Voi, miksi kannustatte lapsianne tuppisuiksi?

lapsia? Miksei ap ole älykäs ja empaattinen, mikä ap:n kasvatuksessa/opinnoissa on mennyt väärin? Inhoan utelevia sukulaisia, ja varsinkin sellaisia jotka tulevat av:lle paukuttamaan henkseleitä omasta paremmuudestaan.

ettei vaan rasittavien ja liian äänekkäiden ja huomionkipeiden päällepäsmäreiden mammukka siinä itsekin äänessä...onko joku käskenyt sun kakaroitas joskus olemaan hiljaa?

http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Ujo+lapsi+voi+olla+tosi+selviytyj%C…





kaikella ystävyydellä



Maiju

Nyt kun alan miettiä että ketkä heistä mun mielestä kasvatettu paremmin niin vaaka kallistuu ehdottomasti niihin ujoihin. Lähes kaikki ns rohkeat lapset ovat usein todella rasittavia. Jatkuvaa äänessä olemista, päälle puhumista, keskeyttämistä, kyvyttömyyttä antaa toisille vuoroa jne...

kunnes minulle suotiin oma ujo lapsi.



Kun hän ei puhu muille niin ei puhu. Ei vastaa vaikka itse toistaisin kysymyksen ja jäisin odottamaan vastausta. Houkuttelu ei auta. Ujo ahdistuu niin että menee aivan lukkoon.

Se on hirveätä katsoa vieressä kun toinen ei saa sanaa suustaan vaan seisoo varpaitaan katsellen ja nieleskelee, siinä ei missään tapauksess halua enää lähteä pakottamaan.



Ainoa mikä meillä on auttanut on aika. Kun poika on tarpeeksi monta kertaa nähnyt jonkun ihmisen tai käynyt jossain paikassa niin uskaltaa lopulta vastata ja puhua kun puhutellaan. Sittenhän sitä juttua riittääkin! Mutta uusissa tilanteissa se ujous iskee taas pintaan :/

miten voi jotakuta haitata jos lapsi ei tervehdi?



Tunnen muuten monia jotka lapsina tervehtivät ja kiittelivät mutta kun heistä tuli teinejä niin tämä taito katosi tyystin. Millainen lie kasvatus heilläkin ollut?

yksi on keskivertoa ujompi, yksi vilkas ja ulospäinsuuntautunut ja yksi ns. keskiverto. Kaikille on opetettu peruskäytöstavat ja ne sujuvat ihan hyvin. Ujolla lapsella vaan kesti joidenkin juttujen harjoittelu vähän kaeummin, samoin kuin sillä vilkkaalla oli omat haasteensa, joita treenattiin pitempään kuin kahden muun kanssa.



Käytännön esimerkkejä: kun meille oli tulossa vieraita, juteltiin taaperon kanssa - "kohta meille tulee vieraita, kun ovikello soi, mennään yhdessä eteisen ja sanotaan vieraille hei. Se on kohteliasta ja niin vieraat tuntee olonsa tervetulleiksi. Jos sinua jännittää, niin ei se haittaa. Minuakin joskus jännittää. Voit pitää minua kädestä kiinni, jos haluat, kun vieraat tulee."



Yleensä taapero vaiheessa tuo riittikin, vieraat ei paljon enempää ruvenneet pikku miestä jututtamaan. Ja aluksi olikin niin, että lapsi puristi kättäni ja näki, että ujostutti. Mutta sanoi sen heinsä ja katsoi vierasta päin. Sitten käytiin tilannetta uudestaan kahden kesken läpi: "Sinua taisi vähän jänskättää, kun puristi kättä niin kovasti. Se ei haittaa yhtään, että jännittää. Kiva, kun sanoin kummitädille hei. Kummitädistä oli varmaan mukavaa, kun olit häntä vastaanottamassa." Jne., jne.



Eli kun aina vedotaan siihen, että ujoa ei saa "pakottaa" olemaan erilainen ja tulee huonommuuden tunteita, niin ei niitä käytöstapoja tarvi sillain opettaa. Voi viestiä, että se ujostelu ja jännittäminen on sinänsä ok, eikä mitään kamalaa ja useimpia ihmisiä joskus jännittää, mutta on tiettyjä käytöstapoja, joita noudattamalla kaikilla on kivempaa."



Ja kun lapset on olleet pikkuisen isompia, ollaan juteltu siitä, että eriluonteisilla on erilaisia haasteita. Meillä on esimerkkejä omasta porukasta: "Muistatkos, kun Liisulle oli vaikeaa opetella istumaan rauhassa ruokapyödässä. Sinulta se taas kävi helposti. Liisusta taas on helppoa mennä uuteen porukkaan. Sinua se taas jännittää. Kaikki ollaan erilaisia ja se on mukavaa, kun siitä tulee vaihtelua. Ja kaikki voi oppia monia juttuja jonkin verran. Minä-äiti en osaa kovin hyvin piirtää enkä varmaan kovallakaan harjoittelulla tule kovin hyväksi. Mutta olen teidän kanssa sitkeästi piirrellyt ja nyt osaan piirtää jo aika kivan koiran."



Kasvattaminen vaatii vaivannäköä ja pitää miettiä kullekin lapselle toimivat jutut. En kuitenkaan usko hetkeäkään, etteikö neurologisesti normaalin rajoissa oleva lapsi voisi oppia tervehtimään ja vastaamaan hänelle osoitettuihin kysymyksiin.

Mutta Suomessa hoetaan, että niin se on. Ujo on tuomittu jumittamaan siinä yhdessä ja samassa käyttäytymismallissa. Se on tosi sääli. Ihan kuin ujot olisivat jotenkin oppimiskyvyttömiä. Eivät he ole - päinvastoin.

Jos minulla olisi ujo lapsi niin opettaisin kyllä tervehtimään ja kiittämään ym. Helpottaa kanssakäymistä myöhemmin elämässä,

Mutta vielä tärkeämpänä pitäisin sitä että lapsi kokisi tulevansa hyväksytyksi omana itsenään. Mikään muu ei saa ujoa niin lukkoon kuin se että patistellaan olemaan olematta ujo. Eli luodaan ennakko oletus että pitäisi olla suuna päänä.

Vanhemmalla on mahdollisuus kasvattaa hitaasti lämpiävästä lapsesta aikuinen joka on hitaasti lämpiäva ja itsevarma ja sosiaalisest taitava ja muut huomioon ottava.

tervehtiminen, kiittäminen, itsensä esittely - ei usein onnistu.



Täällä päin moiset asiat osataan jo nelivuotiaina, luonteesta riippumatta. Samoin ne osataan aikuisena.



t. yksi parjatuista ulkosuomalaisista

miten voi joku edes vaatia että ujo lapsi tervehtisi heti jotain vierasta ihmistä?



Ja se ujous on todellakin luonteenpiirre eikä mitään huonoa kasvatusta. Ihan kuin ap olisit jotenkin vähän vajakki...

Ihan samalla tavalla ne jättää vastaamatta siihen, milloin on kaverisynttärit. Moni 10v raisuli vastaa, että haista ämmä vittu äläkä kysele. Se on siis sitä avoimuutta ja puhumista, jota ap peräänkuuluttaa

Ja kun on sataan kertaan opetettu, että aikuisten keskustelua ei saa keskeyttää, niin on todella oudossa tilanteessa, kun yhtäkkiä kysytään jotain. Sitä ei todellakaan tiedä, että saako vastata tai ei, kun se sama kysyjä on vähän aikaisemmin sanonut, että älä puhu nyt aikuisten päälle.

vaan sellaiset lapset, jotka osaavat käytöstavat. Minusta se ujo tuppisuu on täysin samalla viivalla sen kiroilevan raivopään kanssa. Molemmat käyttäytyvät huonosti ja kummankin kotikasvatuksessa on jotain pielessä.

Edelleenkin ymmärrän, että lapsi voi olla pienenä hyvin ujo. Ymmärrän myös, että lapsi voi olla oikea riiviö. Molempia pitäisi kasvattaa, on se kasvatus sitten mitä tahansa. Mutta jos 10-vuotias ei kykene tervehtimään eikä kiittämään eikä vastaamaan sukulaiselleen parilla sanalla, niin kyse ei ole enää ujoudesta vaan huonosta käytöksestä (joskus diagnoosistakin tietysti mutta tästä ei ole nyt kyse). Ihan samalla tavalla huonosta käytöksestä on kyse, jos se villi kiroilee ja haistattelee. Vielä lisään, että huonoksi käytökseksi tässä tekee sen, että vanhempi ei lastaan ojenna tai opasta vaan vain kohtauttelee harteitaan.

Tuossa tapauksessa ujous on täysin opittua! Ei tarvitse vastata, kun vanhempi ei sitä vaadi.

Meillä on kolme lasta joista kaksi rohkenevat puhua vieraille mutta se yksi on ei vieraille puhu, ei tervehdi eikä kiitä. Tekee sen kyllä heti kun on tutustunut ihmiseen. Tismalleen samalla tavalla lapset kaikki kasvatettu.



Onko meillä nyt sinun mielestäsi joki epäkelpo hylkiölapsi jolla ei ole oikeutta tulla silmiesi eteen kun on niin huonotapainen?

Ja Italiassa äänekkääksi.



Italilaisesta suomalainen tuntuu helposti umpimieliseltä tuppisuulta. Suomalaisesta italialainen tuntuu helposti kailottavalta vähämieliseltä.



Kulttuurieroja.

Mä käsitin ap sun puheistas että ihan kaikenikäiset jotka jos osaavat puhua kuuluvat tähän epäkelpoon kastiin jos eivät osaa sua kiitellä tai tervehtiä.

on yhdessä opeteltava turvallisesti tekemään niitä asioita. Ei sinne äidin jalkojen taakse ujonkaan ole hyvä jäädä. Kun sitten on yksin kouluun lähdettävä, eikö ne yhteiset hetket ole sitä tärkeämpiä ja sitä enemmän olisi koetettava turvallisesti kimpassa kokeilla noita pelottavia asioita, jotta saisi kokea onnituvansa.

Sitten kun yksin menee kouluun, tulee kamala shokki, kun ei äiti olekkaan rinnalla ja pelottaa kaikki!

Mies on hiljainen, mutta kohtelias ja sympaattinen. Minä taas sellainen small talk -ihminen, joka tulee kaikkien kanssa toimeen.



Meidän kumpikin lapsi on luonnostaan TODELLA ujoja. Me emme ole koskaan painostaneet ja olemme vastanneet jopa puolesta pienenä. He ovat saaneet rauhassa jänistellä, mutta nyt kouluiässä ovat ystävällisiä ja tervehtivät kaikkia naapureitakin oma-aloitteisesti. Sellaisia rauhallisia ja suhteellisen arkoja edelleen, mutta ehdottoman kohteliaita. Puhuvat pihassa nätisti naapurin tädin kanssa jne. Minä väitän, että paras tapa kasvattaa ujoa lasta on: hyväksyä ujous ja olla painostamatta ja näyttää itse mallia koko ajan, miten ihmisten kanssa kommunikoidaan. Minä olen sellainen höpöttäjä ja tervehtijä, että lapset on pienestä nähneet mallia, että toisten ihmisten kanssa voi puhua.

kai mut sitten on kasvatettu myös suomalaiseen tapaan väärin :D

huonotapaisuutta. Sitten yhtäkkiä peruukin puheensa ja väittää että juu juu on toki ujoutta mutta että 10v lapsen pitää osata tervehtiä. Puhuu akka ihan sekavia...

ovat teini-iässä. Katotaan miten paljon tervehtivät sukulaistätiä :)

tajua, että ei se "maanittelu" siinä tilanteessa auta. Asiat pitää selittää ja valmistella jo etukäteen. Ja juttuja pitäisi alkaa harjoitella jo taaperoiässä eikä sitten kun lapsi on jumittunut niihin "möllötys"käyttäytymiskaavoihinsa.



Lapselle voi myös kertoa tarinoita siitä, miten itseä jännitti jossain tilanteessa ja miten siitä sitten selvittiin. Kun nyt monet antavat sille ujolle viestiä, että "justiinsa niin, kyllä se vaan on niiiiin kamalaa, kun jännittää, että ei sille voi yhtään mitään." Kyllä sille voi. Sitä jännitystä ei voi hävittää, mutta sitä voi oppia sietämään ja huomaamaan, ettei siinä käy kuinkaan, vaikka tekee jotain, mikä jännittää.



Minä ole itse superujo ja kiitän Luojaani, että viulunsoitonopettajani opetti minut kestämään ja käsittelemään jännitystäni. Ei vaan musiikin yhteydessä vaan yleensä. Olen yhä ujo, mutta se ujous ei estä minua kokemasta ja tekemästä uusia juttuja.