Onko sinunkin äitisi vittuilija?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

70 - miksi ihmeessä annoit/annat äitisi olla lapsesi seurassa :o? Suojelkaa hyvät ihmiset edes lapsianne näiltä hirviöiltä, se on VELVOLLISUUTENNE äitinä! Äidin pitää suojella lasta pahalta vaikka se olisi itselleen vaikeaa. Muuten ette ole yhtään omaa äitiänne parempia, jos tekin pistätte oman mukavuutenne lapsen turvallisuuden ja terveen kehityksen edelle. 

Lapseni on siis jo teini-ikäinen ja kuten usein tapahtuu, äitini ei suhtaudu häneen ollenkaan niin negatiivisesti kuin minuun. Hän saa päättää itse, mitä tekee tässä asiassa. Olen esikoinen ja kyse on ehkä siitä, mitä joku muukin mainitsi, että esikoistytär on jotenkin erityisasemassa äidin mielessä. Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että äiti koki ensimmäisen lapsen "pallona jalassa" ja elämänsä pilaajana; sen jälkeen ei enää päässyt isästä eroon?

Anteeksi vaan, mutta koska en suostu muutenkaan äitimyytin ylläpitoon, niin uskallan sanoa vielä toistamiseen sinulle, että (ainakaan tuossa kohtaa) et ole itsekään hyvä äiti. Olet päässyt itse helpommalla antamalla äitisi pitää yhteyttä lapsiisi, ja nyt vielä sälytät vastuun tuosta ihmissuhteesta LAPSELLESI. Teinikin on vielä lapsi, ja imee vaikutuksia itseensä. Saatika sitten nuorempana.

Jos äitisi on osannut käyttäytyä sinua kohtaan noin huonosti, niin kukaan täysjärkinen ei usko että hän on ihminen, jonka seuraan kannattaa laittaa lapsia. Se huono käytös ja lasten mitätöinti kun tasan varmasti tulee sieltä läpi, vähintään siinä, kuinka hän SINUA kohtelee. SINUN, lapsesi vanhempana, olisi pitänyt suojella lastasi tuolta ihmiseltä. Sen sijaan olet vierittänyt vastuun äidillesi (joka todistettavasti ei osaa kohdella ihmisiä niin kuin kuuluisi) ja mikä pahinta, lapsellesi. Huom: lapset eivät osaa suodattaa toisen huonoa käytöstä pois! Lapset eivät osaa valita seuraansa, etenkin kun kyseessä on lähisukulainen. SINUN tehtäväsi äitini olisi ollut tehdä se. Ja kuten huomaat, sinun olisi PITÄNYT tehdä niin, koska nyt lapsesi on mummonsa manipuloinnin kohteena.

Mitä luulet arvostaako lapsesi aikuisena sitä, että et ole suojellut häntä pahalta isovanhemmalta? Jos/kun hän joku päivä tajuaa, millainen ihminen tuo isovanhempi on ja että sinä olet TIENNYT millainen hän on? Jos nyt saisit tietää että joku sinun lähisukulaisesi on tiennyt millainen äitisi on silloin kun olit lapsi, mutta ei olisi tehnyt elettäkään suojellakseen sinua hänen kohtelultaan, kuinka paljon arvostaisit tuota ihmistä? 

Äitini on vittuilija vain joskus harvoin sille päälle sattuessaan. Siis minua kohtaan, avopuolisoaan kohtaan paljon enemmän.

Valitettavasti muuten vaan rasittava junttihöpöttäjä se on melkein aina, vaikka ei vittuilisikaan.

Pitkään sitä alistamista ja vähättelyä jaksaa kuunnella hiljaa, lammasmaisesti. Ja kun kerran menet sanomaan vastaan, niin äiti puhuu kaikille sukulaisille kuinka ilkeä olen. ? Ja sukulaiset hokkuspokkus katoavat, vaikka heidän kanssaan on ollut hyvät ja kivat välit. Kukaan ei kerro mistä on kyse, paitsi yksi sukulainen jolta kuulin äidin latistavat kommentit minusta. Mitä pitäisi tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Pitkään sitä alistamista ja vähättelyä jaksaa kuunnella hiljaa, lammasmaisesti. Ja kun kerran menet sanomaan vastaan, niin äiti puhuu kaikille sukulaisille kuinka ilkeä olen. ? Ja sukulaiset hokkuspokkus katoavat, vaikka heidän kanssaan on ollut hyvät ja kivat välit. Kukaan ei kerro mistä on kyse, paitsi yksi sukulainen jolta kuulin äidin latistavat kommentit minusta. Mitä pitäisi tehdä?

Lakata kuvittelemasta että sulla on ollut sukulaisiin hyvät ja kivat välit. Jos joku noin helpolla valitsee puolensa eikä edes kysy sinulta kuinka asiat oikeasti on, ei hän ole seurasi arvoinen. Et häviä muuta kuin illuusion, jos jätät nuo ihmiset oman onnensa nojaan.

Nämä kaikki kuvaukset kuulostavat enemmänkin rakkaalta edesmenneeltä mummoltani, joka oli syntynyt 1918.

En tiedä sitten olinko jotenkin rakkauden parissa kasvatettu, kun aina menin mummolaan ja sain mummolta jotain naljailevia kommenteja. Se vain tuntui kasvattavalta ja sai itsetuntoni kohoamaan kävimme pitkiä väittelyitä viimeiseen sanaan asti. :D

Oma äitini on vaativa, mutta ei naljaileva.

Suvun historian tietäminen on kyllä auttanut ymmärtämään, miksi äiti on ollut sellainen kuin se on, mutta hyväksymään se ei ole auttanut. Jokainen on vastuussa itsestään, ja jos minä haluan ja pystyn tekemään lopun tietyille perinteille oman lapseni kasvatuksessa, miksei äitini voinut niin tehdä? "Jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla ottaa" ei päde tässä tapauksessa, koska sehän tarkoittaisi sitä, että me kaikki vittuilijoiden lapset emme voi muuta kuin kasvattaa lapsemme samalla tyylillä.

Itse koen, että äitini on asennoitunut minun tarpeisiini aina niin, että koska hän ei jotain saanut, niin ei minunkaan tarvitse. "Mun ei kuulu sulle/sun takia..." on äidin suusta moneen otteeseen kuultu fraasi. Enkä tarkoita materiaa (vaikka koski tietty sitäkin), vaan ihan sellaista läsnäoloa, hellyyttä, ymmärrystä, kiinnostusta minua ja mun tärkeitä juttuja kohtaan. Lapsena piti olla näkymätön.

Oma äitini on naljailija ja piilovittuilija. Isäni on hyvä komppaamaan häntä.

Otti aikoinaan todella koville mulle henkisesti (tätä on siis jatkunut lapsuudesta saakka) ja kaikki kulminoitui kun olin raskaana esikoisestani. En hormonipäissäni enää kestänyt ja nostin kissan pöydälle. Valutin heihin vuosien ahdistukseni ja he ottivat sen.. no huonosti. Kielsivät kaiken (kukas omia vikojaan näkisi) ja "eikö sulle saa mitään enää sanoa, niin herkkis olet" ja "varmasti muistamme tämän"..

Kyllä se sitten ihme kyllä myös tehosi. Minun nahkani paksuni kertaheitolla ja he ottivat selkeästi takapakkia ja välimme toimivat ihan hyvin nykyään.

Mutta en minäkään tule ikinä unohtamaan. Oli tuskaista mutta vapauttavaa tajuta nuorena aikuisena, että he ovat vain ihmisiä hekin joilla on omat vikansa. Äitini rakastaa minua, hän ei vaan osaa olla muunkaanlainen kuin mitä on.

Ja naljailu todellakin oli tuota tyyppiä jota joku muukin jo mainitsi, josta yksittäin ei voisi paljoa sanoa, mutta jotka tekevät vuosien saatossa jo kokonaisuuden jonka voi hahmottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkään sitä alistamista ja vähättelyä jaksaa kuunnella hiljaa, lammasmaisesti. Ja kun kerran menet sanomaan vastaan, niin äiti puhuu kaikille sukulaisille kuinka ilkeä olen. ? Ja sukulaiset hokkuspokkus katoavat, vaikka heidän kanssaan on ollut hyvät ja kivat välit. Kukaan ei kerro mistä on kyse, paitsi yksi sukulainen jolta kuulin äidin latistavat kommentit minusta. Mitä pitäisi tehdä?

Lakata kuvittelemasta että sulla on ollut sukulaisiin hyvät ja kivat välit. Jos joku noin helpolla valitsee puolensa eikä edes kysy sinulta kuinka asiat oikeasti on, ei hän ole seurasi arvoinen. Et häviä muuta kuin illuusion, jos jätät nuo ihmiset oman onnensa nojaan.

Hyvät ja kivat välit olivat, ei se ollut kuvitelmaa. Totta on, ettei valheita pitäisi jättää leijumaan ja mietin, miten itse voisin vaikuttaa tilanteeseen. En odota, että sukulaiset tulisivat minulta kysymään äidin puheista, koska epäilen että äiti on valehdellut jotain sellaista, että kukaan ei kehtaa tulla sitä kysymään. Näin hän toimi myös silloin yhtä sukulaista kohtaan, kun olin lapsi, hirveitä muistoja. Aikuisena tutustuin tuohon sukulaiseen ja hän oli ihana ihminen. Tuo herätti, että jos jätän nuo ihmiset oman onnensa nojaan, uhrina hämärtyy oma kohtalo, vaatii näköjään vain selkeämpiä ajatuksia.:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkään sitä alistamista ja vähättelyä jaksaa kuunnella hiljaa, lammasmaisesti. Ja kun kerran menet sanomaan vastaan, niin äiti puhuu kaikille sukulaisille kuinka ilkeä olen. ? Ja sukulaiset hokkuspokkus katoavat, vaikka heidän kanssaan on ollut hyvät ja kivat välit. Kukaan ei kerro mistä on kyse, paitsi yksi sukulainen jolta kuulin äidin latistavat kommentit minusta. Mitä pitäisi tehdä?

Lakata kuvittelemasta että sulla on ollut sukulaisiin hyvät ja kivat välit. Jos joku noin helpolla valitsee puolensa eikä edes kysy sinulta kuinka asiat oikeasti on, ei hän ole seurasi arvoinen. Et häviä muuta kuin illuusion, jos jätät nuo ihmiset oman onnensa nojaan.

Hyvät ja kivat välit olivat, ei se ollut kuvitelmaa. Totta on, ettei valheita pitäisi jättää leijumaan ja mietin, miten itse voisin vaikuttaa tilanteeseen. En odota, että sukulaiset tulisivat minulta kysymään äidin puheista, koska epäilen että äiti on valehdellut jotain sellaista, että kukaan ei kehtaa tulla sitä kysymään. Näin hän toimi myös silloin yhtä sukulaista kohtaan, kun olin lapsi, hirveitä muistoja. Aikuisena tutustuin tuohon sukulaiseen ja hän oli ihana ihminen. Tuo herätti, että jos jätän nuo ihmiset oman onnensa nojaan, uhrina hämärtyy oma kohtalo, vaatii näköjään vain selkeämpiä ajatuksia.:)

Sori, mutta kyllä ne välit ovat olleet vain todella pinnalliset, jos moisesta menevät. Moni kakku päältä kaunis.. hädässä ystävä tunnetaan.. jne. Mietipä omalle kohdalle jotain ihmistä, johon sulla olisi rakastava ja välittävä suhde - mitä sulle pitäisi sanoa, että toimisit niinkuin nuo sukulaiset? Olisiko edes olemassa sellaista asiaa, että lopettaisit tuohon rakkaaseen ihmiseen yhteydenpidon etkä edes kysyisi onko kuulemasi juoru totta? Tuskinpa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkään sitä alistamista ja vähättelyä jaksaa kuunnella hiljaa, lammasmaisesti. Ja kun kerran menet sanomaan vastaan, niin äiti puhuu kaikille sukulaisille kuinka ilkeä olen. ? Ja sukulaiset hokkuspokkus katoavat, vaikka heidän kanssaan on ollut hyvät ja kivat välit. Kukaan ei kerro mistä on kyse, paitsi yksi sukulainen jolta kuulin äidin latistavat kommentit minusta. Mitä pitäisi tehdä?

Lakata kuvittelemasta että sulla on ollut sukulaisiin hyvät ja kivat välit. Jos joku noin helpolla valitsee puolensa eikä edes kysy sinulta kuinka asiat oikeasti on, ei hän ole seurasi arvoinen. Et häviä muuta kuin illuusion, jos jätät nuo ihmiset oman onnensa nojaan.

Hyvät ja kivat välit olivat, ei se ollut kuvitelmaa. Totta on, ettei valheita pitäisi jättää leijumaan ja mietin, miten itse voisin vaikuttaa tilanteeseen. En odota, että sukulaiset tulisivat minulta kysymään äidin puheista, koska epäilen että äiti on valehdellut jotain sellaista, että kukaan ei kehtaa tulla sitä kysymään. Näin hän toimi myös silloin yhtä sukulaista kohtaan, kun olin lapsi, hirveitä muistoja. Aikuisena tutustuin tuohon sukulaiseen ja hän oli ihana ihminen. Tuo herätti, että jos jätän nuo ihmiset oman onnensa nojaan, uhrina hämärtyy oma kohtalo, vaatii näköjään vain selkeämpiä ajatuksia.:)

Sori, mutta kyllä ne välit ovat olleet vain todella pinnalliset, jos moisesta menevät. Moni kakku päältä kaunis.. hädässä ystävä tunnetaan.. jne. Mietipä omalle kohdalle jotain ihmistä, johon sulla olisi rakastava ja välittävä suhde - mitä sulle pitäisi sanoa, että toimisit niinkuin nuo sukulaiset? Olisiko edes olemassa sellaista asiaa, että lopettaisit tuohon rakkaaseen ihmiseen yhteydenpidon etkä edes kysyisi onko kuulemasi juoru totta? Tuskinpa.

Ei sukulaisten kanssa ole ollut kysymyksessä rakastavat välit vaan normaalin hyvät ja kivat. Äitini on ollut ja on narsisti, se on ollut aina ongelma, josta en ainoastaan minä ole kärsinyt. Isästä tuli äitini kaltainen ja isä tukee äitiä kaikessa, jopa siinäkin että äiti rikkoo ja hävittää muiden tavaroita.

Omalta kohdaltani suhtautumiseni muihin ihmisiin ei ole muuttunut äitini yrityksistä huolimatta. Sekin on äidille iso piikki, mutta en välitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi äidit on aina tällaisia kriittisiä arvostelijoita omia tyttäriään kohtaan? Pojat saa tehdä mitä vaan ja mokata ja sekoilla, "kun ne on vaan poikia"?

Muistattehan itsekin kohdella lapsianne tasa-arvoisesti.

 

Minulle, pojalleen, äiti aina ollut poikkeuksetta lapsiaan tukeva, rakastava, nyt vanhempana tuntuu joskus että melkein yli-inhimillisesti rakastava. Isälle sen sijaan pokien tekemiset ei kelvannut. "Ai, onko tuo nyt sitten hyvin?" "Oletko ylpeäkin tuosta?"  

-"Isi, isi satutin itseni"

-"Aha. No mitä sä oikeen haluut että mä teen sille?"

Tytär taas ei ikinä tehnyt mitään väärin, ja oli muutenkin maailman ihanin henkilö.

Laimea esimerkki tämän ketjun kauhutarinoihin verrattuna, sympatiani oikeasti ikävistä vanhemmista kärsiville. Piti vain sanoa että tasa-arvolla tai sen puutteella on yleensä kääntöpuolensakin.

Sehän on juuri tasa-arvoista, että isä on kriittinen poikaansa kohtaan mutta tytär ei voi tehdä mitään väärää ja äiti kritisoi tyttäriään ja palvoo poikaansa. Ikävämpi juttu tytöille, että kasvattajat on useammin naisia, päiväkodin työntekijät, opettajat ja yh:t usein äitejä.

Äitini on aloitusviestin kuvaaman tyylinen vittuilija. Tavallista kai 1940-luvulla syntyneille. Silti tiedän että hän on aina rakastanut ja rakastaa minua. Hän vaan on elänyt aika karun elämän alusta asti ja pelkää kauheasti monenlaisia asioita, eikä siksi aina osaa oikein ilmaista rakkauttaan vaan tulee ilmaisseeksi usein pelkojaan, esim. pelkojaan siitä että hänen lapsensa ei pärjää, ei ole tarpeeksi hyvä, tarpeeksi kaunis tms.

Ai niin, tuli vielä mieleen. Mummini eli äitini äiti oli aina todella ihana minua kohtaan ja kehui kyllä minua. Sen sijaan olen äidiltäni ja hänen siskoiltaan kuullut, että mummi olisi aina vähätellyt heitä ja asenne olisi aina ollut "ei siitä kuitenkaan mitään tule" joka asiaan. Vähätteli myös itseään, tämän huomasin minäkin, tyylillä "ei minusta ole väliä". Että ilmeisesti vähättelevä asenne tarttuu sukupolvelta toiselle... vähän pelottaa, että minäkin olen sitten omaa lastani kohtaan tuollainen, en tahallani, vaan jotenkin alitajuntaisesti, kun se on se malli, jonka olen kasvatuksesta saanut.

Olen huomannut että mun anoppini on just tällänen vähättelevä lyttääjä kolmelle omalle lapselleen. Hänen äitinsä on taas "nyyhkyttävä marttyyri". En haluaisi olla anopin kanssan tekemisissä, kun oikein pahaa tekee kuunnella kun hän sättii omia lapsiaan koko ajan. Mun miehen itsetunto oli ihan nollassa kun tavattiin ja uskon että johtuen oman äitinsä käytöksestä.

Mutta löytyy häneltä palvonnan kohdekkin; sukulaispoika jota ihannoi ja josta puhuu ylistävästi koko ajan. Miltähän omista lapsista tuntuu olla niin surkeita kun "Remu" on tehnyt sitä ja tätä jaa se on niin huippu ja blablabla" Oksettaa. Miten pääsen eroon hänestä?

Minä vedän varmasti pohjat. Minun äitini, 40-luvun lapsi hänkin, sanoi minulle ollessani vasta pieni, ehkä noin 7-8-vuotias, että olen vahinko. Sanoi myös erään pienen onnettomuuden jälkeen ettei olisi haitannut vaikka minulle olisi käynyt huonomminkin.

Tuttaville hän on aina kehuskellut opinto- ja työssä menestymiselläni, mutta minulle lähinnä arvostelee niin minua kuin lapsiani. Mieheni ensi kerran nähtyään sanoi, että älä nyt ainakaan naimisiin tuon kanssa mene. Muut kommentit on lieviä mutta jatkuvina aika ikäviä. Hän heittelee niitä sillä lailla rivien välistä, vaikkapa vasta siivottua liinavaatekaappia katsoessaan: "No kai nämä voi sitten ajan kanssa laittaa vähän paremmin" tai kahvipöydän tarjoilut nähtyään: "On se kätevää kun nykyään voi ostaa kaiken valmiina jos ei itse osaa tehdä vaikka eihän kaupan leivonnaiset tietenkään itse tehdyn veroisia ole" tai lapsien touhua seuratessaan: "Ei lapset kyllä ennen leikkineet noin äänekkäästi." Jne jne.

Joku kysyi, minkälainen isä on sitten ollut. Oma isäni on myös kouluttamaton, mutta älykäs ja poliittisesti vireä. Tai siis oli. Äitini ei (tietenkään) tukenut hänen pyrkimyksiään ja pikkuhiljaa isä lannistui äidin tahtoon. Jo vuosia isä on ollut aivan äidin sätkyukko. Joskus yritin hänelle puhua, mutta isä sanoi, et helpompaa näin. Nykyään pakenee alkoholiin.

Kumpikaan vanhemmistani ei ole koskaan hoitanut minuuttiakaan lapsiani. En halunnut taakoittaa lapsia sillä, ettei koskaan tiedä, milloin mummin jaksaminen loppuu. Eipä he ole koskaan pyytäneetkään. Viimeisen joulun vietin heidän kanssa 21-vuotiaana. Eivät ole koskaan pyytäneet meitä jouluksi sinne (olen nyt 42v). Äitini haluaisi kylvää rahaa meille ja sillä tavalla ostaa omatuntonsa puhtaaksi. En ota sitäkään vastaan, paitsi lasten synttäreinä saa lahjoittaa lapsille vähän rahaa. /32

97, pohjia tänne ei edes kehtaa kirjoittaa, tuskin olen ainoa. Kertomasi sekin on tuttua ja väärin on sinuakin kohdeltu, josta olet joutunut syyttä kärsimään varmaan koko elämäsi ajan.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut että mun anoppini on just tällänen vähättelevä lyttääjä kolmelle omalle lapselleen. Hänen äitinsä on taas "nyyhkyttävä marttyyri". En haluaisi olla anopin kanssan tekemisissä, kun oikein pahaa tekee kuunnella kun hän sättii omia lapsiaan koko ajan. Mun miehen itsetunto oli ihan nollassa kun tavattiin ja uskon että johtuen oman äitinsä käytöksestä.

Mutta löytyy häneltä palvonnan kohdekkin; sukulaispoika jota ihannoi ja josta puhuu ylistävästi koko ajan. Miltähän omista lapsista tuntuu olla niin surkeita kun "Remu" on tehnyt sitä ja tätä jaa se on niin huippu ja blablabla" Oksettaa. Miten pääsen eroon hänestä?

Ottakaa etäisyyttä anoppiisi, vähitellen ja enemmän. Anoppi ei tule muuttumaan, sinun ja miehesi täytyy vaalia omaa elämäänne. Jos miehesi ei halua nähdä, miten anopin puheet vaikuttavat sinuun, niin jätä sinä anoppi taaksesi. Mies voi sitten valita, missä ympäristössä elää. Valitsenee sinut.:) Jos ja kun äiti on vaikuttanut poikansa persoonaan vahingoittavasti, loppuu vahingoittaminen kun syy poistetaan ympäristöstä vaikuttamasta.

Onkohan useasti niin, että äiti joka haukkuu lastansa, kohtelee lastaan muutenkin huonosti? Mietin, mitä kaikkea voikaan olla haukkumisen takana, kun ulkopuolinen kuulee tai näkee vain haukkumisen, tuskin äiti on muuta valmis tuomaan esiin muiden läsnäollessa.

Äitini on kuollut.