Lapsi vai elämänkumppani?

ei tälläisiä ketjuja muuten syntyiskään.

Kumpi silloin on tärkeämpi?



Itse olen elänyt äidin kanssa, jolle puoliso on ollut se tärkein, eli on hyväksynyt isältämme lasten sadistisen kohtelun, jopa oikeuttanut sen. Elänyt ilman omaa tahtoa ja mielipiteitä - isäämme palvoen. Säälittävä nainen.

ei tälläisiä ketjuja muuten syntyiskään.

Vastauksissa näkyy (ivaamatta ja pilkkaamatta) se, että vastaajilla on suurimmaksi osaksi pieniä lapsia itsellään. Pieniä, söpöisiä, vanhemmistaan riippuvaisia, avuttomia.

Kun nuo lapset tosiaan ovat tuollaisia söpöisiä ja avuttomia, mun tunteeni niitä kohtaan ovat aivan alkukantaisia. En pysty miettimäänkään sellaista vaihtoehtoa että niitä ei olisi, eikä ole mitään mistä en olisi valmis luopumaan lasteni takia.

En olisi ollenkaan varma että tämä samanlainen eläimellinen äidinrakkaus on voimissaan vielä sittenkin kun lapset ovat esim. kolmekymppisiä. Tai ehkä edes sitten kun ovat hyvin epäsöpöjä, riippumattomuuttaan korostavia murrosikäisiä?

järkytyin viestistäsi, jossa sanoit että rakastat miestäsi täysin ehdoitta, ja lapsiasi vain melkein. sanoit myös että lapset ovat ainoastaan parisuhteenne "mauste" joka tekee suhteestanne erityisen maukkaan!! oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että huolimatta ilmeisen "täydellisestä" parisuhteestanne, jos miehesi vaikka rakastuu toiseen naiseen ja haluaa erota (usko pois, näinkin voi käydä vaikket IKINÄ sitä miehestäsi uskoisi), mitäs teidän pikku maustepurkeille sitten tapahtuu jos koko parisuhdetta ei enää ole?



minulle ehdottomasti lapset tulevat ensin, oli kyse sitten mistä tahansa arvojärjestysluettelosta. suhde omaan lapseen on korvaamaton ja usein se kestää paljon paljon enemmän kaikenlaisia elämänkiemuroita kuin yksikään parisuhde. sitäpaitsi tällä hetkellä sinulle täydelliseltä tuntuva mies ja parisuhde voi osoittautua vaikka 10 vuoden päästä täysin sopimattomaksi. saatat solmia uuden parisuhteen, mutta lapsiasi tuskin laitat "kiertoon"..

oma lapsi antaa. Mutta niitä tarpeita, joita yleensä tyydytetään parisuhteessa voi kyllä tyydyttää muissakin aikuisten ihmissuhteissa. Itse ainakin olen sellainen, että en "tarvitse" parisuhdetta varsinaisesti mihinkään. En saa, enkä osaa kaivata kumppaniltani mitään sellaista, mitä en saisi erilaisissa ystävyyssuhteissa muihin ihmisiin. Myös seksin voi hoitaa muualla kuin parisuhteessa.

Eihän lapsiakaan olisi, ellei puolisoa olisi ensin. Lapsi ei voi koskaan täyttää aikuisen ihmisen kaikkia tunne- ja läheisyyden tapeita. Suhde lapseen ei myöskään voi kehittyä yhtä intiimiksi kuin suhde puolisoon. Ja tämä intiimiys nimenomaan parantaa ja kehittää meitä ihmisenä.

Vaikka lapsikin opettaa paljon, voi ihmisen henkinen kasvu todentua ja täydellistyä vain suhteessa aikuiseen, tasaveroiseen kumppaniin. Ei ainakaan minun elämäni tarkoitus ole pelkästään välittää geenit ja kasvatus eteenpäin, vaan myös kasvaa itse kuolemaani asti, tulla paremmaksi ihmiseksi, jolla on annettava muille. Myös niille lapsille.

Ehkäpä et ole vielä löytänyt "sitä oikeaa"?

Mutta mun mielestä oma itseänäistyminen ja henkinen kasvu on aika pahasti epäonnistunut, jos puolison kuolema on pahempi asia kuin lapsen kuolema. Se yleensä tarkoittaa jonkinasteista läheisriippuvuutta. Itse en siihen jamaan haluaisi.

Ajatuksiini varmasti vaikuttaa se, että lähipiirissä on yksi tapaus, jossa mies oli aikamoinen häntäheikki, mutta vaimo täysin miehensä lumoissa ja eli elämänsä miehensä kautta. Ja kun mies kuoli, nainen ei siitä koskaan toipunut, ja elämänsä viimeiset 20 vuotta meni vain sitä miestä ( tai oikeammin miehen haavekuvaa, oikeasti se mies oli aika paska) haikaillessa.

mun mielestä puolison valinta on epäonnistunut, jos ei se puoliso ole lapsia tärkeämpi. Itse selviäisin helpommin varmaan yhden lapsen kuin puolisoni kuolemasta. Ja lapseni ovat minulle kuitenkin myös kaikki kaikessa.

Kumppaneita voi tulla ja mennä, sitä ei kukaan tiedä etukäteen, miten käy parisuhteessa. Sitäpaitsi elämä ilman lapsia kahdestaan kumppanin kanssa käy ennen pitkää tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi.

Mielenkiintoista keskustelua ja ihmeen asiallistakin.



Meillä on kolme lasta ja pienin lapsistamme oli hyvin sairas ja tarvitsi leikkauksen ennen 1 vuoden ikää. Parisuhteemme on kaikkea nähnyt, mutta on aina ollut tiivis, läheinen ja ihana. Koemme jopa olevamme toistemme sielunkumppaneita. Lapset ovat meille myös erittäin tärkeitä, rakastettuja ja haluttuja ja pelastaisimme heidän varmasti ensin kriisitilanteessa. Täydellisiä emme ole eikä meistä sellaisia ole tulossakaan.



Mutta.. Minä selvisin mieheni avulla lapsen sairaudesta, leikkauksen odottamisesta ja leikkauksesta. Hän oli minun tukeni ja turvani, vankka kuin kallio. Hänelle pystyin itkemään tuskaani ja murheitani. Hänen takiaan pystyin olemaan (riittävän) hyvä äiti vanhemmille lapsilleni. Suhteemme vain vain vahvistui tämän takia. Ja Luojalle kiitos meillä on nyt terve taapero.



Mitä jos mieheni olisi sairas tai kuolisi; ei pienet lapseni (eikä isotkaan) voisi minua surussani tukea, halia ehjäksi. Kuka olisi lapsillemme turvallinen äiti, kun isä on poissa ja oma äiti on rikki. Pelottava ajatus..



Voisin jopa ajatella, että teillä on helpompaa, jotka ajattelee että mies joutaakin pois jne. Minä tiedän, että selviän mieheni kanssa ainakin ajatuksesta rakkaan lapsemme kuolemasta, toisin päin on ihan eri juttu.

Olen varmaan sitten joko heikko ihminen..



Ymmärrättekö, mitä ajan takaa?

lapsi on minulle korvaamaton, mutta lapselle minä en ole korvaamaton. Lapsi kyllä selviää ja pääsee yli jos sattuisin kuolemaan. Isoäitinikin menetti molemmat vanhempansa yhdellä kertaa ollessaan 5v, ja eli pitkän ja onnellisen elämän kuitenkin, ja pärjäsi vallan mainiosti.

Ja siis mielestäni lapsi on kaikkein tärkein ja korvaamattomin itselle.

Kumppani on aikuinen omilla toimeentuleva ihminen, joka kriisin sattuessa selviäisi elämästään ilman minuakin. Lapseni eivät selviäisi äitnsä kuolemasta. Olen heille täysin korvaamaton ja se tieto riittää laittamaan lapset etusijalle.

Ei kukaan ole kenellekään korvaamaton. Eihän kukaan läheisensä menettänyt silloin selviäisi normaaliin elämään menetyksen jälkeen. Elämän kierto on se mikä on, aika syntyä ja aika kuolla. Kriisin paikka on se, kun kuolema tapahtuu yllättäen ja "väärässä" järjestyksessä.

lapsiaan ehdoitta tai ehdottomasti, mutta miestään ei. Minun on pakko sanoa, että minulla on juuri toisin päin. Miestä rakastan ehdoitta, koska tiedän hänenkin rakastavan minua ehdoitta (ollaan kuljettu pitkä tie ja näin on). Rakastan toki lapsiakin melkein ehdoitta, mutta jotenkin suhde lapsiin on minulle enemmän huolehtimista ja hoivaa ja tyydytystä omasta tarpeellisuudesta ja lasten kasvusta kuin sellaista suurta rakkautta, jota miestäni kohtaan tunnen. Mieheni tuntee minut paljon paremmin kuin lapset ikinä voivat tuntea, ja lapset ovat suhteessamme ainoastaan se mauste joka tekee siitä erityisen maukkaan.

Jos mies ei halua lapsia niin jätä se