Miksi tasosta puhuminen on ihmissuhteissa väärin?

Minä olen elämässäni epäonnistunut mies: mielenterveysongelmainen, yksinäinen, työtön ja köyhä. Minulla on akateeminen koulutus ja pystyn keskustelemaan aiheista, jotka naisia kiinnostavat, mutta tiedostan hyvin, ettei minusta todennäköisesti ole päämäärätietoisen akateemisen naisen kanssa suhteeseen, koska akateemiset naiset yleensä odottavat kumppaniltaan vähintään työpaikkaa, mieluummin jonkinlaista uraakin, eivätkä he kumppaninsa henkistä tasapainoisuuttakaan pahakseen laita.

Kun tapaan mukavan akateemisen naisen, lähtökohta on minulle selvä. Voimme ehkä harrastaa seksiä ja jutella mukavia, mutta ei minusta hänelle kumppaniksi ole, koska en hänen kriteereitään täytä.

Miksi ihmissuhteisiin ei saisi suhtautua tällä tavalla? Pitäisikö asia esittää jotenkin hienovaraisemmin? Eikö saisi käyttää sanoja luuseri ja uranainen? Pitäisikö puhua elämäänsä etsivästä ja arvojen eroavuudesta?