Miten kukaan voi kokea olevansa oikeasti läheinen puolisonsa kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Alkaahan sitä järkeä kasvaa päähän. Mies ei tosiaan ole terapeuttisi ja oksennusämpärisi, vaan kunnioitettava, tasaveroinen, aikuinen kumppani. Oletko itse koskaan kuunnellut hänen huoliaan ja ottanut niistä vastaan, lohduttanut, kannustanut, tukenut? Kannatellut perhettä ja kotia silloin kun hän on uupunut?

Olen.

Ja olisi ihan kiva saada mieheltäkin jotain joskus. No, voihan sen asenne mua kohtaan vähitellen muuttua, kun se huomaa, etten enää puhu asioistani eli valita sille mistään. Ap

Sun ketjuja on ollut täällä useita. Kuulostat olevan nyt huonossa kunnossa. Suosittelen samaa kuin edellä. Muuta pois ja anna perheelle mahdollisuus

Peukut sille, että mies saa pallit ja osoittaa ulko-ovea.

Kyllähän teillä nyt on jotain perustavanlaatuisia ongelmia parisuhteessa jotka eivät vatvomalla parane. Olisiko parisuhdeterapiasta apua? Toiseen täytyy löytää se kunnioitus ja elämän täytyy tuntua yhteiseltä jotta lapsiperhe-elosta tulee mitään.

Esimerkiksi otan meidät, peruspariskunta jolla yksi lapsi ja toinen tulossa. Meillä menee minusta tosi hyvin, tosin puutteitakin on, esim seksielämä ei luista niin hyvin kuin toivottaisi. Mietin, että onko paras indikaattori hyvästä suhteesta se, että vaikka puolisoni tuli viime yönä kotiin turhan myöhään (ja juoneena) vaikka tiesi että tänään meillä piti olla yhteistä harrastusta, ei puoliso sinällään ärsytä, vaan se tapa jolla eilen toimi ja ettei nyt päästäkään varmaan pelaamaan. Silti tätä ketjua lukiessa tulee olo että vitsi kun rakastan tuota ja voisin vaikka tehdä sille aamupalaa kunhan joskus herää. Mennään sitten treenaamaan joku toinen päivä (ja voin siihen luottaa, että puoliso on luotettava 99% ajasta).

Jos toisesta ajattelee syvimmillään negatiivisesti, niin eihän siitä yhteiselosta mitään tule. Silloin voi miettiä että etsitään yhdessä apua, tai erotaan.

24 - kuulostat lässyltä. Eikö muka vituta, jos mies toimii noin? Mutta on tosiaan isoja ongelmia, aina ollut. Miehellä on myös psyykkisiä ongelmia välillä, mutta ne eivät kamalasti vaikuta, jos minä en vain omalla käytökselläni provosoi niitä. Mies varmasti kokee, että olen hänelle läheinen, tai ainakin haluaisi kokea. Siitä syystä on loukannutkin minua monesti tosi pahasti, kun on kuvitellut että ymmärrän sitä ja sen tarvetta purkaa itseään joskus loukkaavilla puheilla. Ap

Minulla on ollut tosi vaikea syksy ja olen useimpina päivinä onneton. Moni asia ahdistaa enkä saa iloa sellaisista jutuista joista aiemmin sain. Seksi miehen kanssa ei ole kiinnostanut ja tuntuu ettei hän halua minua kuten haluaisin, ahdistaa äitiys ja pieneen lapseen sidoksissa oleminen, koen epäonnistuvani töissä. Olen nyt käynyt terapiassa ja mieheni kanssa pariterapiassa. Eli paljon samaa kuin sinulla.

Erona sinun ja minun välillä taitaa kuitenkin olla se että kaiken tämän paskan keskellä ymmärrän että ainoastaan minä itse olen avain omaan hyvinvointiini. Minun mieheni ei ole syyllinen siihen etten ole itse tarttunut niihin mahdollisuuksiin joita elämä on heittänyt eteeni. Mieheni vikaa ei ole se ettei hän osaa lukea ajatuksiani sängyssä. Mieheni kontolle ei voi kaataa sitä että myös minä olen vastuussa lapsestani.

On niin äärimmäisen helppoa syyllistää toisia ihmisiä omasta pahoinvoinnista, oli ne sitten omat vanhemmat, mies, pomo tai ystävät. Paljon vaikeampaa on ruveta kantamaan vastuuta omista valinnoistaan, asettua toisen ihmisen asemaan ja yrittää ymmärtää miltä kaikki tämä vaikuttaa hänen näkökulmastaan. Masentunut ihminen ei siihen pysty ja tarvitsee siksi joko toimivaa, aktiivista terapiaa tai lääkitystä jotta pääsee aloittamaan prosessin parempaan itsetuntemukseen ja negatiivisten tunteiden poistamiseen.

Sinun kohdallasi vaikuttaa siltä että miehesi on yksi osasyy siihen miksi voit huonosti. Joko lataat mieheesi aivan liikaa odotuksia joita kukaan ihminen ei pysty kantamaan tai sitten et yksinkertaisesti rakasta häntä niin että haluaisit jakaa elämäsi hänen kanssaan. Minulle ei ole kaikkien näiden vaikeiden kuukausien aikana tullut mieleenkään etteikö mieheni kaikesta huolimatta ole kumppanini, minun puolellani. Meillä on monin puolin hyvä suhde ja hän tukee minua tässä ahdistuksessa, välillä omien voiminsa rajoilla.

Onko kyse masennuksesta vai jostain vähemmän kliinisestä, esim. kroonisesta vitutuksesta joka estää sinua kokemasta hyviä asioita? Jälkimmäisen kohdalla sinulla on itselläsi mahdollisuus muuttaa asetelmia, ensimmäisen kohdalla tarvitset ulkopuolista ammattiapua. Suosittelisin sinulle irtiottoa arjesta, viikonloppua ihan yksin jossain kaukana kotikulmista jotta saisit yhteyden itsessäsi siihen, mikä oikeasti on vialla.

Minä en ymmärrä, miksi et aloituksessa rehellisesti puhu itsestäsi ja teidän parisuhteesta? Ihan turhaa tuommoinen "ei kukaan muukaan voi pitää puolisostaan" -puhe. Ota vastuu itsestäsi, omista valinnoista ja hoida itsesi kuntoon. Älä hae tukea siihen, että miehet ovat kaikki paskoja. Eivät nimittäin ole ja epäilen, että omasikaan ei ole pöllömpi.

Vierailija kirjoitti:

24 - kuulostat lässyltä. Eikö muka vituta, jos mies toimii noin? Mutta on tosiaan isoja ongelmia, aina ollut. Miehellä on myös psyykkisiä ongelmia välillä, mutta ne eivät kamalasti vaikuta, jos minä en vain omalla käytökselläni provosoi niitä. Mies varmasti kokee, että olen hänelle läheinen, tai ainakin haluaisi kokea. Siitä syystä on loukannutkin minua monesti tosi pahasti, kun on kuvitellut että ymmärrän sitä ja sen tarvetta purkaa itseään joskus loukkaavilla puheilla. Ap

Miksi vituttaisi (tai no ehkä äsken vielä vitutti, ennen kuin avasin ketjun)? Minä olen toiminut ihan samoin aina joskus, menee turhan pitkäksi kun on niin kivaa ja seuraavaksi on darra. Ehkä se on sitä, kun me tasapuolisesti 'mokaillaan' parisuhteessa, asiassa kun asiassa. Ihmisiähän me vaan ollaan ja kun ollaan vuosikausia yhdessä niin kyllähän siihen monenmoista mahtuu. Pääasiassa toista kuitenkin huomioidaan hyvin, keskustellaan asiat halki ja sanotaan se ärsytys ääneen, ja yritetään jatkaa taas vähän sopuisampina ja huomioonottavina. Se on molempien tavoite, niin hyvin toimii.

Ap, sun mies ei kunnioita sua etkä sä sitä. Rakkautta ei sellasesta maaperästä kasva koskaan. Erotkaa.

Kiitos 26 vertaistuesta. Hyvin samoja fiiliksiä. Krooninen vitutus on oma veikkaukseni. Ja tiedän että se auttaisi, jos voisin olla edes päivän yksin rauhassa. Mutta EN VOI. En voi pyytää nyt miestä sitä varten katsomaan lapsia koko päivää, miehellä on töitä ja tosiaan omakin jaksaminen huteraa, mutta kroonisesta vitutuksesta hän ei kärsi etenkään nyt kun minä en enää valita hänelle. Lyhyempiä aikoja eli omia menoja olen järjestänyt, niitä alkaa olla heti kun sairastelu perheessä loppuisi. Ap

Vastauksena kysymykseen:

Koen olevani oikeasti läheinen puolisoni kanssa sillä me olemme valinneet toisemme vapaasta tahdosta, pitkälti juuri siksi että koemme olevamme läheisiä. Kumpikin tietää että toinen voi lähteä tästä minä päivänä tahansa jos yhteys katkeaa. Siksi pidämmekin huolta siitä ettei etäisyyttä ja katkeruutta pääse kasvamaan välillemme.

No mitä jos, ap, pyytäisit että joku vahtisi lapsia koko päivän että molemmat saisivat olla rauhassa? Tai jos sellaista mahdollisuutta ei ole, niin palkkaa joku mll:stä vahtimaan lapsia päiväksi.

Olisikohan osa ongelmaa se, että miehet ovat varsin ongelmaratkaisu keskeisiä ihmisiä? Eli jos kerrot/valitat miehellesi jostain ongelmasta niin hän alkaa ajatella miten asia tulisi ratkaista. Ongelmasi taitavat vain olla niin suuria, että mitään kovinkaan helppoa ratkaisua niihin ei ole olemassa, joten miehesi turhautuu valittamisestasi koska hän tuntee että ei kerta kaikkiaan voi asioille mitään?

Itsekin olen tällainen ihminen, että alan miettiä miten jotakin ongelmaa voisi alkaa konkreettisesti ratkaista. Sen vuoksi on todella turhauttavaa joskus kuunnella kavereita jotka vuosikausia valittavat samoista asioista ilman aikomustakaan tehdä asioille muuta kuin valittaa. Silloin minun mielestäni voisi käyttää omaa harkintaansa ja vain tyytyä kohtaloonsa ja olla hiljaa. :(

Vierailija kirjoitti:

No mitä jos, ap, pyytäisit että joku vahtisi lapsia koko päivän että molemmat saisivat olla rauhassa? Tai jos sellaista mahdollisuutta ei ole, niin palkkaa joku mll:stä vahtimaan lapsia päiväksi.

Ei ole mahdolista. Mies ei suostu siihen, että kukaan ulkopuolinen vahtii lapsia. Ap

Ap, tarkoitatko läheisyydellä nimenomaan sitä, että puolisolle avaudutaan ihan kaikesta?  Tuntuu aika kauhealta. Eihän kumppani ole mikään tunkio. Parisuhteessa molemmilla on oikeus ihan omiin tunteisiin ja ajatuksiin, joita ei jaa kenenkään kanssa. 

Oletko itse valmis ottamaan kumppaniltasi vastaan ihan kaiken? 

Meidän läheisyytemme perustuu yhteisiin arvoihin, rakkauteen, yhteiseen historiaan ja lapsiin, luottamukseen, intohimoon, huumoriin ... Vain joitakin asioita mainitakseni. Olemme toistemme elämäntoverit, emme terapeutteja. 

Miksei ne lapset voi olla koko päivää miehen kanssa? En tajua, onhan ne senkin lapsia? Vai onko liittonne ongelma sukupuolten välinen epätasa-arvo? Sovinisteista kannattaa kyllä aina erota.

T. Onnellinen äiti ja feministi, jonka mieskin on feministi

Vierailija kirjoitti:

Olisikohan osa ongelmaa se, että miehet ovat varsin ongelmaratkaisu keskeisiä ihmisiä? Eli jos kerrot/valitat miehellesi jostain ongelmasta niin hän alkaa ajatella miten asia tulisi ratkaista. Ongelmasi taitavat vain olla niin suuria, että mitään kovinkaan helppoa ratkaisua niihin ei ole olemassa, joten miehesi turhautuu valittamisestasi koska hän tuntee että ei kerta kaikkiaan voi asioille mitään?

Itsekin olen tällainen ihminen, että alan miettiä miten jotakin ongelmaa voisi alkaa konkreettisesti ratkaista. Sen vuoksi on todella turhauttavaa joskus kuunnella kavereita jotka vuosikausia valittavat samoista asioista ilman aikomustakaan tehdä asioille muuta kuin valittaa. Silloin minun mielestäni voisi käyttää omaa harkintaansa ja vain tyytyä kohtaloonsa ja olla hiljaa. :(

Osittain kyllä. Lisäksi mies syyllistyy aina ja kaikesta valittamisestani. Mutta onko esim se yksin minun syyni, ettei mies osaa tai halua kohdella minua naisena ja haluta seksiä? Ap

Siis nyt rupes sympatiapisteitä herumaan ap:lle kun tajusin mistä kiikastaa. Eihän sellasen miehen kanssa VOI olla onnellinen ja läheinen joka kuvittelee että naisen tehtävä on hoitaa lapsia uhraten oman hyvinvointinsa ja vapaa-aikansa. Minkä ikäset teidän lapset on?

Vierailija kirjoitti:

Miksei ne lapset voi olla koko päivää miehen kanssa? En tajua, onhan ne senkin lapsia? Vai onko liittonne ongelma sukupuolten välinen epätasa-arvo? Sovinisteista kannattaa kyllä aina erota.

T. Onnellinen äiti ja feministi, jonka mieskin on feministi

Kuten jo sanoin, miehellä on töitä ja omiakin tekemisiä. Kyllä se joka päivä lasten kanssa on, mutta kokonaista päivää en viitsi edes kysyä. Miehelläkin on psyykkisiä ongelmia, kuten sanoin senkin jo. Ap

Vierailija kirjoitti:

Siis nyt rupes sympatiapisteitä herumaan ap:lle kun tajusin mistä kiikastaa. Eihän sellasen miehen kanssa VOI olla onnellinen ja läheinen joka kuvittelee että naisen tehtävä on hoitaa lapsia uhraten oman hyvinvointinsa ja vapaa-aikansa. Minkä ikäset teidän lapset on?

Kyllä mieskin lapsia hoitaa. Minusta vain tuntuu nyt siltä, ettei johonkin aikaan huvita hoitaa ollenkaan. Olen totaalisen kypsä tällaiseen elämään josta en saa itselleni mitään. Ap