Mikä on ollut tähän astisen elämäsi pahin koettelemus/tragedia? Itsellä

Sadistista on mm: Lukitseminen ulos pakkaseen ilman vaatteita Kuristaminen Tukasta vetäminen pitkin lattiaa Potkiminen Lyöminen Piiskaaminen remmillä, risulla, johdolla, puuklapilla Ruuatta oleminen Ystävien ja kavereiden kieltäminen Jatkuva aresti Uhkailu jatkuvalla syötöllä Lapsen lemmikin hävittäminen kiristyskeinona Ja sen sellainen. Olisipa tosiaan mullakin elämäni suurin väkivallan kokemus joku jäähypenkki. Ja olisinpa tullut huostaanotetuksi!!! Mutta 70 luvulla neuvola tai kouluterkka ei tehnyt mitään, varsinkin kun äiti valehteli ja salaili vammoja ja mahdollisti isän "harrastuksen" pitämällä kultaiset kulissit raivopäisesti pystyssä. Olimme ns hyvä perhe ulkopuolisten silmissä.

juu esim mun kaverin mielestä mun mieheni on "sadistinen", kun kantaa kiukuttelevan uhmiksemme jäähypenkille/omaan huoneeseen aina vaan uudestaan ja uudestaan rauhorrumaan kun lapsi sieltä juoksee kirkuen takas. kuulemma on väkivaltaista lapsen tahdon tukahduttamista.

mutta. olen pahoillani kaikesta mitä oot joutunu kokemaan. en ois voinu ees kuvitella.

t: pumpulissa elänyt olinkohan nro 37

Synnytin ihanan pienen tyttölapsen joka puoli tuntia myöhemmin kuoli eikä syytä koskaan löytynyt. Olen käynyt terapiat ja kaikki apu on pitänyt minut jotenkin elossa. Mies ei ikinä terapiaan suostunut ja puhuu itsemurhasta yhä useammin, ja repii minuakin taas alas.

En usko että joulu on enää koskaa meille iloinen juhla.

Itsellä pahinta on ollut istukan irtoamisesta johtunut hätäsektio ja vauvan vaikea elämänalku, Hän toipui dramaattisesta synnytyksestä hyvin, ei mitään jälkiä hapenpuutteesta.



Olen saanut viettää onnellisen elämän tähän asti.

Meillä sentään on vielä toivoa, ensimmäinen IVF-hoito tehdään tammikuussa. Tuntuu näitä lukiessa, että vähälläpä on selvinnyt. Toivon kaikkea hyvää ketjuun kirjoittaneille!

niiden tuloksettomuus ja toivosta luopuminen. Erityisesti tuo viimeinen toivosta luopuminen oli rankka vaihe, tuntui ettei pysty hengittämään siltä surulta. Mutta oma pää kertoi, että voimia yrittää ei enää ole. Elämä oli yhtä jatkuvaa stressiä, surua ja kiertojen kyttäilyä. Nyt on hyvä olla, kun ei enää toivo ja yritä mutta vieläkin on niitä hetkiä, että suru hiipii seuraksi.

Elämäni suurin tragedia on isättömyys. Ja biologinen "isähän" minulla oli, mutta vain kulissien vuoksi. Kulissien sisäpuolella tämä ihminen oli paha, narsistinen pa*ska, joka kiusasi pientä tyttöä, omaa lastaan, ja sai siitä todennäköisesti tyydytystä.

suruni ovat olleet vanhempieni alkoholismi ja avioeroni.



Kun luen tätä ketjua, tuntuvat omat ongelmani kuitenkin aika pieniltä.



Jaksamista ja valoa teille kaikille.

En minä ikinä toipunutkaan. Meni työ, mielenterveys ja lopulta mieskin. Alkolisoiduin ja tekisin itsemurhan, jos uskaltaisin. Nyt teen vaan hidasta kuolemaa popsien pillereitä viinan kyytipojaksi, ja tapan aikaa mt-eläkkeellä, joka päivä pitkä ja tuskallinen. Joulun yli ajattelin vaan nukkua. Ettei tarvitse muistaa niitä ihania harvoja jouluja, jotka sain viettää rakkaan pikkuiseni kanssa. Silloin joskus suunilleen ikuisuus sitten.[/

Hae itsellesi ammattiapua,mene www.käpy.fi vertaistukiryhmä lapsensa menettäneille. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa paremmasta. Sinun täytyy nyt auttaa itse itseäsi ja asianmukaista apua. Ei lapsesi olisi toivonut äidilleen tuollaista loppu elämää, vaan äidin joka suree aikansa ja jatkaa elämää, vaikka tuollainen tapahtuma ei ikinä unohdukaan. Voimia ja siunausta elämääsi!

Nuori äiti.

mitättömän pieni, mutta painanut kauan mieltä, ja raskaasti, loukkasin pahasti erästä hyvää ja erittäin mukavaa lääkäriä.......painin varmasti mielessäni asian kanssa loppuelämäni.

Nuoruuteni vuodet olin aina sinkku. Esitin pirteää ja kiireistä ja täytin kalenterin kaikenmaailman kissanristiäisillä ja harrastuksilla, etten vaikuttaisi säälittävältä yksinäiseltä naiselta. Oikeasti itkin itseni uneen monena iltana, kun ajattelin olevan mahdotonta, että löytäisin koskaan ketään kunnollista miestä, joka rakastaisi minua.

Mikään ei ole niin typerää kuin antaa olossuhteitten pilata elämänsä ja rypeä siinä pahoinvoinnissaan. Se on turhaa. Kaikesta voi selvitä ja mennä eteenpäin.

antaa tällaisia hurskastelevia ja näsäviisaita neuvoja ihmisille, jotka syystä tai toisesta eivät vaan selviä. Vaikka kuinka haluaisivat ja yrittäisivät. Eri ihmiset kun on katsos varustettu varsin erilaisin psyykkisin voimavaroin. Toiset selviää, toiset ei.

Helppohan se on toisia neuvoa: Ole hymy huulilla vaikka sydän märkänis

1. Lapsettomuus ja lapettomuushoidot

2. Sekundäärinen lapsettomuus ja lapsettomuushoidot, tämä kriisi edelleen päällä

3. irtisanotuksi tuleminen

4. hyvistä ystäväistä eroon kasvaminen, näitä sattuu aina silloin tällöin.

5. ongelmalliset parisuhteet

Mutta suren silti. Rakastuin toiseen mieheen, tuli ero. En olisi halunnut erota, mutta mieheni ei kestänyt tunteitani toista kohtaan ja halusi eron. Eron jälkeen aloitin suhteen tämän miehen kanssa ja hän osoittautuikin aivan toisenlaiseksi kuin olin luullut. Rakastin häntä edelleen, mutta selvisi, että hän on tehnyt ison rikoksen ja joutuu vankilaan. En ole enää miehen kanssa, mutta ajattelen häntä päivät ja yöt, rakastan aivan valtavan paljon. Tuntuu, etten pääse hänestä koskaan eroon. Yritän silti turruttaa tunteeni. Toivon, että jonain päivänä tulisi mies, joka saisi minut tuntemaan samoin ja voisin unohtaa.

Vaikean endometrioosin aiheuttama lapsettomuus muutama vuosi sitten. Rakkaani löysi elämäänsä uuden naisen. Aivoleikkaus ja vakava syöpä samana vuonna. Irtisanominen YT-neuvotteluissa. Edelleen heikko olo solumyrkkyjen ja sädehoidon jälkeen.

Olin koulukiusattu, alisuoriutuja koulussa. En siis todellakaan mikään hyvä kympin tyttö vaan se, joka juuri rimaa hipoen pääsi kokeista läpi. Pelkäsin opettajia, pelkäsin oppilaita. Yläasteen lähinnä lintsasin. Vanhempani erosivat kun äidin alkoholismi paheni. Jäin isälleni asumaan, joka löysi pian uuden naisen, eikä tämä nainen välittänyt minusta. Eikä kukana muukaan, oikeastaan.



Rämmin läpi peruskoulun, yritin paria koulua mutta eihän siitä mitään tullut, kun olin jäänyt jälkeen kaikesta jo ala-asteella. Tein kuitenkin töitä, mitä nyt ikinä sain. Masennuin, tai masennuin lisää. Olin parisuhteessa, ja mies petti. Kaikki kaatui päälle ja yritin itsemurhaa. Siinä lääkkeitä niellessä pelkäsin kipua ja kuolemaa. Soitin itselleni ambulanssin, sen henkilökunta oli tylyä.



Makasin sairaalassa kaksi päivää, eikä kukaan tullut katsomaan vaikka sairaalasta oli ilmoitettu isälleni. Tulin yksin kotiin, jossa minua odotti lappu että muuta pois, myyn talon. Se oli ehkä pahin hetki koskaan, vieläkin sattuu se yksinäisyys, se tunne kun tajuaa, ettei maailmassa tosiaan ole yhtään ketään, kuka välittäisi.

kunnes pari vuotta sitten koin keskenmenon rv 16 mieheni kännissä potkaistua mua mahaan. Se on ollut kaikkein pahinta.

tulleeni itse vauvana/pikkulapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyksi oman psyykkisesti sairaan äitini taholta. Tehokkaasti oli mielen defenssimekanismit sulkeneet asian pois tietoisuudesta. Selvisi myöhemmin, enkä ois edes halunnut tietää. Tiiviissä psykoterapiassa käyn vieläkin.

Äitini kuoli nopeasti edenneeseen sairauteen kun olin parikymppinen. Isäni teki itsemurhan pari vuotta myöhemmin. Olin ainoa lapsi, en tiedä miten selvisin.

Silti sairastuin 16 vuotiaana vaikeaan masennukseen.

Käyty monta itsemurhayritystä läpi ja lähel kuolemaa. Se johti kahden koulun keskeyttämiseen, mikä on ollu tosi kova pala mulle - katsoa vierestä kun joka kevät ystäviä vuoron perään saa lakkia tai valmistuu. Luovuin unelma-alastanikin kun vaikka todella taistelin, ei omat voimat riittäny - oisin halunnu lähäriksi. perhepäivähoitajana olo on unelmani.

Vasta vuoden ajan tuntunu et on oikeesti hyvää ja elämisen arvost elämä, nyt ikää 21v. :) Nyt on vihdoin myös mun "vuoro" valmistua - vihdoin.

Ehkä musta ei tulekaan katkeraa aikuista....



Mä olen semmonen varsin kivan, ihanteellisen elämän ja lapsuuden eläny ihminen. Siksi vähän outoa et sairastuin.