Miten kukaan voi kokea olevansa oikeasti läheinen puolisonsa kanssa?
Kun eihän sille todellakaan kannata jatkuvasti tai oikeastaan ollenkaan avautua kaikista ajatuksistaan ja tunteistaan? Etenkin kun ne ovat enimmäkseen kielteisiä!
Kommentit (88)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä olet heittäytynyt martyyriksi: kaikki on nyt mahdotonta, joka 2 h lapsenvahtia. Mitä hyötyä sinulle on tuodta tahallisesta umpikujamaisuudesta?
Mitä itse tekisit jos miehesi asenne olisi, ettemme todellakaan tarvitse mitään lastenhoitoapua? Ap
En ole tuo jolle vastasit, mutta itse hommaisin omin nokkineni. Voit vain vaikuttaa omiin tekemisiisi.
En voi ilman miehen suostumusta laittaa lapsia kenellekään hoitoon, ovat ne senkin lapsia. Ap
Eli jos hommaisit jonkun ja sanoisit tyyliin "kulta, olen varannut meille romanttisen illallisen taksi illaksi, yllatys!", mies sanoisi "meilla ei mitaan hoitajia tarvita prkl!" ja heittaisi hoitajan ulos?
Mahdollisesti. Mies ei luottaisi lapsia vieraiden hoitoon ja tuttujen kanssa ei olla väleissä nyt. Ap
Ette ole valeissa kenenkaan tutun kanssa? Huh huh, ei kuulosta normaalilta jos kaikki ihmissuhteesi olet sossinyt. No, vaikuttaa silta etta mikaan ei toimi ja loppuja ei voi kokeilla joten kai sun tarvitsee sitten lahtea.
Vierailija kirjoitti:
Niin ja todellakin olen puhunut näistä kaikista asioista miehelle monta kertaa, miehen mielestä vain oksentanut hänen päälleen pahan oloni. Mikä varmaan on totta. Enää en valita mistään, en vaikka olisi aihettakin. Joten en todellakaan pidä miestä enää läheisenä ja luotettavana ihmisenä. Terapeutti on ainoa siinä roolissa. Ap
Parisuhde on vastavuoroinen: molempien pitäisi antaa ja saada. Ei kumppaniaan voi ruveta pitämään oman pahan olon roskasankkona, ehkä hetkellisesti muttei kauaa. Siinä olet oikeassa ettet enempää miehellesi pahaa oloasi vuodata vaan puhut terapeutille. Paha olosi kun todennäköisesti juontaa juurensa paljon kauempaa kuin miehestä ja nykytilanteesta, yleensä menee lapsuuteen. Ja onko se miehesi vika? Hoida itsesi kuntoon ja katso sitten mitä pidät elämästäsi, miehestäsi ja perheestäsi. Jos vika on omien korvien välissä on turha muita siitä syyttää, et olisi tyytyväinen itse enkeliinkään vieressäsi jos et ole tyytyväinen itseesi. Olet terapiassa, eli matkalla parempaan, tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin ja todellakin olen puhunut näistä kaikista asioista miehelle monta kertaa, miehen mielestä vain oksentanut hänen päälleen pahan oloni. Mikä varmaan on totta. Enää en valita mistään, en vaikka olisi aihettakin. Joten en todellakaan pidä miestä enää läheisenä ja luotettavana ihmisenä. Terapeutti on ainoa siinä roolissa. Ap
Parisuhde on vastavuoroinen: molempien pitäisi antaa ja saada. Ei kumppaniaan voi ruveta pitämään oman pahan olon roskasankkona, ehkä hetkellisesti muttei kauaa. Siinä olet oikeassa ettet enempää miehellesi pahaa oloasi vuodata vaan puhut terapeutille. Paha olosi kun todennäköisesti juontaa juurensa paljon kauempaa kuin miehestä ja nykytilanteesta, yleensä menee lapsuuteen. Ja onko se miehesi vika? Hoida itsesi kuntoon ja katso sitten mitä pidät elämästäsi, miehestäsi ja perheestäsi. Jos vika on omien korvien välissä on turha muita siitä syyttää, et olisi tyytyväinen itse enkeliinkään vieressäsi jos et ole tyytyväinen itseesi. Olet terapiassa, eli matkalla parempaan, tsemppiä!
Tämä on totta, ongelmieni perusta ei johdu miehestä, olen sanonutkin sen hänelle. Nämä ongelmat+olosuhteet sis. miehenkin ongelmat ovat nyt liikaa. Ap
Mun mies oli sitä mieltä ettei lapsia tarvi viedä hoitoon kun hän jaksaa, vaikken minä enää jaksanut,minä ne lapset kuitenkin pääsääntöisesti hoidin. No kerran soitin anopille ja kerroin että en jaksa ja että voisitko ottaa ipanat? Mies kun tuli töistä niin lapset oli hoidossa ja minä istuin sohvalla ja join viiniä ☺ Ap älä hae ongelmia, hae ratkaisua, sä tarvitset ja ansaitset sen. Toivottavasti oot provo, ryhdistäydy ja pidä huolta itsestäsi.
Vierailija kirjoitti:
Kielteiset tunteet koskevat häntä, itseäni, lapsia, koko tätä tilannetta josta itseni olen löytänyt. Ap
Ei ehkä kannata tuossa tilanteessa avata sanaista arkkua kovin suuresti, jos aiot vielä jatkaa yhteiselämää. Normaalissa parisuhteessa ei eletä niin, että äkkiä arvaamatta "löytää" itsensä tilanteesta, jossa kaikki on kerralla pielessä. Sairastelu on vienyt sinulta energiat vähiin, se ei ole muiden syytä eikä siitä auta kiukutella. Parisuhteen tila on se miksi sen olet itse päästänyt, se selviää puhumalla.
Outoja kommentteja monelta tässä ketjussa, vitsinäkö ihmiset kirjoittavat, että eivät ymmärrä miten puolison kanssa voi olla hauskaa tai mennä edes yhdessä illalliselle. Täysin käsittämätöntä, en voi ymmärtää tuollaista asennetta, jos joku tosissan tuollaista kirjoittaa ja ajattelee omasta puolisostaan. Miksi edes ovat yhdessä, jos noin ajattelee?
Minun mieheni ilmeisesti ajattelee kuin ap aloituksessa kirjoittaa (en sen pitemmälle lukenut vielä), ei ole 9 vuoden aikana kertonutkaan oikeista ajatuksistaan ja minä tyhmä luulin, ettei se ajattele mitään erityistä. Itse sanon aina kaiken ja mies vastaanottaa kaiken.
Kun aloin erään kriisin seurauksena pyytää (vaatia, olettaa) miestä puhumaan, niin hupsista keikkaa, tuntuu, etten tunne tuota tyyppiä ollenkaan, eikä hänkään kyllä minua (tietyissä kysymyksissä.) mutta mitäs siitä. Nyt sitten opetellaan tuntemaan toisiamme. Hienoa tässä on se, ettei kumpikaan ole jättämässä toista.
No ei se nyt ihan niin ole mennyt, etten mitään mistään puhu, mies huomaa aina kun olen tarpeeksi ahdistunut ja vaatii sanomaan mistä johtuu. Otan strategiaksi sitten sen, että pyrin sanomaan asiani jotenkin vähemmän kuormittavasti ja mahdollisimman varovasti, en "oksentamalla" kaikkea paskaa ulos. Siitäkin puhuttiin, mitä mies ajattelee lastenhoitoavun hankkimisesta, sanoi ettei sitä vastaan ole, mutta en kyllä usko priorisoivan asiaa kovin ylös. Ap
Mahdollisesti. Mies ei luottaisi lapsia vieraiden hoitoon ja tuttujen kanssa ei olla väleissä nyt. Ap