Mies eristäytyy muusta perheestä, on koko ajan kärttyinen ja lähes ainoa lähestymistapa

Meillä asia nytkähti eteenpäin kun sain pahimman kautta miehen lääkäriin. Uupunut mies jolla tutkitaan nyt taustalla muutaman fyysisen sairauden mahdollisuutta.

Joko masennus tai toinen nainen. Erään perheen tiedännjossa mies vain makasi apaattisena sohvalla kunnes paljastui että oli toinen nainen.

Parempi vaan antaa työttömäksi jääville ukoille monoa samantien parisuhteestakin. Niistä tuppaa tulemaan just tuollaisia kärttyjä ja nykyisessä työllisyystilanteessa uudelleen työllistyminen on todella vaikeaa. Muista kuitenkin vaatia kunnon elarit siinä vaiheessa kun ukko saa vielä ansiosidonnaista.

Mua ainakin masentaa kun en saanut sitä miestä jonka halusin, vaan joudun tyytymään tuohon nykyisen. 

[quote author="Vierailija" time="01.08.2015 klo 08:52"]

Parempi vaan antaa työttömäksi jääville ukoille monoa samantien parisuhteestakin. Niistä tuppaa tulemaan just tuollaisia kärttyjä ja nykyisessä työllisyystilanteessa uudelleen työllistyminen on todella vaikeaa. Muista kuitenkin vaatia kunnon elarit siinä vaiheessa kun ukko saa vielä ansiosidonnaista.

[/quote]

"niin myötä kuin vastoinkäymisissä"

Onkohan tilanne muuttunut nyt kun aloitusviestistä on 2 vuotta...

Masennusta. Voi johtua työstressistä, työttömyydestä, vääristä serotoniini-veri-sokeri tms arvoista, ihastumisesta toiseen tai jo edenneestä salasuhteesta. Pahimmillaan johtaa eroon. Voi olla hankala saada lääkärille, mutta jos saa lääkityksen niin tokenee ehkä hetkeksi ja tajuaa itsekin mistä johtuu ja voi ehkä muuttaa elämänsä suuntaa. T: mies, joka ollut joskus samassa tilanteessa.

Olisi hauska tietää, miten ketjun aloittajalla nykyään menee.

Tuolla ap tai joku sanoi, että lapsi on jo tottunut. Ehkä on, ehkä ei.

Itse en reagoinut mitenkään ulospäin, mutta kyllä se kalvoi. Kotiin pystyi kutsua vain pari parasta kaveria. Miehiä arastelin aina 25 v asti - opettajia, rippileirin vetäjiä, autokoulunopea, pomoja duunissa jne. Olin huonoissa suhteissa, koska en ollut tottunut lupaan vetää itse rajat sille, mitä kohtelua siedän ja tyydyin liian vähään, koska en ollut saanut mitään. Edelleen itsetunto on hauras ja hajoilee välillä. Vasta kolmenkympin tienoilla suru alkoi hellittää ja sain sisäistä tasapainoa.

[quote author="Vierailija" time="01.08.2015 klo 08:52"]

Parempi vaan antaa työttömäksi jääville ukoille monoa samantien parisuhteestakin. Niistä tuppaa tulemaan just tuollaisia kärttyjä ja nykyisessä työllisyystilanteessa uudelleen työllistyminen on todella vaikeaa. Muista kuitenkin vaatia kunnon elarit siinä vaiheessa kun ukko saa vielä ansiosidonnaista.

[/quote]

Miten surkea, itsekäs ihminen saa olla että kirjoittaa tuolla tavalla? Kiesus sentään.

[quote author="Vierailija" time="06.01.2013 klo 00:53"]

Näin miehenä jolla on vähän taipumusta koneelle eristäytymiseen ja äksyilyyn, tätä tapahtuu silloin kun elämässä ei muutoin mene kovin hyvin ja tekee mieli paeta arkea nettiin. Tunnistan myös äksyilyn kodin siisteydestä ja järjestyksestä.

Paras lääke itselläni on viikon (tai ainakin neljä päivää) reissu ulkomaille uuteen kiinnostavaan ympäristöön, pääsee irti mediapöhnästä ja tulee tehtyä oikeiden ihmisten kanssa kaikkea mielenkiintoista. Tuollaisen jälkeen näkee asiat ihan eri perspektiivistä, on kunnolla energiaa tarttua ongelmiin. Auttaa myös että saa käytyä liikkumassa (siis ei mitään kevyttä hölkkäilyä tai pikku-polskahdusta kerran kuussa, vaan ainakin pari-kolme kertaa viikossa kunnolla hiki pintaan, joku taistelulaji esim.) tai tehtyä jotain uran/harrastuksen/elämänhallinan kannalta oleellista projektia kunnolla eteenpäin. Joku hyvä harrastus aikusten seurassa voisi auttaa niin että tulee säännöllisesti tehtyä jotain mielekästä ja onnistunutta niin ettei nettielämä/tv-pöhnä tunnut jatkuvasti mielekkäämmältä.

[/quote]

Tunnistan itseni tästä, mutta olen nainen. Takana on masennusjaksoja, mutta siitä ei niinkään ole kysymys ehkä nykyisin. Kuitenkin sivuraiteella vietetyt vuodet alkavat ruostuttaa koneistoa. Olen hyväntuulinen, tunteva ja iloinen ja jopa pätevä, kunhan saan minkäänlaista hallinnantunnetta omiin asioihini. Minulla on kuitenkin ollut miehen kanssa ristiriitoja koko ajan, ja parisuhteen dynamiikka on aina toiminut niin, että hän korostaa pärjäävyyttään eikä osaa pyytää apua. Jos hän lopulta sitä pyytää, pientä marttyyritautia on helposti havaittavissa. Hän myös omii lapsen eikä oikein osaa varjella minun ja lapsen suhdetta.

Meillä on ollut rankka kesä vanhemman polven sairastelujen takia. Olemme hoitaneet tilannetta eriyttämällä. Perheenä vietetty aika on minimoitu, ja jompikumpi reissaa selvittelemässä asioita ja toinen pitää tukikohtaa pystyssä. Sillä tapaa tunnen olevani elollinen ja aikuinen olento, kun en joudu koko ajan pakenemaan osattomuutta turtumukseen ja väistelemään perhettä. Suhde lapseen voisi olla parempikin, mutta on minusta sentään pelikaveriksi, kun lapsi tulee pyytämään. Onneksi sentään vielä tulee. Samaten miehenkin on helpompaa olla, kun hänkin saa tuolla tapaa pitempiä hengähdystaukoja kotivastuusta.

Meillä tilanne on jollain tapaa parantumaan päin. Voi olla että suhde ei kestä näillä säännöillä loputtomiin. Kuitenkin tilanne on ehkä kasvattanut meitä ihmisinä ja opettanut armeliaisuutta itseenkin päin. On silti lohdullista lukea, ettei ole yksin outo.

eikö masentuneen läheisille ole vertaistukiryhmiä olemassa, ottakaa selvää ja käykää tapaamisella ja keskustelkaa!!

[quote author="Vierailija" time="18.09.2015 klo 17:42"]

 Ei kannata jäädä suhteeseen jos mies on jo alussa tuollainen, tuomitset itsesi onnettomaan loppuelämään. Aina saa miettiä toisen mielialoja, se käy todella raskaaksi ja syö sinunkin elämänilosi. Ja kun se on mennyt, ei ole enää voimia vaihtaa parempaan.

[/quote]

Hänellä ei kuulemma ole koskaan aiemmin ollut mitään tällaista, nyt vaan elämässä niin paljon stressitekijöitä, että uupumus painaa. mutta ehkä olet oikeassa, en kuitenkaan ihan vielä haluaisi luovuttaa, koska en koskaan aiemmin ole tavannut vastaavanlaista ihmistä

hmp

[quote author="Vierailija" time="18.09.2015 klo 18:17"]

Hitsi, että olikin ajankohtainen ketju. Mä olen jonkin aikaa jo painiskellut saman tyyppisen ongelman kanssa. Eipä tullut masennus mieleen. Mies on vetäytynyt, ei katso silmiin, puhuu tiuskien, katsoo telkkaria ja näplää kännykkää, ei kerro mitään omia juttuja vaikka kysyy, ei osallistu mihinkään mun aloittamaan keskusteluun muuten kun hymisemällä ja kohauttelemalla olkapäitä. Yleensä kysymyksiin vastaa emmätiiä tai en jaksa kertoo. Lisäksi mies poistuu kotoota joka päivä jopa useaksi tunniksi käymään kaupoilla, nukkumaan päiväunia, ajelemaan huvikseen, kahville, katsomaan ukkosta jne. Mä olen tullut siihen tulokseen, että se on kyllästynyt muhun eikä arvosta mua yhtään. Heikkoina hetkinä olen miettinyt toisen naisen mahdollisuutta. Mutta nyt kun luin tän niin masennus voisi olla yksi vaihtoehto. Täytyy ottaa puheeksi. Jos mies sen kieltää, niin sitten kysyn josko sillä olis suhde.

[/quote]

Ehkä kannattaa miettiä vielä noita muita vaihtoehtoja, en halua olla ilkee, mutta masentunut ei yleensä jaksa hiveesti tehdä mitään, lähteä pois kotoa jne. JOs mies räpläilee koko ajan puhelinta, eikä kerro mitään ja sitten vielä tuntikausiksi lähtee kaupoille pois kotoa, mulle ainakin tulee mieleen, että voi olla jotain säpinää muualla.. Ootko kysynyt siltä, että onko sillä joku muu?

[quote author="Vierailija" time="05.01.2013 klo 21:17"]Pystyn hädintuskin sietämään elämääni, ja olo tuntuu helpoimmalta kun olen mahdollisimman kaukana elämästäni, eli makaan sängyssä katsomassa yksin telkkaria. Jos joudun olemaan ihmisten kanssa, en sano mitään ellei ole pakko (mikä on iso muutos, olen ollut aiemmin hyvin ulospäinsuuntautunut ihminen). En myöskään pysty uskottavasti hymyilemään. Lapsille hymyilen tekohymyä ja halaan usein, koska se on edelleen helppoa. Puhua en jaksaisi, enkä nähdä miestä tai lapsia.


Olen masentunut, joskaan ei ole diagnoosia kun en tiedä mitä se auttaisi että menisin lääkäriin.
[/quote] Kuulostaa tutulta! Tosin sillä erotuksella, etten ole masentunut. Olen väsynyt ja tarvitsen aikaa ollakseni joskus yksin omien ajatusten kanssa. Se ei ole mahdollista kolmen lapsen, työttömän miehen ja työn vuoksi. Koska en voi koskaan olla yksin, eristäydyn kotona ollessani. En suostu uskomaan tätä masennukseksi, koska tunnen myös iloa ja onnea, mutta vain silloin, kun olen saanut levätäkin.

Hitsi, että olikin ajankohtainen ketju. Mä olen jonkin aikaa jo painiskellut saman tyyppisen ongelman kanssa. Eipä tullut masennus mieleen.
Mies on vetäytynyt, ei katso silmiin, puhuu tiuskien, katsoo telkkaria ja näplää kännykkää, ei kerro mitään omia juttuja vaikka kysyy, ei osallistu mihinkään mun aloittamaan keskusteluun muuten kun hymisemällä ja kohauttelemalla olkapäitä. Yleensä kysymyksiin vastaa emmätiiä tai en jaksa kertoo.
Lisäksi mies poistuu kotoota joka päivä jopa useaksi tunniksi käymään kaupoilla, nukkumaan päiväunia, ajelemaan huvikseen, kahville, katsomaan ukkosta jne.
Mä olen tullut siihen tulokseen, että se on kyllästynyt muhun eikä arvosta mua yhtään. Heikkoina hetkinä olen miettinyt toisen naisen mahdollisuutta.
Mutta nyt kun luin tän niin masennus voisi olla yksi vaihtoehto. Täytyy ottaa puheeksi. Jos mies sen kieltää, niin sitten kysyn josko sillä olis suhde.

Tämä on hyvä keskustelu ja tuo lohtua. itse olen tuoreessa parisuhteessa, jossa mies on pikkuhiljaa muuttunut lyhyessä ajassa etäiseksi ja kylmäksi. Ei kovin kauaakaan siten oli lämmin, rakastava ja ihana. Taustalla on paljon ikäviä asioita ja paljon paljon stressiä. En usko, että oolisi jonkun toisen tavannut, koska tuskin on ehtinyt ainakaan kyllästyä minuun. ja kun ei muutenkaan oikein mitään jaksa tehdä töiden lisäksi.

En oikein enää tiedä, mitä tekisin. Kovasti kerron rakastavani ja siitä tulee paremmalle mielelle, mutta mitään ei oikein minulle päin pysty antamaan, ei yhtään mitään. En edes muista milloin viimeksi olisi jotenkin ilmaissut, että tykkää minusta. en todella tiedä, mitä tekisin. Luulin nimittäin, että vihdoin löysin sen oikean rakkauden.

-HMP-85-

[quote author="Vierailija" time="18.09.2015 klo 17:37"]Tämä on hyvä keskustelu ja tuo lohtua. itse olen tuoreessa parisuhteessa, jossa mies on pikkuhiljaa muuttunut lyhyessä ajassa etäiseksi ja kylmäksi. Ei kovin kauaakaan siten oli lämmin, rakastava ja ihana. Taustalla on paljon ikäviä asioita ja paljon paljon stressiä. En usko, että oolisi jonkun toisen tavannut, koska tuskin on ehtinyt ainakaan kyllästyä minuun. ja kun ei muutenkaan oikein mitään jaksa tehdä töiden lisäksi.

En oikein enää tiedä, mitä tekisin. Kovasti kerron rakastavani ja siitä tulee paremmalle mielelle, mutta mitään ei oikein minulle päin pysty antamaan, ei yhtään mitään. En edes muista milloin viimeksi olisi jotenkin ilmaissut, että tykkää minusta. en todella tiedä, mitä tekisin. Luulin nimittäin, että vihdoin löysin sen oikean rakkauden.

-HMP-85-
[/quote]
Ei kannata jäädä suhteeseen jos mies on jo alussa tuollainen, tuomitset itsesi onnettomaan loppuelämään. Aina saa miettiä toisen mielialoja, se käy todella raskaaksi ja syö sinunkin elämänilosi. Ja kun se on mennyt, ei ole enää voimia vaihtaa parempaan.

MÄ VETÄYDYN OMIIN OLOIHIN SIKSI KOSKA OLEN ERAKKO LUONNE VIIDYN OMISSA OLOISSANI EN ISOISSA IHIMIS MASSOISSA

Miksi naisten täytyy aina kaivella ja kysellä ja keskustella jos mies on huonolla tuulella. Anna olla vähän aikaa ja pyydä tekemään jotain yhdessä äläkä leiki psykologia.... Vankilat olisi täynnä naisia jos miehet kyselisi naisten tunteista. Noin viiden minuutin jälkeen tulisi puukosta