Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mikä on ollut tähän astisen elämäsi pahin koettelemus/tragedia? Itsellä
16.12.2012 |
kohtukuolema parin vuoden takaa, etenkin nyt, kun enää ole onnistunut tulemaan raskaaksi sen jälkeen uudestaan, tuntuu tuo menetys koko ajan vain suuremmalta.
Huomaan, että taidan olla sairastumassa masennukseen, ei enää mikään tunnu miltään ja paha vaan olla.
Millaisia isoja vastoinkäymisiä muut on koekeneet, ja kuinka selvinneet niistä?
Kommentit (133)
Mies ilmoitti kylmän rauhallisesti, ettei halua lasta, ja menin paniikkiin raha-asioista ja yksinpärjäämisestä, ajattelin, etten halua rikkoa perhettä lapsilta, ja menin aborttiin.
Abortti oli hirveän tuskallinen ja syyllisyyttä aiheuttava itsessään, tottakai, mutta pahinta oli miehen reaktio jälkikäteen. Kun romahdin ja itkin kuollutta lasta, hän totesi kylmän rauhallisesti, että jos olisi tajunnut, mikä poru asiasta tulee, olisi varmaan ollut helpompi vaan pitää lapsi. Siinä vaiheessa tajusin, että abortti oli ollut täysin turha.
Olimme menneet nuorena yhteen, luvanneet elämämme toisillemme ja niin pois päin kaikkea romanttista, ja jollain naiivilla tavalla uskoin siihen. Oli ihan hirveä romahdus tajuta, millaisen ihmisen kanssa olin naimisissa ja kuinka vähän meillä olikaan yhteistä, kuinka vähän ymmärsimme toisiamme ja kuinka eri tavalla olimme valmiita toimimaan toistemme puolesta. Olin valmis uhraamaan jopa lapsen kohdustani tuolle ihmiselle, ja hän oli miettinyt elämän helppoutta tehdessään valintaa. Sitten kun olinkin hankala ja vikisevä eukko...
Tuosta on jo seitsemän vuotta, mutta en ole päässyt asiasta yli. Jos yhteisiä lapsia ei olisi, jättäisin miehen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies ilmoitti kylmän rauhallisesti, ettei halua lasta, ja menin paniikkiin raha-asioista ja yksinpärjäämisestä, ajattelin, etten halua rikkoa perhettä lapsilta, ja menin aborttiin. Abortti oli hirveän tuskallinen ja syyllisyyttä aiheuttava itsessään, tottakai, mutta pahinta oli miehen reaktio jälkikäteen. Kun romahdin ja itkin kuollutta lasta, hän totesi kylmän rauhallisesti, että jos olisi tajunnut, mikä poru asiasta tulee, olisi varmaan ollut helpompi vaan pitää lapsi. Siinä vaiheessa tajusin, että abortti oli ollut täysin turha. Olimme menneet nuorena yhteen, luvanneet elämämme toisillemme ja niin pois päin kaikkea romanttista, ja jollain naiivilla tavalla uskoin siihen. Oli ihan hirveä romahdus tajuta, millaisen ihmisen kanssa olin naimisissa ja kuinka vähän meillä olikaan yhteistä, kuinka vähän ymmärsimme toisiamme ja kuinka eri tavalla olimme valmiita toimimaan toistemme puolesta. Olin valmis uhraamaan jopa lapsen kohdustani tuolle ihmiselle, ja hän oli miettinyt elämän helppoutta tehdessään valintaa. Sitten kun olinkin hankala ja vikisevä eukko... Tuosta on jo seitsemän vuotta, mutta en ole päässyt asiasta yli. Jos yhteisiä lapsia ei olisi, jättäisin miehen.
itsellä vähän samantapainen kokemus, ei tosin miehellä vasektomiaa mutta vahinkoraskaus kuitenkin, mies painosti aborttiin eikä yhtään tajunnut/jaksanut mua katsella sen jälkeen, kun olin ihan rikki. No, menikin sitten paneskelemaan muualla ja jäin yksin; tuo abortoitu ois siis ollut eka lapsi meille.
Uuden kumppanin kans en oo onnistunu tulemaan raskaaksi.
Tuosta abortista jo useempi vuosi, silti yhä mielessä. Harmittaa ja surettaa, kaduttaa.
Isäni kanssa en ollut koskaan oikein tullut toimeen, paitsi varhaislapsuudessa. Elämä muuttui kertaheitolla paljon huonommaksi kuin aikaisemmin, pysyvästi.
Eikä isäni siis ole mikään sika, äitini oli vain elämäni kannatteleva voima.
ei tule ihan oikeasti mieleen mitään kunnon koettelemusta/tragediaa :/
Olen 29-vuotias ja elämä on kohdellut keskimääräistä paremmin ja olen todella kiitollinen siitä.
Ainoa pakopaikkani oli metsä, ja talvella siellä oli pimeää ja kylmää. Oli pakko ottaa vastaan mitä kotona tuli. Olin lapsi enkä uskaltanut kertoa kenellekään.
Tämä ehkä on vaikuttanut niin, että olen sen jälkeenkin ollut tavallaan dramatiikkahakuinen. Olen lähtenyt/suostunut erittäin vaikeisiinkin tilanteisiin. Esimerkiksi kun olin tuore esimies töissä, muutamat alaiseni (entiset työkaverit) kohtelivat minua tavalla, joka täyttää kaikki työpaikkakiusaamisen tunnusmerkit. Oma esimieheni ei tullut tuekseni vaan jätti minut susille. Ensimmäisessä avioliitossani tulin törkeästi petetyksi ja lopulta jätetyksi. Olen ollut mukana myös pitkittyneessä oikeudenkäynnissä, jossa oikeus ei todellakaan toteutunut ja tilanne oli äärimmäisen ahdistava ja kesti yli viisi vuotta.
Olen selviytynyt, koska olen käyttänyt rohkeasti hyväksi sen minimaalisen tuen, mitä olen kulloinkin saanut. Olen hyväksynyt apua lähes tuntemattomilta, joista sitten on tullut ystäviä. Olen myös hakeutunut erityyppisiin terapioihin ja käyttänyt paljon aikaa, rahaa ja voimia itseni eheyttämiseen. Olen käyttänyt myös mielialalääkitystä ajoittain ja saanut siitä apua. Yhtä tärkeitä ovat olleet hengitysharjoitukset, meditaatio, jooga ja muu liikunta. Pyrin pitämään itsestäni hyvää huolta, koska sitä ei kukaan muukaan näytä tekevän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikanaan luulin, etten selviä isän kuolemasta, koska oli mulle hyvin läheinen. Luettuani tätä ketjua, kävi mielessä, että kehtaanko laittaa viestiä ollenkaan. On teillä toisilla ollut paljon suurempia murheita :(
hyvänen aika, miten raskaita kokemuksia teillä on!
Omat murheet tuntuvat niihin verrattuina pieniltä, vaikka ovatkin romahduttaneet oman elämän kokonaan aina tapahtuessaan. Äidin kuolema kun olin vasta parikymppinen, veljen vakava syöpä, oma burn out ja rankka avioero.
Voimia teille/meille kaikille ja olkoon huominen päivä parempi ja armollinen kaikille tuskissaan oleville!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ollessani 12-vuotias.
Muutamaa vuotta myöhemmin sairastuminen krooniseen autoimmuunisairauteen, masennukseen ja syömishäiriöihin. Yritin myös itsemurhaa. Masennuksesta toipumiseen meni 10 vuotta, mutta se on uusinut lievempänä molempien raskauksieni aikana. Krooninen sairauteni on nykyään onneksi oireeton.
Teidän kertomuksiinne verrattuna alkaa melkein hävettää, kuinka helpolla olen elämässä päässyt. Voimia kaikille kovia kokeneille!
lapsuudessa tapahtuneen pari vuotta kestäneen seksuaalisen hyväksikäytön selviäminen. Asiaa on nyt puitu kolme vuotta ja ensi vuonna on oikeudenkäynti edessä. En ikinä voinut kuvitella joutuvani minkään tällaisen kanssa tekemisiin koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ovatko nämä niinkään tragedioita, mutta sellaisia koettelemuksia joista on täytynyt valtavalla työllä ponnistella eteenpäin..
Lapsuus väkivaltaisten sekakäyttäjävanhempien kanssa (minunkin isäni oli puukkojen ja kirveiden ystävä). 5-vuotiaasta lähtien huolehdin myös nuoremmista sisaruksistani, se on jättänyt paljon surua ja riittämättömyyden tunnetta (koska en tietenkään kyennyt heitä suojelemaan). Meitäkään ei kukaan auttanut, ehkä se ei silloin ollut tapana. En tiedä...
Isän varhainen (alle 50-v)kuolema, jota jostain käsittämättömästä syystä kuitenkin surin. Se oli yllättävän kova paikka, jollain tapaa jouduin määrittelemään itseni aivan alusta uudestaan (tai ehkä aiemmin ei ollut mitään "minää"). Jotenkin silloin aloin rakentua, ja siihen liittyi paljon kipeiden asioiden läpikäymistä.
Sairastuin psyykkisesti aika rankasti ja vuosia kului jossain todella syvällä. Tämä harmittaa edelleen, miksi elämää piti kulua hukkaan? Mutta ehkä sitten piti. Elämä on aika hyvää nyt, vaikka olenkin kolmen lapsen totaaliyh. Omista lähtökohdistani koen saavuttaneeni todella paljon, minulla on ammatti ja elän normaalin ihmisen elämää. Olen täysin terveiden kirjoissa, vaikka tietysti menneisyyden diagnoosit seuraavat hautaan saakka.
Mikään ei ole niin typerää kuin antaa olossuhteitten pilata elämänsä ja rypeä siinä pahoinvoinnissaan. Se on turhaa. Kaikesta voi selvitä ja mennä eteenpäin.
antaa tällaisia hurskastelevia ja näsäviisaita neuvoja ihmisille, jotka syystä tai toisesta eivät vaan selviä. Vaikka kuinka haluaisivat ja yrittäisivät. Eri ihmiset kun on katsos varustettu varsin erilaisin psyykkisin voimavaroin. Toiset selviää, toiset ei.
Viekö jotenkin k.o. henkilön elämää eteenpäin? Vai tukeeko alaspäin syöksymisessä?
ja tosi naiivia mennä "neuvomaan" mitään yleispätevää hömppää. Toisen surua voi kunnioittaa muuten ihan vaikka vaan olemalla hiljaa.
yrittämään ja ehkä löytämään jonkinlaisen tasapainon ja suunnan elämälleen se, että joku toinenkin on siihen pystynyt. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Ei se ole millään tavalla toisen ihmisen surun mitätöintiä, että ei tahdo eikä toivo kenenkään musertuvan surunsa alle. Eikä se ole niin, että paras ja hienoin surija on se, joka ei selviä. Yleensä se suru muuttuu jossain kohtaa tekosyyksi, tavaksi paeta elämää koska elämä pelottaa. Been there.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
isän alkoholismi ja perheväkivalta
koulukiusaus (henkistä ja fyysistä)
useat itsemurhayritykset
isän kuolema
toistuva vakava masennus
liikunta- ja työkyvyttömyys
olen meinannut kuolla masennukseen
ihmiset hylkäsivät em. syiden vuoksi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koulukiusaaminen, sairastuminen epilepsiaan sekä masennukseen, parisuhdeväkivalta, mies petti. Muuten olen selviytynyt vähällä. Voimia teille kaikille! Tän palstan lukeminen sai mut tajuamaan miten onnekas olen. Ei voi muuta sanoa kuin lämpimät halaukset jokaiselle.
Tuo oli järkyttävän kamalaa aikaa. Siihen verrattuna ei kokemani koulukiusaus, hullu äiti tai psykopaatti exän hakattavana olo tunnu missään.
oli myös vauvani isä
- 21v leski
en edes ajatellut monia mainituista, kuten avioero, isän alkoholismi tai irtisanominen. Minulle ne ovat vain elettyä elämää....
Siis ootteko ihan tosissanne? Oikeesti?
Jos elämän suurin tragedia on ollut
-kohtukuolema (se lapsi ei elänyt sekunttiakaan, keskenmenoon verrattava juttu, jotain oli pielessä ja luonto hoiti asian)
-"hakkaava eksä" NO OLISIT LÄHTENYT?!
-Isän/äidin kuolema (Ihmiset kuolee, vanhemmat yleensä ennen lapsiaan. Se on elämän kiertokulkua, täysin normaalia, miten joku edes kehtaa kutsua tuollaista tragediaksi?)
-Näitä työpaiken menetyksiä, jätetyksi tulemisia tmv. en viitsi edes kommentoida, niin naurattavia juttuja. Te ette oikeasti tiedä hirveästä elämästä mitään.
Kaikki sympatiani lapsensa menettäneille ja vanhempien hakkaamille, olen äärimmäisen pahoillani, tuo ei ole normaalia.
Kaikki muut voi mennä nurkan taakse vollottamaan kun "mietin etten koskaan löydä miestä" (!!)
Vähän suhteellisuudentajua nyt jumalauta..
Olen ollut onnettomuudessa josta toipuminen vei 10 vuotta. Kaksi keskenmenoa, miehen kanssa asumusero, uupumus, masennus, isäni syrjähyppy ja sen takia äitini on vieläkin tolaltaan vaikka siitä on jo ainakin kolme vuotta aikaa (ei suostu ottamaan ammatti-apua vastaan). Ja isäni on ollut kaksi kertaa burnoutissa (nyt eläkkeellä).
Lapsuuden tuttuni ampui itsensä alle 40-vuotiaana ja se oli kova paikka ja on vieläkin.
Itse olen käynyt puhumassa ammatti-auttajalle, ja siitä olen saanut jonkin verran apua. Päivä kerrallaan täytyy mennä. Ja onneksi minulla on minun ihanat lapseni joiden takia jaksan yrittää (vaikka välillä tuntuu, että tämä elämä on yhtä " tervassa tarpomista".
20 vuotta sitten. Muutama vuosi sitten selvisi että ero oli ollut turha ja minua on kaivattu kaikki nämä vuodet! Nyt ei vain enää ole mahdollisuutta saada yhteistä elämää ja perhettä. Tälle mielettömälle katkeruudelle en voi mitään...
Tuohon verrattuna 4 km ei tunnu missään.
Alue: Aihe vapaa
on ollut, että isäni yritti tappaa (kirveellä) minut ollessani neljävuotias. Hän oli saanut juoppohulluuskohtauksen ja otaksui, että olen Saatanan tytär.
En tuota oikein edes muista, vaikka lapsuudestani paljon muistan, mutta jokin sulkulukko aivoissani tuolta osalta on. Totta se kuitenkin on, enkä voi sitä sulattaa, en tietyllä tavalla anteeksikaan antaa, vaikka isäni on jo edesmennyt.
Alkoholismin ymmärrän sairaudeksi, mutta en, en sitä sulata että lapsi kärsii ja on vaarassa menettää henkensä sen sairauden vuoksi. Ja sitähän tapahtuu, tälläkin hetkellä jossakin. Voi kuulkaa, voima ja oikeus kanssanne!