Päivääkään (tai edes yhtään valvottua yötä) en vaihtaisi pois!

Meillä taitaa olla samansuuntaisia ajatuksia ja tuntemuksia, olen myös alkoholistiperheestä.



En minäkään ikimaailmassa palaisi lapsuuteeni, mutta olen todella sitä mieltä, että en omasta tähän astisesta elämästäni vaihtaisi mitään pois.

Olen kyllä sitäkin miettinyt, että on PAKKO ajatella niin, koska menneisyyttä ei voi muuttaa! Eli sellainen ajatusleikkikin on turhaa.



Lasten kanssa on ihana olla sen vuoksi, että he ovat niin suoria ja tunteikkaita. On pakko itsekin näyttää tunteensa. Kun koko elämänsä on opetellut päinvastaiseen, on elämä lasten kanssa jotenkin niin riemastuttavaa. Ainakin nykyään, kun ei ole jatkuva väsy...



Terapia oli minun elämäni käännekohta. Kun se alkoi, en edes saanut suutani auki sanoakseni jotain. Mutta tiesin silloin, tai ainakin toivoin, että tulen lähivuosina äidiksi, enkä halunnut menneisyyteni taakkaa lapsieni kannettavaksi.



Hyvää viikonloppua!



sl

Sanna-Leena:

Meillä taitaa olla samansuuntaisia ajatuksia ja tuntemuksia, olen myös alkoholistiperheestä.

En minäkään ikimaailmassa palaisi lapsuuteeni, mutta olen todella sitä mieltä, että en omasta tähän astisesta elämästäni vaihtaisi mitään pois.

Olen kyllä sitäkin miettinyt, että on PAKKO ajatella niin, koska menneisyyttä ei voi muuttaa! Eli sellainen ajatusleikkikin on turhaa.

Lasten kanssa on ihana olla sen vuoksi, että he ovat niin suoria ja tunteikkaita. On pakko itsekin näyttää tunteensa.

Komppaan minäkin. Näissä meidän painajaisissa on vain sellainen hyvä juttu, että näiltä voi lapsensa suojata. Olkoonkin alkoholismi sairaus, mutta se on niitä harvoja sairauksia, jotka ovat ihan omista päätöksistä kiinni.

Hilla puhui siitä, ettei vastoin käymiset millään tapaa jalosta ihmistä ja tottahan sekin on. Varmaan olisin ehjempi ja helpommin lähestyttävä (ja vähemmän kyyninen ja kettumainen) ihminen ilman historiaani, mutta läpikäytyäni nuo kokemukset olen varmasti myös vahvempi. Tuo vahvempi ei tarkoita pelkästään hyvää, sillä siihen sisältyy myös hyvin paljon negatiivisia juttuja.

Se, että sanon olevani nykyään vahvempi ihminen, ei myöskään tarkoita sitä, että olisin immuuni kriiseille. Kyllä läheisen menettäminen, vakava sairaus, kova masennus ja muut pahat asiat satuttavat ja ovat aivan yhtä hankalia. Vanhat kokemukset auttavat vain ehkä laittamaan ne arjen pikku asiat oikeaaseen perspektiiviin. Siis tosiaan ne asiat, jotka eivät ole kenellekään ylitse pääsemättömiä, mutta joista moni tekee ongelmia.

Hilla: Yritä järjestää itellesi omaa aikaa, tunnut todella olevan sen tarpeessa. Hyvä, jos tänne purkaminen jeesaa oloa yhtään, sillä sitä vartenhan tällaiset palstat ovat. Toivottavasti teidän yöt alkavat parantua lähiaikoina!

Dummy + unikoulukaksikko (7,5kk)

Kyllähän minäkin normaalioloissa olen menneisyyteni hyväksynyt, mutta nyt kun väsy ja masennus painaa päälle, on kaikki muutkin elämän murheet helppo romahduttaa samaan kasaan. Ja sen kasan alla ei ole helppoa olla, etenkin kun itse kaivan itseäni aina vain syvemmälle. Jotenkin sitä alkaa jo happi loppua ja usko siihen, että jonain päivänä tuokin kasa on siististi sivussa, käsiteltynä ja voitettuna.



Perspektiiviä tässä alkaa kaivata ihan tosissaan, näissä ympyröissä kun on tullut ryvettyä liiankin kanssa. Tiedän jo nyt, että vuosien kuluttua tulen tätäkin aikaa ajattelemaan ihan eri tavalla ja paljon positiivisemmin kuin miltä nyt tuntuu - vaikka välillä käykin mielessä, ettei tämä lopu koskaan ja jos loppuukin niin mitä sitten. Eniten tietysti huolestuttaa, että minusta kehittyy se lasteni olohuoneen virtahepo...



Omaakin aikaa on tässä tullut otettua, ainakin silloin tällöin, mutta sekään ei nyt tuo kaivattua piristystä kun siitä puuttuu sosiaalinen puoli täysin. Koko viime vuoden on käynyt niin, että mitä tahansa suunnittelen ja kenen tahansa kanssa olen jotain kehittelemässä niin aina se peruuntuu viime hetkellä. Olen siis jo valmiiksi kyyninen enkä jaksa innostua enää mistään - kun matto kuitenkin vedetään jalkojen alta pois. Sana " ystävyys" on kärsinyt elämässäni valtavan inflaation viimeisen vuoden aikana.



Hilla

mutta sen sanon minkä entinen lastenhoitajamme sanoi: " kun joku nämä kasvattaisi 3-vuotiaaksi ensin, niin kyllä sitten homma sujuu" . Tämän voisin allekirjoittaa. Meillä nyt onneksi on helpot kaksoset, mutta kyllä " niitä" päiviä tulee...



MLL:n hoitaja, joka meillä on autellut joinakin päivinä kiteytti asian: hiki tuli eikä istuskelemaan ehtinyt. Että onhan noita päiviä milloin haluaisi lähettää kersat huitsin nevadaan - mutta ei sitten kumminkaan.



En tiedä vastasinko koko asiaan, mutta näin tämä tuplaäiti täällä.



p.s. tiesittekö, että kaksoset (tai paljon poikia) saaneet naiset elävät lyhyemmän aikaa (Suomen lääkärilehdessä eilen).

...jokusen hetken, mutta en siksi että lapset olisivat olleet hankalia vaan siksi, että omat proput ovat palaneet. Enkä edes puhu nyt näistä kaksosista. Sitä vain hävettää muistella niitä hetkiä, kun se kärsivällisyys on loppunut kiitos väsymyksen ja tunnemyrskyjen. Sitä on vain ajateltava, että myös nuo kokemukset ovat olleet osa kasvamistani äidiksi ja siksi ihmiseksi jollainen nyt olen. Mutta ei silti ole kivaa muistella niitä hetkiä, kun hermot paloivat ja tuli karjuttua kuin naarasleijona pelästyttäen kaikki sadan kilomerin säteellä asuneet...



Edes sitä rankinta hetkeä en kuitenkaan pois vaihtaisi, mutta omaan käytökseeni voisin puuttua nyt ´viisaampana´.

Vaikeat elämänkokemukset ovat varmasti antaneet minulle vahvuuttakin, mutta myös jatkuvaa pelkoa lasten suhteen yms. ja olisin siis vaihtamassa periaatteessa moniakin päiviä pois esim. reilun 3kk makuutuksen ennen lapsien syntymää vaihtaisin epävarmuuden takia, jolloin lasten ennuste oli heikko, tehohoitoajan, leikkaukset ja pääasiassa kaikki lasten kärsimät asiat. Myös lasten valvottaminen on ollut vaikeaa (ei siis enää niin paha), koska en ole voinut käyttää omaa lääkitystäni ja se heijasteli paljon päivien selviämiseen lasten kanssa. En oikein koe jalostuneeni ihmisenä, mutta toisaalta tuntuu, että nämä kokemukset ovat " vaurioittaneet" minua niin, että jotkut monen mielestä suuret murheet tuntuvat kovin pieniltä. Tarkoitan lähinnä sitä, että jos joku aikuinen sukulainen joutuu esimerkiksi leikkaukseen tai saa jonkun sairauden, aikaisemmin olin tosi huolissani, mutta nykyään olo on ollut sellainen, että menee miten menee, toivottavasti hyvin ja kuinka paljon enemmän oma lapseni on nähnyt vaikeuksia ja tavallaan koen siitä jopa syyllisyyttä. Koen myös syyllisyyttä, etten jaksa kamalasti antaa lastenkaan " pikkujutuille" sympatioitani vaan ajattelen monen lapsen päässeen tosi " helpon lapsuuden" (kuten kuuluisi kaikkien enkä toivo kenellekään ongelmia). Enpä saa oikein kirjoitettuna sanottua tarkoitustani ja taisi mennä jo asian vierestä.

Hilla,kuten itsekin myönsit olet kriisipesäkkeessä.Koeta ihan oikeasti saada apua,niin,että saisit muutaman yön nukutuksi kokonaan ja arkeen apua.Ei ole laisinkaan hävettävää tunnustaa olevansa ihan loppu ja puhki.Parempi tunnustaa ja hakea apua,siitä hyötyy itse ja lapset.Neuvolan kautta saa kotipalveluun yhteyttä,mll,monikkoperheille lähihoitajia monikkoyhdistysten kautta tai olisko sulla joku sukulainen tai ystävä,joka voisi auttaa sua nyt aluksi viikottain.



Omalta kohdaltani voin sanoa,että en siksi vaihtaisi pois päivääkään,muutaman yön ehkä,että koen ne kuuluvan mun elämään.Mulle tarkoitetuiksi asioiksi,joista varmasti jotain opin tms.Meillä takana keskosuus,rankka sairaala-aika,lähellä oman lapsen menetys,tuplakoliikki ym.Muistan kyllä että olin itsekin aikoinani ihan rikki ja peloissani ,teho-aikana jne.Mutta nyt ei ole tarkotus mulla kertoa pitkää tarinaa meidän perheen taipaleesta.

On toki ollut aikoja,jolloin olen ollut henkisesti aivan lopussa.(olen myös joskus sairastanut itse pahan ahdistuneisuuden),joten en todellakaan millään tavalla halua syyllistää tai pahoittaa mieltäsi sanomalla että minä koen asiat näin.Muistan olleeni niin väsynyt itekin tuplakoliikin aikana,että ajatus ei kulkenut.Toivon oikeasti,sydämeni pohjasta,että saisit jostain apua itsellesi,jotta jaksaisit sitten taas paremmin.Ja voisit nauttia elämästä ja lapsistasi.Nyt olet varmasti liian väsynyt kaikkeen.Voimahalaus sinulle ! nina.n + nelikko

Itse olen valvonut vasta 10kk (raskaus ajn tosin kärsin unettomuudesta ja aina on ollut enemmän tai vähemmän uniongelmia) ja olen aivan valmis...

Tänä iltana taas kun olen yrittänyt nukuttaa nuorempaa meidän vilperteistä.... en jaksa enää... Ei ne valvotut yötkään, mutta nämä h...........t illat. Meillä ei juuri koskaan nukahdeta ilman monen tunnen uuvutusta.

Vaihtaisin mieluusti pois montakin iltaa,vaikka olenkin onnellinen lapsistani. En vain jaksa tätä.



Wiiwa

Täällä valvotaan näinkin myöhään ihan vain sillä energialla, kun tyttömme oli 2 yötä isovanhemmilla :) Eilen illalla nappasin vielä nukahtamispillerin kyytipojaksi ja nukuin ensimmäistä kertaa miesmuistiin koko yön heräilemättä ja kummastelematta, miksi oikein valvon. Vanhempani vain olivat melkein närkästyneitä tyttäreni puolesta kun kehuin, miten hyvä olo minulla oli ja miten rauhallista oli eilisen päivänkin kun oli vaan pojat kotona... jännä juttu sinänsä.

Wiiwa kirjoitit niin tuttua asiaa.. noista raskausajan unettomuuksista, ainaisista uniongelmista. Kuinka monena yönä sitä onkaan yhteisten vuosien kuluessa tullut valvottua ja kuunneltua toisen kuorsaamista. Kuinka tullut pyörittyä sängyssä jo pidempään kun mies tulee viereen, suukottaa hyvät yöt ja nukahtaa saman tien.

Meilläkin oli illat aina viime kuuhun saakka hermojen koettelemusta. Silloin alkoi ahdistaa aina illan lähestyessä, nyt on onneksi siitäkin päästy ja toivon, että tilanne vaikuttaisi myös omaan nukahtamiseen positiivisesti. Tosin mielessä pyörii aina kysymys, kuinka kauan saan tällä kertaa nukkua ja koska tulee seuraava herätys... rentoudu siinä sitten.

wiiwa:

Itse olen valvonut vasta 10kk (raskaus ajn tosin kärsin unettomuudesta ja aina on ollut enemmän tai vähemmän uniongelmia) ja olen aivan valmis...

nina.n kirjoitit tosi kauniisti, kiitos! En löytänyt viestistäsi mitään, mistä olisin voinut loukkaantua joten sen pelko on ihan turhaa :) Apua saan oikeastaan vain vanhemmiltani (ja he ovatkin olleet korvaamattomia, vaikkakin ikävä kyllä jo aika vanhoja) ja väestöliiton lastenhoitajaa käytän nykyään viikottain. Tarkemmin vain kun ajattelen, niin kaikesta avusta voisin luopua, jos vaan saisin nukkua. Jos vaan saisin tytön vaikka yhdeksi yöksi viikossa toisaalle... vaikkakin hän yleensä sen ensimmäisen yön muualla nukkuu hyvin ja " kerää voimia" jaksaakseen taas valvoa kotosalla, minkä takia emme ole sitäkään optiota paljoa käyttäneet.

Mutta tänään siis paremmalla mielellä, huomisesta ei kukaan tiedä.

Hilla

En tietenkään kaikkia pahoja päiviä ja öitä, mutta liika on liikaa ! Tämä unenpuute on sellainen asia että sitä ei voi tajuta jos ei ole itse siitä kärsinyt. Unenpuutteen ja muunkin takia sairastuin syn. jälk. masennukseen ja siitä seurasi syyllisyyttä yms. mitä en ala tässä erittelemään. Lyhyesti sanoisin että jos on helpot kaksoset tai yleensäkin lapset, niin ok, mutta kun valvomista riittää ja riittää ja nyt tässä vaiheessa meillä toinen mukeloista saadaan petiin vasta 22-23, niin on hurskastelua sanoa että päivääkään ja yötäkään en vaihtaisi pois !



Tsemppiä Hilla-Marja, jos ja kun kärsit vielä univaikeuksista pitkään (vaikka häiriötekijöitä ei olisikaan), hae lääkäristä apua esim. mielialalääkkeiden muodossa. Tähän joku tietty sanoo että hullu kun tollasia ehdottelet. Itse kärsin unettomuudesta myös silloin kun olisin saanut muuten nukkua ja masennuslääkkeet korjasivat tuota asiaa.