Lue keskustelun säännöt.
Kuusivuotias tyttöni on hirviö (väsyneen äidin tunnustus)
10.12.2015 |
Lyö, puree, potkii, toivottaa kuolemaa jopa ystävilleen.
Ei kuuntele kotona vanhempia ollenkaan.
Lällää ruoalla, vinkuu ja kitisee.
Koko ajan jotain vailla, pomottaa.
Pikkusiskoltaan vie lelut käsistä.
Mihinkään ei voi mennä niin, ettei hirviölapsi pilaisi reissua kaikilta. Koko ajan saa pelätä että lapsi etuilee, tönii, huutaa, flippaa tai satuttaa.
Kuusi vuotta on opeteltu samoja juttuja, asetettu rajoja, rankaistu, palkittu, rakastettu.
Nyt loppui jaksaminen, rakkaus ja ymmärrys. Minulla on hirviölapsi ja saan nyt tottua häpeämään silmät päästäni lopun ikääni.
Anteeksi kaikki kanssaihmiset, lapsen eskarikaverit ja läheiset. Esikoinen olisi jäänyt tekemättä, jos olisin tämän tiennyt.
Kommentit (159)
Onko lapsen isä kuvioissa? Tulee itsellä mieleen oman pikkusiskon käytös pienenä. Hän käyttäytyi hyvin samantyyppisesti. Lopulta myöhemmin selvisi,että hän oli joutunut toistuvasti isäpuolen hyväksikäyttämäksi. Tämä on ihan oikeasti tapahtunut,eikä ole provo. Mietin vielä,että onko lapsella itsetuhoisia puheita? Lapsellasi on selvästi kova hätä,hae hänelle apua lääkäristä tai esimerkiksi psykologilta. Tsemppiä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jälleen hyvä syy olla hankkimatta lapsia :D Koskaan ei voi tietää millasia kauhukakaroita ja elämän pilaajia niistä omista ''kullanmuruista'' tulee!
Sun vanhemmat miettineet varmaan joskus samaa,ku oot ollut lapsi?...
Vierailija kirjoitti:
Onko lapsen isä kuvioissa? Tulee itsellä mieleen oman pikkusiskon käytös pienenä. Hän käyttäytyi hyvin samantyyppisesti. Lopulta myöhemmin selvisi,että hän oli joutunut toistuvasti isäpuolen hyväksikäyttämäksi. Tämä on ihan oikeasti tapahtunut,eikä ole provo. Mietin vielä,että onko lapsella itsetuhoisia puheita? Lapsellasi on selvästi kova hätä,hae hänelle apua lääkäristä tai esimerkiksi psykologilta. Tsemppiä
On kyllä, olemme ihan tavallinen keskiluokkainen naimisissa oleva "ydinperhe". Hyväksikäytöstä tuskin on kyse, mutta olen minä käynyt mielessäni läpi esim. lähipiirin ihmisiä/sukulaisia että olisiko lapsi voinut kokea jotain pahaa... Lapsi ei kuitenkaan osoita muuten merkkejä sellaisesta. Uskokaa pois, kaikki vaihtoehdot on käyneet mielessä. T. Ap
Lapsen käytös viittaa siihen että kyseessä on tosi läheinen ihminen jos kyse hyväksikäytöstä. Tiedäthän että sinä et välttämättä tiedä mitä lapsellesi voi tapahtua omassa kodissa. Lapsesi ei uskalla kertoa häpeän ja ihmisen läheisyyden vuoksi,koska asia on niin traumaattinen. Hae lapsellesi apua. Sinun tehtävä on äitinä suojella lastasi ja tarvittaessa asettua lapsesi puolelle.
Hyvä että ainakin myönnät asian. Moni vanhempi ei sitä tekisi vaan syyttäisi maailmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esikoiseni on jo 12-v. poika. On ollut vähän "omanlaisensa" aina, ja sen perusteella mitä olin lukenut, oli minusta Asperger-piirteinen. Vuosi sitten perusluonteeltaan varsin rauhallinen poika alkoi saada kauheita kilareita ja todella jumittua erilaisiin tilanteisiin. Päästiin koulupsykologille ja tehtiin sellaiset perustestit ja lisäksi kartoitettiin Aspergerin mahdollisuutta. Lopputulos oli, että ei ole mitään vikaa. Koululääkäri oli kuitenkin ottanut vakavasti nuo pojan raivarit ja oli puhetta, että testien jälkeen pääsee lastenneurologille, ja vetosin tähän, kun tuloksia purettiin meidän vanhempien, pojan, psykologin, terveydenhoitajan ja opettajan kesken. No, pääsimme lastenneurologille, joka lapsen papereita katsottuaan sanoi, että voi kirjoittaa Asperger-diagnoosin vaikka heti, on ihan selvä tapaus. Eli tällaista tämä aukottomien diagnoosien teko on :( En halua väheksyä mitään psykologeja ja perheneuvolaa ym., mutta oikeasti niistä voi olla JOSKUS enemmän haittaa kuin hyötyä, jos "kaikki on normaalia ja menee ohi ja rakastakaa toisianne", sillä JOS lapsella on esim. jokin neurologinen poikkeavuus, hän ei kykene toimimaan millään normitavoilla, ja on ihan pelkkää pään hakkaamista seinään kasvattaa häntä "maalaisjärkisesti, rajoilla ja rakkaudella". Ihan sama kuin joku puhuisi sinulle sinnikkäästi, rauhallisesti, jämäkästi ja rakastaen hepreaa, etkä osaa sitä, ihan yhtä turhauttavaa. Ei se lapsellekaan herkkua ole tajuta, että minulta vaaditaan nyt jotain, mihin en kertakaikkiaan pysty, enkä osaa asiaa mitenkään selittää!
Käytännössä tilanne on meillä nyt se, että lapsella ei ole papereihin merkittyä diagnoosia, koska sitä ei tukitoimiin tarvittu, ja neurologin mukaan Aspergerit ovat keskenään varsin erilaisia, eikä heitä kannata samoilla tavoilla välttämättä kasvattaa. Sain siis viestin, että perinteisistä kasvatustavoista kannattaa nakata romukoppaan ne, mitkä eivät toimi, se on viisautta. Ja kun muistelen näitä kaikkia vuosia, on usein ollut tilanteita, joissa olen kasvattanut lastani vähän toisin, oman intuitioni mukaan, ja olen saanut hävetä omaa nössöyttäni, curling-vanhemmuutta ja ties mitä, mutta lapsen kanssa on silloin mennyt paljon paremmin. Kuri, kuri ja kuri ovat hänelle se vihonviimeinen kasvatustapa, silloin hän muuttuu vain uhmakkaammaksi ja jää siihen jumiin, ja tilanne on vaan entistä pahempi. Mutta annapa hänelle vastuuta ja oikeus päättää itse monista jutuista, silloin hän toimii aivan yllättävän fiksusti ja järkevästi. Mutta tämä nyt oli vain meidän perheen tapaus, eikä ehkä voi yleistää. Meidän poika siis sai kotona niitä ihan järkyttäviä kilareita, mutta ei esim. koulussa ole ikinä kiusannut ketään, ei uhittele tms. vaan on hyvin rauhaa rakastava. Olin itse tosi kiltti tyttö, ja minulle oli aivan uskomatonta ja järkyttävää tajuta, kuinka ihan tavalliset käskyt ja vaatimukset saivat lapsen tuntemaan itsensä nurkkaan ajetuksi ja silloin häneltä meni käämit ihan totaalisesti. Pikku hiljaa kaikenlainen sietokyky ja joustavuus ovat lapsella kehittyneetkin, mutta nykyään ymmärrän, että lapsen ajaminen "kasvatusmielessä" vaikeisiin tilanteisiin on ihan sulaa tyhmyyttä tai paremminkin sadismia. Kun minä kunnioitan hänen erityispiirteitään, sieppaako hän vallan itselleen ja nauraa röhöttäen kyykyttää vanhempiaan? - ei, hän vastaa samalla mitalla eli kunnioituksella.
Minulla on toinenkin lapsi, ns. tavis varmaankin, mutta olen lopulta pyrkinyt kasvattamaan häntä samoilla periaatteella (käytännössä hieman eri konsteilla usein), ei ole tosiaan jäähypenkeillä juoksutettu (siis tämä perinteinen tapahan epäonnistui aivan TÄYSIN esikoisen kanssa!) ja ihan hyvä on tullut. Joskus tuntuu, että monissa perheissä pelätään jo ihan hysteerisesti curling-vanhemman leimaa (kuten minäkin joskus) ja tämän takia alleviivataan omaa auktoriteettia liikaakin. Ei ne lapset minusta yleensä ole mitään demoneita, jotka kaappaavat vallan ja alkavat luonnehäiriöisiksi diktaattoreiksi saman tien, jos vanhempi kerrankin lipsuu jostain johdonmukaisuudestaan. Riski on minusta isompi ennemminkin silloin, jos vanhempi ei ole aidosti hyväksynyt lastaan ja kunnioita tätä - ihan sillä tavallisella tavalla, millä ihmisiä yleensäkin sopii kunnioittaa.
Vierailija kirjoitti:
Aloitusviesti on kuin itsestäni lapsena. Minulla oli vihanhallinta ongelma, joka tuli syvästä epävarmuudesta itseäni kohtaan. En osannut hallita tunteitani, joten riehuin, paiskoin ovia, syljin lattialle ja äitiä päin, heittelin tavaroita, toivoin läheisille kuolemaa, jopa löin vanhempia ja sisaruksia. Tein tätä vain kotioloissa, julkisesti käyttäydyin hyvin. Olin kokonaan eri ihminen julkisesti. Riitelin lähes päivittäin äitini kanssa enkä riitojen jälkeen muistanut, mistä olimme riidelleet, koska purin tunteita häneen. Teini-iän alettua minusta tuli itsetuhoinen. Riitojen jälkeen löin itseäni päähän tai raavin ihoani verille. Nyt olen 18 enkä riitele enää äidin kanssa. Nykyään minulla on ongelmia ruoan kanssa. Selvitän tunteeni syömättämyydellä ja oksentelulla.
Sun pitää puuttua tohon käytökseen NYT koska se ei lopu ilman apua! Olisin toivonu, että mun äiti olis hankkinu mulle apua pienenä.
Tämä kommentti on kuin minun suustani. Paitsi että minun tapauksessani oireilun syy oli vaikea aistiyliherkkyys ja Asperger. Sain diagnoosin näistä vasta 21-vuotiaana ja olen siitä ikuisesti katkera, ettei kukaan vienyt minua lapsena tutkimuksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa aivan meidän 5v prinsessalta, joka saa vanhemman veljensä vielä siihen mukaansa! Pelottaa miten tulee käymään kun vauva vielä tähän syntyy :( olen myös todella väsynyt hänen käytökseensä! Emme ole vielä saaneet aikaa neuvolapsykologille, mutta se on meille ensisijainen tutkimuspaikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytyy sanoa, että on kyllä "alikehittynyt" kuusivuotiaaksi. Käy ihmisten kimppuun kuin kohtauksen saanut eläin.. Ymmärtäisin kimppuun käymisen impulsiivisuutena, jos joku vaikka kiusaisi, ärsyttäisi. Ei tuo kyllä ADHD/ADD tapaukselle kuulosta enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee etsimättä mieleen Nancy Spungen. Eivät saaneet apua tai diagnoosia hänen vanhempansa moniin vuosiin, syytöksiä rakkauden puutteesta ja huonosta kasvatuksesta tuli sitäkin enemmän. Tytön väkivaltaisiin kohtauksiin (ajoi mm. siskoaan takaa tappaakseen tämän saksilla) suositeltiin halaamista.
Lopulta todettiin skitsofrenia.
Eihän Nancylla skitsofreniadiagnoosia ollut. Olisikin ollut outo skitsofrenia, kun lapsi parani heti kun hänet sijoitettiin hyvään koulukotiin ja lääkkeet lopetettiin.
Nancyn äiti taas on oma lukunsa, varsinainen av-mammojen kuningatar. Muun muassa päätteli, että muutaman viikon ikäinen vauva vihaa häntä kun huutaa koko ajan.
No voihan helkkarin idiootti. Miksi otat osaa keskusteluun, kun et selvästikään tiedä tapauksesta yhtään mitään.
Sikäli en tiedä asiasta mitään, että olen lukenut vain Deborah Spungenin kirjan, en virallisia lääkärien papereita. Mutta paljon siitäkin voi päätellä.
Mitä noihin idioottijuttuihin tulee, tietää meillä kolmevuotiaskin, miten niihin vastataan.
No et takuulla ole lukenut kirjaa, tai jos olet, et ymmärrä lukemaasi.
Olin just tulossa hihkasemaan samaa tosta edellisestä kirjoittajasta.. Törmään täällä usein näihin äiteihin jotka lukevat Spungenin kirjan ja väittävät ihan puutaheinää sen jälkeen. Missä sisälukutaito?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olin samanlainen lapsi, esikoinen myös. Pikkuveli taas oikea enkeli.. Myös enoni oli kuulemma lapsena samanlainen, onkohan joku sukuvika? Ite en aio lapsia hankkia, osittain just sen pelon takia että lapsesta (tai pahemmassa tapauksessa lapsista) tulee hirviö. Pakko kyllä myöntää että olen näin aikuisenkain aika hankala persoona, vika ei oo koskaan mussa vain muissa.
Vierailija kirjoitti:
Mä olin samanlainen lapsi, esikoinen myös. Pikkuveli taas oikea enkeli.. Myös enoni oli kuulemma lapsena samanlainen, onkohan joku sukuvika? Ite en aio lapsia hankkia, osittain just sen pelon takia että lapsesta (tai pahemmassa tapauksessa lapsista) tulee hirviö. Pakko kyllä myöntää että olen näin aikuisenkain aika hankala persoona, vika ei oo koskaan mussa vain muissa.
Mistä hankaluudet johtuvat? Oletko käynyt neurologisissa tutkimuksissa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heips,
mulla vastaavanlainen tytär, nyt jo lähes 40-kymppinen. Lapsuus oli toivotonta sähellystä, oli oikea päällepäsmäri. Kaksi vuotta vanhempi veli, joka oli ihana lapsi, helppo ja muuten en toista olisi uskaltanut tehdäkään!
Nyt tuo tytär on lakimies, hyvin toimeentuleva (koulu oli hänen juttu, missä pärjäsi ja sai loistaa)
Kuvassa oli myös 2-vuotinen lasten psykiatrinen jakso tytön ollessa 3lla ja 4llä luokalla. Tästä ajasta oli paljon hyötyä.
Koulu sujui sielläkin. Oli tuhrimista, vuoteen kastelua, hyökkäävyyttä yms. kivaa...
Nyt tyttö ei ole missään tekemisissä vanhempiensa kanssa, poika on ja on yhtä kultainen edelleen. Vaikka ei ole "elämässä noin ylös kivunnutkaan"
toivoa on. kannattaa huomata hänen vahvuutensa
Veljelläni on aspergerin syndrooma, aistiyliherkkyyksiä ja motorisia vaikeuksia. Kaikenlainen käskyttäminen, komentelu, määräily yms on ollut kaikista pahinta uhmakkuudelle. Jos veljeäni koskaan lapsena komennettiin ei hän enää kyennyt kuuntelemaan yhtään mitään järkipuhetta komentelijalta, automaattinen vastarinta oli niin voimakasta. Sen sijaan jos veljeni sai jonkun aikuisen ihmisen jakamattoman huomion hetkeksi itselleen, niin asiat yleensä sujuivat nopeasti ja näppärästi, ilman mitään pientäkään ongelmaa. Veljeni sai mm toimintaterapiaa, mutta esimerkiksi koulun tukitoimenpiteet oli täysin olemattomat. Hän olisi tarvinnut erityisluokan, eli normaalia pienemmän ryhmän ja mielellään niin että samassa ryhmässä olisi ollut muitakin asseja. Hänet kuitenkin tuupattiin tavalliseen luokkaan eikä ollut mitään erityispedagogia tms opettajana. No eihän siitä mitään tullut, varsinkin aistiyliherkkyyksien kanssa painiminen saattoi yhtäkkiä laukaista veljelläni täysin hallitsemattoman raivokohtauksen jonka aikana esineet yms lentelivät. Perheemme olisi todellakin hyötynyt vaikkapa perheneuvolasta, mutta eipä sellaista apua ollut tarjolla, jäimme täysin yksin ongelman kanssa vaikka apua yritettiin saada monelta taholta.
Aspergerin kanssa pitää olla maailman pisin pinna jos on impulssikontrollin kanssa ongelmia, kaikenlaista provosoimista ja ärsyttämistä pitää välttää viimeiseen asti. Nyt aikuiusiällä veljeni on erittäin rauhallinen ja hyväkäytöksinen nuori mies, ei todellakaan uskoisi että oli lapsena agressiivinen.
Haluan vaan sen vielä mainita, että tässä keskustelussa on paljon ihmeellisiä vänkääjiä joilla ei ole selvästikään mitään kokemusta erityislapsista tai heidän kanssaan toimimisesta. On jotenkin suorastaan lapsellista olettaa, että jäähypenkki tms toimisi kaikkiin lapsiin. Ei toimi.
Tsemppiä hurjasti Ap! Toivottavasti selviää mikä lapsellasi on, hätä on varmasti kova! Toivottavasti asutte sellaisen kunnan aluella että apua on järjestettävissä ja saatavilla.
vielä neuvoisin, koeta keksiä jotain kivaa tekemistä itsellesi, jokin harrastus, joka vie ajatukset muualle.
voimia sinne tuon leijona tyttären kanssa ja aika kultaa muistot, tosin ei kaikkia...
Mmm. Lapsi monesti heijastaa eli kantaa ympäristönsä taakkoja - miten tässä tapauksessa?
On vain "häiriyttyjä lapsia ei häiriintyneitä" kerrotaan psykiatri Alajärven - ex-presidentin Tarja Halosen puolison äidin sanoneen.
Ammattini kautta voin todeta komppaavani ajatusta.
Hae apua. Yksin ihmettely ei auta mitään. Olen aurinkoinen 'hippi,' ja uskon että sinä kuten myös lapsesi teette parhaanne niillä keinoilla mitä teillä on. En usko että kukaan vanhempi tai lapsi on toivoton tai paha. Jos ei nyt toimi, hankkikaa parempia keinoja. Oma 6 v. poikani on (diagnosoimaton) asperger, ja hän oli joskus todella hankala. Olen sittemmin ymmärtänyt, että hänen oireensa johtuivat aina jostakin syystä: väsymys, hän ei ymmärtänyt päivän kulkua, aikuisten sekavat ohjeet ja kommentit, nälkä, tms. Kun perusasiat ovat hyvin, hän on aurinkoinen ja ihana. Muuten hän etsii huomiota niin kauan että sen saa. Myös 'kuri' saa aikaan uhmakkuutta ja taistelutahtoa, joten aina pitää mennä keskustelun kautta. Joskus harvoin enää hän on saattanut saada totaalisen kilarin, mutta harvemmin nyt kun osaamme puhua asioista. Asioiden selvittelyyn saattaa mennä tosi kauan, mutta lopulta hänen kanssa on aina päässyt sopimukseen. Tärkeintä oli, että hän ymmärtää mitä tehdään, mitä häneltä odotetaan, ja että hän saa oman huomionsa silloin tällöin. Jo joku asia vaatii opettelua, olen runsailla palkinnoilla saanut paljon aikaan. Jossain vaiheessa piirsin aina paperille päivän kulun, tai minkä hyvänsä asian josta halusin että puhutaan. Visuaaliset asiat oli helpompia hahmottaa, ja hän rauhoittui niistä yleensä heti. Tietysti on mahdollista, että lapsesi tarvitsee pitempiaikaista psykologin tutkimusta tai apua. Parempi kuitenkin, että siirrät asian ammattilaisten harkintaan, niin pääset itse keskittymään perheenne arkipäiväisiin asioihin.
Entäpä jos ei menekään? Voitteko tosiaan ottaa sen riskin? Hakekaa ihmeessä apua, lapsellakin on paha olla, jos käyttäytyy ap:n kuvaamalla tavalla!
Mitenkään äitiyden kokemusta mystifioimatta sanoisin, että jos äidistä tuntuu ettei kaikki ole kunnossa (kuten ap:n tapauksessa, päiväkohtihan ei muistaakseni pitänyt tilannetta kamalan pahana), niin se on jo hyvä syy tutkia uudelleen ja "ylemmällä tasolla" esim. lääkärillä! Eikä kannata lähteä hakemaan apua vasta, kun on aivan loppu.