Kuinka pitkään olette olleet poissa töistä vanhemman kuoleman johdosta?

Mä olen ollut onnekas, kun ainoa läheltä kuollut omainen on anoppi, joka nukkui pois pitkään sairastettuaan. Meillä oli ollut tapana käydä hänen luonaan kerran viikossa, aina torstaisin. Eipä siellä paljon muita vieraita näkynytkään sitten kuin äitienpäivänä ja jouluna.

Anoppi laitettiin arkkuun arkipäivänä. Kaikki muut lapset + miniät olivat ottaneet töistään vapaapäivän, lapsenlapset oli otettu koulusta vapaalle ja yhdessä veisasivat ihmiselle, jota eivät olleet oikein muistaneet olleen olemassakaan.

Minä olin töissä, eihän se anoppi minua enää kaivannut. Mutta nyt olen suvun silmissä "se huono miniä", joka ei ollut arkkuunlaitossa mukana.

mutta ehkä ne muut omaiset? Olet kyllä harvinaisen moukkamainen ja itsekäs, oman erinomaisuutesi korostaja. Vaikka itse olisitkin tunnekylmä, niin yhdessä sureminen saattaa muille olla tosi tärkeää. (yleensä on) Ja kyllä on minusta suuri menetys se että ihmisten elämästä putoavat rituaalit pois; niitä ei ole enää edes kuoleman hetkellä. Rituaalit suojaavat ihmisiä, ovat ihan psykologisestikin tärkeitä siirtymävaiheita, luopumisen hetkiä. Mutta tosiaan nykymaailma on aina auki, tasapaksua suoritusta ja omaan napaansa tuijottamista. Todella surullista miten köyhän ja karun maailman lapsemme perivät. Onneksi jotkut yrittävät pitää jotain muuta yllä.

Mä olen ollut onnekas, kun ainoa läheltä kuollut omainen on anoppi, joka nukkui pois pitkään sairastettuaan. Meillä oli ollut tapana käydä hänen luonaan kerran viikossa, aina torstaisin. Eipä siellä paljon muita vieraita näkynytkään sitten kuin äitienpäivänä ja jouluna.

Anoppi laitettiin arkkuun arkipäivänä. Kaikki muut lapset + miniät olivat ottaneet töistään vapaapäivän, lapsenlapset oli otettu koulusta vapaalle ja yhdessä veisasivat ihmiselle, jota eivät olleet oikein muistaneet olleen olemassakaan.

Minä olin töissä, eihän se anoppi minua enää kaivannut. Mutta nyt olen suvun silmissä "se huono miniä", joka ei ollut arkkuunlaitossa mukana.

mutta ehkä ne muut omaiset? Olet kyllä harvinaisen moukkamainen ja itsekäs, oman erinomaisuutesi korostaja. Vaikka itse olisitkin tunnekylmä, niin yhdessä sureminen saattaa muille olla tosi tärkeää. (yleensä on) Ja kyllä on minusta suuri menetys se että ihmisten elämästä putoavat rituaalit pois; niitä ei ole enää edes kuoleman hetkellä. Rituaalit suojaavat ihmisiä, ovat ihan psykologisestikin tärkeitä siirtymävaiheita, luopumisen hetkiä. Mutta tosiaan nykymaailma on aina auki, tasapaksua suoritusta ja omaan napaansa tuijottamista. Todella surullista miten köyhän ja karun maailman lapsemme perivät. Onneksi jotkut yrittävät pitää jotain muuta yllä.

Kyllä tällainen moukkamainen miniä pitäisi kivittää kuoliaaksi. Oikein vihaksi pistää niiden muiden miniöiden puolesta. Toivottavasti pääsevät johonkin yhteiskunnan maksamaan terapiaan, jotta hiukan toipuisivat noin hullusta käytöksestä.

Mä olen ollut onnekas, kun ainoa läheltä kuollut omainen on anoppi, joka nukkui pois pitkään sairastettuaan. Meillä oli ollut tapana käydä hänen luonaan kerran viikossa, aina torstaisin. Eipä siellä paljon muita vieraita näkynytkään sitten kuin äitienpäivänä ja jouluna.

Anoppi laitettiin arkkuun arkipäivänä. Kaikki muut lapset + miniät olivat ottaneet töistään vapaapäivän, lapsenlapset oli otettu koulusta vapaalle ja yhdessä veisasivat ihmiselle, jota eivät olleet oikein muistaneet olleen olemassakaan.

Minä olin töissä, eihän se anoppi minua enää kaivannut. Mutta nyt olen suvun silmissä "se huono miniä", joka ei ollut arkkuunlaitossa mukana.

mutta ehkä ne muut omaiset? Olet kyllä harvinaisen moukkamainen ja itsekäs, oman erinomaisuutesi korostaja. Vaikka itse olisitkin tunnekylmä, niin yhdessä sureminen saattaa muille olla tosi tärkeää. (yleensä on) Ja kyllä on minusta suuri menetys se että ihmisten elämästä putoavat rituaalit pois; niitä ei ole enää edes kuoleman hetkellä. Rituaalit suojaavat ihmisiä, ovat ihan psykologisestikin tärkeitä siirtymävaiheita, luopumisen hetkiä. Mutta tosiaan nykymaailma on aina auki, tasapaksua suoritusta ja omaan napaansa tuijottamista. Todella surullista miten köyhän ja karun maailman lapsemme perivät. Onneksi jotkut yrittävät pitää jotain muuta yllä.

Kyllä tällainen moukkamainen miniä pitäisi kivittää kuoliaaksi. Oikein vihaksi pistää niiden muiden miniöiden puolesta. Toivottavasti pääsevät johonkin yhteiskunnan maksamaan terapiaan, jotta hiukan toipuisivat noin hullusta käytöksestä.

MInusta on surullista että ihmiset kerskuvat välinpitämättömyydellään:((

tyontekijan vanhempi/vanhemmat/lapsi kuolisi niin kylla passittaisin sen tyontekijan yhden paivan palkalliselle vapaapaivalle. Kylla ihmisella on oikeus surra laheisen ihmisen poismenoa enka voisi kuvitella vaativani hanta toihin...

Olin lukiossa kun isäni kuoli, eikä olisi tullut pieneen mieleenkään jäädä koulusta pois katselemaan kotona haahuilevaa äitiä. En olisi kestänyt sitä, yksinkin oli tarpeeksi vaikea olla. (Koulussa keskittymiskyky oli kyllä tavallista heikompi enkä jaksanut pitää kavereille kovin iloista seuraa, joten voi hyvinkin olla että vaativasta, esim. asiakaspalvelutyöstä olisin joutunut ottamaan vapaata.) Haukkukaa vain tunnekylmäksi ja itsekkääksi, mutta minusta jokaisella pitäisi olla oikeus omaan suruunsa, eikä mahdollisimman vaikeassa elämäntilanteessa kannata ruveta uhrautumaan sukulaisten tai työnantajien takia. Sitten kun on itsensä saanut koottua, jaksaa olla tukena muillekin.



Muuten paitsi fanaattisten syyllistäjien osalta tätä ketjua on minusta ollut lohdullista lukea, sillä olen tähän asti kuvitellut olevani jotenkin poikkeuksellinen kun en edes halunnut mitään surulomaa, mutta onhan meitä näköjään enemmänkin.

viljellään, helppo arvata. Suru ei ole sairaus, mutta normaali-ihmisellä on tunne-elämä ja suuri suru on kyllä myös suuri rasite, häiritsee työntekoa, eivätkä ihmisen voimat riitä kaikkeen. Surulle pitää antaa aikaa, ja joillekin suru nostaa pintaan paljon vaikeita tunteita. MIkä elämä se sellainen on missä ei millekään ole aikaa? Ei edeskuoleman edessä saa pysähtyä ja kohdata asioita, antaa tunteille tilaa? Vaikka ymmärtäähän sen että jos on ollu tunnevammaiset suorittaja-vanhemmat, samanlaisia on lapsistakin tullut ja ei muuta kuin lisää vauhtia päälle. On todella surullista jos ihmisellä ei ole aikaa, tilaa, mahdollisuutta, ymmärrystä antaa tunteille tilaa edes olmien vanhempien kuoleman äärellä. Ei ole ihme että tässä maassa voidaan pahoin ja on ilkeää, katkeraa p*****niin paljon. Suru ei ole sairaus vaan tärkeä tunne vaikeiden asioiden edessä!!! Kyllä lasten syntymäkin vaati tilaa, kuolema vaatii ihan samoin. IHmisellä on oikeus myös ELÄÄ ja se elämä on juuri sitä että on mahdollisuus hiljetyä asioiden äärellä eikä juosta niitä pakoon. Pakonomainen suorittaminen on sairaus!!

ei pitäisi joutua maksamaan siitä että joku pillittää kotona. Työntekijälle maksetaan palkka työntekemisestä ei kotona olosta.

Aikuinen ihminen osaa kontrolloida tunteensa. Surusta ei ole mitään hyötyä. SE ei tuo ketään takaisin.

Miksi olisin?

Itse en tykkäisi.

Osaotto, itse en varmasti kykenisi menemään töihin lasten pariin tällaisen järkyttävän asian jälkeen. Mutta surussa ei olekaan yhtä oikeaa tapaa toimia. Toiselle auttaa työ työpaikassa, toiselle joku tekeminen kotona, toiselle itkeminen ja yksin oleminen, toiselle maalaaminen, jollekin kirjoittaminen. Ihan kamala asia poikasi perheelle. Toivottavasti ovat saaneet tukea ja apua:(

Itse asiassa olen lasten parissa töissä, koulussa. Koin sen jotenkin lohduttavana. Menehtynyt lapsi oli kuitenkin koululaisia pienempi. Kaupassa purskahdin usein itkuun nähdessäni samanikäisen lapsen. Tukea ja apua saimme me omaiset toisiltamme. Paras lohtu on tuohon perheeseen vastikään syntynyt vauva. :) Hän antaa muuta ajateltavaa, suru ja ikävähän ei koskaan häviä.

Lopettaa sen valittamisen ja jatkaa elämää. Itkeminen ja valittaminen ei kuulu aikuisen ihmisen elämään. Mutta moni ei näytä olevan vielä edes aikuinen.

Olen vuosien varrella nähnyt näitä suorittajamammoja, jotka ei pidä työnantajan piikkiin saikkua kuoleman takia ja kyllä sitä ollaan tehokkaita.

Koko ilmapiiri työyhteisössä on ahdistava tällaisen surijan takia, joka haluaa tulla töihin silmät punaisena ja suu viivana, marttyyrina hakemaan ymmärrystä ja kehuja, että on niin ahkera kun ei jää saikulle edes äitinsä kuoleman takia.

Muu työyhteisö oireilee yleensä pitkään vielä jälkeen päin näiden suorittajamammojen takia. Ja ei, se ei todellakaan tuo myötätuntopisteitä teille suorittajille, vaikka huudattekin, kuinka hienoa on, että lapsenne kuoleman jälkeen tulitte heti seuraavana päivänä töihin kun työkaverit tukee teitä.

Minun tehtäväni töissä ei ole tukea työkaveria kun hän on selkeästi psyykkisesti hajalla. Minun on tehtävä palkan edestä työnantajan töitä. Pysykää te suorittajat vain saikulla, että me muut voimme tehdä työtämme, eikä hyysätä työaikana näitä surijoita.

Ihmiset ovat niin itsekkäitä ja luulevat, että koko maailma (työkaverit ja työnantaja) pyörivät heidän navan ympärillään.

tyontekijan vanhempi/vanhemmat/lapsi kuolisi niin kylla passittaisin sen tyontekijan yhden paivan palkalliselle vapaapaivalle. Kylla ihmisella on oikeus surra laheisen ihmisen poismenoa enka voisi kuvitella vaativani hanta toihin...

Menin ehkä liian nopeasti töihin äidin kuoleman jälkeen. Vielä ei ole edes puoli vuotta tapahtuneesta ja olen paahtanut töissä menemään jo monta kuukautta täysillä. Onneksi kesällä saa levätä ja elämässä muitakin murheita niin tuntuu, että on aivan loppu. Vahva ihminen olen henkisesti ja fyysisesti mutta kai ne rajat mullakin?

Toivottavasti ne jotka ajattelevat rumasti surevista, kokevat itse jotain kauheaa,tosin en tiedä itkeekö psykopaatit edes oman lapsen kuolemaa.

Suru ei ole sairaus, ellei ole jotain erityistä. En ole ollut pois työstä kenenkään kuoleman vuoksi.

Minulla oli 2 lasta kotihoidossa äitini kuollessa eli sitä arkea oli jatkettava/jaksettava ilman sairauslomaa.

Jos olisin ollut töissä niin en tiedä.

Äitini kuoli nuorena.

En yhtään ollut isäni kuoleman vuoksi pois. Työni on tosin joustavaa, ja pökerryksissäni siirsin töitä eteenpäin tai tein vähän kevyempää päivää.

Minä taidan muutenkin suhtautua kuolemaan vähän eri tavalla. Olin iloinen, että isäni eli vanhaksi, mutta pääsi pois saappaat jalassa. Onni on, joka kuolee noin.

äitini on nyt pahasti dementoitumassa, ja tulen olemaan iloinen, kun hän pääsee pois. Hän itse tajuaa tilanteensa ja mieli on apea, eikä mitään tehtävissä. Hän ansaitsisi ihmisarvoisen lopun; lähdön hyvän sään aikana. 

Päivän, kun isä kuoli ja hautajaispäivän.

Äidin kuoltua tilanne oli pahempi, mutta olin kuolemassa syöpään, joten sain levätä kotona  

Isältä murtu lonkka mikä leikattiin. Isällä dementia ja asui hoivakodissa.

Selvisi leikkauksesta mutta ei palautunut. Vähä päälle viikko leikkauksesta niin nukkui rauhallisesti pois.

Pääsi kuolemaan kotiinsa, hoivakotiin. Asumme ruotsissa ja hoivakodissa isän osasto suomalainen. Elikkä suomalaiskielinen henkilökunta. Harvinaisuus.

Täällä ruotsissa saa ottaa sairaslomaa viikon ilman lääkärintodistusta. Jos lähiomainen tekee kuolemaa niin harva pystyy töihin keskittymään.

Isän kuoltua niin seuraavalla viikkolla meni pari päivää asioita hoitaessa ja sitten loppuviikosta töihin.

Paljo surutyötä tehtiin jo kun isä teki kuolemaa.

Poikani kuoli puoli vuotta isäni jälkeen. Olin sairaslomalla kuukauden.

Vierailija kirjoitti:

Isältä murtu lonkka mikä leikattiin. Isällä dementia ja asui hoivakodissa.

Selvisi leikkauksesta mutta ei palautunut. Vähä päälle viikko leikkauksesta niin nukkui rauhallisesti pois.

Pääsi kuolemaan kotiinsa, hoivakotiin. Asumme ruotsissa ja hoivakodissa isän osasto suomalainen. Elikkä suomalaiskielinen henkilökunta. Harvinaisuus.

Täällä ruotsissa saa ottaa sairaslomaa viikon ilman lääkärintodistusta. Jos lähiomainen tekee kuolemaa niin harva pystyy töihin keskittymään.

Isän kuoltua niin seuraavalla viikkolla meni pari päivää asioita hoitaessa ja sitten loppuviikosta töihin.

Paljo surutyötä tehtiin jo kun isä teki kuolemaa.

Poikani kuoli puoli vuotta isäni jälkeen. Olin sairaslomalla kuukauden.

Osanottoni sinulle! Jos oma poikani kuolisi niin minä en jaksaisi jatkaa elämääni, tosin toinen lapseni olisi syy jatkamiselle, mutta rehellisesti sanottuna minä en usko, että kykenisin siltikään jatkamaan, eiän ainakaan täyspäisesti. Kuolisin liikaa itsekin, surun ja ikävän vuoksi.

No, jotkut on työkavereista olleet viikon, jotkut päivän, jotkut ei lainkaan. Esimerkiksi oma isäni meni töihin, vaikka sai 30min aiemmin soiton, että mummu on kuollut. Toisaalta kuolema ei ollut yllätys siinä mielessä, että mummun kunto oli romahtanut ja oli sairaalassa. Itseasiassa edellisenä iltana jo pohtivat hautajaisjärjestelyitä. 

En mä ihan kyllä ymmärrä, että joku raatona sängyn pohjassa vuosia maanneen vanhemman takia itketään kotona viikkoja. Eikö se ole jo helpotus siinä vaiheessa? Anoppini kuoli pitkän polun jälkeen ja kuolemaa odotettiin viimeiset 6kk, koska se elämä oli enää sitä, että keuhkot ja sydän pelasi. Ikääkin oli yli 90. Mies toki hieman surullinen oli, mutta muistaakseni hoiti työasioita seuraavana päivänä normaalisti. 

Vierailija kirjoitti:

Isältä murtu lonkka mikä leikattiin. Isällä dementia ja asui hoivakodissa.

Selvisi leikkauksesta mutta ei palautunut. Vähä päälle viikko leikkauksesta niin nukkui rauhallisesti pois.

Pääsi kuolemaan kotiinsa, hoivakotiin. Asumme ruotsissa ja hoivakodissa isän osasto suomalainen. Elikkä suomalaiskielinen henkilökunta. Harvinaisuus.

Täällä ruotsissa saa ottaa sairaslomaa viikon ilman lääkärintodistusta. Jos lähiomainen tekee kuolemaa niin harva pystyy töihin keskittymään.

Isän kuoltua niin seuraavalla viikkolla meni pari päivää asioita hoitaessa ja sitten loppuviikosta töihin.

Paljo surutyötä tehtiin jo kun isä teki kuolemaa.

Poikani kuoli puoli vuotta isäni jälkeen. Olin sairaslomalla kuukauden.

Poikani kuolema aiheutti akuutin stressireaktion.

Psykologi jolla kävin olisi halunnut että olisin ollut kotona kauvemmin.

Nyt torstaina tuli vuosi poikani kuolemasta.

Koko viikko töissä meni sumussa. Keskiviikko ja torstain välisenä yönä en enää kyennyt nukkumaan.

Otin torstaina lomapäivän.

Kaipaan rakasta poikaani.

Vierailija kirjoitti:

on siinä, jos ainoa äiti/isä (harvemmalla meillä on useita), kuolee ja maailman pitäisi jatkua aivan ennallaan heti.



Itse haluan olla pukemassa ja pesemässä rakkaita omaisiani. Jos olisi mahdollista niin mielellään järjestäsin perinteiset ruuminvalvojaisetkin.



Jos edes kuoleman edessä ei saa pysähtyä, niin en ihmettele, että Suomessa on niin paljon masennusta ja ahdistusta.

 

Kauniisti kirjotit.

Mäkin mietin näitä jotka täällä ovat vänkkäämässä että heti töihin on se ainoa ja oikea tapa.

Jokaisen pitää kuunnella sydäntään ja toimia sen mukaan.