi olla niin julma pientä lasta kohtaan, en tule käsittämään koskaan. 

Kouluttauduin ja hankin hyvän työn, äiti hädin tuskin onnitteli ja oli varma, että en pärjää. Ei se mitään. Emme näe kuin harvoin ja silloinkin pidän tiukasti kiinni siitä, että äiti ei saa selville elämästäni mitään sellaista, millä voisi edes vaikuttaa minuun, saati loukata. Häntä näyttää harmittavan etäiset välit ja luulen, että hän ei edes tajua, miten julma ja kohtuuton on aina ollut. En aio ottaa asioita puheeksi, koska se ei ole vaivan arvoista. Koen kasvaneeni ilman äitisuhdetta missään sen perinteisessä merkityksessä ja itsenäistyin varhain, tämä nyt vain meni näin. Ei kaikilla ole äitiä, ja minulla sellainen oli vain siinä mielessä, että sain ruokaa ja vaatteita. En ole kiitollinen näistä - jos lapsia hankkii, niin se on kyllä vanhemman velvollisuus hoitaa vähintäänkin em. asiat. En ole katkerakaan. Äitini ei rehellisyyden nimissä merkitse minulle juuri mitään, niin tehokkaasti hän lannisti kaikki rakkauden ja kiintymyksen osoitukseni ja luottamuksen, joka minulla naivina lapsena oli. 

Vierailija kirjoitti:

Lakkasin kertomassa asioistani äidille joskus noin kymmenenvuotiaana  kun opin, että mitä tahansa asiaa tullaan käyttämään minua vastaan, jos äiti suuttuu. ...  Koen kasvaneeni ilman äitisuhdetta missään sen perinteisessä merkityksessä ja itsenäistyin varhain, tämä nyt vain meni näin. Ei kaikilla ole äitiä, ja minulla sellainen oli vain siinä mielessä, että sain ruokaa ja vaatteita. En ole kiitollinen näistä - jos lapsia hankkii, niin se on kyllä vanhemman velvollisuus hoitaa vähintäänkin em. asiat. 

 

"Anything you say may and will be used against you in a court of the mother"... näinhän se menee. Huonot asiat voi aina laittaa lapsen syyksi, hyvät asiat voi mitätöidä tai ignoorata täysin.

Samaa mieltä myös tuosta loppuosasta. Ei lapsi valitse syntyä, joten se, että vanhempi tekee minimin mitä pitää tehdä ettei lasta huostaanoteta, ei todellakaan aiheuta vähäisintäkään kiitollisuudenvelkaa. 

Vierailija kirjoitti:

Voi on, tai oli, koska katkaisin välit muutama vuosi sitten. Ei etenkään äidiltään tarvitse sietää tuollaista. Oman äitini tyyli oli enemmän passiivisagressiivisuutta, sellaista, että sitä on vaikeampi suoraan osoittaa mutta vuosikymmeniä jatkuessaan hyvin selvää:

* "Niin, ei ne miehetkään mitä tahansa kestä jos niitä jatkuvasti vain haukkuu" - kun erosimme exän kanssa, pääsyynä se, että hän oli ihastunut/salaa viestitteli yhden kaverini kanssa. En ole koskaan haukkunut puolisojani.

* "Älä sitten hirveästi pety kun se jättää sinut nuoremman naisen vuoksi. Tai jos suhde kestää, niin ainakin joudut sitten palvelijan rooliin"  - kun aloitin suhteen nuoremman miehen kanssa. 

* "Sama se on edessä niillä muillakin" - kun yksi lemmikeistäni kuoli.

* "Ethän sinä vaan mitään juhlia halua" - kun valmistuin ylioppilaaksi

* "Joko olet mokannut jotenkin" - ainoa kysymys uudesta työpaikastani

* "Höhhöh, ei tuollainen työ voi olla stressaavaa, kuulepas kun minun työpaikassani..."  - kun yritin puhua työuupumuksestani jonka takia olin kuukausikaupalla sairauslomalla.

* "Siitä viikonlopun vierailusta.. olisin menossa sunnuntaina taidenäyttelyyn, niin ethän ole kovin myöhään kylässä jotta ehdin sinne?"  - pari päivää ennen vierailuani, nähtiin 1-2 krt vuodessa.

* "Ethän tule huomenna kovin ajoissa, täällä on torin avajaiset ja haluan käydä siellä kiireettä veljesi kanssa" - päivää ennen samaa vierailua.

Se olikin viimeinen kerta kun nähtiin. Ajoin 300km päähän ja kyläilin klo 19-10, jotta äiti ehti torille sekä näyttelyyn... Yritin vielä kerran puhua hänen käytöksestään, ja kertoa miten pahalta tuntuu että kun kerran vuodessa on tulossa käymään, on hänellä tärkeämpää käydä torilla. Siihen hän tokaisi, että ei ne kesätorin avajaisetkaan ole kuin kerran vuodessa :''''D. Selvä, siinä tuli tärkeysjärjestys kyllä hyvin selväksi, ja ilmoitin, ettei enää tarvitse soitella.

(Nämä tietysti ovat vain jäävuoren huippu siitä mitä hän on sanonut ja tehnyt, jos joku meinaa kommentoida että eihän nuo nyt pahoja, jokainen möläyttää joskus.)

Hyi helkkari! onneksi pistit välit poikki. 1

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitisi on oman aikakautensa lapsi, noinhan lapsia kasvatettiin tuonne 70-luvulle saakka, lasta ei saanut kannustaa, mieluimmin moittia ja vähätellä, ettei ylpisty tai tule omahyväinen. Näin neuvoivat ammattilaiset. Ja yhä edelleen olet äitisi tytär, mihin se kissa karvoistaan pääsisi.

Noin oli 70-luvulla joissakin perheissä, toisissa äiti kannusti ja kehui. Mikään vuosiluku, syntymäaika tai ajan henki ei ole peruste jatkaa huonoja kasvatusmetodeja tai kohdella aikuista lasta koko ikänsä vähätellen ja vittuillen.

Niinpä. Minäkin sanoin lukuisia lukuisia kertoja äidille kuinka hänen sanomisensa ja tekemisensä loukkaavat minua, ja hän vain jatkoi samaa rataa. Eikä puolusteluna todellakaan ollut "mutta kun luin vuonna 1978 kasvatusoppaasta että näin lapsia kohdellaan", vaan kieltäminen, marttyrointi, minun syyttäminen, itkupotkuraivarit jne.

Sitäpaitsi, vaikka olisi minkälaisen opin sisäistänyt, niin kun toinen (oma lapsi!!!!) sanoo että sinä satutat minua, tai että en voi enää pitää yhteyttä jos jatkat samalla lailla, niin millainen ihminen pitäisi vaan tiukasti kiinni siitä vuonna 1978 oppimastaan metodologiasta? Mieluummin satuttaa lastaan tai jopa menettää hänet kokonaan, kuin muuttaisi tapojaan? Ei ainakaan terve, lastaan rakastava ihminen.

 

--28

Olen samaa mieltä, että ihminen ei ole terve, kun lastaan kaltoinkohtelee. Eikä varsinkaan rakasta lastaan. Minusta on pöyristyttävää, että tästä aiheesta ei löydy niin artikkeleita ja tietoa, kuin esim. parisuhdeväkivallasta ja työpaikkakiusaamisesta. Tuntuu, kuin aihetta haluttaisiin piilotella ja samalla se antaa tuen väkivallan jatkumiselle.

Aivan kamalia vanhempia osalla. Itse ollessani teini-iässä äitini oli minua kohtaan superkriittinen naljailija, mutta ei mitään tuota luokkaa mitä teillä muilla tässä ketjussa. Ikinä minua ei kyllä ole kehuttu mistään tai kannustettu ja rohkaistu, mutta naljailu ei ole ollut noin lyttäävää ("sinusta ei ole mihinkään") kuin muilla, lähinnä sellaisia sivuhuomautuksina sanottuja "totuuksia", jotka saivat tuntemaan ettei kelpaa sellaisena kuin on. Onnekseni temperamentiltani olen aina ollut jääräpäinen, ja teini-iässäkin suljin korvani ja myös "sydämeni" naljailulta. Käänsin tavallaan henkisesti selkäni. Kun ei odota mitään (kannustusta tms.) saavansa, niin ei voi pettyä kun ei sitä saa. Jälkeen päin olen ajatellut että äitini käytös johtui hänen kriittisestä luonteenlaadustaan (joka toki ei ole muuttunut) ja kyvyttömyydestä tehdä eroa oman itsensä ja esikoislapsen välillä. Piti minua varmasti itsensä jatkeena, ja kun teini-iässä aloin aikuistua, siihen havahtuminen, että olen oma persoonani enkä osa häntä, oli äidilleni vaikeaa. Lisäksi itseäni on auttanut sen tajuaminen, että ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Se miten äitini aikoinaan kohteli minua, oli vain yksi lenkki sukupolvien ketjussa. Ei hän ollut omassa nuoruudessaan ja lapsuudessaan muuta mallia nähnyt, ei myöskään hänen äitinsä. Tutustukaa historiaan ja omiin sukujuuriinne, selittävät usein monta asiaa.

Äitini on sittemmin kasvanut ihmisenä, eikä enää naljaile. Mitään kovin läheisiä emme ole, en esim. voisi ikinä kuvitella kertovani kaikkia asioitani hänelle jne. Mutta tapaamme muutaman kerran kuukaudessa ja soittelemme silloin tällöin. Rakastava ja muutenkin kelpo isoäiti lapsenlapsilleen hänestä tuli.  

Ehkä tämä on enemmän vähättelyä, kuin vittuilua mutta menköön:

Äidilläni oli lapsuudessani outo periaate, että kehut ovat lapselle haitaksi. Näin ollen minua ei koskaan kehuttu, vaikka kannoin koulusta kotiin kiitettäviä numeroita, kävin soittotunneilla ja urheilin. Korjaavaa kritiikkiä annettiin sen sijaan säännöllisesti.

Vaikka olin kaunis tyttö, ulkonäköäni ei koskaan kehuttu tai kommentoitu millään positiivisella tavalla. Sen sijaan minua huomautettiin heti, jos päälläni oli vääränlaiset vaatteet tai jos olin lihonut kilon (kyllä!). Tällöin syömisiäni tarkkailtiin ruokapöydässä ja saatettiin kommentoida, että eiköhän yksikin peruna riitä tms. Epävarmana teininä hain kehuja pojilta, ja kun lapsellisen iloisena erään kerran mainitsin äidilleni, että joku oli sanonut minua nätiksi, minulle suututtiin ja rankaistiin pitkällä puhuttelulla "ulkonäkökeskeisyydestäni". 

Kun minua yhdessä vaiheessa kiusattiin koulussa, äiti oli vakaasti sitä mieltä, että olin itse käyttäytynyt huonosti ja että minua kiusattiin aiheesta. Sen jälkeen en uskaltanut enää puhua äidille asiasta. Hänkään ei ihmetellyt, vaikka en melkein vuoteen nähnyt ketään kaveria, koska minulla ei ollut sellaisia. Vanhatkaan kaverit eivät kiusaajien pelossa uskaltaneet näyttäytyä kanssani. Onneksi asia muuttui myöhemmin.

Keskiarvoni oli peruskoulun päättötodistuksessa reilusti yli yhdeksän, mutta äiti oli aidosti ihmeissään, kun halusin mennä lukioon. Hänen mielestään minulla olisi ollut tulevaisuus kosmetologi- tai kokkikoulussa. Näitä vaihtoehtoja väläyteltiin uudestaan myös lukion jälkeen. Päädyin kuitenkin opiskelemaan niin teoreettista alaa, ettei äiti jaksanut enää kiinostua siitä.

Kun joskus keskustelussa kerron näkemyksiäni maailman menosta, äiti joko vähättelee tai on periaatteesta eri mieltä, tai huokailee ja katselee teatraalisesti seinille, ennen kuin alkaa puhua jostain muusta. Minun mielipiteeni ovat hänen mielestään yhdentekeviä. Sen sijaan hän välillä kertoilee puhelimessa pitkästikin, kuinka joku hänen ystävänsä tai tällaisen lapsi, jolla on ihan SE-JA-TÄMÄ tutkinto, oli sitä mieltä ja kuinka HÄN tietää niin hyvin. Joskus sanon, että minähän kerroin sinulle ihan saman vuosi sitten. Yleensä en jaksa. 

Kaikesta huolimatta rakastan äitiäni. On hänelläkin hyvät hetkensä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä helpompi häneen on suhtautua ymmärtäväisesti. Asiaa auttoi, kun tajusin, että meillä on kummallakin ollut melko samanlaiset äidit. Itse teen kaikkeni, jotta se perinne jäisi tähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitisi on oman aikakautensa lapsi, noinhan lapsia kasvatettiin tuonne 70-luvulle saakka, lasta ei saanut kannustaa, mieluimmin moittia ja vähätellä, ettei ylpisty tai tule omahyväinen. Näin neuvoivat ammattilaiset. Ja yhä edelleen olet äitisi tytär, mihin se kissa karvoistaan pääsisi.

Noin oli 70-luvulla joissakin perheissä, toisissa äiti kannusti ja kehui. Mikään vuosiluku, syntymäaika tai ajan henki ei ole peruste jatkaa huonoja kasvatusmetodeja tai kohdella aikuista lasta koko ikänsä vähätellen ja vittuillen.

Niinpä. Minäkin sanoin lukuisia lukuisia kertoja äidille kuinka hänen sanomisensa ja tekemisensä loukkaavat minua, ja hän vain jatkoi samaa rataa. Eikä puolusteluna todellakaan ollut "mutta kun luin vuonna 1978 kasvatusoppaasta että näin lapsia kohdellaan", vaan kieltäminen, marttyrointi, minun syyttäminen, itkupotkuraivarit jne.

Sitäpaitsi, vaikka olisi minkälaisen opin sisäistänyt, niin kun toinen (oma lapsi!!!!) sanoo että sinä satutat minua, tai että en voi enää pitää yhteyttä jos jatkat samalla lailla, niin millainen ihminen pitäisi vaan tiukasti kiinni siitä vuonna 1978 oppimastaan metodologiasta? Mieluummin satuttaa lastaan tai jopa menettää hänet kokonaan, kuin muuttaisi tapojaan? Ei ainakaan terve, lastaan rakastava ihminen.

 

--28

Olen samaa mieltä, että ihminen ei ole terve, kun lastaan kaltoinkohtelee. Eikä varsinkaan rakasta lastaan. Minusta on pöyristyttävää, että tästä aiheesta ei löydy niin artikkeleita ja tietoa, kuin esim. parisuhdeväkivallasta ja työpaikkakiusaamisesta. Tuntuu, kuin aihetta haluttaisiin piilotella ja samalla se antaa tuen väkivallan jatkumiselle.

Niinhän sitä piilotellaankin, "äitimyytti" on yhä niin vahva. Kuinka moni sanoisi aviopuolison pahoinpitelemälle ihmiselle esim. "kyllä se kuitenkin sua rakastaa", "olet julma kun hylkäsit hänet, niin paljon kun hän on tehnyt sinun eteesi", "riitaan tarvitaan kaksi osapuolta", "sun pitää ymmärtää, ei hänelläkään varmaan ole ollut helppoa" tai "oletkohan nyt hieman liian herkkänahkainen, ei kukaan ole täydellinen"? Ei varmasti kukaan, mutta näitä kuulee henkisen pahoinpitelyn takia äitiinsä välit katkaissut jatkuvasti, jopa ns. ammattilaisilta!

Ps: näitä lauseita on nähty tässäkin ketjussa useita, esim. tuossa ylhäällä joku kehoitti ymmärtämään äidin ja suvun historiaa... Ihan niinkuin me oltaisiin niin tyhmiä ettei ymmärretä että jostakin äidin käytös johtuu ja että häntäkin on varmasti kohdeltu huonosti. Aina kuitenkin unohtuu, että jokainen aikuinen on vastuussa omasta käytöksestään ja jos toinen ei edes halua muuttua, ei kenelläkään ole velvollisuutta ymmärryksestä huolimatta jäädä toistuvasti pahoinpideltäväksi! Ei henkisesti eikä fyysisesti.