Lue keskustelun säännöt.
Lapsi vai elämänkumppani?
12.01.2009 |
Jollain foorumeilla on varmasti aihetta jauhettu, mutta nostan kissan pöydälle nyt täällä, kun kerrankin satuin käymään lukemassa näitä keskusteluja...
Kun ajatellaan elämää kokonaisuutena, niin kumpi on tärkeämpää, lapsi vai kumppani????
Itse ajattelen - ja tämähän on henkilökohtainen mielipide - että kumppani on se tärkeämpi. Lapset ovat meillä vain lainassa, heillä tulee olemaan oma elämä, vaikka vanhemmat toki useimmiten ovat erittäin tärkeitä ihmisiä heille koko elämän ajan. Jos menettää lapsen, on sitä tuskaa jakamassa useimmiten toinenkin ihminen, joka käsittää sanoittakin, miten pahalta tuntuu. Jos taas menettää kumppaninsa, ei ole ketään jonka kanssa jakaa surua. Lapselle ei sellaista taakkaa voi missään nimessä laittaa, vaan päinvastoin hänen omaa murhettaan on jaettava ja yritettävä helpottaa.
Ja ilman tuota menettämisen uhkaakin: itselleni elämänkumppani, ihana mieheni, on se tärkein ihminen maailmassa. (Olen silti täysin vastuussa lapsestani, eli älkää alkako jauhamaan vastuusta. Myöskään ei voida tässä yhteydessä miettiä kumman vaikkapa pelastaisi jos vain toinen olisi mahdollinen. Varmasti se olisi silloin lapsi, koska vastuu ei lopu koskaan.)
Nyt puhun siitä, miten kukin näkee oman elämänsä ja olen erittäin kiinnostunut lukemaan erilaisia näkemyksiä!!
Kommentit (94)
Minä ainakin menettäisin mieluummin mieheni
kuin yhdenkään kolmesta lapsestani!
Jos jotenkin järjestykseen täytyy laittaa, niin uskoisin, että puolisoni menettäminen olisi lopulta minulle vaikeampaa, kuin toisen lapseni menettäminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1. lapset
2. puoliso
3. minä itse
että jos laittaa parisuhteen edelle, silloin lapset ovat onnellisia? Ja kun itse voi hyvin, jaksaa perhettäkin hoitaa?
puoliso on monille tärkeämpi.
Mieheni sisko kuoli, jolloin mies hylättiin lähestulkoon kokonaan. Vanhemmat eivät suinkaan kääntyneet muiden lastensa puoleen, vaan kumppanin. Kun mieheni äidin puoliso kuolee, jos kuolee ennen häntä, jää mummo ihan yksin, kun ei ole väleissä kenenkään lapsensa kanssa.
Isäni ja äitini erosivat, minkä jälkeen meidät lapset 4 kplon hylätty. Erosivat riitaisasti. Kumpikin löysi uuden, jonka kanssa perusti perheen. Eli kumppani oli lapsia tärkeämpi.
En vain voi ymmärtää, kuinka vähän joillekin vanhemmille
lapsi/lapset sitten merkitsevätkään...
Minulle on äitinä päivänselvää, että lapset ovat kaikkein
tärkeimmät ja numero yksi elämässäni! Sitten kun he
ovat aikuisia ja tulevat toimeen omillaan, tilanne on tietysti
toinen.
Mieheni on aikuinen ihminen ja hän selviää ilman minun
apuani vallan mainiosti. Lapseni taas eivät selviä. He ovat
täysin riippuvaisia minusta (ja toki myös isästään).
Pahinta mitä minulle voisi tapahtua olisi, jos menettäisin
yhden lapsistani. Lapsilla on elämä edessään. Toivon,
että he saavat elää pitkään ja onnellisina ja terveinä. Toivon,
että he menevät naimisiin ja saavat lapsia, ja minä saan
lapsenlapsia.
Mieheni taas on jo elänyt pitkän elämän. Hän on ehtinyt jo
elämässään paljon, tehnyt monia hyviä asioita ja saanut
monta lasta. Onhan tässä suuri ero.
- 45
mun mielestä puolison valinta on epäonnistunut, jos ei se puoliso ole lapsia tärkeämpi. Itse selviäisin helpommin varmaan yhden lapsen kuin puolisoni kuolemasta. Ja lapseni ovat minulle kuitenkin myös kaikki kaikessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja "rakkausjärjestyksen", tärkeysjärjestyksessä parisuhteen täytyy tulla ensin. Rakkausjärjestystä ei mielestäni voi laittaa. Lapsia rakastaa erillä tavalla kuin miestään!
että jos laittaa parisuhteen edelle, silloin lapset ovat onnellisia? Ja kun itse voi hyvin, jaksaa perhettäkin hoitaa?
Eihän se sitä tarkoita että mies siitä kärsii. Prioriteettiä tarvitaan vasta hätätilanteessa, esim tulipalossa yms tilanteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n kysymys ei ole kenet pelastaisi tulipalosta tms! Eiköhän suurin osa pelastaisi lapsensa.
Minä valitsin ensin 1) hyvä, elämänikäinen kumppanuus 2) lapset 3) ihan kiva kumppani. Elämänkumppanin valitsisin ensimmäiseksi samoista syistä kuin ap ja muutama muukin. Mutta toisaalta en voisi koskaan tietää - ihan todella - onko tämä nyt juuri sitä aina kestävää kumppanuutta. Joten lopulta luulen, että lapset olisivat varmempi valinta.
Hassua ajatella, että lapset, jotka ovat omaa lihaa ja verta ovat niitä "lainassa" olevia. SIis lapsi on äitinsä lapsi AINA, sitä ei muuta mikään. Sen sijaan kumppani, noh, kukapa ei tuntisi ihmistä jonka liitto olisi hajonnut, ja josta ei olisi jäänyt kuin paskaa käteen.
Eli oman näkemykseni mukaan se on kyllä enemmänkin se kumppani, jonka pysyvyyteen ei koskaan voi luottaa, jonka varaan ei elämäänsä voi perustaa, koska mä olen ihan läheltäkin nähnyt käytännössä unelmaliiton ja todella syvän rakkauden kariutumisen kolmannen osapuolen takia. Ja niin nopeasti, etten olisi ikinä uskonut. Kerron vielä, että se oli nimenomaan se mies, joka aina kehui puolisoaan, kiitteli tätä monista elämänsä hyvistä asioista, oli järjettömän innoissaan vaimon raskaudesta ja lapsen syntymästä... vaan silti se liitto hajosi.
Joten mulle on tuo arvojärjestys ehkä niin, että ensin olen minä itse. HAluan aina säilyttää oman minuuteni, enkä koskaan alkaa pelkäksi äidiksi tai mieheni jatkeeksi. Ensisijaisesti minä olen minä, ja tärkein ihminen minulle tässä maailmassa olen minä itse. Sen jälkeen ovat aika lailla samalla viivalla mies ja lapset. Mutta en koskaan asettaisi kumppania lasteni hyvinvoinnin edelle. Eli jos liittoni hajoaisi, en muuttaisi asumaan kenenkään miehen kanssa, vaan elelisin lasten kanssa kunnes he olisivat valmiita maailmalle. Deittailla voisin, mutta uusioperhe - ei ikinä.
pidän kuitenkin myös parisuhteestani huolta, ja lapset saavat aika ajoin mennä mummolaan hoitoon, että voidaan miehen kanssa vaan olla ja möllöttää yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika monessa viestissä on kirjoitettu, että miehen voi aina vaihtaa, mutta lapset pysyvät. Ei kai sen niin pitäisi mennä.
Tulee jotenkin sellainen olo, että kun ne autuaaksi tekevät lapset on hankittu, niin miehellä ei sitten mitään tekoa olekaan. Vaihtoon vaan, jos ei just satu miellyttään.
Kyllä mulle on tasan Perhe se tärkein enkä pystyisi valitsemaan miehen tai lasten välillä. Vastuu ja rakkaus on tietenkin hyvin erilaista miestä ja lapsia kohtaan, mutta tärkeitä molemmat yhtä kaikki.
mun mielestä puolison valinta on epäonnistunut, jos ei se puoliso ole lapsia tärkeämpi. Itse selviäisin helpommin varmaan yhden lapsen kuin puolisoni kuolemasta. Ja lapseni ovat minulle kuitenkin myös kaikki kaikessa.
En mä edes pysty sanomaan vielä nyt 35-vuotiaana, tulenko olemaan tämän miehen kanssa loppuelämäni vai en - avioerotilastot eivät ainakaan tee helpoksi uskoa että se olisi itsestään selvää. Sen sijaan en pysty kuvittelemaan mitään olosuhteita joissa voisin hylätä lapseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että sama asia, kun jos häneltä kysyttäisiin, että kummasta kiveksestä luopuisit, oikeasta vai vasemmasta..? =D
että sama asia, kun jos häneltä kysyttäisiin, että kummasta kiveksestä luopuisit, oikeasta vai vasemmasta..? =D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että sama asia, kun jos häneltä kysyttäisiin, että kummasta kiveksestä luopuisit, oikeasta vai vasemmasta..? =D
vaimo lapsiinsa. Noin niinkuin normaalisti, muutamaa AV-mammaa lukuunottamatta =D
Minulla on pienet lapset ja ilman epäilyksiä vastaisin tällä hetkellä, että lapset. Enpä sitten tiedä, kun lapset alkaa olla isompia ja itsenäisempiä, voi vaakakuppi kääntyä toisin päin.
Toisaalta pystyn sanomaan näin, koska uskon parisuhteeseeni. Luotan siihen, että me kestetään yhdessä, vaikka lapset tulevatkin ykkösenä tässä vaiheessa. Kahdenkeskisen ajan uudelleen tuleminen on jokusen vuoden kuluttua.
Te, jotka puhutte siitä, kuinka lapsenne tarvitsevat teitä aina mutta miehenne tulisi toimeen ilman teitä.
Minun nähdäkseni lapset tarvitsevat vanhempiaan korkeintaan 25-30 vuotta, sen jäkeen vanhemmat ovat lapsille ylellisyys, joka on kiva olemassa, muttei aivan välttämätön.
Sen sijaan tiedän, että puolisoni tulee tarvitsemaan minua koko loppuikänsä ja minä häntä. Meillä voi olla yhteistä aikaa vielä hyvinkin 50 vuotta jäljellä.
Tietenkin aikuiset tarvitsevat toisiaan eri tavalla kuin lapset tarvitsevat vanhempiaan. Vaikka lapsenne juuri nyt olisivat erittäin tarvitsevia, tilanne muuttuu yllättävänkin nopeasti. Jo 16-vuotiaana lapset alkavat aktiivisesti hylkiä vanhempiaan. Kylläpä teistä monelle tulee silloin iso suru puseroon!!
ennen kuin luen edellisiä. ihan vaan sen pohjalta miltä tuntuu.
jos ajatellaan kumman menettäminen olisi vaikeampaa niin ehdottomasti lapsen. rakastan miestäni todella paljon, mutta kyllä lapsen menetys olisi vaikeampi paikka.
mulle lapsi ja lapsen tarpeet tulee aina ensin, sitten mies, sitten vasta minä itse. parhaani mukaan yritän pitää parisuhtestaamme huolta, koska jonain päivänä jäämme mieheni kanssa kaksin. siihen asti olen ensisijaisesti äiti. en nainen, en vaimo vaan äiti.
kun perheensä.. =D mistä se 57 semmoisia tilastoja repii?
Lapsilleni me vanhemmat olemme elämän ankkuri. Tavallaan koska minä olen lapsilleni tärkein (ja isänsä tietty myös), ovat he tärkeimpiä minulle. Mies pärjää ilman minuakin ja minä ilman miestä, mutta lapsen maailma särkyy jos äitiä tai isiä ei yhtäkkiä olekaan.
Eivätkä he edes ole "omaa lihaani ja vertani" vaan adoptoituja. Repikää siitä :)
Ei ollut provo.
Olen elänyt mahtavan, villin ja vapaan nuoruuden ennen kuin tapasin mieheni ja sain lapsia. Olen reissannut ympäri maailman ja bailannut antaumuksella...
Nyt annan aikani lapsille, kun he ovat pieniä. Voin ottaa omaa aikaa, jos mummo tai joku muu lapsille läheinen haluaa olla heidän kanssaan, sehän on hyvä asia lapsille ja mummolle. Vieraille hoitajille en lapsia vie. Päiväkodissa kyllä ovat.
Mies tekee paljon töitä, joten emme kauheasti ehdi viettää kahdenkeskistä aikaa senkään takia. Hän kuitenkin on henkisesti tukenani koko ajan ja suhteemme voi loistavasti.