Lastenpsykiatri Sinkkonen ei kannata erolasten viikko/viikko -systeemiä.

Se on ihan karmeaa yleistystä kun väitetään että ihmiset eroavat nykyisin liian helposti kun ei enää ole "kivaa". Jokainen joka on eronnut tietää kyllä ihan tasan tarkkaan että se ei ole mikään piece of cake erota, varsinkaan avioliitosta. Siinä menee koko elämä uusiksi niin lapsilta kuin aikuisiltakin, tulee riitaa huoltajuudesta, omaisuudesta, ihan kaikesta. Harva eroaa "hyvinä ystävinä". Kukaan ei siihen ruljanssiin lähde huvikseen. Kellään ei myöskään ole varaa arvostella muiden eroja ja eroamisen kuviteltua "helppoutta". Sitä se ei ole ja jokainen jolla lapsia on ei taatusti eroa sen takia että ei vaan ole enää kivaa. Se ero voi tulla ihan kenelle tahansa.

Ja mitä tulee siihen eron jälkeiseen bilettämiseen ja uusien kumppaneiden hakemiseen, niin ihmisiä me kaikki ollaan. Eron jälkeen jokainen on enemmän ja vähemmän sekaisin, lohtua ja tukea siinä elämäntilanteessa kaipaa ja sitä moni päätyy etsimään baareista. Ihan luonnollinen reaktio ja osa sitä erosta toipumista. Menee ohi aikanaan, ei jää yleensä kellekään päälle.

Itse olen eronnut ja tehnyt varmman kaikki mahdolliset virheet. Lapsi asuu vuoroviikoin kummankin vanhemman luona. Lapsen isä on hyvä isä mutta kumppanina mahdoton. Emme ole vieläkään oikein kunnolla puheväleissä mutta vuoroasuminen toimii meillä, kaikille se ei tietenkään sovi. Päädyttiin vuoroasumiseen koska toisena vaihtoehtona olisi huoltajuusriita oikeudessa. Kumpikaan ei vapaaehtoisesti luovuta huoltajuutta toiselle joten näin mennään. Alusta asti on ollut selvää että päiväkoti pysyy samana. Lapsella on kummassakin kodissa oma huone, vaatteet, lelut, kirjat, kaikki mahdollinen. Eli mitään ei pakata missään vaiheessa. Hyvä puoli on että kummassakin kodissa eletään arkea hyvine ja huonoine päivineen. En voi väittää että tämä olisi paras ratkaisu, paras olisi minunkin mielestäni yksi koti. Mutta koska tilanne on nyt tämä niin tämä on tähän tilanteeseen hyvä ratkaisu. Lapsi saa myöhemmin itse päättää haluaako tämän jatkuvan vai haluaako asua jommankumman kumman luona.

Kun erosimme, ex-mieheni jäi asumaan vanhaan asuntoomme, jonka lähellä on lapsen päiväkoti ja kaikki kaverit. Itselläni ei ollut mitenkään varaa pienillä tuloilla muuttaa lähialueelle, koska tuolla alueella 30 m2 yksiökin maksaa noin 800 e/ kh ja olin hyvin pienituloinen. 50 m2 kaksiosta olisi saanut pulittaa toista tonnia kuussa, ja se kumman luona lapsi ei olisi ollut kirjoilla, ei olisi saanut asuntotukea niin isoon asuntoon riittävästi. Ex ei suostunut muuttamaan halvemmalle alueelle missään nimessä. 

Teimme sitten ratkaisun, että lapsi jäi kirjoille omaan alkuperäiseen kotiinsa, isänsä  luo, ja hänellä siis säilyi päiväkoti, kaverit yms. kuvioit vanhoina tuttuina. Itse muutin 20 km päähän edulliseen työsuhdeasuntoon, ei ollut tosin varaa kuin 35 m2 yksiöön. Lapsi oli molempien luona juurikin viikon. Työmatkareittini kulki lapsen päiväkodin ohitse. 

Nyt, kahden vuoden päästä, asun avomieheni kanssa toisessa kaupungissa, noin 40 min. automatkan matkan päässä lapsen isän kodista ja päiväkodista. Kummankin työmatkareitti kulkee edelleen siitä ohitse, joten haut eivät tuota tuskaa. Lapsi on sopeutunut hyvin.Meille tämä oli ehdottomasti paras ratkaisu, varsinkin kun lapsi on erityislapsi, (lievä kielellinen erityisvaikeus eli dysfasia) jolla on päiväkodissa suurella vaivalla saadut tukitoimet, eli kiertävä erityislastentarhanopettaja. En keksi ainuttakaan syytä miksi olisi pitänyt toimia jotenkin toisin. En näe hyvänä ratkaisuna sitä, että lapsi olisi muuttanut kanssani pieneen yksiöön. Lisäksi menettänyt tutun päiväkodin, sekä erityislastentarhanopettajan päivittäisen tuen ja avun, (ei sitä olisi kovin nopeasti ainakaan saanut uuteen päiväkotiin) En näe myöskään hyvänä ratkaisuna sitä, että lapsi olisi jäänyt isälleen ja olisi ollut luonani vain joka toinen viikko. Lapsemme on erittäin läheinen minulle, ennen eroamme olimme lapsen kanssa läheisempiä kuin hänn ja isänsä, nyt molemmat ovat yhtä läheisiä. Lapsella on meidän asuntomme lähistöllä myös kavereita. Hän pitää molempien koteja kotinaan, ja mitään ei tarvitse raahata mukana, koska hänellä on riittävästi leluja, vaatteita ja kaikkea molempien luona. 

Tiedän, että tämä oli meille paras mahdollinen ratkaisu. Eroa taas ei voinut välttää mitenkään, koska vaikka ex on hyvä ja rakastava isä lapselleen, hyvä , vastuullinen ja läsnäoleva, tasa-arvoinen kumppani hän ei minulle ollut, voin suhteessa pitkään huonosti. Ja lapsi onkin sanonut monte kertaa, että kärsi kun minä aina itkin ja isi huusi minulle. :-( Nyt ei ole enää puhunut siitä, vaan sanoo että äiti, kiva kun sinä olet taas iloinen ja onnellinen, ja ***** on myös minusta tosi kiva. Ja näin onkin, avomieheni on mitä parhain isäpuoli. Eksällä on myös naisystävä, josta poikamme myös pitää. 

Jos joku Sinkkonen on sitä mieltä että minun olisi pitänyt joko ottaa lapsi luokseni kirjoille sinne lähiöön pikkuyksiöön ja luopua kaikesta tutusta, tai sitten luopua minusta lukuunottamatta kahta viikonloppua kuukaudessa, niin se on minulle ihan sama, ei hetkauta mihinkään suuntaan. Itse olen nähnyt että tämä on ollut paras ratkaisu.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta se, jos jokin, kuulostaa turhalta erolta, jos vanhemmat pystyvät vielä jakamaan yhteisen kodin asuen siellä vuorotellen.

Meillä oli niin isoja sovittamattomia ristiriitoja, mielipide- ja näkemyseroja ja erilaiset toiveet parisuhteelle että sen väkisin yrittäminen ja jatkaminen toi jatkuvasti skismaa elämään. Mietin ja itkin että miksi tuo on noin törkeä omalle vaimolleen, eihän se voi rakastaa minua, miksi meidän suhde ei voi toimia ym. Kun hyväksyin että liitto on ohi, mies ei kunnioita eikä rakasta eikä halua minua, minun ei tarvitse enää hänen puolisonaan ns. allekirjoittaa hänen outoja mielipiteitään tai käytöstään. Olen vapaa tekemään omia päätöksiä eikä hän enää soittele minulle raivopuheluita. Olemme korrekteja ja kohteliaita ja jopa laskemme leikkiä. Kaveruus sujui meillä aina paljon paremmin kuin parisuhde. Nyt asumme 80 % ajasta yhdessä vanhassa asunnossa joka on ns. miehen koti. Joudun joustamaan paljon mutta sen kestää kun on myös oma koti olemassa. Joskus asiat helpottavat kun myöntää tosiasiat eikä yritä survoa pyöreää palaa neliskanttiseen reikään.

36

"Kun on myös oma koti olemassa?" Sinulla on oma koti, joka ei ole lasten koti. Jos asutte 80 % ajasta perheenä, miten tuota voi kutsua eroksi. Kuulostaa pikemminkin siltä, että yhteisen kodin lisäksi äidillä on oma asunto, jossa käy välillä olemassa ihan itsekseen.

Lapsihan pitää normaalina sitä missä ympäristössä on kasvanut. Jos on pienestä asti kasvanut kahdessa kodissa niin se on lapselle täysin normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Lapsihan pitää normaalina sitä missä ympäristössä on kasvanut. Jos on pienestä asti kasvanut kahdessa kodissa niin se on lapselle täysin normaalia.

Minä vähän ihmettelen, että miksi se on nimenomaan erotilanteen viikko/viikko-systeemi, joka romuttaa lapsen elämän. Kyllähän ihmiset muutenkin elävät erilaisissa tilanteissa. Jotkut käyvät vuorotyössä, jolloin lasten rytmit ovat ihan erilaiset, kuin niiden, joiden vanhemmat ovat kotona tai töissä klo 8-16. Jotkut ovat yrittäjiä, jolloin lapsetkin saattavat viettää aikaa siellä vanhempien työpaikalla ja kotona käydään vain nukkumassa. Joidenkin lapset ovat säännöllisesti hoidossa isovanhemmillaan. Joillakin on kesämökki, jossa vietetään kaikki lomat ja viikonloput tai asuntoauto, jolla kierretään ympäri maata. Miksi tällaisissa tilanteissa lapsi ei tunne oloaan turvattomaksi, kun heitä "heitellään" vanhempien valintojen vuoksi paikasta toiseen?

Meillä esimerkiksi lapset pidettiin kotihoidossa mahdollisimman pitkään, koska minusta tuntui pahalta, että he joutuisivat heräämään joka aamu aikaisin hoitoon ja olemaan siellä pitkän päivän. Miksi tällaisen ei kuitenkaan katsota traumatisoivan lasta? On ihan ok olla suurin osa hereilläoloajasta hälinässä vieraiden ihmisten keskellä, mutta jos lapsi joutuu vuorottelemaan OMIEN vanhempien luona, niin traumathan siitä tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsihan pitää normaalina sitä missä ympäristössä on kasvanut. Jos on pienestä asti kasvanut kahdessa kodissa niin se on lapselle täysin normaalia.

Minä vähän ihmettelen, että miksi se on nimenomaan erotilanteen viikko/viikko-systeemi, joka romuttaa lapsen elämän. Kyllähän ihmiset muutenkin elävät erilaisissa tilanteissa. Jotkut käyvät vuorotyössä, jolloin lasten rytmit ovat ihan erilaiset, kuin niiden, joiden vanhemmat ovat kotona tai töissä klo 8-16. Jotkut ovat yrittäjiä, jolloin lapsetkin saattavat viettää aikaa siellä vanhempien työpaikalla ja kotona käydään vain nukkumassa. Joidenkin lapset ovat säännöllisesti hoidossa isovanhemmillaan. Joillakin on kesämökki, jossa vietetään kaikki lomat ja viikonloput tai asuntoauto, jolla kierretään ympäri maata. Miksi tällaisissa tilanteissa lapsi ei tunne oloaan turvattomaksi, kun heitä "heitellään" vanhempien valintojen vuoksi paikasta toiseen?

Meillä esimerkiksi lapset pidettiin kotihoidossa mahdollisimman pitkään, koska minusta tuntui pahalta, että he joutuisivat heräämään joka aamu aikaisin hoitoon ja olemaan siellä pitkän päivän. Miksi tällaisen ei kuitenkaan katsota traumatisoivan lasta? On ihan ok olla suurin osa hereilläoloajasta hälinässä vieraiden ihmisten keskellä, mutta jos lapsi joutuu vuorottelemaan OMIEN vanhempien luona, niin traumathan siitä tulee.

Tätä olen myös ihmetellyt. Kirjoitin tuon lainaamasi kommentin. Olen kasvanut perheessä jossa vanhemmat oli vuorotöissä ja jos työvuoro osui jouluksi niin sitten vietettiin joulua sen mukaan. Tämä nyt vain esimerkkinä. Ja se oli ihan normaalia eikä traumoja jäänyt.

En ymmärrä miksi molempien vanhempien luona vuoroasuminen on niin kamala mörkö. Paljon kamalammalta se tuntuu että lapsi näkisi toista vanhempaansa, yleensä isää vain joka toinen viikonloppu. Miten siinä saa luotua kunnollista suhdetta jos ei edes näe kuin kaksi kertaa kuukaudessa? Luulisi sen olevan enemmän traumatisoivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta se, jos jokin, kuulostaa turhalta erolta, jos vanhemmat pystyvät vielä jakamaan yhteisen kodin asuen siellä vuorotellen.

Meillä oli niin isoja sovittamattomia ristiriitoja, mielipide- ja näkemyseroja ja erilaiset toiveet parisuhteelle että sen väkisin yrittäminen ja jatkaminen toi jatkuvasti skismaa elämään. Mietin ja itkin että miksi tuo on noin törkeä omalle vaimolleen, eihän se voi rakastaa minua, miksi meidän suhde ei voi toimia ym. Kun hyväksyin että liitto on ohi, mies ei kunnioita eikä rakasta eikä halua minua, minun ei tarvitse enää hänen puolisonaan ns. allekirjoittaa hänen outoja mielipiteitään tai käytöstään. Olen vapaa tekemään omia päätöksiä eikä hän enää soittele minulle raivopuheluita. Olemme korrekteja ja kohteliaita ja jopa laskemme leikkiä. Kaveruus sujui meillä aina paljon paremmin kuin parisuhde. Nyt asumme 80 % ajasta yhdessä vanhassa asunnossa joka on ns. miehen koti. Joudun joustamaan paljon mutta sen kestää kun on myös oma koti olemassa. Joskus asiat helpottavat kun myöntää tosiasiat eikä yritä survoa pyöreää palaa neliskanttiseen reikään.

36

"Kun on myös oma koti olemassa?" Sinulla on oma koti, joka ei ole lasten koti. Jos asutte 80 % ajasta perheenä, miten tuota voi kutsua eroksi. Kuulostaa pikemminkin siltä, että yhteisen kodin lisäksi äidillä on oma asunto, jossa käy välillä olemassa ihan itsekseen.

Se on ero siten että otimme avioeron ja parisuhteemme päättyi. Hoidamme lapsia yhteisesti mutta emme kyläile, sukuloi tai muutenkaan liiku kodin ulkopuolella perheenä. Kuten kirjoitin, myös lapset ovat minun kotonani päiviä ja öitä yhdessä ja erikseen. Heillä on siellä sängyt, lelut ym. tavarat.

36

Uskon että vaikuttaa varmasti keskittymiskykyyn koulussa, ja voi olla vaikeaa ylläpitää sosiaalisia suhteita, kun elämä tuntuu epävarmalta ja paikka vaihtuu :( Lapsihan kaipaa juuri tuttuuden ja turvallisuuden tunnetta.

Toivottavasti lapsen mielipidettä kuunneltaisiin, mielestäni esim. 1.luokkalaisesta lähtien lapsen kanssa pitäisi käydä pitkät keskustelut lastenvalvojan avulla, ennen kuin päädytään tuohon asumismuotoon. Siitä voitaisiin keskustella vaikka puoli vuotta, että lapsi varmasti ymmärtää hyvät puolet siinä kun asuu yhdessä paikassa, ja mitä vaikeuksia tulee jos joutuu paljon muuttelemaan.

Jos lapsi saisi sanavaltaa, kovin moni lapsi tuskin valitsisi itse tuota pitkä-aikaiseksi järjestelyksi :/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsihan pitää normaalina sitä missä ympäristössä on kasvanut. Jos on pienestä asti kasvanut kahdessa kodissa niin se on lapselle täysin normaalia.

Minä vähän ihmettelen, että miksi se on nimenomaan erotilanteen viikko/viikko-systeemi, joka romuttaa lapsen elämän. Kyllähän ihmiset muutenkin elävät erilaisissa tilanteissa. Jotkut käyvät vuorotyössä, jolloin lasten rytmit ovat ihan erilaiset, kuin niiden, joiden vanhemmat ovat kotona tai töissä klo 8-16. Jotkut ovat yrittäjiä, jolloin lapsetkin saattavat viettää aikaa siellä vanhempien työpaikalla ja kotona käydään vain nukkumassa. Joidenkin lapset ovat säännöllisesti hoidossa isovanhemmillaan. Joillakin on kesämökki, jossa vietetään kaikki lomat ja viikonloput tai asuntoauto, jolla kierretään ympäri maata. Miksi tällaisissa tilanteissa lapsi ei tunne oloaan turvattomaksi, kun heitä "heitellään" vanhempien valintojen vuoksi paikasta toiseen?

Meillä esimerkiksi lapset pidettiin kotihoidossa mahdollisimman pitkään, koska minusta tuntui pahalta, että he joutuisivat heräämään joka aamu aikaisin hoitoon ja olemaan siellä pitkän päivän. Miksi tällaisen ei kuitenkaan katsota traumatisoivan lasta? On ihan ok olla suurin osa hereilläoloajasta hälinässä vieraiden ihmisten keskellä, mutta jos lapsi joutuu vuorottelemaan OMIEN vanhempien luona, niin traumathan siitä tulee.

Tätä olen myös ihmetellyt. Kirjoitin tuon lainaamasi kommentin. Olen kasvanut perheessä jossa vanhemmat oli vuorotöissä ja jos työvuoro osui jouluksi niin sitten vietettiin joulua sen mukaan. Tämä nyt vain esimerkkinä. Ja se oli ihan normaalia eikä traumoja jäänyt.

En ymmärrä miksi molempien vanhempien luona vuoroasuminen on niin kamala mörkö. Paljon kamalammalta se tuntuu että lapsi näkisi toista vanhempaansa, yleensä isää vain joka toinen viikonloppu. Miten siinä saa luotua kunnollista suhdetta jos ei edes näe kuin kaksi kertaa kuukaudessa? Luulisi sen olevan enemmän traumatisoivaa.

No oliskohan se kahden kodin välillä ramppaaminen...?

Keskustele nyt tässä sitten kun osalta menee asian ydinkin viuhahtaen ohi :-DDDDD

Mua aina ihmetyttää, kun viikko-viikko-systeemin kohdalla puhutaan itsekkäistä vanhemmista, jotka haluaa vapaa-aikaa. Joka toinen viikonloppuisällähän sitä vapaa-aikaa vasta on ollutkin. Mutta ilmeisesti viikko-viikon pahuus onkin siinä, että lasten äidilläkin on vapaa-aikaa muuhunkin kuin rasituksen pois nukkumiseen. Mitä jos se käyttää vapaa-ajan johonkin itsekkääseen asiaan, eikä omista loppuelämäänsä lapsilleen ja katumusharjoituksiin eronsa vuoksi?

Kaksi tasapuolisesti lapsistaan huoltapitävää vanhempaa on lasten etu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsihan pitää normaalina sitä missä ympäristössä on kasvanut. Jos on pienestä asti kasvanut kahdessa kodissa niin se on lapselle täysin normaalia.

Minä vähän ihmettelen, että miksi se on nimenomaan erotilanteen viikko/viikko-systeemi, joka romuttaa lapsen elämän. Kyllähän ihmiset muutenkin elävät erilaisissa tilanteissa. Jotkut käyvät vuorotyössä, jolloin lasten rytmit ovat ihan erilaiset, kuin niiden, joiden vanhemmat ovat kotona tai töissä klo 8-16. Jotkut ovat yrittäjiä, jolloin lapsetkin saattavat viettää aikaa siellä vanhempien työpaikalla ja kotona käydään vain nukkumassa. Joidenkin lapset ovat säännöllisesti hoidossa isovanhemmillaan. Joillakin on kesämökki, jossa vietetään kaikki lomat ja viikonloput tai asuntoauto, jolla kierretään ympäri maata. Miksi tällaisissa tilanteissa lapsi ei tunne oloaan turvattomaksi, kun heitä "heitellään" vanhempien valintojen vuoksi paikasta toiseen?

Meillä esimerkiksi lapset pidettiin kotihoidossa mahdollisimman pitkään, koska minusta tuntui pahalta, että he joutuisivat heräämään joka aamu aikaisin hoitoon ja olemaan siellä pitkän päivän. Miksi tällaisen ei kuitenkaan katsota traumatisoivan lasta? On ihan ok olla suurin osa hereilläoloajasta hälinässä vieraiden ihmisten keskellä, mutta jos lapsi joutuu vuorottelemaan OMIEN vanhempien luona, niin traumathan siitä tulee.

Tätä olen myös ihmetellyt. Kirjoitin tuon lainaamasi kommentin. Olen kasvanut perheessä jossa vanhemmat oli vuorotöissä ja jos työvuoro osui jouluksi niin sitten vietettiin joulua sen mukaan. Tämä nyt vain esimerkkinä. Ja se oli ihan normaalia eikä traumoja jäänyt.

En ymmärrä miksi molempien vanhempien luona vuoroasuminen on niin kamala mörkö. Paljon kamalammalta se tuntuu että lapsi näkisi toista vanhempaansa, yleensä isää vain joka toinen viikonloppu. Miten siinä saa luotua kunnollista suhdetta jos ei edes näe kuin kaksi kertaa kuukaudessa? Luulisi sen olevan enemmän traumatisoivaa.

No oliskohan se kahden kodin välillä ramppaaminen...?

Keskustele nyt tässä sitten kun osalta menee asian ydinkin viuhahtaen ohi :-DDDDD

Vai voiko mitenkään olla mahdollista että se lapsi kahdessa kodissa kasvaessaan kasvaa tuohon "ramppaamiseen" eli pitää sitä täysin normaalina?

Tämä näköjään on asia jossa ei edes haluta nähdä mitään muuta kuin negatiivista.

Vierailija kirjoitti:

Uskon että vaikuttaa varmasti keskittymiskykyyn koulussa, ja voi olla vaikeaa ylläpitää sosiaalisia suhteita, kun elämä tuntuu epävarmalta ja paikka vaihtuu :( Lapsihan kaipaa juuri tuttuuden ja turvallisuuden tunnetta.

 

Toivottavasti lapsen mielipidettä kuunneltaisiin, mielestäni esim. 1.luokkalaisesta lähtien lapsen kanssa pitäisi käydä pitkät keskustelut lastenvalvojan avulla, ennen kuin päädytään tuohon asumismuotoon. Siitä voitaisiin keskustella vaikka puoli vuotta, että lapsi varmasti ymmärtää hyvät puolet siinä kun asuu yhdessä paikassa, ja mitä vaikeuksia tulee jos joutuu paljon muuttelemaan.

 

Jos lapsi saisi sanavaltaa, kovin moni lapsi tuskin valitsisi itse tuota pitkä-aikaiseksi järjestelyksi :/

Viimeiseen lauseeseen viitaten: tunnen kolme perhettä, joss teini-ikäiset ovat varta vasten halunneet ja itse valinneet jatkaa vuoroviikkoasumista.

Ekassa perheessä lapset olivat erotessa(noin) 8 ja 10, tokassa 6 ja 8 ja kolmannessa 2 ja 6.

Vierailija kirjoitti:

Sinkkosen jutut ovat täyttä asiaa, ja osuvat yleensä aina asian ytimeen. Minkä näistä voimakkaista reaktioistakin voi havaita. Eihän se sitä tarkoita, että kaikkien pitäisi pystyä toimimaan, kuten Sinkkonen ohjeistaa, mutta voisihan näitä juttuja hieman miettiä, eikä suoraan vetää defensseja päälle. Jokainen voi tosiaan itse miettiä, haluaisiko asua vuoroviikoin eri huushollissa. Veikkaan, että rehellisesti sanottuna aika harva. Mutta aina ei voi elämäänsä järjestellä, niin kuin lapselle olisi parasta. Ei sen asian kieltäminen mitään muuta. Elämä on.

No nyt on pettämätön logiikka. Kaikissa muissa asioissa kannattanee sitten konsultoida Lenita Airistoa, hänhän myös ärsyttää valtavan suurta määrää ihmisiä. Itselläni ei oikein ole defenssejä mitä aktivoida kun ei ole eroakaan tullut ja jopa omat 70 v. lähestyvät vanhempanikin ovat edelleen yhdessä. Eiköhän se ole peräänkuuluttamasi paras vaihtoehto että mitään eroa ei ole koskaan tullutkaan vaan perhe pysyy yhdessä. Jos vaihtoehto on jotain muuta olosuhteiden pakosta niin asumisjärjestelyt oluvat mitkä vain verrattuna aikuisten muuhun toimintaan tilanteessa ovat nyanssi.

Ei ole kivaa reissata, eikä ole kivaa nähdä toista rakasta vanhempaa kerran kuussa. On valittava vähiten huono yksilöllinen toimintamalli eikä mitään lehdestä luettua patenttiratkaisua.

Vierailija kirjoitti:

Kun asiasta on kysytty LASTEN mielipidettä - he vastasivat että viikko-viikko on parhain ratkaisu.

Sinkkonen ei ole tilanteessa elävä lapsi joten hänellä ei asiasta omaa kokemusta.

Laittakaapa linkkiä tähän tutkimukseen. Vai kysyikö toimittaja vain omilta lapsiltaan ja kertoiko, mikä olisi ollut se toinen vaihtoehto?

Veikkaan, että ei ole ihan yksinkertaista jos koulukin vaihtuu vuoroviikoin.

Näissä keskusteluissa on omistuista se, että väitetään lasten "reissaavan". Kun minä seurustelin mieheni kanssa, niin asuin kahta kotia sen kaksi vuotta. Minulle oli aivan sama, kumpaan kotiin töistä lähden. Ei se ollut reissaamista, kun kaikki alusvaatteet ja meikit ja lenkkikamat olivat molemmissa kodeissa.

Kovin yksipuolinen näkökulma. Ei se kuulkaas ole niin, että kun vaan välttää vuoroviikkoasumisen niin kaikki menee hyvin ja lapsesta kasvaa tasapainoinen yksilö. Lapsen voi traumatisoida niin monella eri tavalla, vaikka miten koettaisi tehdä parhaansa. Sinkkosen ulostulo on hyvä siinä mielessä, että on hyvä tiedostaa mitä ongelmia tuossa vaihtoehdossa on lapselle ja pyrkiä valmistautumaan niihin ja tukemaan lasta parhaansa mukaan, jos tuon kuitenkin toteaa olevan tilanteeseen paras ratkaisu. Sekään ei ole hyvä lapselle, jos toinen vanhempi jää etäiseksi, eikä se jos vanhemmat pysyvät väkisin yhdessä ja kotona on ahdistava tunnelma ja vinoutunut parisuhdemalli. Ja vaikka olisikin se onnellinen ydinperhe niin jotain onnistutte ryssimään joka tapauksessa, tai maailma ryssii sen puolestanne. Parasta vaan koettaa kasvattaa siitä tyypistä mahdollisimman hyvin iskuja kestävä, eli osoittaa rakkautta avoimesti ja ehdoitta ja opettaa ja tukea negatiivistenkin tunteiden käsittelyä.

Mun lapsen kaveri ainakin tykkää ja ikää 11v. On paljon suurempiakin murheita, kun puuttua toisten ratkaisuihin. Niin ja ollaan ydinperhe ja pitkä liitto takana. Sinkkonen ei ole mikään jumala kuin itsensä mielestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun asiasta on kysytty LASTEN mielipidettä - he vastasivat että viikko-viikko on parhain ratkaisu.

Sinkkonen ei ole tilanteessa elävä lapsi joten hänellä ei asiasta omaa kokemusta.

Laittakaapa linkkiä tähän tutkimukseen. Vai kysyikö toimittaja vain omilta lapsiltaan ja kertoiko, mikä olisi ollut se toinen vaihtoehto?

Veikkaan, että ei ole ihan yksinkertaista jos koulukin vaihtuu vuoroviikoin.

Oletko tyhmä? Ei koulu vaihdu vaan on sama. Vanhemmat asuvat samalla alueella, kun on kyse vuoroviikko ssyteemistä.

Vuoroviikko järjestelmä on yleensä käytössä sopuisilla vanhemmilla ja niillä joilla myöskin isä on hyvä ja rakastava.

Toki näitä yh- äitejä on paljon koska miestä ei lapset kiinnosta, sekö sitten hyvä on. Ei tarvitse rampata.

Aika monessa eroperheessä lapset on jo isoja niin eikö sitten lasten sanaa edes uskota?

Halveksin ihmisiä joille aina se oma mielipide on totuus. Se mikä toiselle sopii niin ei sovi toiselle.

On se vaan kumma jos yli 10v. lapset ei osaa sanoa tuntuuko hyvältä vai ei. Taaperoiden kohdalla en ota kantaa koska en tunne vanhempia joilla on taaperoita.

T. Ydinperhe