Onko sinunkin äitisi vittuilija?

Miksi äidit on aina tällaisia kriittisiä arvostelijoita omia tyttäriään kohtaan? Pojat saa tehdä mitä vaan ja mokata ja sekoilla, "kun ne on vaan poikia"?

Muistattehan itsekin kohdella lapsianne tasa-arvoisesti.

Vierailija kirjoitti:

Onnekseni temperamentiltani olen aina ollut jääräpäinen, ja teini-iässäkin suljin korvani ja myös "sydämeni" naljailulta. Käänsin tavallaan henkisesti selkäni. Kun ei odota mitään (kannustusta tms.) saavansa, niin ei voi pettyä kun ei sitä saa. 

-- Lisäksi itseäni on auttanut sen tajuaminen, että ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Se miten äitini aikoinaan kohteli minua, oli vain yksi lenkki sukupolvien ketjussa. Ei hän ollut omassa nuoruudessaan ja lapsuudessaan muuta mallia nähnyt, ei myöskään hänen äitinsä. Tutustukaa historiaan ja omiin sukujuuriinne, selittävät usein monta asiaa. --

Äitini on sittemmin kasvanut ihmisenä, eikä enää naljaile.  

Samaistun muuhun paitsi siihen, että äiti olisi lopettanut naljailun. Se pysyy poissa vain niin, että pysyn etäällä. Ymmärrän hyvin sen, että äitini on oman historiansa tuote eikä kyennyt parempaan. Se ei muuta sitä tosiasiaa, että hän oli äitinä mitä oli ja että meillä ei ole ollut eikä tule olemaan mitään tavallisen/normaalin äitisuhteen tapaistakaan. Ei asioiden ja syy-yhteyksien ymmärtäminen tarkoita, että siitä seuraisi mitään ns. onnellista loppua. Hyvä, että sinulla seurasi. 

t. 56

Äitini on aina ollut p-skamainen lannistaja!

Olin 19v ikäisenä mallikilpailussa, jonne minut houkuteltiin suoraan kaupungin kadulta.

Kerroin äidille että olen menossa semmoiseen, no mitä sinä siellä teet kun et todellakaan ole mikään missi, kysyi ekana. Niin no malli vähän eri asia kuitenkin.

Kun näki muut kilpailijat niin sanoi että mitä sinä niiden kauniiden joukossa teet, miten sinut on sinne huolittu!

Kun voitin niin ei onnitellut eikä mitään, epäili varmaan että olin antanut p-rsettä jollekin tuomarille ja saanut sen avulla voiton (jotka olivat vielä kaiken lisäksi kaikki naisia....)

Vierailija kirjoitti:

 Kuinka moni sanoisi aviopuolison pahoinpitelemälle ihmiselle esim. "kyllä se kuitenkin sua rakastaa", "olet julma kun hylkäsit hänet, niin paljon kun hän on tehnyt sinun eteesi", "riitaan tarvitaan kaksi osapuolta", "sun pitää ymmärtää, ei hänelläkään varmaan ole ollut helppoa" tai "oletkohan nyt hieman liian herkkänahkainen, ei kukaan ole täydellinen"? Ei varmasti kukaan, mutta näitä kuulee henkisen pahoinpitelyn takia äitiinsä välit katkaissut jatkuvasti, jopa ns. ammattilaisilta!

--

 jokainen aikuinen on vastuussa omasta käytöksestään ja jos toinen ei edes halua muuttua, ei kenelläkään ole velvollisuutta ymmärryksestä huolimatta jäädä toistuvasti pahoinpideltäväksi! Ei henkisesti eikä fyysisesti.

Tämä on kyllä aika uskomatonta. Syytön se lapsi on edes äitinsä valitsemiseen, saati siihen, jos toinen on kohdellut riippuvaista ja puolustuskyvytöntä törkeästi. Kenellekään parisuhdeväkivallasta kärsivälle ei sanottaisi tosiaankaan mitään sellaista, mitä tuossa mainitsti. Täällä toki, mutta esim. ammattailaisten toimesta...

56, minulla on samanlaista ollut. Erilailla toimin kuin sinä, että aloin aikuisena mainitsemaan äidin jatkuvista pahoista sanomisista hänelle. Hän ei niitä halunnut kuulla, vaan haukkui minua sanoilla, joita käytti minua kohtaan lapsena. En pysty itse kenellekään puhumaan niin, käyttämään sellaista kieltä kuin äiti. Lapsena olin hiljainen, enkä koskaan uskaltanut sanoa mitään vastaan, en uskaltanut puhua muutenkaan mistään. Mykkäkoulun opin kotoa ja mitä on henkinen väkivalta. Niillä opein aloitin ensimmäiset seurusteluni ja pieleen meni. Opin tielläni lopulta ymmärsin, miksi olin sellainen kun olin ja muutin itseäni. Seurustellessa aloin puhumaan eteen tulevasta ongelmasta, keskustellen hillitysti ja hoitamaan ongelman. Opin luottamaan toiseen, ymmärsin mitä on rakkaus.

Äitini ei ole muuttunut, tai on, pahempaan suuntaan. En enää välitä, enkä halua olla tekemisissä ihmisen kanssa, jonka sairas elämän päämäärä tuntuu olevan lapsensa tuhoaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnekseni temperamentiltani olen aina ollut jääräpäinen, ja teini-iässäkin suljin korvani ja myös "sydämeni" naljailulta. Käänsin tavallaan henkisesti selkäni. Kun ei odota mitään (kannustusta tms.) saavansa, niin ei voi pettyä kun ei sitä saa. 

-- Lisäksi itseäni on auttanut sen tajuaminen, että ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Se miten äitini aikoinaan kohteli minua, oli vain yksi lenkki sukupolvien ketjussa. Ei hän ollut omassa nuoruudessaan ja lapsuudessaan muuta mallia nähnyt, ei myöskään hänen äitinsä. Tutustukaa historiaan ja omiin sukujuuriinne, selittävät usein monta asiaa. --

Äitini on sittemmin kasvanut ihmisenä, eikä enää naljaile.  

 

Samaistun muuhun paitsi siihen, että äiti olisi lopettanut naljailun. Se pysyy poissa vain niin, että pysyn etäällä. Ymmärrän hyvin sen, että äitini on oman historiansa tuote eikä kyennyt parempaan. Se ei muuta sitä tosiasiaa, että hän oli äitinä mitä oli ja että meillä ei ole ollut eikä tule olemaan mitään tavallisen/normaalin äitisuhteen tapaistakaan. Ei asioiden ja syy-yhteyksien ymmärtäminen tarkoita, että siitä seuraisi mitään ns. onnellista loppua. Hyvä, että sinulla seurasi. 

t. 56

 

No, en sitä tarkoittanutkaan että historian tunteminen tarkoittaisi "onnellista loppua". Vaan sitä, että sen syy-yhteyden ymmärtäminen, miksi äiti ja/tai isä on kyvytön kohtaamaan lapsensa rakastavasti ja kannustavasti, auttaa sitä lasta käsittämään että vika ei ole hänessä. Ja sitä kautta jättämään asian taakseen. Ja vaikka tosiaan meidän perheessä naljailu ei ollut mittakaavaltaan sitä luokkaa kuin tämän ketjun pahimmissa tapauksissa, en menisi meidänkään tilannetta onnelliseksi lopuksi nimittämään. Kyllä minä olen kateellinen ystävilleni, joilla on läheiset suhteet vanhempiinsa. Jotka saattavat käydä elokuvissa, syömässä, kauneushoidoissa tai muuten viettää aikaa äitinsä kanssa. Ei meillä ole mitään sellaista, emme ole sillä tavoin läheisiä. Äitini on myös kasvanut henkisesti paljon nuoruusvuosistani, hän on pyytänyt puolittain anteeksi toimintaansa ja olen antanut anteeksi. Ymmärsin että useimmilla tähän kirjoittaneista tilanne ei ole yhtä hyvä. Mutta anteeksi pyytämiset ja antamiset eivät voi muuttaa sitä tosiasiaa, että suhteemme ei ole muodostunut läheiseksi. Eikä sitä pysty enää korjaamaan.

Minua sattuu, kun kuulee kommentteja että olet silti äitisi tytär tai että äitään ei voi valita. Se tuntuu, kuin nämä kommentoijat eivät tiedä mitään että tälläista voi olla olemassa. Ja kommenteillaan tukevat henkistä väkivaltaa. Miksi he eivät tiedä?

Mua ahdistaa ihan kauheasti lukea näitä.

Oma tarinani lyhyesti: Äitini ja isäni ovat molemmat vähättelijöitä ja lisäksi riitelivät keskenään koko lapsuuteni ajan, ihan joka ikinen päivä. Jossain vaiheessa isä alkoi paeta ties minne menoihin ja äiti suuntasi sitten vihansa meihin lapsiin, tyyliin "mua ei sitten arvosteta tässä talossa yhtään" ja "joku päivä mä kyllä kerään kamppeeni ja lähden, saatte sitten tulla toimeen keskenänne". Ilmeisesti nämä purkaukset oli tarkoitettu etupäässä isälle, mutta hän ei aina ollut kotona. Pienenä ensin pelkäsin, että äiti todella lähtee, teininä jo toivoin sitä, koska näin että hän on onneton. Sitä en silloin vielä ymmärtänyt, ettei minun olisi kuulunut joutua tuntemaan syyllisyyttä äidin huonosta elämäntilanteesta ja valinnoista.

Muutin kotoa varhain ja suoraan sanottuna sotkin elämäni aika lailla. Lopulta monien vaiheiden jälkeen valmistuin maisteriksi ja sain luotua ihan hyvää, kiinnostavaa uraa. Tapasin nykyisen puolisoni. Äitini ei halunnut juurikaan pitää yhteyttä, eikä käydä meillä. Pian tämän jälkeen vanhempani viimein erosivat. Veljeni sairastui skitsofreniaan samoihin aikoihin. Ero oli riitainen ja äiti halusi minun mm. seuraavan isää ja urkkimaan hänen asioitaan (=toisia naisia). Isä sitä samaa äidistä. He käyttivät minua asioidensa välittäjänä ja lopulta molemmat suuttuivat _minulle_. Se sai jollain tavalla minut tajuamaan, että ehkäpä heidän asiansa eivät kuulukaan minulle? Äiti otti lopulta taas yhteyttä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja alkoi vaatia, että katkaisisin välit isään, että ns. valitsisin puoleni. En suostunut, vaan yritin olla puhumatta asiasta ja salata tapaamiset isän kanssa. Lopulta hän varmasti kuuli niistä jostain, sillä välit kylmenivät entisestään.

Äiti huolehti siitä, että meillä lapsilla ei ollut yhteyttä kuin äidin puolen sukuun. Hän yritti estää minua menemästä isän äidin hautajaisiin joitain vuosia sitten. Olin suunnitellut tuolloin viimein meneväni tapaamaan isoäitiä, mutta sitä ei koskaan ehtinyt tapahtua. En siis oppinut tuntemaan isäni vanhempia.

Olisin halunnut pitää edes asialliset, vaikkakin etäiset välit molempiin vanhempiini. Äiti kuitenkin pisti välit poikki, kun väittelin tohtoriksi. Hän suuttui, kun isäni, joka maksoi karonkan, myös tuli sinne vieraaksi (minulla ei ollut varaa maksaa edes pientä karonkkaa itse; muut kulut maksoivat muut sukulaiset kuultuaan, ettei minulla ollut varaa vaan olisin joutunut ottamaan kulutusluoton). Äiti ja isä olivat molemmat hyvissä ajoin ilmoittaneet, etteivät tule paikalle jos "vastapuoli" tulee. Oli tarkoitus, että äidin kanssa juhlitaan sitten varsinaista valmistumista, mutta kuultuaan, että isä oli karonkassa, äiti siis pisti välit poikki. Viestinviejänä hän käytti omaa lastani, jota myös on koittanut manipuloida minua vastaan.

Kiitos, kun sain avautua.

https://www.reddit.com/r/raisedbynarcissists

Vierailija kirjoitti:

No, en sitä tarkoittanutkaan että historian tunteminen tarkoittaisi "onnellista loppua". Vaan sitä, että sen syy-yhteyden ymmärtäminen, miksi äiti ja/tai isä on kyvytön kohtaamaan lapsensa rakastavasti ja kannustavasti, auttaa sitä lasta käsittämään että vika ei ole hänessä. Ja sitä kautta jättämään asian taakseen... Mutta anteeksi pyytämiset ja antamiset eivät voi muuttaa sitä tosiasiaa, että suhteemme ei ole muodostunut läheiseksi. Eikä sitä pysty enää korjaamaan.

Eiköhän suurin osa tähänkin ketjuun kirjoittaneista jo onneksi tiedä, että vika on siinä vanhemmassa eikä itsessä. Tähän yleensä herätään aikuisiässä, kun aletaan ymmärtää että se mitä vanhempi teki, ei ole normaalia, kun taas itse on ollut ihan normaali lapsi. Mutta silti, niinkuin itsekin sanot, on lopputulos korjaamaton, eikä se ymmärrys korvaa ikinä rakastavan äidin puutetta. Eikä välttämättä myöskään niitä vaurioita joita psyykelle on lapsuudessa syntynyt, kun on jopa 20-30 vuotta uskonut mantraa siitä, kuinka on huono ja arvoton. 

Uskon, että se suru seuraa koko loppuiän mukana kun on jäänyt paitsi jostakin niin luonnollisesta, ja silti meille tavoittamattomasta, kuin vanhemman rakkaus. Kyllähän siihen tottuu ja sen hyväksyy, mutta varmasti jokainen silti olisi mieluummin ottanut sen vanhemman rakkauden ja normaalin lapsuuden. Vähän niinkuin syntymästään jalatonkin varmasti oppii elämään jalattomuutensa kanssa eikä ajattele sitä päivittäin, mutta huokaa syvään kun näkee jonkun juoksevan kesällä shortseissa hiekkarannalla...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnekseni temperamentiltani olen aina ollut jääräpäinen, ja teini-iässäkin suljin korvani ja myös "sydämeni" naljailulta. Käänsin tavallaan henkisesti selkäni. Kun ei odota mitään (kannustusta tms.) saavansa, niin ei voi pettyä kun ei sitä saa. 

-- Lisäksi itseäni on auttanut sen tajuaminen, että ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Se miten äitini aikoinaan kohteli minua, oli vain yksi lenkki sukupolvien ketjussa. Ei hän ollut omassa nuoruudessaan ja lapsuudessaan muuta mallia nähnyt, ei myöskään hänen äitinsä. Tutustukaa historiaan ja omiin sukujuuriinne, selittävät usein monta asiaa. --

Äitini on sittemmin kasvanut ihmisenä, eikä enää naljaile.  

 

Samaistun muuhun paitsi siihen, että äiti olisi lopettanut naljailun. Se pysyy poissa vain niin, että pysyn etäällä. Ymmärrän hyvin sen, että äitini on oman historiansa tuote eikä kyennyt parempaan. Se ei muuta sitä tosiasiaa, että hän oli äitinä mitä oli ja että meillä ei ole ollut eikä tule olemaan mitään tavallisen/normaalin äitisuhteen tapaistakaan. Ei asioiden ja syy-yhteyksien ymmärtäminen tarkoita, että siitä seuraisi mitään ns. onnellista loppua. Hyvä, että sinulla seurasi. 

t. 56

 

 

No, en sitä tarkoittanutkaan että historian tunteminen tarkoittaisi "onnellista loppua". Vaan sitä, että sen syy-yhteyden ymmärtäminen, miksi äiti ja/tai isä on kyvytön kohtaamaan lapsensa rakastavasti ja kannustavasti, auttaa sitä lasta käsittämään että vika ei ole hänessä. Ja sitä kautta jättämään asian taakseen.

--

Mutta anteeksi pyytämiset ja antamiset eivät voi muuttaa sitä tosiasiaa, että suhteemme ei ole muodostunut läheiseksi. Eikä sitä pysty enää korjaamaan.

Juu, ihan samalla kartalla ollaan, en tarkoittanut sanoa pahasti tai puhua suullasi, sori jos tuli sellainen vaikutelma. Kyllähän se ajoittain kirpaisee kun tajuaa, että itselle täysin mahdottomat asiat ovat toisille arkipäivää. Meillä tosiaan mitään keskustelua ei ole eikä tule, enkä edes kaipaa sellaista. Olen hyväksynyt sen, että omista syistään äiti ei pysty koskaan parempaan, ollut aikani ansaitusti vihainen ja antanut asian mennä. Suru on melkeinpä ainoa tunne, mikä joskus herää. Mutta valitettavasti tiedän, että jos päästäisin äidin lähelle, ottaisin turpaani taas. Mutta siihen raivostumisen ja "miten joku voi tehdä noin" -kierteeseen en enää lähde, olen maksanut oppirahani sen verran rankemman kautta. 

t. 56

Vierailija kirjoitti:

Miksi äidit on aina tällaisia kriittisiä arvostelijoita omia tyttäriään kohtaan? Pojat saa tehdä mitä vaan ja mokata ja sekoilla, "kun ne on vaan poikia"?

Muistattehan itsekin kohdella lapsianne tasa-arvoisesti.

Yksi syy on varmasti se, että samaa sukupuolta olevaa arvostellaan usein kriittisemmin ja tähän on helpompi peilata itseään. Ja sitten toisaalta... veljeni ei aina edes huomannut äitini piikkejä, sellaisia, joita siskoni ja minä vatvoimme vuosia. Jos äitimme olisi sanonut hänelle itsesäälissä kieriskellen, että etpä sinä varmaan halua hakeutua samalle alalle kuin hän, veli olisi huudahtanut iloisesti, että NO EN TODELLAKAAN HALUA ja nauranut räkäisesti päälle. Vittuile siinä sitten sellaiselle.

Onneksi ei äitini, mutta valitettavasti isäni ja mieheni äiti (anoppini) ovat juuri tuollaisia v*ttuilijoita ja vähättelijöitä. Kaikesta pitää naljailla ja kettuilla, keksiä aina jotakin vähättelevää ja mitätöivää. Vertailevat ääneen, tietysti aina siten, että juuri minä olen se huonompi.

Koskaan eivät iloitse toisten onnesta vaan tuntuvat kierosti iloitsevan vain toisten epäonnesta. Pitäisivät suunsa kiinni jos eivät koskaan keksi mitään hyvää sanottavaa!

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että se suru seuraa koko loppuiän mukana kun on jäänyt paitsi jostakin niin luonnollisesta, ja silti meille tavoittamattomasta, kuin vanhemman rakkaus. Kyllähän siihen tottuu ja sen hyväksyy, mutta varmasti jokainen silti olisi mieluummin ottanut sen vanhemman rakkauden ja normaalin lapsuuden. Vähän niinkuin syntymästään jalatonkin varmasti oppii elämään jalattomuutensa kanssa eikä ajattele sitä päivittäin, mutta huokaa syvään kun näkee jonkun juoksevan kesällä shortseissa hiekkarannalla...

Juuri näin. Osasit pukea ajoittaisen surun tosi hyvin sanoiksi. 

T. 56

70 - miksi ihmeessä annoit/annat äitisi olla lapsesi seurassa :o? Suojelkaa hyvät ihmiset edes lapsianne näiltä hirviöiltä, se on VELVOLLISUUTENNE äitinä! Äidin pitää suojella lasta pahalta vaikka se olisi itselleen vaikeaa. Muuten ette ole yhtään omaa äitiänne parempia, jos tekin pistätte oman mukavuutenne lapsen turvallisuuden ja terveen kehityksen edelle. 

Minua ei ahdista lukea näitä, olen helpottunut että näistä avaudutaan ja puhutaan. Mielestäni on liikaa, että yksin on kulkenut vuosikymmenet salatussa elämässä. Itseltäni on alkanut voimavarat kulua ja arvostan teitä, jotka olette vahvoja taistelemaan aikuistenkin lasten puolesta. Minäkin vielä yritän, vaikka olen tukossa. Itselläni ei ole lapsia, johtuen äidistäni. Katsoin järkevämmäksi olla edes yrittämättä. En kestäisi sitä, että lapseni mitenkään edes vaistoisi, että ajatukseni ovat ahdistuneet ja ne vaikuttaisivat lapseen.

Vierailija kirjoitti:

Miksi äidit on aina tällaisia kriittisiä arvostelijoita omia tyttäriään kohtaan? Pojat saa tehdä mitä vaan ja mokata ja sekoilla, "kun ne on vaan poikia"?

Muistattehan itsekin kohdella lapsianne tasa-arvoisesti.

Minulle, pojalleen, äiti aina ollut poikkeuksetta lapsiaan tukeva, rakastava, nyt vanhempana tuntuu joskus että melkein yli-inhimillisesti rakastava. Isälle sen sijaan pokien tekemiset ei kelvannut. "Ai, onko tuo nyt sitten hyvin?" "Oletko ylpeäkin tuosta?"  

-"Isi, isi satutin itseni"

-"Aha. No mitä sä oikeen haluut että mä teen sille?"

Tytär taas ei ikinä tehnyt mitään väärin, ja oli muutenkin maailman ihanin henkilö.

Laimea esimerkki tämän ketjun kauhutarinoihin verrattuna, sympatiani oikeasti ikävistä vanhemmista kärsiville. Piti vain sanoa että tasa-arvolla tai sen puutteella on yleensä kääntöpuolensakin.

Vierailija kirjoitti:

Mua ahdistaa ihan kauheasti lukea näitä.

Oma tarinani lyhyesti: Äitini ja isäni ovat molemmat vähättelijöitä ja lisäksi riitelivät keskenään koko lapsuuteni ajan, ihan joka ikinen päivä. Jossain vaiheessa isä alkoi paeta ties minne menoihin ja äiti suuntasi sitten vihansa meihin lapsiin, tyyliin "mua ei sitten arvosteta tässä talossa yhtään" ja "joku päivä mä kyllä kerään kamppeeni ja lähden, saatte sitten tulla toimeen keskenänne". Ilmeisesti nämä purkaukset oli tarkoitettu etupäässä isälle, mutta hän ei aina ollut kotona. Pienenä ensin pelkäsin, että äiti todella lähtee, teininä jo toivoin sitä, koska näin että hän on onneton. Sitä en silloin vielä ymmärtänyt, ettei minun olisi kuulunut joutua tuntemaan syyllisyyttä äidin huonosta elämäntilanteesta ja valinnoista.

Muutin kotoa varhain ja suoraan sanottuna sotkin elämäni aika lailla. Lopulta monien vaiheiden jälkeen valmistuin maisteriksi ja sain luotua ihan hyvää, kiinnostavaa uraa. Tapasin nykyisen puolisoni. Äitini ei halunnut juurikaan pitää yhteyttä, eikä käydä meillä. Pian tämän jälkeen vanhempani viimein erosivat. Veljeni sairastui skitsofreniaan samoihin aikoihin. Ero oli riitainen ja äiti halusi minun mm. seuraavan isää ja urkkimaan hänen asioitaan (=toisia naisia). Isä sitä samaa äidistä. He käyttivät minua asioidensa välittäjänä ja lopulta molemmat suuttuivat _minulle_. Se sai jollain tavalla minut tajuamaan, että ehkäpä heidän asiansa eivät kuulukaan minulle? Äiti otti lopulta taas yhteyttä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja alkoi vaatia, että katkaisisin välit isään, että ns. valitsisin puoleni. En suostunut, vaan yritin olla puhumatta asiasta ja salata tapaamiset isän kanssa. Lopulta hän varmasti kuuli niistä jostain, sillä välit kylmenivät entisestään.

Äiti huolehti siitä, että meillä lapsilla ei ollut yhteyttä kuin äidin puolen sukuun. Hän yritti estää minua menemästä isän äidin hautajaisiin joitain vuosia sitten. Olin suunnitellut tuolloin viimein meneväni tapaamaan isoäitiä, mutta sitä ei koskaan ehtinyt tapahtua. En siis oppinut tuntemaan isäni vanhempia.

Olisin halunnut pitää edes asialliset, vaikkakin etäiset välit molempiin vanhempiini. Äiti kuitenkin pisti välit poikki, kun väittelin tohtoriksi. Hän suuttui, kun isäni, joka maksoi karonkan, myös tuli sinne vieraaksi (minulla ei ollut varaa maksaa edes pientä karonkkaa itse; muut kulut maksoivat muut sukulaiset kuultuaan, ettei minulla ollut varaa vaan olisin joutunut ottamaan kulutusluoton). Äiti ja isä olivat molemmat hyvissä ajoin ilmoittaneet, etteivät tule paikalle jos "vastapuoli" tulee. Oli tarkoitus, että äidin kanssa juhlitaan sitten varsinaista valmistumista, mutta kuultuaan, että isä oli karonkassa, äiti siis pisti välit poikki. Viestinviejänä hän käytti omaa lastani, jota myös on koittanut manipuloida minua vastaan.

Kiitos, kun sain avautua.

 

Jonkun mielestä on varmaan silti julmaa, etten kutsunut äitiä, mutta hän paitsi riitelee isän kanssa julkisesti niin myös halveksii akateemisia titteleitä ja tuo sen selkeästi ilmi (kuten ehkä arvoisa alapeukuttajakin; olen huomannut, että akateemisuus on monille punainen vaate). Karonkka ei itselleni ollut mikään mukava juhla vaan äärimmäisen stressaava tilanne, jossa väitöksen läpimeno ei vielä ollut varmaa. En alkujaan halunnut sinne ketään sukulaisia, mutta kun äiti ja isä ilmoittivat, etteivät voi tulla yhtä aikaa publiikkiin, siis valmistujaisiin, ajattelin jakaa tilaisuudet heidän keskenään. Ja näin siis nyt kävi.

Vierailija kirjoitti:

70 - miksi ihmeessä annoit/annat äitisi olla lapsesi seurassa :o? Suojelkaa hyvät ihmiset edes lapsianne näiltä hirviöiltä, se on VELVOLLISUUTENNE äitinä! Äidin pitää suojella lasta pahalta vaikka se olisi itselleen vaikeaa. Muuten ette ole yhtään omaa äitiänne parempia, jos tekin pistätte oman mukavuutenne lapsen turvallisuuden ja terveen kehityksen edelle. 

Lapseni on siis jo teini-ikäinen ja kuten usein tapahtuu, äitini ei suhtaudu häneen ollenkaan niin negatiivisesti kuin minuun. Hän saa päättää itse, mitä tekee tässä asiassa. Olen esikoinen ja kyse on ehkä siitä, mitä joku muukin mainitsi, että esikoistytär on jotenkin erityisasemassa äidin mielessä. Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että äiti koki ensimmäisen lapsen "pallona jalassa" ja elämänsä pilaajana; sen jälkeen ei enää päässyt isästä eroon?

Oma äitini ei ikinä sano tahallaan pahasti, joskus kyllä huomaa kautta rantain jos on eri mieltä jostain. Lempeä ja kiltti ihminen. Mutta mummoni sekä anoppini sitten taitavat tämän vieraanvaraisen vittuilun taidon senkin edestä :D Ulkonäkö on suosikkikohde, varmaan koska siihen on helppo iskeä, samoin lastenkasvatus ja erityisesti "neitimäinen" poikalapsemme :D Yleensä kuuntelen lammasmaisena, mutta joskus kiehuu yli ja sanon kärkkäästi takaisin - siitä saadaan sitten kunnon marttyyri-itkut aikaiseksi. Kun olen niin kamalan kova ihminen! Hankala kaupunkilaislikka! Itkettää nyt vanhaa ihmistä, joka tarkoittaa vain hyvää! Oh lord, antakaa voimia pyhien ajaksi.