Kuusivuotias tyttöni on hirviö (väsyneen äidin tunnustus)

Vielä, että pojallani oli huomattavan makaabereja puheita sisältävä aggressiivinen kausi silloin kun mieheni kanssa erosimme. Hän ei varmaan osannut käsitellä asiaa muuten kuin niin, ilman sanoja tai elämänkokemusta. Lapsea itseäänkin saattaa pelottaa tunteiden voimakkuus. Tärkeää on silloin, että aikuiset pysyvät rauhallisina, vaikka tilanne sinänsä olisi hyvin nolo tai kamala, ja antavat lapsen ymmärtää että hän itse ei ole huono tai paha. Ihmettelin, miksi hän jatkuvasti aiheuttaa 'hankaluuksia' tai tekee asiat vaikeaksi, mutta hänellä oli kasautunutta tunnetta joka purkautui minuun. Lapsi ei ymmärrä kokonaistilannetta aikuisen kannalta. (= Miltä tämä ulkopuolisille näyttää, mitä sanani kirjaimellisesti aikuisten maailmassa tarkoittavat, etc.) On mahdollista, että jonkun tilanteen purkaminen vie ensin useamman tunnin, sitten vähitellen vähemmän, kun keinot perääntyä ilman häpeää tai nurkkaan ajamista on sovittu. Loppujenlopuksi ennen raivoava ja tavaroita heittelevä poikani haluaa nyt vain istua sylissä niin kauan että suuttumus menee ohi. Ylivoimaisesti paras keino on ollut välitön palkitseminen positiivisista asioista. No mutta en tiedä onko tämä teille yhtään relevanntia. Jaksamista ja toivottavasti asiat helpottuvat. 

Vierailija kirjoitti:

Ja kaikille teille, jotka provoatte tässä ketjussa lapsen huostaan antamisella tms.:

Jos minulla, lapsen biologisena vanhempana, tekee joskus tiukkaa rakastaa ja jaksaa tuota lasta, mitäs luulette aikuisten tuntevan sijaiskodissa tai perhekodissa?

T. Ap

Tarviiko tuollaista rakastaa tai jaksaa? Perhekodissa työntekijöille maksetaan siitä, että kasvattavat.

hopi hopi perheneuvolaan! siellä on lääkärikin.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi jätin lapset tekemättä....

 

T: 39v vela

Samma här, puuuh!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka vaan käyttäytyy huonosti, kun oma äiti vihaa ja toivoo ettei lapsi olisi syntynytkään. Puistattavaa

Piru ja raamattu.

Jo otsikossa lukee: väsyneen äidin tunnustus. Käsi sydämelle, etkö koskaan millään hetkellä ole ajatellut että prkl ku lähin? Jos et, nostan hattua ja niiaan syvään.

Koskaan ikinä en ole lapsieni syntynää katunut! Ei niiden kanssa silti aina kivaa ole.

Lapsella voi tosiaankin olla a) neurologinen häiriö, b) jonkinlainen tunnekyvyttömyys, c) kasvatusongelma tai d) käytösongelma. Olin vuosia, vuosia sitten Englannissa aupairina ja perheessä oli 5-vuotias älykäs tyttö, joka kertoi itse minulle olleensa aivan kauhea lapsi. Jos ei saanut tahtoaan läpi, heittäytyi lattialle kiljumaan, sylki ihmisten päälle ym. Tilanne oli niin paha, että perheessä kävi terapeutti katsomassa tilannetta. Perheen äiti tarkensi, että oli tehty niin, että kun terapeutti tuli ja tyttö ei saanut huomiota ja aloitti kiljuntansa terapeutti ja äiti vain tyynesti siirtyivät toiseen huoneeseen ja lapsi kiljui aikansa, mutta lopetti sitten itsekseen. Terapeutin näkemys oli se, että lapsi sai huomiota vain silloin kun käyttäytyi huonosti ja älykäs lapsi osasi tätä hyödyntää todella tehokkaasti. Jos ei ole mitään neurologista ym. syytä, niin kyllä voi olla myös niin, että tytöltä odotetaan liikaa ikään nähden. Hänen pitäisi jo osata, pärjätä, olla kiltti, ei tarvita, ei vaatia jne. Lapsi taas ei halua, hän halua olla pieni, tuhma, tarvitseva, vaativa jne. Jokainen lapsi tarvitsee myös hyväksyntää ja vanhemman jakamatonta huomiota, oli mikä ongelma tahansa. 

Näin se on nähtävä. Poikani oli myös jossain vaiheessa tosi taitava käyttämään kaikki mahdolliset keinot. Siinä ei ollut mitään tilaa millekään, kun hän uhmaikäisenä kiljui 2 h lattialla. Käytin kaikenlaisia juttuja, mm. kerran menin itse lattialle makaamaan ja huutamaan. Siihen hän reagoi nauramalla ja tilanne jäi siihen. Periaate oli se, että huutamalla ei saa mitään, mutta jos on paha olo, saa tulla syliin tai vaikka heittää tyynyn. Mutta sitten pitää olla asioita, joita yhteistyöllä vastaavasti saa. Ja positiivisia neuvottelutapoja joita lapsi saa käyttää. Olin itse myös voimakastahtoinen, muistan kiukutelleeni yhden koko illan kun vanhempani eivät suostuneet johonkin. He eivät perääntyneet tippaakaan tai edes reagoineet, siitä huolimatta huusin sitkeästi. Jonkun asian haluaminen sinänsä ei ole mitenkään väärin, ja aikuistenkin temperamentit ovat erilaisia. Jos lapsi jää jumiin tunnetilaansa, joku mekanismi tarvitaan siihen miten siitä pääsisi pois. 

Hienoa, että puuttutte lastenne psykiatrisiin/ neurologisiin ongelmiin ajoissa. Persoonallisuuden häiriintyminen voi alkaa jo hyvin pienenä, ja silloin kehittyvän persoonan kanssa työskentely antaa parhaan lopputuloksen.

Hanki ihmeessä apua, moni edellä on antanut siitä hyviä vinkkejä. On sallittua väsyä oman lapsen käytökseen. Ota vielä huomioon se, että huono käytös voi olla ohimenevä vaihe. Lapsilla on erilaisia murrosikävaiheita aikuiseksi saakka. Muut murrosiät voivat olla helpompia kuin varhaiset. Vika ei välttämättä ole kasvatuksessa eikä varsinaisesti itse lapsessa, jos hänellä vaikka onkin joku sairaus. On hyvä asia, että jaksat hakea apua perheellesi.

Lapsesi ei ole vielä mitenkään "pilalla", eikä hänen tulevaisuuttaa voi vielä ennustaa. Ehkä hänestä vain tulee määrätietoinen ja voimakastahtoinen nainen aikuisena. Lapset ovat synnynnäisesti hyvin itsekeskeisiä ja itsekkäitä, ja kasvattajan (vanhempien) tehtävä on sosiaalistaa lasta, ja kasvattaa lapsesta empatiakykyinen ja muut huomioon ottava yksilö. Kaikkien kohdalla se ei tietenkään vain onnistu, mutta 6-vuotiaasta sitä ei voi vielä tietää.

Olin itse tuollainen lapsena. Väkivaltainen, huonosti käyttäytyvä, ilkeä ja asenne oli aina "kaikki mulle heti nyt". Psykiatrilla kävin, eikä mitään vikaa löytynyt muutamia asperger piirteitä lukuunottamatta. Jossain vaiheessa vain kasvoin siitä ulos. Nykyään olen rauhallinen ja rationaalinen yliopisto-opiskelija.

Vierailija kirjoitti:

Niin, missä kohtaa apua pitää hakea tai saada? Minulla on komasluokkalainen lapsi jolle koulu on vaikeaa. Ei älyllisesti mutta muuten. Ei kavereita, ei kykene toveruuteen, levoton,liikkuu koko ajan, samalla kyllä kuulee kaiken. Ääntelee, naputtaa sormia tai jalkaa.

Harrastuksista ei tule mitään. 

Tätä on nyt jahkattu koulussa kolme vuotta. Olen ollut yhteydessä koulupsykologiin joka tutki lapsen, ei aihetta jatkotutkimuksiin. Kotona lapsen on jonkinverran haastava mutta ei sellainen ettemmekö hänen kanssaan pärjäisi. Erityisopettaja ei sano koulussa juuta eikä jaata.

Mitä meidän vanhempien tulee vielä tehdä? Jatkuvasti puhumme lapselle, rankaisemme, kehumme, yritämme kaikkemme mutta kun ei, lapsi ei onnistu. On tehostettu tukea, pienryhmää kerran viikossa ja vaikka mitä. Koulu tuntuu odottavan ihmeparantumista. Kaikessa verrataan muihin mutta kun tämä lapsi ei ole kuin muut, ei pysty samaan. Ja kuitenkin tästä kaikesta huolimatta saa kokeista kasista kymppii. Kerran on saanut seiskan.

 

Tsemppiä ap!!

Nopeasti kuvauksesi kuulostaa mun korvaan ADHD- oireiselta, jos oikeasti koko ajan kuulee ja aistii kaiken, ja on levoton ja puhuu ja liikkuu koko ajan. Onko kotona samanlainen, vai oirehtiiko vain koulussa? Koska jos on molemmissa ympäristöissä samanlainen, kannattaa kyllä vaatia tarkempia tutkimuksia.

T:ADHD-pojan ADHD-äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tässä nyt herranjestas kukaan ole mistään demoneista puhunut. Psykopatia on kuitenkin synnynnäistä.

Kyllä tässä ketjussa on puhuttu pahoina syntyvistä ihmisistä.

Taipumus psykopatiaan on geneettinen, mutta empatiaa voi opettaa myös tällaiselle ihmiselle, kun lapsena aloittaa.

Tärkeintä on, että tiedostaa tilanteen ja tekee voitavansa,olipa ongelma neurologinen tai persoonaan liittyvä.

 

Ikävä kyllä näin ei taida olla. Psykopaatilta puuttuu nykytietämyksen valossa kyky asettua toisten asemaan, tuntea toisten tunteita. Psykopaatille voit opettaa seurauksia (jos satutat ja varastat, sinun kanssasi ei haluta olla ja voit joutua vankilaan), mutta tunteita häneen ei pystytä asentamaan.

Itse asiassa uusin tieto on, että voivat kytkeä empatian "päälle": http://www.bbc.com/news/science-environment-23431793

Tunteista taas: psykopaatti voi tuntea syvää kiintymystä henkilöön (esim. Ed Gein äitiinsä) mutta harvemmin psykopaatti antaisi henkensä rakkaansa edestä, toisin kuin moni normaali ihminen tekee.

Ja jos joku tuo Dexterin mukaan: Dexter ei ole psykopaatti, vaan hänellä on skitsoidinen persoonallisuushäiriö.

Ap tässä:

Asiat ovat edenneet hyvin hitaasti, mutta nyt ollaan psykologin kautta päästy perheneuvolaan (tai siis odotetaan aikaa) ja sitä kautta sitten toivottavasti laajempiin tutkimuksiin. Tunnepuolen ongelmia lapsella ainakin on, nepsy-puolella ei kuitenkaan epäillä esim. ylivilkkautta. En nyt mene tässä enää tarkemmin yksityiskohtiin, ehkäpä joskus palaan asiaan kun vyyhti on saatu auki.

Kiitos valtavan paljon tämän ketjun kommentoijille, saitte minut hakemaan vielä apua tähän epätoivoiseen tilanteeseen. Vaikka kaikki on vielä kesken, olemme me vanhemmat saaneet paljon tukea tilanteessa (ja vahvistuksen sille, että olemme tehneet parhaamme tämän lapsen kanssa), ja lapsenkin kanssa on ollut pidempi pinna. Kasvatuksessa ei ole mitään vikaa, joten olen voinut päästää syyllisyydestä.

Hienoa kuulla että olette saaneet apua. Voi kun mekin saataisiin. Meillä kuusivuotias poika, jolla samanlaisia oireita ja siksi jäänytkin ainoaksi lapseksi.

Aggressiivisuus, empatianpuute, ilkeys, itsekkyys. Rakastavaa käytöstä ei koskaan. Meillä "normiperhe", rakkautta ja rajoja löytyy.

Tänään nukkumaan peiteltäessä sanoi "mitä jos viillettäisiin äitin kurkku auki".

Rankkaa.

Lasten kasvatuksessa ja kunnallisissa IT-projekteissa on se yhteinen piirre, että vaikka jo alkumetreillä näkee, että lopputuloksesta tulee täysi katastrofi ja maaliin pyrkiessä menee mielenterveys ja lähtee hiukset päästä. Niin ei pystytä viheltämään peliä poikki vaan projekti on vietävä läpi...

Ap taas.

Tämä lapsi sai kuin saikin ADHD-diagnoosin, vaikka aluksi näytti siltä, ettei kyse olisi siitä.

Vierailija kirjoitti:

Ap taas.

Tämä lapsi sai kuin saikin ADHD-diagnoosin, vaikka aluksi näytti siltä, ettei kyse olisi siitä.

Saitteko diagnoosin yksityiseltä? Mä sain itse, yliopistosairaalassa mun oireita vähäteltiin. 

T. Paniikkihäiriö + masennus + asperger

Koita kestää, ap. Esikoinen oli hirviökakara seitsemänvuotiaaksi asti. Yhtä raivoa, kiukuttelua, tahtojen taistelua ja kitinää. Kunnes se yhtäkkiä loppui. En vieläkään tajua miten, mutta en antanut periksi senttiäkään vaan jaksoin taistella vaikka luulin välillä tulevani hulluksi eikä ollut toivoa paremmasta. Nyt tyyppi on fiksu ja empaattinen 21-vuotias, joten kai tein jotain oikein. 

Minun eräällä tutulla on juurikin vastaavanlainen tyttölapsi ja samassa iässä. Huono käytös on hänessä ilmiselvää ja on ihan pienestä asti ollut arvaamaton ja ilkeä. Tämä lapsi käy psykiatrilla ja koko perhe on ohjattu perheneuvolaan. Vanhemmatkin saavat henkistä tukea jota todella kaipaavat. Onhan se kauheaa että lapsesta on aina jotain vaivaa missä ikinä hän onkaan. Harrastuksissa pitää omaa ohjelmaa ja häiriköi muita. Sama juttu päiväkodissa. Jotenkin siinä lapsessa on jokin ulospäin näkyvä "piirre" jota kavahdan. Toivon että hän saisi apua eikä koko ikäänsä olisi ihan mahdoton.