Päivääkään (tai edes yhtään valvottua yötä) en vaihtaisi pois!

Muksujen mahataudin olisin mieluusti jättänyt väliin, samoin kuin pojan koliikit, tuttelin sopimattomuuden, yökeikkumiset ja raivarit, pojan atooppisen ihon........ Onhan noita. Siis asioita, jotka todellakin olisin passannut, JOS tuollainen valinta ois annettu. Sellaista ihmettä ei kuitenkaan tapahtunut ja asiat tulivat vastaan. Elämä ei aina mene niin kuin haluaisi.



Mutta silti. Päivääkään en vaihtaisi pois. En ajalta muksut enkä ajalta ennen heitä. Mikä ei tapa, niin vahvistaa.



Dummy + herra johtotermiitti ja neiti känkkäränkkä (7,5kk)

Mutta ihan riitelemättä, voitko kertoa mitä eroa on sillä, että jonkin asian " jättäisi mieluusti väliin" tai " vaihtaisi pois" ? Minusta ne tarkoittavat ihan samaa asiaa...

Dummy:

Muksujen mahataudin olisin mieluusti jättänyt väliin, samoin kuin pojan koliikit, tuttelin sopimattomuuden, yökeikkumiset ja raivarit, pojan atooppisen ihon........ Onhan noita. Siis asioita, jotka todellakin olisin passannut, JOS tuollainen valinta ois annettu. Sellaista ihmettä ei kuitenkaan tapahtunut ja asiat tulivat vastaan. Elämä ei aina mene niin kuin haluaisi.

Eli koko lapsuuteni oli täyttä helvettiä suoraan sanottuna, mutta tähän voin sanoa, että päivääkään en nyt vaihtaisi pois sillä en olisi kuka olen tänä päivänä. Rankka polku on ollut, mutta tässä sitä seisotaan VIHDOIN jämäkkänä ja eheänä.



Tämän takia en koe lasteni valvottamista niin rankkana, koska en koe sitä ikuisuusasiana. Koen, että pikkulasten " kuuluukin" valvottaa ja tämä on se aika, kun he todella tarvitsevat äitiä. Tämä on myös se aika, jota minä en koskaan saanut elää ja toisaalta elän nyt heidän kauttaan. Vaikka olenkin se " antava osapuoli" , silti saan paljon. Mutta päivät todella menevät välillä aivan sumussa ja ymmärrän todella sen helkutillisen väsymyksen. Täytyy välillä vähän kuvata videolle, kun tuntuu, ettei varmaan ikinä voi kertoa mitään lapsille kun ei mitään muista... :)



Nyt olen tehnyt uuden päätöksen: Meillä aloittaa vuoden alusta Kotirinki siivoamaan ja minä keskityn vaan lapsiin. Tällä ratkaisen sen oman tämän hetkisen jaksamattomuuteni, kun en millään jaksais enää tähän päälle siivota.



Olisiko sinun Hilla mahdollista saada apua tai mies välillä valvoisi ja sinä nukut muualla vaikka 3 pv jos tarvii. Ymmärrän, kun on todella patterit vähissä, että kaikki alkaa näyttää synkältä. Silloin reppu selkään ja yksin menoksi johonkin tms. Meillä tämä on toiminut. On ollut naisten vkonloppuja ja miesten ja näin molemmat päässeet " lepäämään" . Eli ei ole tarvinnut ajatella vaihtavansa öitä, kun aina voimien ollessa vähissä kuitenkin saanut lomaa.



Tällaisia mietteitä.

Miisa

Erona se, että jos voisin etukäteen valita, niin jättäisin väliin, mutta en jälkeenpäin olisi muuttamassa mitään.



Vauva-arki ei mulle ole ollut se paha paikka, mutta menneisyydestä löytyy kyllä haamuja vaikka muille jakaa. Muistan hyvin, miltä tuntui olla todella masentunut, poikki ja lopussa, mutten silti vaihtaisi edes tuosta ajasta päivääkään pois. Ilman tuota aikaa en todellakaan olisi se, kuka nyt olen.



En tiedä. Tottakai aina toivoo, että asiat menisivät hyvin, mutta kun elämässä nyt vain aina tulee ylä- ja alamäkiä. Asioita tapahtuu, eikä ne muutu jossittelemalla mihinkään, joten siksi en muuttaisi mitään. Ehkä tietyllä tapaa uskon, että asioilla on joku tarkoitus. Toisien asioiden kohdalla sitä on vain hankalampi uskoa.



Tottakai väsyttää, kun mies tekee pitkää päivää ja muksut heräilevät 1-2 tunnin välein. Aamulla on tuskaa nousta (se on kyllä mulle ollut sitä aina) ja illalla on kuin raato. Yhtään noista öistä en silti vaihtaisi pois. Tietyllä asenteella siitä mennään yli ja tuo asenne (joka tuntuu olevan monissa paikoissa kirosana) johtuu varmaan siitäkin, että muistan hyvin, miltä tuntui kun asiat oli oikeasti solmussa. Tän hetkinen elämä tuntuu väsymyksenkin keskellä silloin kumman hyvältä ja ihanalta ja pienet valituksen aiheet (meillä kun ne tosiaan onneksi ovat pieniä) tuntuvat miltei olemattomilta.



Mutta tämähän nyt taas ei ole mitenkään yleistettävissä. Näin meillä. Jokainen kokee asiat tavallaan.



Dummy + termiitit

Kirjoitimme yhtäaikaa ja miltei samalla lailla :)!

Ehkä se tosiaan on niin, kun on tarponut helvetin läpi henkisesti kokee oikeastaan lasten kanssa takkuilun positiivisena. Tai kun on väsynyt tekee asialle jotain eikä jaksa silleen miettiä, että voi kun sitä ja tätä. Vaan eletään tässä ja nyt ja nyt ratkotaan ongelmat, jotka käsillä. Ei ne siitä valittamalla parane.



Miisa

Taisi olla jotain samoja sanavalintojakin..:)

Miisa76 sanoi juuri sen mitä ajattelin, siltä osin että minullakin on elämässä joitain päiviä, joista mieli tekisi ajatella, että vaihtaisin ne pois. Kuitenkin katson, että ne tapahtumat ovat osaltaan muokanneet ajatukseni ja arvomaailmani ja siksi, varsinkin nyt, kun ne asiat on jo koettu ja voitettu, tuntuvat nekin tavallaan tarpeellisilta.



Toisaalta taas termi " vaihtaa pois" sisältää kai sen, että jotain tulisi sitten tilallekin..mistäs sen tietää, mitä se sitten olisi ollut.. (näin hypoteettisesti ajatellen, kun eihän tuo päivien vaihto oikein käytännössä onnistu ;)



Kaksosten osalta ei sellaisia päiviä ole, joita haluaisin pois vaihtaa, ehkä korkeintaan sairaalassa olon ennen kaksosten syntymää, joka vaikka kestikin vain viikon, oli mulle raskas, koska olin ensimmäistä kertaa esikoisesta erossa pidempään. Mutta se aika sitten näytti, että esikoinen pärjäsi ihan hienosti ilman äitiäkin, äiti se oli joka itkeskeli, ei suinkaan tyttö.. =)



ridexi

Vaihtaisin pois - montakin päivää, ajan jaksoja. Tapaukseni on ehkä kuitenkin hieman erilainen kun normaali vauva-arki.



" Se mikä ei tapa, vahvistaa" - pötypuhetta. En usko, että poikani on yhtään sen vahvempi mitä on joutunut kokemaan. En itsekään ole kokemuksesta vahvistunut - katkeroitunut tietyllä tavalla kyllä. Vahva ihminen olen aina ollut - onneksi - muuten en olisi jaksanut leijonaemon lailla pitää lapseni puolta sairaalajaksolla. Toinen sanonta " jokaiselle sen verran kun jaksaa kantaa" on myöskin sanahelinää - ei multa ole kysytty, vieläkö tämän jaksaisit. Yleensä se vaan on niin, että kenellä alkaa tapahtumaan niin tapahtuu kanssa - liian paljon pahoja asioita.



Se, etten OMASTA elämästäni vaihtaisi päivääkään pois pitää osittain paikkansa - kaikki se mitä on aikaisemmin tapahtunut, on kasvattanut minut täksi ihmiseksi joka olen. Mutta nyt onkin kyse siitä, mitä lapseni joutuu kokemaan ja minä koen sen vain siinä " vieressä" - nämä kokemukset eivät jalosta ketään paremmaksi ihmiseksi. Varsinkin näin varhain koettu ei varmasti kouli lastanikaan siksi ihmiseksi mikä hänestä isona tulee.



Tälläistä tämä elämä vaan on, ei niitä vaihtoehtoja paljon tarjota.

Minäkin sitten samaan aikaan kirjoittelin..vähän tuli toistoa, vaan eipä haittaa.. =)



ridexi

Jep, se täytyy sanoa, että varmasti haluaisin päiviä vaihtaa, jos lapseni joutuisi kärsimään! Omia murheita on varmasti vaikka kuinka paljon helpompi kantaa kuin lapsen. Onneksi olet ollut se leijonaemo hänelle..niitä päiviä kun ei vaan voi vaihtaa, vaikka kuinka haluaisikin..



ridexi

Voimia teille Maha76!



Miisa

No joo.. Tuo " mikä ei tapa niin vahvistaa" on taas mun kokemus omasta elämästäni, enkä nyt ihan ajatellut kun tuon tänne kirjoitin. Sori. Uskon kyllä, ettet allekirjoita tuota väitettä.



Se, minkä oon itekin huomannut, niin niillä pahoilla asioilla on tosiaan tapana kertyä. Eli kun lokaa rupeaa tulemaan niskaan, niin sitä tulee kunnolla ja usein enemmän kuin uskoisi sen ihmisen kerralla kestävän. Pakon edessä ihminen vain venyy kummiin juttuihin ja usein kahlaa läpi sen kaiken loskan. Usein vahvempana ja valitettavasti aika usein myös kyynisenä/katkerana. Ehkä se on jokin selviytymistapa ihmisrodulle.

voimien toivotuksista, ne tulee aina tarpeen.



Anteeksi ei tarvitse pyydellä kirjoituksiaan, ei kannata edes yrittää muistaa jokaisen kirjoituksen yhteydessä kaikkien ihmisten asioita ; ) (eihän täällä muuten olisi edes keskusteluja). Olen onnellinen teidän puolesta, joiden ei ole tarvinnut näitä asioita läpikäydä - en haluaisi, että tietäisitte mitä se on (eihän näitä kenellekään kukaan voi toivoa). Mutta kirjoituksella halusin tuoda ilmi sen, että asioilla on niin useasti kaksi puolta - toista puolta ei vaan näe jos ei huomaa kääntää kolikkoa.



Ei siis kannata pohtia, loukkaako tavallisella kirjoituksella erityislapsen vanhemman mieltä - kyllä me sitten älähdetään kun kalikka liikaa kolahtaa.



Mukavaa joulunodotusta!

Marika

Voin sanoa, että jos multa ois silloin vuosia sitten, kun oikeasti oli vaikeaa, kysytty tällaista, en varmaankaan olisi vastannut samoin kun tänä päivänä. Nyt asiat on kuitenkin jo käsitellyt ja läpikäynyt niin moneen kertaan, että homma on ihan eri.



Hyvä Marika, jos et käsitänyt möläytyksiä väärin. Kun ei itse ole tuota käynyt läpi, niin ei todellakaan osaa ajatella sitä kautta. Pitää tosiaan tutustua siihen kirjaan, jota suosittelit. Ehkä sitten osaisi paremmin pitää tahattomat sammakot kurissa.



Dummy + kaksikko (taas)

Mutta en vaihtaisi näin jälkikäteen ajateltuna siitä ajasta mitään pois varsinaisesti. Synnytyksen jälkeinen masennus ja siitä selviäminen, opettivat taas minulle sen, että täytyy olla varovainen itsensä suhteen.

Vanha, lapsuudesta ja lapsuuden kodista tullut trauma, vai miksi sitä nyt kutsuisi, saa minut aina reagoimaan asioihin tietyllä tavalla. Tai siis nyt lasten vauva-aikana, se valvominen ja toisaalta unettomuus, käynnistivät taas minussa tietyn prosessin, vaikka luulin, että vuosien terapia olisi tehnyt minusta entistä ehomman...



Vahvuutta on myöntää olevansa heikko!



Ehkä kuitenkin tekisin asioita toisin eli pyytäisin apua ainakin enemmän.



sl

Mielestäni on parempi ajatella olleista ja menneistä niin, että niiden asioiden ansiosta olen tällainen kuin olen. Muutenhan sitä katkeroituisi!



Mutta se ei tarkoita, että täytyy vain hampaat irvessä kestää kaikki ja rallatella, että " päivääkään en vaihtaisi pois" . Enkä tarkoita, että kukaan tässä ketjussa sitä tarkoittaisikaan.



sl

Minä haluaisin tuoda yhden näkökulman lisää tähän keskusteluun..

(en vielä silloin ollut tuplaäiti, mutta se ei nyt ole oleellista.)

Niin, silloin helmikuisena aamuna mun kolmen kuukauden ikäinen vauvani tippui hoitopöydältä ja mursi kätensä ja sen päivän haluaisin vaihtaa pois. Tietenkin se muokkasi mua varovaisemmaksi ja nöyremmäksi ja vaikka mitä ja lapsikin parani täysin kolmessa viikossa, mutta mä kannan syyllisyyttä asiasta vieläkin. Mun vastuullahan vauva oli ja vaikka se oli vahinko, niin sitä ei olisi tapahtunut jos olisin toiminut toisin.

Tämän päivän haluaisin vaihtaa paitsi vauvan kärsimyksen takia, mutta myös omien tunteiteni takia pois.

Mitä mieltä olette?

täysin samaistumaan viestiisi. Minussakin vauva-aika herätti kovasti prosesseja päälle ja tämän takia esikoisen syntymän jälkeen oli pakko lähteä setvimään solmuja auki.



Sinä, jonka vauva putosi hoitopöydältä: Saat olla juuri sitä mieltä mitä olet :). Se juuri, että ihmiset ajattelevat eri tavalla ja uskaltavat sen sanoa ääneen on hienoa.



Miisa

ja eilen illalla kirjoittelin itsekin pitkän viestin, joka katosi sähkökatkon myötä bittiavaruuteen :( No, palaan aiheeseen nyt eri kantilta.

Sanna-Leena:

Mielestäni on parempi ajatella olleista ja menneistä niin, että niiden asioiden ansiosta olen tällainen kuin olen. Muutenhan sitä katkeroituisi!

Mitä jos juuri niiden menneiden takia sitä onkin tällainen kuin on, mutta ei haluaisi olla? Minä ainakin olisin monelta osin ehompi ja onnellisempi ihminen ilman joitain tapahtumia elämässäni. Kaikkeahan ei voi perua eikä saada takaisin. Kaikki ei vahvista, ei todellakaan.

Sitten tämänhetkiseen tilanteeseeni. Meillä eletään nyt (jälleen kerran) sitä rankinta aikaa. Olin henkisesti varautunut siihen, että seison vaikka päälläni ensimmäiset puoli vuotta vauvojen ollessa pieniä. Olin varautunut siihenkin, että ensimmäisenä vuonna vauvat ovat imetyksessä enkä pääse niin vain minnekään kotoa harrastamaan tai iltaa istumaan. Mutta tähän vuosia jatkuvaan ja aina vain pahenevaan univelkaan ja kaiken peittävään väsymykseen en ollut varautunut - voiko niin tehdäkään? Vuosi sitten odotin joululta sitä, että saisin viettää rauhallista iltaa läheisteni kanssa ja nukkua yöni heräämättä. Sitä samaa odotan taas tänäkin vuonna, mutta tiedän jo nyt, että turhaan. Jatkuvat viiden tunnin yöunet ja nukahtamis- sekä unihäiriöt eivät ole jalostaneet minua piiruakaan!

Kiitos kun sain purkaa.

Hilla, joka voisi vaihtaa viime yön... ja sitä edellisen ja...

i]Mielestäni on parempi ajatella olleista ja menneistä niin, että niiden asioiden ansiosta olen tällainen kuin olen. Muutenhan sitä katkeroituisi!

[/quote]

Mitä jos juuri niiden menneiden takia sitä onkin tällainen kuin on, mutta ei haluaisi olla? Minä ainakin olisin monelta osin ehompi ja onnellisempi ihminen ilman joitain tapahtumia elämässäni. Kaikkeahan ei voi perua eikä saada takaisin. Kaikki ei vahvista, ei todellakaan.



-----------------------------------------------------------------------



Pystyn samaistumaan myös sinun tekstiisi osittain.

Itse monesti huomaan toistavani vanhempieni tekosia tai ainakin lapset monesti herättävät minussa sen pikku lapsen, joka ei koskaan saanut mitä halusi. Lapset vaativat huomiota ja siihen asti, kun lapseni uskaltavat sen tehdä on hyvä. Sillä minä pikku hiljaa vaimensin kaikki tarpeeni ja huomion herättämisen vanhempieni hoitamiseen ja ymmärtämiseen. Aina oli muita joita piti ymmärtää. Minua ei nähty ei kuultu ja pikku hiljaa ymmärsin, että olen niin arvoton, ettei minun tarpeillani ole mitään väliä. Tai siis olen sen jälkeenpäin ymmärtänyt.



Ehkä kun olen saanut purkaa tätä yli 2 vuotta terapiassa (ilman sitä en kuuna päivänä olisi tätä mieltä) pystyn vihdoin sanomaan, että en vaihtaisi päivääkään. MUTTA päiväksikään en siihen kauheuteen enää palaisi. En ole jalostunut, päinvastoin minut on pilattu tietyllä tapaa ja menee loppuelämä että saan pikku hiljaa asioita paikoilleen ja omia käyttäytymismalleja muutettua. Mutta olen kuitenkin nöyrtynyt tietyllä tapaa kohtaloni edessä ja päättänyt, että koska ekat 30 vuotta meni aika lailla hukkaan ahdistuksen ym kourissa, en anna vanhempieni pilata myös loppuelämääni. En halua olla äiti, joka lapsilleen selittää, että olen tällainen, koska minulla oli vaikea lapsuus. Haluan lapsillani olevan siihen itsestäänoikeus ja minun tehtävänä on tarjota se heille, ja väkisin muutettava itseäni.



Väsymys toden totta pahentaa tätä ja se, että koskaan ei lapset juuri nuku yhtäaikaa (äskenkin kävin vetelemässä vaunuja tämän kirjoituksen lomassa). Ja se todella syö miestä niin sanotusti. Kuitenkin tämä on nyt tätä kolmen pienen kanssa, jonain päivänä on toisin.



Oletko koskaan ajatellut purkaa ajatuksiasi oikein ammattilaisen kanssa? Vaikka neuvola psykologin tms? Se voisi helpottaa, vaikka minä en ole mikään sanomaan kellekään mitään tai neuvomaan tms. Eli älä ota tätä sellaisena.



Nukkuuko muuten teidän esikoisenne yöt läpi?



Vielä tuohon lauseeseesi: " Kaikkeahan ei voi perua eikä saada takaisin. Kaikki ei vahvista, ei todellakaan."

Mitään ei valitettavasti voi saada takaisin, paitsi ehkä itse sen tekemällä. Kuten oman lapsuuden, mutta se onkin sitten jo terapian heiniä ja piiitkä matka minuuteen.



Miisa