Äitiys on perseestä, lapsettomat, harkitkaa vielä.

Kaikki eivät saa lapsia vaikka haluaisivat. Tunsin itseni etuoikeutetuksi, kun meille siunaantui kaksi. Ne ruuhkavuodet olivat kiireisiä, mutta hengissä selvittiin kaikki. Nautin lasteni terveydestä ja siitä valtavasta rakkaudesta jota sain tuntea heitä kohtaan ja heiltä sain.

Nyt meillä on neljä lastenlasta, yksi taas kevään ylioppilas. Nuorin, 7-vuotias, totesi eilen, kun viikon tauon jälkeen tapasimme, että mulla on ollut sua niin ikävä. Olen kiitollinen, että tapasin ihanan miehen 50 vuotta sitten, jolle halusin saada lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Onhan se raskaaksi tuleminen aika riskipeliä. Ei yhtään tiedä millainen tulokas sieltä putkahtaa. Stressaisin varmaan itseni kuoliaaksi raskausaikana, että onko lapsi normaali ja terve. En jaksaisi mitään autistista tai oppimisvaikeuksista kärsivää lasta. Ikävästi sanottu, mutta itsellä on melko rajalliset voimavarat ja en usko, että musta olisi erityislapsen äidiksi. Mitäs sitten? Pistetäänkö mukula adoptioon.

Jep. Tämä oli se lopullinen syy miksi en lasta hankkinut. Hahmotan että äitiydessä on todella paljon hyvääkin mutta ne riskit...Jos ne toteutuu niin eipä sitä voi perua. En pelkää kaikkia riskejä elämässäni: uskallan matkustella ulkomailla sekä harrastaa lajeja mitä moni ei uskaltaisi kokeilla. Lasta en uskaltanut hankkia, mutta mielestäni lapsen hankkivan pitää myös haluta ottaa ne riskit. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on autistinen lapsi, nyt jo aikuinen ja maailman ihanin. 

Omat lapset ovat rakkaimpia aina myös jo aikuisina.

Aina? Kerro tuo kaikille niille äideille (ja isille) jotka ovat lapsensa hylänneet. "Aina" on oikeasti "joskus, jos hyvin käy".

Olet ollut itsekin aikanaan samanlainen riesa omallekin äidillesi.

Vierailija kirjoitti:

Olet ollut itsekin aikanaan samanlainen riesa omallekin äidillesi.

Kaikki lapset eivät todellakaan ole samanlaisia!

Niin. Lapsesta voi tulla myös esim. työtön, syrjäytynyt, huumeista riippuvainen. Tai sitten hän voi olla superälykäs, ihana ja pärjätä hyvin. Teini-ikäkin voi muuttaa lasta paljon suuntaan tai toiseen. Samassakin perheessä yksi lapsista voi syrjäytyä ja toinen menestyä. Riskipeliä.

Ihminen kaipaa lepohetkiä. Turvaverkot on oltava kunnossa. Pitää olla välillä kokonaisia päiviä pois lasten tykkää jotta jaksaa. Näin oli minulla kun tuplat olivat pieniä. 

Toinen asia on vertaistuki. On ihan eri fiilis, kun joku sanoo sulle että hyvin vedät ja nostan sulle hattua, ja kuuntelee sun nurinat. Moni vanhempi koittaa yksin jaksaa perhearkea, yleensä nainen. 

Se syö ihmistä. Onhan se selvää että jos on alituisesti riittämätön olo, masentuu ja tulee surua. 

Voisin hyvin auttaa jotakuta esim. yksinhuoltajaa hoitamaan lapsia, omat kun ovat jo isoja. En vaan tiedä mitä kautta tähän ryhtyisi. Kursseja en ala käymään asian vuoksi(olen sote-alan ammattilainen) joten tukiperhetoiminta ei ole vaihtoehto.

Neuvoni on perhettä perustaville, hoitakaa tukiverkot kuntoon. Tätä asiaa ei voi liiaksi korostaa.

Vierailija kirjoitti:

Äidiksi kasvetaan vaivaa nähden ja hoivaamalla sitä vauvelia. Siihen liittyvät myös hormoonit ja sata muuta asiaa!



Pian eläkkeelle pääsevä tuttavani keskittyi uraansa, matkusteluun sun muuhun miehensä kanssa. Nyt lapsettomina ovat jotenkin surkeaa katseltavaa. Maailma on kierretty kahteen kertaan mut naama on aina nurinperin. Nuorena sitä ei tiedä mitä vanhana kaipaa!

 

Onneksi ei tarvitse keskittyä uraan tai matkusteluun vaikkei olisi lapsia, ellei halua. Itse tiesin jo lapsena etten halua lapsia, yhä viisikymppisenä samaa mieltä.

Kiitos tästä avauksesta. On tärkeää puhua näistäkin asioista. Velana saan kuulla säännöllisesti miten lapseton elämä ei ole oikein minkään arvoista, kyllä äitiys pitää kokea kun se on mahtavaa ja elämän tarkoitus.

Tiedän ettei asia tietenkään ole niin. 

Tsemppiä hankalaan tilanteeseen, uskon että pahin helpottaa joidenkin vuosien päästä.

Vierailija kirjoitti:

Olet ollut itsekin aikanaan samanlainen riesa omallekin äidillesi.

Niin olenkin, ja sen teki hyvin tiedetyksi. Ei ole ollut yhteyksissä kohta kymmeneen vuoteen. Miksi toistaisin hänen virheitään? 

Vierailija kirjoitti:

Kun saat lapsen, mikään itsessäsi ei enää riitä. Lapsen saaminen ei tee ihmisestä onnellista, se tekee ihmisestä onnettoman. Harkitkaa vielä kun voitte.

Mielipiteensä saa kertoa totta kai, mutta säälin lapsiasi. Heistä olisi varmaan kiva tietää, että äidin elämä on "perseestä" heidän takiaan. Tai pahimmassa tapauksessa he tietävätkin.

Joka tapauksessa, kun lapset olet tehnyt, ota kasvatuksesta vastuu äläkä ainakaan opeta tällaista puhetyyliä heille. 

Vierailija kirjoitti:

Olet ollut itsekin aikanaan samanlainen riesa omallekin äidillesi.

          Ketä kiinnostaa, se että on olemassa on ihan sen äidin oma valinta.

Vierailija kirjoitti:

Olet ollut itsekin aikanaan samanlainen riesa omallekin äidillesi.

Ja silläkö perusteella aapeen pitäisi nyt nauttia äitiydestä? Vai mitä tällä kommentilla tarkoitetaan?

Itse en edes halunnut lapsia, tiesin aina että olen liian laiska ja saamaton siihen hommaan. No kävi kuitenkin niin, että tulin vahingossa raskaaksi 37-vuotiaana, ja jossain mielenhäiriössä päätin pitää lapsen. Olihan minulla hyvä ja vakaa parisuhdekin ja mies halusi lapsen ehdottomasti. 

Lapsi oli alusta asti vaikea ja raskas. Niitä tapauksia, jotka heti herättyään huutaa ja täytyy jatkuvasti kanniskella että olisi edes hetken hiljaa. Mies ei jaksanut, lähti kun vauva oli 5 kk. Hänen täytyi kuulemma saada nukkua ja olla rauhassa. Päiväkodeissa aina ollut ongelmia myös, lapsi kiusaa toisia, rikkoo tavaroita yms. Nyt hän on jo kouluikäinen, ja on todettu ADHD. Se selittää sitä miksi on niin raskas, mutta valitettavasti niistä lääkkeistäkään ei ole juuri apua ollut. Kyllä ne vähän keskittymiseen auttaa, niin että jaksaa esim. tehdä läksyjä, mutta se yleinen pahantuulisuus ja pahantahtoisuus ei niillä poistu. Kiusannutkin on toisia, ja uhmakkaalla välinpitämättömyydellä suhtautuu niin minun, kuin opettajan tai koulukuraattorin puuttumiseen. Ja koska erityislapsi, jopa ns. ammattilaiset on usein sitä mieltä ettei asialle samalla tapaa voi mitään kuin neurotyypillisellä. 

Kyllä minä lastani rakastan, todellakin. Jos hänen henkensä olisi vaarassa, ja minun uhrautumiseni pelastaisi hänet, tekisin sen miettimättä kahta kertaa. Mutta onhan tässä paljon negatiivista tässä hommassa myös, loputtomia epäonnistumisen tunteita, väsymystä, ajoittain jopa vihantunteita lasta kohtaan ja syyllisyyttä siitä... Jos olisi kristallipallo josta olisi nähnyt millainen minun lapsestani tulee, selvä on että olisin valinnut abortin.

Vierailija kirjoitti:

Ainoa hyvä asia tässä on se etteipähän enää ikinä tarvii kärsiä vauvakuumeesta.



t. yhden äiti

Minulla kävi juuri päinvastoin. Ei ollut vauvakuumetta ennen esikoista (joka oli vahinko) mutta kun sain esikoisen  ja tajusin, miten ihania lapset on, tuli ihan hirveä vauvakuume ja loppujen lopuksi olen nyt 4 lapsen äiti. Lapset jo isoja, mutta voin sanoa, että yhdenkään saamista en ole katunut. Lapset on ihan parasta. Mutta kaikista ei ole vanhemmiksi ja jos ihan takuulla tietää, että on paska vanhempi, eikä jaksa, niin silloin on kyllä parempi olla tekemättä lapsia. Kyseessä on kuitenkin ihan oikeasti toisen ihmisen elämä ja karsea vanhempi voi sen elämän lapseltaan pilata. Valitettavasti aina välillä saamme lehdestä lukea, mitä kauheuksia pienelle puolustuskyvyttömälle lapselle on omat vanhemmat tehneet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on autistinen lapsi, nyt jo aikuinen ja maailman ihanin. 

Omat lapset ovat rakkaimpia aina myös jo aikuisina.

Aina? Kerro tuo kaikille niille äideille (ja isille) jotka ovat lapsensa hylänneet. "Aina" on oikeasti "joskus, jos hyvin käy".

Ehkä kuitenkin yleisemmin niin päin, että ne aikuisetkin lapset on niitä rakkaimpia ja harvemmlla kuitenkin on noin paskat vanhemmat, että eivät välitä. Suurin osa vanhemmista on kuitenkin niitä välittäviä. Ehkä ne paskat vanhemmat vain erottuvat/näkyvät paremmin ja ne välittävät vanhemmat jäävät näkymättä. 

Raskainta vanhemmuudessa (2 jo aikuista lasta) oli se, että vaikka oli yhteishuoltajuus, niin kaikki jäi mun harteille plus exä kiusas siihen päälle. En saanut mistään apua. Kaikki sossutantat kilvan (kuvainnollisesti) imi exän m unaa. Ei ollu hauskaa, ei. Olis pitänyt jättää väliin. Tau ainakin valita lasten isä paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tästä avauksesta. On tärkeää puhua näistäkin asioista. Velana saan kuulla säännöllisesti miten lapseton elämä ei ole oikein minkään arvoista, kyllä äitiys pitää kokea kun se on mahtavaa ja elämän tarkoitus.

Tiedän ettei asia tietenkään ole niin. 

Tsemppiä hankalaan tilanteeseen, uskon että pahin helpottaa joidenkin vuosien päästä.

Jokaisella on omat kokemukset ja omat mielipiteet. Tokikaan niitä omia kokemuksia ja mielipiteitä ei kuulu jakaa totuutena muille.

Itselläni lapseton elämä OLI tyhjää ja se lapsi tosiaan täytti sen tyhjän kolon ja on hienointa mitä minulle on koskaan tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tästä avauksesta. On tärkeää puhua näistäkin asioista. Velana saan kuulla säännöllisesti miten lapseton elämä ei ole oikein minkään arvoista, kyllä äitiys pitää kokea kun se on mahtavaa ja elämän tarkoitus.

Tiedän ettei asia tietenkään ole niin. 

Tsemppiä hankalaan tilanteeseen, uskon että pahin helpottaa joidenkin vuosien päästä.

Jokaisella on omat kokemukset ja omat mielipiteet. Tokikaan niitä omia kokemuksia ja mielipiteitä ei kuulu jakaa totuutena muille.

Itselläni lapseton elämä OLI tyhjää ja se lapsi tosiaan täytti sen tyhjän kolon ja on hienointa mitä minulle on koskaan tapahtunut.

Ei kai kukaan pidä toisen ihmisen mielipidettä totuutena.

Tarkoitin sitä, että kun palstalla ja live-elämässä saa jatkuvasti kuulla miten lapsia vaan on hankittava koska se on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua, niin tämäkin aloitus vesittää tuon ns. totuuden. On paljon vanhempia jotka valitsisivat toisin jos voisivat kääntää aikaa taaksepäin. Vanhemmuus ei teekään siis kaikkia autuaan onnellisiksi, vaan saattaa kaduttaa ja harmittaa.

On tosi jees että sinulle lapsi toi onnen.

Kullakin tosiaan omat kokemuksensa ja elämänsä. Toivon, että lapselliset ovat onnellisia lapsistaan ja pitävät lapsistaan ja itsestään hyvää huolta. 

Itse olen lähes 5-kymppinen vela, ystäväpiirini ainoita lapsettomia ja täytyy sanoa, että kertaakaan ei ole tullut sellainen olo, että olisipa minullakin ollut lapsia. Ei siis kertaakaan. 

Samalla kyllä uskon, että lapselliset tyytyväisiä omaan valintaansa, ne asiat mitä elämältä haluamme, eroavat vain niin merkittävästi. Itselläni ei esim ole koskaan ollut mitään tyhjiötä, jota lapsen olisi tarvinnut täyttää tai mitään merkityksettömyyden tunteita.