Onko sinunkin äitisi vittuilija?

"Onko sinunkin äitisi vittuilija?"

On.

Äitiä ei enää ole. Hän oli hyvä äiti. Anoppi vittuilee senkin edestä. Katkeruus ilmeisesti yhtenä syynä.

Siinähän vittuilee. Jouluna ei nähdä.

Usein katse peiliin kertoo mistä vittuilija löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Usein katse peiliin kertoo mistä vittuilija löytyy.

Niin jos lukee tämän ketjun, ihan terveitä kommentteja äideillä vai?

No ei minusta kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Usein katse peiliin kertoo mistä vittuilija löytyy.

Hm....oletko yksi niistä joita on koko iän syyllistetty? "Kaikki on omaa syytäsi. Sinussa se vika on. " - niinkuin. Ja sinä annat nyt sitten asian kiertää...?

Voi on, tai oli, koska katkaisin välit muutama vuosi sitten. Ei etenkään äidiltään tarvitse sietää tuollaista. Oman äitini tyyli oli enemmän passiivisagressiivisuutta, sellaista, että sitä on vaikeampi suoraan osoittaa mutta vuosikymmeniä jatkuessaan hyvin selvää:

* "Niin, ei ne miehetkään mitä tahansa kestä jos niitä jatkuvasti vain haukkuu" - kun erosimme exän kanssa, pääsyynä se, että hän oli ihastunut/salaa viestitteli yhden kaverini kanssa. En ole koskaan haukkunut puolisojani.

* "Älä sitten hirveästi pety kun se jättää sinut nuoremman naisen vuoksi. Tai jos suhde kestää, niin ainakin joudut sitten palvelijan rooliin"  - kun aloitin suhteen nuoremman miehen kanssa. 

* "Sama se on edessä niillä muillakin" - kun yksi lemmikeistäni kuoli.

* "Ethän sinä vaan mitään juhlia halua" - kun valmistuin ylioppilaaksi

* "Joko olet mokannut jotenkin" - ainoa kysymys uudesta työpaikastani

* "Höhhöh, ei tuollainen työ voi olla stressaavaa, kuulepas kun minun työpaikassani..."  - kun yritin puhua työuupumuksestani jonka takia olin kuukausikaupalla sairauslomalla.

* "Siitä viikonlopun vierailusta.. olisin menossa sunnuntaina taidenäyttelyyn, niin ethän ole kovin myöhään kylässä jotta ehdin sinne?"  - pari päivää ennen vierailuani, nähtiin 1-2 krt vuodessa.

* "Ethän tule huomenna kovin ajoissa, täällä on torin avajaiset ja haluan käydä siellä kiireettä veljesi kanssa" - päivää ennen samaa vierailua.

Se olikin viimeinen kerta kun nähtiin. Ajoin 300km päähän ja kyläilin klo 19-10, jotta äiti ehti torille sekä näyttelyyn... Yritin vielä kerran puhua hänen käytöksestään, ja kertoa miten pahalta tuntuu että kun kerran vuodessa on tulossa käymään, on hänellä tärkeämpää käydä torilla. Siihen hän tokaisi, että ei ne kesätorin avajaisetkaan ole kuin kerran vuodessa :''''D. Selvä, siinä tuli tärkeysjärjestys kyllä hyvin selväksi, ja ilmoitin, ettei enää tarvitse soitella.

(Nämä tietysti ovat vain jäävuoren huippu siitä mitä hän on sanonut ja tehnyt, jos joku meinaa kommentoida että eihän nuo nyt pahoja, jokainen möläyttää joskus.)

Vierailija kirjoitti:

Täällä samanlainen. Esimerkkeinä, laihduin 20 kg ja äitini tähän kommentoi että nesteitä oli. Jos teen ruokaa, ei voi syödä sitä vaan on omat eväät. Lähtökohtaisesti jos tulee meidän luo, on aina kiukkuinen. Nyt hänellä on uusi miesystävä jota kehuu ja vertailee koko ajan omaan mieheeni. Välillä tuntuu että kaikessa kilpailee oman tyttärensä kanssa.

Tähä on pakko todeta, että todella on avainsana tuo" kilpailee".

Tästä näyttäis tekstin perusteella olevan kyse. Voimakkaasti.

Ehkä sun kannattaisi kirjoitella hiukan lisää tästä asiasta.

Auttaisi näkemään, mitä sieltä syntyy tekstiin asti.

29

Tarkoitti kirjoittamisella vaikka itselleen, terapiassa, kurssilla - ei palstaa.

Joka sekin on luonnollisesti oikein hyvä alku :)

Sain kasvaa koko lapsuusajan noin, kasvatin paksun kuoren jonka sisaan vetaydyin. "Hullu kuin isansa", "lapsi on tainnut lihoa", "arvosanat laskee kuin lehman hanta (huom. eka 9+)", "miesten kanssa menet riuhtomaan, kavisit normaaleissa harrastuksissa (judotreenit)", "taide on hyva harrastus mutta hanki oikeita toita (en halunnut laakikseen - elatan itseni nykyisin suunnittelijana)", lista jatkuu loputtomiin. Valttelin hanelle puhumista viimeiseen saakka enka kertonut mitaan kuulumisiani. Teini-iassa hanella oli joku harhakuvitelma etta olisin villi teini, vaikka kyhjotin paivasta toiseen huoneessani. Jos olin suihkussa liian kauan, han paukutti ovea ja vaati lopettamaan, tai illalla katkaisi sahkot paakytkimesta jos valvoin hanen mielestaan liian myohaan. Rikkoi ja heitti pois tavaroitani. Henkista vakivaltaa.

Muutin sitten kotoa yli 2000 kilometrin paahan enka kay vierailulla edes vuosittain. Avomiehestani sai kuulla vuoden yhdessaasumisen jalkeen, muut kuulumiset ovat ilmoitusasioita. Pitkaan omillani ollessa olin tosi saikky, pelkasin kovia aania ja ihmisten suuttumista minulle. Appivanhempien luona nukuimme kerran todella pitkaan ja minua pelotti avata ovi - oli suuri yllatys kun anoppi sanoikin huomenta hymyillen eika sattinyt "iltapaivalle asti makaamisesta".

Normaalien ihmisten kanssa ollessa olen nyt kuntoutunut ja nahnyt miten normaalit perheet toimivat. On kivaa kun ei tarvitse olla varuillaan koko ajan ja kasvattaa negatiivisuutta etta sietaa kommentit. Viime kerralla lapsuudenkodissa vieraillessa aitini alkoi taas sattimaan koulutusvalintaani, miestani, kaikkia paatoksiani. Huusi etta hukkasin hanen pyoranavaimensa (etatyona 2000 kilometrin paasta???). Murruin parin paivan vierailun jalkeen ja menin vessaan itkemaan, loppuvierailun suunnittelin tayteen aktiviteetteja poissa kotoa, etta kavimme siella vain nukkumassa. Nailla nakymin en ole valmis viela menemaan takaisin, tuosta kauhuvierailusta on jo vuosi.

Minusta tuntuu etta aitini kasvatettiin uskomaan etta tytoista ei ole mihinkaan, han itsekin meni heti toihin tienaamaan,hankkimaan asuntoa, olemaan hyva kansalainen. Hanta selvasti arsyttaa etta mina kuljen omia polkujani ja mietin myos omia tarpeitani ja kiinnostuksenkohteitani. Minakuvani oli pitkaan teini-ian jalkeen rikki, kun tiesin olevani hyva tyyppi mutta kuitenkin huonompi kuin muut, epasosiaalinen, huono, tyhma. Paljon on saanut kasvaa henkisesti moisen lyttayksen jalkeen, ja taman kasvun teen mielellani mahdollisimman kaukana tuosta ilon mustasta aukosta, joka aitini on.

Äitini ei sinällään ole vittuilija, ennemminkin itsetunnoton ihminen, joka ottaa kaiken minun tekemisen arvosteluna itseään kohtaan. Siis kun halusin opiskella itselleni ammatin (enkä jäädä pikkukaupungin tehtaaseen töihin), tarkoitti se tietysti sitä, että en arvostanut äidin työtä. Jos kerron, että leivoin sämpylöitä, oli se arvostelua häntä kohtaan, että miksi hän ei leiponut. Kun laihdutin 17kg oli se piikki hänelle, että hänpäs ei (toki äidillä ei ole grammaakaan ylimääräistä, pikemminkin alipainoinen). Lasteni koulumenestystä ei kestä kuulla ollenkaan vaan lopettaa puhelun samoin tein, jos erehdyn kertomaan (hänellä itsellään ei siis ole minkäänlaista koulutusta). Hän on käynyt meidän kodissa viimeksi yli 8 vuotta sitten poikamme ristiäisissä. Ei tullut esikoisemme rippijuhliin. Käymme heidän kotikaupungissa n. kerran vuodessa, mutta harvoin äidilläni on aikaa meitä tavata, vaan aina on jotain tärkeämpää talkoohommaa sovittuna siihen. Aina. 

Olen yrittänyt äitiä ymmärtää, mutta tuo rippijuhliin tulemattomuus oli viimeinen niitti. En ole sen jälkeen häneen yhteyttä ottanut. Jos hän soittaa (n. kerran kahdessa kuukaudessa) vastaan toki, mutta puhelut yleensä loppuvat lyhyeen, kun haluaisin kertoa hänelle lapsistani, mutta hän ei sitä tahdo kestää kuunnella. Puhutaan siitä, minkälainen  sää on kotipaikkakunnallani ollut. 

Omia lapsiani olen yrittänyt tukea parhaani mukaan ja tietoisesti toimia toisin, kuin äitini toimii. Musiikkia korvilleni oli eilen kuulla, kun 15v tytär sanoi, että olemme vanhemmista ihan parhaasta päästä. 

Mun äiti haukkuu, halveksii ja syyllistää. Aloitin opiskelut syksyllä, se sano että ethän sä sitä kuitenkaan käy kuin viikon korkeintaan ja siitäkin viikosta olet vähintään 3päivää poissa. No yllätys olikin sille suuri kun olenkin käynyt siellä koulussa. Se puuttuu mun elämään vaikkei pitäs täysikäisen ihmisen elämä ulkopuolisille kuulua!

Vierailija kirjoitti:

Sain kasvaa koko lapsuusajan noin, kasvatin paksun kuoren jonka sisaan vetaydyin. "Hullu kuin isansa", "lapsi on tainnut lihoa", "arvosanat laskee kuin lehman hanta (huom. eka 9+)", "miesten kanssa menet riuhtomaan, kavisit normaaleissa harrastuksissa (judotreenit)", "taide on hyva harrastus mutta hanki oikeita toita (en halunnut laakikseen - elatan itseni nykyisin suunnittelijana)", lista jatkuu loputtomiin. Valttelin hanelle puhumista viimeiseen saakka enka kertonut mitaan kuulumisiani. Teini-iassa hanella oli joku harhakuvitelma etta olisin villi teini, vaikka kyhjotin paivasta toiseen huoneessani. Jos olin suihkussa liian kauan, han paukutti ovea ja vaati lopettamaan, tai illalla katkaisi sahkot paakytkimesta jos valvoin hanen mielestaan liian myohaan. Rikkoi ja heitti pois tavaroitani. Henkista vakivaltaa.

Muutin sitten kotoa yli 2000 kilometrin paahan enka kay vierailulla edes vuosittain. Avomiehestani sai kuulla vuoden yhdessaasumisen jalkeen, muut kuulumiset ovat ilmoitusasioita. Pitkaan omillani ollessa olin tosi saikky, pelkasin kovia aania ja ihmisten suuttumista minulle. Appivanhempien luona nukuimme kerran todella pitkaan ja minua pelotti avata ovi - oli suuri yllatys kun anoppi sanoikin huomenta hymyillen eika sattinyt "iltapaivalle asti makaamisesta".

Suoraan kuin omasta näppiksestäni! Äitini lempiaiheita oli minun lihomiseni ja että "tuolla menolla sinusta kasvaa samanlainen kuin isästäsi". Samoin on aina sanonut, että taiteesta ei sitten ammattia tule vaan pitää mennä "oikeisin töihin". Kaikki oli aina oma vikani, teini-iässä masennuskin johtui vain siitä etten ajatellut tarpeeksi positiivisesti. En ikinä kertonut äidille mitään asioistani: jos kerroin, äiti saattoi aluksi olla kannustava, mutta sitten keskustelu kääntyi siihen miten ongelmani oli kuitenkin omaa syytäni. Tuo suihkujuttu ja sähköt oli myös aivan kuten meillä, tosin äiti vei minulta lampun katosta ja katkaisi nettiyhteyden. Koski tavaroihini (kun en ollut kotona) vielä kun olin yläasteella (minusta ok järjestellä pienen lapsen tavaroita, mutta ei enää yläasteikäisen), luki päiväkirjaani... Hän saattoi suuttua aivan ihmeellisistä asioista, joita en todellakaan ollut aiheuttanut. Kun asuin kotona, elin koko ajan pelossa, että kohta äiti suuttuu ja saan taas jonkun kohtuuttoman rangaistuksen.

Pelkään edelleen kovia ääniä, joskus jos herään johonkin meteliin, nousen äkkiä istumaan kun luulen automaattisesti, että äiti on sieltä tulossa sättimään minua. Olin ihan ihmeissäni, kun muiden ikäisteni (lukiolaisten) vanhemmat eivät huutaneet jos he nukkuivat iltapäivälle tai olivat pitkään koneella. Äitini mukaan kun sellaisista lapsista ei tule mitään jotka vaan "pelaavat yöt ja nukkuvat päivät". Muutin 18-vuotiaana pois kotoa ja oloni parantui pikkuhiljaa, ahdistus ja masennus väistyi. Nykyään kun käyn äidilläni, meillä saattaa mutaman tunnin olla ihan mukavaa, mutta sitten sieltä taas alkaa tulla pilkkaamistani, kuten kyselyjä painostani tai muuten vaan elämäni arvostelua tai turhaa saarnaavaa "neuvomista", että sinun pitäisi sitä ja tätä (kiitos olen kyllä ihan aikuinen itsekin ja osaan tehdä omat päätökseni). Joskus hän myös raivoaa naama punaisena sisaruksilleni, sekin tuntuu minusta ahdistavalta, vaikka en huudon kohteena olekaan.

Kuulostaa tutulta! Äitini on erikoistunut ulkonäköni arvosteluun. Muistan joskus varhaisteini-iässä, kun hän totesi jotain tällaista: "No ei susta mitään kovin kaunista koskaan tule, mutta kyllä se on rumankin koitettava elää. Täytyy vaan koittaa etsiä joku vaatimattoman näköinen mies, joka ehkä huolii." Olen siis ihan hyvännäköinen, mutta arvatenkin nämä äidin kommentit latistivat itsetuntoa vuosikausiksi ja vieläkin mun on ollut välillä vaikea parisuhteessa uskoa, minkä takia noin komea mies halusi alkaa seurustelemaan kanssani.

Kommentit ovat vain muuttuneet suorasukaisimmiksi sitä mukaa, kun äidille on tullut ikää. Siskoani arvostelee myös, tosin hänen kohdallaan keskittyy enemmän älyllisten lahjojen mollaamiseen. Kumma juttu, että veljeni on välttynyt tältä kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain kasvaa koko lapsuusajan noin, kasvatin paksun kuoren jonka sisaan vetaydyin. "Hullu kuin isansa", "lapsi on tainnut lihoa", "arvosanat laskee kuin lehman hanta (huom. eka 9+)", "miesten kanssa menet riuhtomaan, kavisit normaaleissa harrastuksissa (judotreenit)", "taide on hyva harrastus mutta hanki oikeita toita (en halunnut laakikseen - elatan itseni nykyisin suunnittelijana)", lista jatkuu loputtomiin. Valttelin hanelle puhumista viimeiseen saakka enka kertonut mitaan kuulumisiani. Teini-iassa hanella oli joku harhakuvitelma etta olisin villi teini, vaikka kyhjotin paivasta toiseen huoneessani. Jos olin suihkussa liian kauan, han paukutti ovea ja vaati lopettamaan, tai illalla katkaisi sahkot paakytkimesta jos valvoin hanen mielestaan liian myohaan. Rikkoi ja heitti pois tavaroitani. Henkista vakivaltaa.

Muutin sitten kotoa yli 2000 kilometrin paahan enka kay vierailulla edes vuosittain. Avomiehestani sai kuulla vuoden yhdessaasumisen jalkeen, muut kuulumiset ovat ilmoitusasioita. Pitkaan omillani ollessa olin tosi saikky, pelkasin kovia aania ja ihmisten suuttumista minulle. Appivanhempien luona nukuimme kerran todella pitkaan ja minua pelotti avata ovi - oli suuri yllatys kun anoppi sanoikin huomenta hymyillen eika sattinyt "iltapaivalle asti makaamisesta".

Suoraan kuin omasta näppiksestäni! Äitini lempiaiheita oli minun lihomiseni ja että "tuolla menolla sinusta kasvaa samanlainen kuin isästäsi". Samoin on aina sanonut, että taiteesta ei sitten ammattia tule vaan pitää mennä "oikeisin töihin". Kaikki oli aina oma vikani, teini-iässä masennuskin johtui vain siitä etten ajatellut tarpeeksi positiivisesti. En ikinä kertonut äidille mitään asioistani: jos kerroin, äiti saattoi aluksi olla kannustava, mutta sitten keskustelu kääntyi siihen miten ongelmani oli kuitenkin omaa syytäni. Tuo suihkujuttu ja sähköt oli myös aivan kuten meillä, tosin äiti vei minulta lampun katosta ja katkaisi nettiyhteyden. Koski tavaroihini (kun en ollut kotona) vielä kun olin yläasteella (minusta ok järjestellä pienen lapsen tavaroita, mutta ei enää yläasteikäisen), luki päiväkirjaani... Hän saattoi suuttua aivan ihmeellisistä asioista, joita en todellakaan ollut aiheuttanut. Kun asuin kotona, elin koko ajan pelossa, että kohta äiti suuttuu ja saan taas jonkun kohtuuttoman rangaistuksen.

Pelkään edelleen kovia ääniä, joskus jos herään johonkin meteliin, nousen äkkiä istumaan kun luulen automaattisesti, että äiti on sieltä tulossa sättimään minua. Olin ihan ihmeissäni, kun muiden ikäisteni (lukiolaisten) vanhemmat eivät huutaneet jos he nukkuivat iltapäivälle tai olivat pitkään koneella. Äitini mukaan kun sellaisista lapsista ei tule mitään jotka vaan "pelaavat yöt ja nukkuvat päivät". Muutin 18-vuotiaana pois kotoa ja oloni parantui pikkuhiljaa, ahdistus ja masennus väistyi. Nykyään kun käyn äidilläni, meillä saattaa mutaman tunnin olla ihan mukavaa, mutta sitten sieltä taas alkaa tulla pilkkaamistani, kuten kyselyjä painostani tai muuten vaan elämäni arvostelua tai turhaa saarnaavaa "neuvomista", että sinun pitäisi sitä ja tätä (kiitos olen kyllä ihan aikuinen itsekin ja osaan tehdä omat päätökseni). Joskus hän myös raivoaa naama punaisena sisaruksilleni, sekin tuntuu minusta ahdistavalta, vaikka en huudon kohteena olekaan.

Minullakin aiti tonki huoneeni lapikohtaisin, luki paivakirjat, penkoi kaikki vihkot tai paperit. Tykkasin lapsena purkaa pahaa oloani kirjoittamalla mutta lopetin taman kun aiti riehaantui "hullun lapsen kirjoituksista". Minusta tuli sitten aika hyva valehtelija ja piilottelija, mika ei ole kylla mikaan ylpeydenaihe. Oli ahdistavaa pitaa semmoista paikkaa kotinaan missa ei ollut mitaan yksityisyytta! Tiedat varmasti tunteen.

Ihana tietaa etta en ole yksin kokemuksieni kanssa. Minulla on myos sama, etta joskus viela harvakseltaan naen painajaisia kotoa asumisesta, ja kovista paukahduksista (etenkin ovien takana kun en nae aanen alkuperaa) hyppaan ainakin henkisesti ilmaan, kun ne muistuttavat lapsuudenkodin riidoista. Heti kotoa muutettua nain paljon painajaisia, etta olin Suomessa vierailulla ja myohastyin lentokoneesta, jolloin jouduin jaamaan aitini luokse enka paassyt kotiin.

Ihanaa etta sinullakin on asiat menneet paremmin kun on paassyt omilleen :) jos on koko ikansa kasvanut kieroutuneessa pikku kuplassa, kestaa aikaa etta normalisoituu. Onneksi nain pain, taman ansiosta nautin joka tylsasta ja normaalista paivasta suunnattomasti kun tiedan miten asiat voisivat olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain kasvaa koko lapsuusajan noin, kasvatin paksun kuoren jonka sisaan vetaydyin. "Hullu kuin isansa", "lapsi on tainnut lihoa", "arvosanat laskee kuin lehman hanta (huom. eka 9+)", "miesten kanssa menet riuhtomaan, kavisit normaaleissa harrastuksissa (judotreenit)", "taide on hyva harrastus mutta hanki oikeita toita (en halunnut laakikseen - elatan itseni nykyisin suunnittelijana)", lista jatkuu loputtomiin. Valttelin hanelle puhumista viimeiseen saakka enka kertonut mitaan kuulumisiani. Teini-iassa hanella oli joku harhakuvitelma etta olisin villi teini, vaikka kyhjotin paivasta toiseen huoneessani. Jos olin suihkussa liian kauan, han paukutti ovea ja vaati lopettamaan, tai illalla katkaisi sahkot paakytkimesta jos valvoin hanen mielestaan liian myohaan. Rikkoi ja heitti pois tavaroitani. Henkista vakivaltaa.

Muutin sitten kotoa yli 2000 kilometrin paahan enka kay vierailulla edes vuosittain. Avomiehestani sai kuulla vuoden yhdessaasumisen jalkeen, muut kuulumiset ovat ilmoitusasioita. Pitkaan omillani ollessa olin tosi saikky, pelkasin kovia aania ja ihmisten suuttumista minulle. Appivanhempien luona nukuimme kerran todella pitkaan ja minua pelotti avata ovi - oli suuri yllatys kun anoppi sanoikin huomenta hymyillen eika sattinyt "iltapaivalle asti makaamisesta".

Suoraan kuin omasta näppiksestäni! Äitini lempiaiheita oli minun lihomiseni ja että "tuolla menolla sinusta kasvaa samanlainen kuin isästäsi". Samoin on aina sanonut, että taiteesta ei sitten ammattia tule vaan pitää mennä "oikeisin töihin". Kaikki oli aina oma vikani, teini-iässä masennuskin johtui vain siitä etten ajatellut tarpeeksi positiivisesti. En ikinä kertonut äidille mitään asioistani: jos kerroin, äiti saattoi aluksi olla kannustava, mutta sitten keskustelu kääntyi siihen miten ongelmani oli kuitenkin omaa syytäni. Tuo suihkujuttu ja sähköt oli myös aivan kuten meillä, tosin äiti vei minulta lampun katosta ja katkaisi nettiyhteyden. Koski tavaroihini (kun en ollut kotona) vielä kun olin yläasteella (minusta ok järjestellä pienen lapsen tavaroita, mutta ei enää yläasteikäisen), luki päiväkirjaani... Hän saattoi suuttua aivan ihmeellisistä asioista, joita en todellakaan ollut aiheuttanut. Kun asuin kotona, elin koko ajan pelossa, että kohta äiti suuttuu ja saan taas jonkun kohtuuttoman rangaistuksen.

Pelkään edelleen kovia ääniä, joskus jos herään johonkin meteliin, nousen äkkiä istumaan kun luulen automaattisesti, että äiti on sieltä tulossa sättimään minua. Olin ihan ihmeissäni, kun muiden ikäisteni (lukiolaisten) vanhemmat eivät huutaneet jos he nukkuivat iltapäivälle tai olivat pitkään koneella. Äitini mukaan kun sellaisista lapsista ei tule mitään jotka vaan "pelaavat yöt ja nukkuvat päivät". Muutin 18-vuotiaana pois kotoa ja oloni parantui pikkuhiljaa, ahdistus ja masennus väistyi. Nykyään kun käyn äidilläni, meillä saattaa mutaman tunnin olla ihan mukavaa, mutta sitten sieltä taas alkaa tulla pilkkaamistani, kuten kyselyjä painostani tai muuten vaan elämäni arvostelua tai turhaa saarnaavaa "neuvomista", että sinun pitäisi sitä ja tätä (kiitos olen kyllä ihan aikuinen itsekin ja osaan tehdä omat päätökseni). Joskus hän myös raivoaa naama punaisena sisaruksilleni, sekin tuntuu minusta ahdistavalta, vaikka en huudon kohteena olekaan.

Minullakin aiti tonki huoneeni lapikohtaisin, luki paivakirjat, penkoi kaikki vihkot tai paperit. Tykkasin lapsena purkaa pahaa oloani kirjoittamalla mutta lopetin taman kun aiti riehaantui "hullun lapsen kirjoituksista". Minusta tuli sitten aika hyva valehtelija ja piilottelija, mika ei ole kylla mikaan ylpeydenaihe. Oli ahdistavaa pitaa semmoista paikkaa kotinaan missa ei ollut mitaan yksityisyytta! Tiedat varmasti tunteen.

Ihana tietaa etta en ole yksin kokemuksieni kanssa. Minulla on myos sama, etta joskus viela harvakseltaan naen painajaisia kotoa asumisesta, ja kovista paukahduksista (etenkin ovien takana kun en nae aanen alkuperaa) hyppaan ainakin henkisesti ilmaan, kun ne muistuttavat lapsuudenkodin riidoista. Heti kotoa muutettua nain paljon painajaisia, etta olin Suomessa vierailulla ja myohastyin lentokoneesta, jolloin jouduin jaamaan aitini luokse enka paassyt kotiin.

Ihanaa etta sinullakin on asiat menneet paremmin kun on paassyt omilleen :) jos on koko ikansa kasvanut kieroutuneessa pikku kuplassa, kestaa aikaa etta normalisoituu. Onneksi nain pain, taman ansiosta nautin joka tylsasta ja normaalista paivasta suunnattomasti kun tiedan miten asiat voisivat olla.

Se on uskomatonta, miten nyt omassa kodissa voi olla ihan rauhassa, tehdä asiat just sillä tavalla kuin itselle tuntuu sopivalta, eikä kukaan tule huutamaan jos nukun iltapäivään tai teen jotain "väärin". Olen yrittänyt ymmärtää äitini käytöstä, mutta se vain tuntuu minusta niin käsittämättömältä, kun itse olen aika rauhallinen enkä voisi kuvitellakaan suuttuvani noin pienistä, puuttuvani toisten elämään niin radikaalisti ja sanovani toisille noin ilkeitä asioita, kuin äitini minulle. 

Oli todella "mukava" lukea, että jollain muulla on samanlaisia kokemuksia. Häpesin aina äitiäni, kun muiden vanhemmat tuntuivat ihan normaaleilta, ja äitini saattoi raivota minulle silloinkin, kun oli kavereita kylässä.

Mun äiti valittaa aina jos olen hieman lihonut, mutta kun laihdun vaikka vain kolme kiloa niin olen ihan liian laiha.:D en tiedä millainen hän haluaisi minun olevan, enkä ymmärrä miksi täytyy aikuisen ihmisen kehoa muutenkaan jatkuvasti arvostella.

Sama tilanne, kun lapsena tulin koulusta myöhemmin, koska olin liikkakerhossa, äiti karjui että älä valehtele, ethän sä mitään voikkaa jaksa ( olin lihava, kas kun söin ahdistukseeni koko lapsuuden). Kaikki tongittiin kanssa, pahimmalta tuntui kun tajusin että äiti oli repinyt auki kirjeitäni jotka oli lähdössä kirjekavereille. Sama jatkui, ylä-asteella sanoin että lähden aerobicciin ( -90 luku :) ) ja kommenttina tuli sohvan pohjalta että ethän sä sellaista jaksa, mitä sä nyt sellaiseen lähdet, ei se ole sulle. Ja sama toistuu nyt 25 vuotta myöhemmin, jos erehdyn kertomaan jotain vaikka että lähden syömään työporukalla sillä meillä on vierailija ulkomailta (joku pomo), kommentti on että "jaa, mitä SÄ sinne menet" kun sain ekan vauvan, äiti tuli käymään ekan kerran ja kommenttina oli heti ovelta että "sulle sitten jäi noin paljon kiloja" ja lapsikin oli lihava, vaikka sanoin että se on tasankeskikäyrällä painossa "ei, kyllä se iso on" . Tapasin tädin, jota olen nähnyt viimeksi 10 vuotta sitten, täti totesi että ethän sä mikään lihava ole kun äitis sanoi että xx on niin lihonut. Eniten v'tuttaa se että sama jatkuu mun lapsille, näkee lapsia siis 4 kertaa vuodessa ja " sä et sitten koskaan osaa kuunnella, sä olet niin ilkeä, mitä sä menet tuollain epäonnistumaan kuvassa ( 7v poika murjotti koulukuvassa ) " .  Menin naimisiin kertomatta siitä sanaakaan, vuoden päästä kerroin (valehtelin ) että käytiin vaan maistaarissa vaikka oikeasti meillä oli seremonia ulkomailla rannalla. En halua että pääsee sitä pilaamaan kertomalla miten lihava/väärä mä olen siihenkin, tai surkuttemaan tai kertomaan että kyllä pitää olla niin ja näin. Nykyään kerron niin vähän kuin mahdollista, on joskus soittanut kun ollaan esim ulkomailla lasten kanssa, enkä kerro että ollaan jossain. Joskus kun vahingossa innokkaana lipsautan että ollaan lähdössä  niin "jaa, mitä siellä nyt sitten on että sinne pitää lähteä"  , no eipä tartte paljon jatkaa keskusteluja. 

Ei pitäisi olla noin synkkiä, onhan tuo vittuileva äiti tehnyt jotain äärimmäisen hyvääkin eli kasvattanut mitä täydellisimmän tyttären, johon vain harvat äidit yltävät.

Aika moni näyttää käyttävän samaa taktiikka kuin itse käytin silloin, kun vielä olin äidin kanssa tekemisissä - välttää kaiken merkitsevän kertomista. Itse tulin kuitenkin lopulta siihen päätökseen, että en tee mitään ihmissuhteella jossa joudun piilottamaan todellisen itseni, ja "pelkäämään" että jos kerron jotain, tulee siitä aina kritiikkiä ja lannistusta. Loppujen lopuksihan tuollainen ihmissuhde palvelee vain sitä toista osapuolta, joka sen avulla voi ylläpitää illuusiota siitä, että jonkinlainen suhde on muka olemassa. Ja kuvitella, että on hyvä äiti.

Katsoinkin siis lopulta että en ole äidilleni mitään velkaa, en edes sitä, että osallistun oman mielenterveyteni hinnalla ylläpitämään hänen illuusiotaan. Koska kyllähän tuollainen itsensä piilottaminen syö minuutta ja omanarvontuntoa joka tapauksessa, kun ei voi olla oma itsensä. Kaikki oman todellisen minuutensa piilottelu syö sitä minuutta, ja vahvistaa itselle sitä viestiä, että ei ole omana itsenään arvokas vaan jotain, jota täytyy piilottaa.

--28

Tuttua :)....lapsesta asti äiti on koko ajan väheksynyt tekemisiäni ja tekee sitä edelleen. Näytin lapsena esim. jotain piirrustuksia äidille, oli vastaus jotakin tämän tyyppistä "kukas kissan hännän nostaa, ellei kissa itse" Nyt aikuisena monia vastaavia juttuja...odotin kolmatta lasta, kerroin äidille, vastaus oli "ette sitten ole ehkäisystä kuulleet" nyt tässä ihan vähän aikaa sitten iloitsin siitä, kun painoni oli lopultakin normaalin rajoissa, äiti kommentoi "kuiinkas paljon sä sitten olet ennen painanut? minä en ole koskaan painanut yli 70 kiloa" tai "sun ikäisenä mulla ei koskaan ollut yli 40 koon vaatteita" jne.