Lue keskustelun säännöt.
Lapsi vai elämänkumppani?
12.01.2009 |
Jollain foorumeilla on varmasti aihetta jauhettu, mutta nostan kissan pöydälle nyt täällä, kun kerrankin satuin käymään lukemassa näitä keskusteluja...
Kun ajatellaan elämää kokonaisuutena, niin kumpi on tärkeämpää, lapsi vai kumppani????
Itse ajattelen - ja tämähän on henkilökohtainen mielipide - että kumppani on se tärkeämpi. Lapset ovat meillä vain lainassa, heillä tulee olemaan oma elämä, vaikka vanhemmat toki useimmiten ovat erittäin tärkeitä ihmisiä heille koko elämän ajan. Jos menettää lapsen, on sitä tuskaa jakamassa useimmiten toinenkin ihminen, joka käsittää sanoittakin, miten pahalta tuntuu. Jos taas menettää kumppaninsa, ei ole ketään jonka kanssa jakaa surua. Lapselle ei sellaista taakkaa voi missään nimessä laittaa, vaan päinvastoin hänen omaa murhettaan on jaettava ja yritettävä helpottaa.
Ja ilman tuota menettämisen uhkaakin: itselleni elämänkumppani, ihana mieheni, on se tärkein ihminen maailmassa. (Olen silti täysin vastuussa lapsestani, eli älkää alkako jauhamaan vastuusta. Myöskään ei voida tässä yhteydessä miettiä kumman vaikkapa pelastaisi jos vain toinen olisi mahdollinen. Varmasti se olisi silloin lapsi, koska vastuu ei lopu koskaan.)
Nyt puhun siitä, miten kukin näkee oman elämänsä ja olen erittäin kiinnostunut lukemaan erilaisia näkemyksiä!!
Kommentit (94)
Vaikka mitä tapahtuisi, en lakkaa olemasta heidän äitinsä. Minulla on hyvä ja toimiva parisuhde mikä toivottavasti kestää loppuelämäni ajan, ei tämän toteaminen ole mitenkään parisuhteeltani pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Molempien sekä mieheni, että lasteni puolesta vaikka kuolisin
Molempien menetys.. no ajatuskin tekee niin pahaa, ettei siitä sen enempää. en varmasti koskaan toipuisi ennalleni.
Olen ollut mieheni kanssa lähes lapsesta asti, joten hän on minulle ihan mielettömän tärkeä ihminen, vähän kuin sisarus tai lapsuuden paras ystävä ja samalla rakastettu... hän on ainut joka oikeasti tuntee minut ja vanhanakin tietää millainen olen ollut.. lapset eivät koskaan näe minua niin eivätkä tajua mitä kaikkea minä olen...
lapset tarvitsevat minua nyt, mutta tajuan kyllä että kun he kasvavat minun merkitykseni heidän elämässään vähenee ja on hyvä, että pidän parisuhdetta tärkeimpänä koska se jatkuu...
tähän kysymykseen voi vastata useammalla tavalla:
- rakastan miestäni ja lapsiani YHTÄ PALJON
- tulipalossa tms pelastaisin ensin aina lapseni koska he ovat lapsia ja äidin tehtävä on suojella
- parisuhde on minun elämäni tärkein ihmissuhde
laittavat lapsensa etusijalle:
- eivät pidä huolta itsestään (kulkevat ryysyissä, lihoavat, rasvaiset hiukset..)
- mies jää vaille huomiota ja hakee ennemmin tai myöhemmin huomiota toiselta naiselta
korjatkaa mielikuvani!?
En käsitä ollenkaan että mies olisi lasta tärkeämpi.
Lapsi tulee aina ensin.
Lapsi on omaa lihaa ja verta, osa minua. Mies voi kuolla juosta vieraissa tai homma ei muuten toimi.
Rakkaus mieheen on TÄYSIN eri asia kuin rakkaus omaan lapseen.
aika vakava juttu! Sitten jäävät lapset ilman äitiään, kun kuolla kupsahtaa nuorena?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta en oikein käsitä miten nämä asiat liittyvät toisiinsa. Ei tässä mun mielestä kysytty kummalle annat enemmän huomiota, tosin siinäkin tapauksessa mun ykkönen olisi lapset vaikka välillä toivon että voisin vastata toisin :)
laittavat lapsensa etusijalle:
- eivät pidä huolta itsestään (kulkevat ryysyissä, lihoavat, rasvaiset hiukset..)
- mies jää vaille huomiota ja hakee ennemmin tai myöhemmin huomiota toiselta naiseltakorjatkaa mielikuvani!?
(lihominen, rasvainen tukka) on se ensimmäinen joka tulee mieleen kun puhutaan miehen ja lapsen tärkeydestä. Jos sille miehelle sinun arvosi on läskien ja rasvaisen tukan asteesta kiinni, ja silti se mies pitää pistää etusijalle niin todellakin sääliksi käy lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
laittavat lapsensa etusijalle:
- eivät pidä huolta itsestään (kulkevat ryysyissä, lihoavat, rasvaiset hiukset..)
- mies jää vaille huomiota ja hakee ennemmin tai myöhemmin huomiota toiselta naiseltakorjatkaa mielikuvani!?
* ovat tossun alla, palvovat maata puolisonsa jalkojen alta, kyseenalaistamatta koskaan puolisonsa tekemisiä
* lapset kulkee ryysyissä, ovat likaisia ja näkevät nälkää, sen lisäksi että ovat vapaan kasvatuksen tulos
korjatkaa mielikuvani?
Kuten joku jo sanoi, lapsi ei näe äitiään ihmisenä samalla tavalla kuin kumppani näkee puolisonsa. Äiti on aina vain äiti, olemassa minua varten, näkeehän sen tältä palstaltakin kun aikuiset naiset vikisevät äitinsä perään näkemättä, että äiti on ihminen, jolla on oma elämäntilanne ja omat tarpeet. Lapsen kanssa ei ole vastavuoroinen suhde mahdollinen, eikä mikään muu tyydytä ainakaan minua älyllisesti.
Tietenkin kasvattaminen on valtavan palkitseva ja pieni lapsi tuottaa puhdasta iloa pelkällä olemassaolollaan ehkä intensiivisemmin kuin mies, mutta pikkulapsiaika on nopeasti ohi ja perheessä onkin haistatteleva teini. Mieheni ei ikinä kohtelisi minua sillä tavoin kuin murrosikäinen tyttäreni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja lastani rakastaisin vaikka hän tekisi mitä. Samaa ei voi sanoa kumppanista. Erot ja pettäminen ovat nykyään tavallasia, mutta oma lapsi on aina rakkain. Oman lapsen kuolema on pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Toki aviopuolisonkin kuolema on kamalaa, mutta vielä 1000 kertaa kamalampaa on ihmiselle oman lapsen kuolema. Lasta rakastaa ehdoitta, mutta kumppania ei. Jos kumppani pettäisi tai tekisi jotain vielä kamalampaa, erohan siinä tulisi.
Vaikka puolisoani rakastankin täysillä ja toivon saavani viettää hänen kanssaan koko loppuelämäni, niin jollain selittämättömällä lapsia kuitenkin rakastan täysin ehdoitta ja enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Eikä siihen tarvita mitään muuta syytä kuin se, että he ovat minun. Mielestäni tätä rakkautta kuvaa hyvin tuo vertaus, jota ap kielsi käyttämästä: En epäröisi hetkeäkään antaa omaa henkeäni lasteni puolesta. Muiden rakkaideni kohdalla vähintäänkin pitäisi jo vakavasti harkita...
kun siitä tuli ihan oma ketjukin. Mua vaan nauratti tää koko ketju, niin oli pakko huudattaa.. Anteeksi jos pahoitin mieltänne. Oikeasti en laita lasta enkä miestä arvojärjestykseen ollenkaan.
T:67
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämänkumppani on tavallaan tärkeysjärjestyksessä ekana ja samoin muut läheiset, koska ilman niitä ei jaksa olla niin hyvä äiti.
Kuitenkin jos pitää pelastaa elämänkumppanin tai lapsen henki, niin pelastaisin lapsen.
On geneettisesti ohjelmoitua, että vanhemmat pelastavat aina ensimmäisenä lapsensa. Näin he varmistavat omien geeniensä jatkuvuuden. Ihmisenä olemisen kanssa tällaisella refleksillä ei ole paljonkaan tekemistä. Mieheni seurassa olen ihminen, jolla on mieli ja sielu, en pelkkä geenikimppu, joka varjelee fyysistä jatkuvuuttaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinä vaikuttaa vain järkiajattelu: kenellä on suuremmat mahdollisuudet pelastautua itse, jää avutta.
Vastauksissa näkyy (ivaamatta ja pilkkaamatta) se, että vastaajilla on suurimmaksi osaksi pieniä lapsia itsellään. Pieniä, söpöisiä, vanhemmistaan riippuvaisia, avuttomia.
Miehen kanssa sitä pitäisi olla valmis elämään siitäkin eteenpäin, kun lapset ovat jo lentäneet pesästä.
ensin äiti, sitten isä.. tai pitäisikö meidän alkaa listata lapsemme myös: kuka pelastaa ensin kuopuksen tulipalosta? sillähän on eniten elinaikaa jäljellä?
ensin äiti, sitten isä.. tai pitäisikö meidän alkaa listata lapsemme myös: kuka pelastaa ensin kuopuksen tulipalosta? sillähän on eniten elinaikaa jäljellä?
työelämässä menestyvä oman tieni kulkija. Mä olen se, joka sanoi, että ensin tulen aina minä itse, sitten lapset ja sitten mies.
Mä en ymmärrä ollenkaan tässä keskustelussa sitä logiikkaa, että ne jotka sanovat että mies tulee ensin, ovat sitä mieltä, että on aivan päivänselvää, että totta kai lapsista huolehditaan ja kannetaan vastuu jne. Miksei ole yhtä lailla päivänselvää, että ne jotka laittavat lapset etusijalle pitävät ihan yhtälailla huolta siitä parisuhteesta?
Ehkä siksi, että molemmista ryhmistä löytyy räikeitä esimerkkejä päinvastaisesta, on vanhempia, jotka ovat valmiina altistamaan lapsensa ihan millaisille olosuhteille tahansa, koska heillä on aina pakko olla jonkinlainen parisuhde, olipa se sitten millainen helvetti tahansa. Ja sitten on naisia, jotka laittavat miehen sohvalle ensimäisen lapsen synnyttyä, ja mies saa siellä sitten pysyäkin. Vaikka loppuelämänsä.
Miehen kanssa sitä pitäisi olla valmis elämään siitäkin eteenpäin, kun lapset ovat jo lentäneet pesästä.
En mä ole ollenkaan varma haluanko elää mieheni kanssa saman katon alla loppuelämäni.
Mä en usko, että on olemassa sellaista ihmistä, jonka kanssa haluaisin olla koko elämäni. En etsi mitään suurta rakkautta mistään, koska en sellaista tarvitse.
Mä voin ajatella eläväni mieheni kanssa kumppaneina koko elämäni, niin että olemme aina yhteydessä, mutta voi olla että minä esim. haluan jossain vaiheessa muuttaa vuosiksi kaukoitään, jonne miehen ei todellakaan tarvitse minua seurata.
voihan se sitten olla niinkin, että parisuhteeni vaan on huono. En tosin näe, että siitä mitään puuttuisikaan.
En myöskään millään lailla halaja minkään "ainoan oikean" perään. Meillä on varsin onnellista ja kivaa arki perheen kesken.
Musta tuntuu että mun isä on aikanaan tuhonnut mun mahdollisuuden siihen, että koskaan arvostaisin miehiä kovin korkealle. olen sen faktan jo hyväksynyt, joten elän näin.
Ehkäpä et ole vielä löytänyt "sitä oikeaa"?
heillä vanhemmat ovat ykkösenä! ja siis jos vanhemmat pysyvät yhdessä niin silloin ei tarvitse lapsen maailmaa rikkoa?