Mikä on ollut tähän astisen elämäsi pahin koettelemus/tragedia? Itsellä

Mies ilmoitti kylmän rauhallisesti, ettei halua lasta, ja menin paniikkiin raha-asioista ja yksinpärjäämisestä, ajattelin, etten halua rikkoa perhettä lapsilta, ja menin aborttiin. Abortti oli hirveän tuskallinen ja syyllisyyttä aiheuttava itsessään, tottakai, mutta pahinta oli miehen reaktio jälkikäteen. Kun romahdin ja itkin kuollutta lasta, hän totesi kylmän rauhallisesti, että jos olisi tajunnut, mikä poru asiasta tulee, olisi varmaan ollut helpompi vaan pitää lapsi. Siinä vaiheessa tajusin, että abortti oli ollut täysin turha. Olimme menneet nuorena yhteen, luvanneet elämämme toisillemme ja niin pois päin kaikkea romanttista, ja jollain naiivilla tavalla uskoin siihen. Oli ihan hirveä romahdus tajuta, millaisen ihmisen kanssa olin naimisissa ja kuinka vähän meillä olikaan yhteistä, kuinka vähän ymmärsimme toisiamme ja kuinka eri tavalla olimme valmiita toimimaan toistemme puolesta. Olin valmis uhraamaan jopa lapsen kohdustani tuolle ihmiselle, ja hän oli miettinyt elämän helppoutta tehdessään valintaa. Sitten kun olinkin hankala ja vikisevä eukko... Tuosta on jo seitsemän vuotta, mutta en ole päässyt asiasta yli. Jos yhteisiä lapsia ei olisi, jättäisin miehen.

Voisit päästä asian yli, kun "syyllinen" ei ole koko ajan siinä nenän edessä. Menisit myös terapiaan - se todellakin auttaa.

nro 34 repeää, jos jonkun mielestä jäähy on sadistista Sadistista on mm:

Lukitseminen ulos pakkaseen ilman vaatteita

Kuristaminen

Tukasta vetäminen pitkin lattiaa

Potkiminen

Lyöminen

Piiskaaminen remmillä, risulla, johdolla, puuklapilla

Ruuatta oleminen

Ystävien ja kavereiden kieltäminen

Jatkuva aresti

Uhkailu jatkuvalla syötöllä

Lapsen lemmikin hävittäminen kiristyskeinona

Ja sen sellainen. Olisipa tosiaan mullakin elämäni suurin väkivallan kokemus joku jäähypenkki. Ja olisinpa tullut huostaanotetuksi!!! Mutta 70 luvulla neuvola tai kouluterkka ei tehnyt mitään, varsinkin kun äiti valehteli ja salaili vammoja ja mahdollisti isän "harrastuksen" pitämällä kultaiset kulissit raivopäisesti pystyssä. Olimme ns hyvä perhe ulkopuolisten silmissä.

Meillä tosin ei pidetty kulisseja edes yllä, mutta siitä huolimatta kukaan ei auttanut. Olen kuitenkin selvinnyt mielestäni hyvin. Pitkälle kouluttaunut ja tasapainoinen, tosin perheetön. Yksinolo tuo turvaa, mitä lapsuudenkoti ei suonut.

voimia kaikille ketjuun kirjoittaneille.



Mun tragediani on se, että olen tuhlannut elämäni vääriin miehiin. Nyt, 34-vuotiaana, olen yksinäinen, perheetön ja onneton.

on tässä ollu keskenmenoo,koulukiusaamista,ystävättömyyttä,mitätöintiä,riitaisa avioero,sunmuuta paskaa.

mutta ehdottoman kamalin tilanne on tää,elää mulle niin rakkaan ja elämän mieheni kanssa,joka ei rakasta mua! ryssinyt meidän raha-asiat,ja asuu enimmäkseen "omassa" saunamökissään,minne mulla ei ole asiaa.

mä en haluu elää tällästä elämää! :(

...ei ollut elinkelvollinen kohdun ulkopuolella...

...tädin työpaikalla ammuskelusta =( onneksi häneen ei osunut...

...omien vanhempien alkoholismi...

...kahjo terrorisoiva töykaveri...

...kaikista olen selvinnyt ainakin tähän asti...

toipunut olen kumminkin ja saanut hyvän elämän, ammatin, miehen, työn.



en tiedä miksi pelkään että omat lapsenikin hylkäävät minut. että olen vääränlainen.

Pitkä lapsettomuus ja neljä keskenmenoa. Miehen masennus ja itsemurhayritys ja kun hän sai itsensä kuntoon, oma romahdus ja vaikea masennus. Yksinäisyys, ulkopuolisuus koulukiusaamista myös. Epilepsia lapsena. Toistuvat masennuskaudet.



Nyt onneksi kaksi ihanaa lasta eikä epilepsiaa enää, ulkopuolisuus ja yksinäisyys tosin edelleen vaivaavat. Masennukseen myös alttiutta joten paljon on tehtävä töitä pysyäkseen kunnossa. Mutta pääosin elo on nyt onnellista lapset sen tekevät.

Ihan vain päättäisi katsoa eteenpäin, etsiä elämästä hyviä asioita ja rakentaa paremman tulevaisuuden? Se on mahdollista kyllä! Elämässä on koettelemuksia, kellä enmmän ja kellä vähemmän. Silti jokainen voi toipua ja olla onnellinen.

Jos vain murheitaan luettelee ja märehtii, ei siitä tule mitään, mutta jos yrittää jättää ne taakseen, on valoisampaa odotettavissa.

Aika montaa varmaan tauttaisi esim mindfulness tai meditaatio. Niitten tehosta on saatu erinomaisiia tutkimustuloksia. Liikunta tietenkin toipumista tukemaan.

Kun niitä vastoinkäymisiä vain tulee kokoajan. Mikään ei auta. Ei auta, vaikka kuinka yrittäisi olla positiivinen jne. Koko elämä on ollut yhtä kärsimystä.

Minun kohdallani pahin koettelemus on oman kodin tulipalo, jossa 5-vuotias lapseni kuoli ja itse loukkaannuin pahoin. Tulipalo ei ollut tahallinen, se kai tästä kaikesta puuttuisikin. Sanotaan, ettei ihminen muista onnettomuuteen joutumista, ei ainakaan minun kohdallani pidä paikkaansa.

Muistan sen kauhean epäuskon kun yöllä heräät palovaroittimen ääneen ja liekit räiskähtävät yhtäkkiä valloilleen. Kun koko talo on täynnä savua ja kuumuus sulattaa keuhkot. Se hätä ja tuska, kun yhtä lasta ei löydykään. Ja se hetki, kun itse, elävältä palaen, on pakko hypätä ulos ikkunasta ja jättää lapsi sisälle. Se on minun elämäni tragedia, jonkinlaisena laihana lohtuna on se tieto, että lapsi menehtyi häkään, hänen ei tarvinnut kärsiä. Ja ne loputtomat itsesyytökset, olisinko sittenkin voinut tehdä jotain.

Toivon kaikkea hyvää sinulle.

Syöpädiagnoosi viiden vuoden iässä. Laiminlyövä äiti. Dramaattinen asuinpaikanvaihdos. Isän ja veljen taholta koko lapsuuden kestävä hyväksikäyttö. Rankka koulukiusaus. Huostaanotto. Ystävän tapaturmainen kuolema. Masennus ja syömishäiriö. Aikuisiän muut mielenterveysongelmat ja epätoivonen olotila.



No eikai se tästä voi kun paremmaksi muuttua. Toivon niin.

kohtukuolema parin vuoden takaa, etenkin nyt, kun enää ole onnistunut tulemaan raskaaksi sen jälkeen uudestaan, tuntuu tuo menetys koko ajan vain suuremmalta.

Huomaan, että taidan olla sairastumassa masennukseen, ei enää mikään tunnu miltään ja paha vaan olla.

Millaisia isoja vastoinkäymisiä muut on koekeneet, ja kuinka selvinneet niistä?

Tällä hetkellä tuntuu, että koko elämäni on ollut jatkuvien vastoinkäymisten sarjaa. En tiedä, kauanko enää jaksan, kun parempaa ei ole koskaan tulossa. Henkisesti sairas alkoholia ja pillereitä väärinkäyttävä äitini aloitti pahoinpitelemiseni jo odottaessaan. Hän joi, väärinkäytti lääkkeitä ja yritti useita kertoja abortoida minut mm. heittäytymällä portaista alas. Tämän seurauksena minulla oli jo lapsena vakavia terveysongelmia. Äitini mielialat vaihtelivat päivästä toiseen. Hän saattoi kertoa lyhyen ajan sisällä rakastavansa meitä lapsia ja hetken kuluttua hän huusi, että olemme pilanneet hänen elämänsä (minulla oli 2 veljeä, toinen teki itsemurhan, toinen sortui huumeisiin). Pelkäsin äitiäni yli kaiken. Hän pahoinpiteli meitä, piti nälässä, jahtasi juoppohulluuskohtauksissaan puukon kanssa, yritti tappaa isäni (eräs kauheimmista lapsuusmuistoistani). Äitiä ja isää (isä oli myös alkoholisti, äiti terrorisoi myös häntä) sai olla aina hakemassa kapakasta kotiin.

Minua käytettiin 5-10 ikävuoden välissä seksuaalisesti hyväksi. Hyväksikäyttäjä oli sukulainen. Kun vihdoin sain kerrottua asiasta äidilleni, hän heitti minut ulos kotoa. Tapaus oli kuulemma minun vikani. En vieläkään pysty luottamaan miehiin omaa aviomiestäni lukuunottamatta (hän on ainoa positiivinen asia elämässäni). Kukaan ei koskaan puuttunut perhetilanteeseemme. Siitä kyllä tiedettiin (muut lapset kiusasivat meitä koulussa aiheesta)

Parikymppisenä rattijuoppo ajoi autoni päälle ja vammauduin pysyvästi. Siitä lähtien terveyteni on huonontunut dramaattisesti ja uusia diagnooseja on tullut pahimmillaan muutama per vuosi. Vaikean aivovaurion vuoksi en pysty käymään töissä, harrastamaan mitään tai poistumaan juurikaan kotoani. Kaikki ystäväni ovat minut tämän vuoksi hylänneet yhtä lukuunottamatta. Terveydentilaani ovat pahentaneet lääkärien tekemät 3 hoitovirhettä. Erään seurauksena en pysty saamaan lapsia. Viimeisestä hoitovirheestä mentiin oikeuteen, mutta hävisin jutun. Se oli raskas päätös. En luota enää lääkäreihin. Kärsin ahdistuksesta, masennuksesta ja posttraumaattisesta stressireaktiosta. En pysty menemään sairaalaan. Mielummin kuolen kotona.

Nyt asuntoomme on tullut homevaurio. Se on pahentanut mm. astmaani ja allergioitani. Vietän 99 % ajastani kotona ja asuntomme on minulle äärimmäisen epäterveellinen. Meillä ei ole varaa remontoida sitä. Kukaan ei osta taloa nykyisessä kunnossa, joten emme voi myöskään myydä sitä.

Kaiken huipuksi rakas veljeni teki itsemurhan. Minä löysin hänet. Nyt äitini soittelee minulle lähes päivittäin, haukkuu ja huutaa puhelimessa ja kertoo, kuinka olen huono tytär, kumpa minä olisin kuollut veljeni sijasta ja kuinka kaikki on minun syytäni. En tiedä, miksi vastaan.

En tiedä, miten jatkaisin tästä eteenpäin. Kai niiden vastoinkäymisten on pakko loppua joskus, eikö niin?

Minun kohdallani pahin koettelemus on oman kodin tulipalo, jossa 5-vuotias lapseni kuoli ja itse loukkaannuin pahoin. Tulipalo ei ollut tahallinen, se kai tästä kaikesta puuttuisikin. Sanotaan, ettei ihminen muista onnettomuuteen joutumista, ei ainakaan minun kohdallani pidä paikkaansa.

Muistan sen kauhean epäuskon kun yöllä heräät palovaroittimen ääneen ja liekit räiskähtävät yhtäkkiä valloilleen. Kun koko talo on täynnä savua ja kuumuus sulattaa keuhkot. Se hätä ja tuska, kun yhtä lasta ei löydykään. Ja se hetki, kun itse, elävältä palaen, on pakko hypätä ulos ikkunasta ja jättää lapsi sisälle. Se on minun elämäni tragedia, jonkinlaisena laihana lohtuna on se tieto, että lapsi menehtyi häkään, hänen ei tarvinnut kärsiä. Ja ne loputtomat itsesyytökset, olisinko sittenkin voinut tehdä jotain.

Olen ollut tulipalossa 1,5-vuotiaana jossa paloin myös pahoin, äitini pelasti minut. Sen jälkeen meillä on aina tarkkaan harkittu mistä lävestä ja missä järjestyksessä ulos jos hätä tulee, myös talo valittiin sen mukaan että lapset on lähellä.

Oman elämäni listaan voin lisätä äitini ja isäpuoleni alkoholismin, tappelut ja nälkää näkemiset yms siihen liittyvät kamalat asiat, joita en halua muistella.

Sekä esikoiseni parantumaton sairaus ja neljännen lapseni abortointi tilanteessa jossa myös hän oli parantumattomasti sairas.

Vanhempieni ero, oman eroni aiheuttamat velat, inhottava äitipuoli, lista on loputon joten nyt vain nautin elämästäni, johon kuuluu ihana perhe.

Pikkuasioista valittaminen on kanssa taakse jäänyttä elämää.

Mulla pahin juttu oli kun seurustelukumppani vuoden seurustelun jälkeen petti. Suhteemme ei katkennut ja ollaan naimisissa mutta tuo oli kova juttu.