Mikä on ollut tähän astisen elämäsi pahin koettelemus/tragedia? Itsellä

12 vuotta sitten näin joulun alla.asiasta en pääse ylitse koskaan,se on minun elinkautinen jos niin voi sanoa.voimia kaikille!

-vanhempien ero, kun olin 6v

-psori

-häätö kodista pahojen talousvaikeuksien takia, olin raskaana tuolloin ja odotin toista lasta.

- 2xraskausmyrkytys, josta viimeisimmmästä jäi pysyvä munuaistauti, onneksi se on kuitenkin vaan seuranta asteella....

-pahin koettelemus oli kuitenkin tänä kesänä täysin yllättäen tulleet potkut ja heti sen perään rakas isäni kuoli äkillisesti. sain puhelun teholta vain 10min ennenkuin isän verenkierto loppui, vaikka oli sairaalaan joutunut jo muutama päivä aiemmin. tuli aika shokkina.

Tekijä on edelleen vapaalla jalalla.

En minä ikinä toipunutkaan.

Meni työ, mielenterveys ja lopulta mieskin. Alkolisoiduin ja tekisin itsemurhan, jos uskaltaisin. Nyt teen vaan hidasta kuolemaa popsien pillereitä viinan kyytipojaksi, ja tapan aikaa mt-eläkkeellä, joka päivä pitkä ja tuskallinen.

Joulun yli ajattelin vaan nukkua. Ettei tarvitse muistaa niitä ihania harvoja jouluja, jotka sain viettää rakkaan pikkuiseni kanssa. Silloin joskus suunilleen ikuisuus sitten.

ei tuossa muu taida enää auttaa.

Ihan vain päättäisi katsoa eteenpäin, etsiä elämästä hyviä asioita ja rakentaa paremman tulevaisuuden? Se on mahdollista kyllä! Elämässä on koettelemuksia, kellä enmmän ja kellä vähemmän. Silti jokainen voi toipua ja olla onnellinen.



Jos vain murheitaan luettelee ja märehtii, ei siitä tule mitään, mutta jos yrittää jättää ne taakseen, on valoisampaa odotettavissa.



Aika montaa varmaan tauttaisi esim mindfulness tai meditaatio. Niitten tehosta on saatu erinomaisiia tutkimustuloksia. Liikunta tietenkin toipumista tukemaan.

pahinta on ollut se, kun oma aviomies raiskasi minut.



kai olen päässyt jotenkin yli, kun ollaan edelleen naimisissa.

Ihan vain päättäisi katsoa eteenpäin, etsiä elämästä hyviä asioita ja rakentaa paremman tulevaisuuden? Se on mahdollista kyllä! Elämässä on koettelemuksia, kellä enmmän ja kellä vähemmän. Silti jokainen voi toipua ja olla onnellinen. Jos vain murheitaan luettelee ja märehtii, ei siitä tule mitään, mutta jos yrittää jättää ne taakseen, on valoisampaa odotettavissa. Aika montaa varmaan tauttaisi esim mindfulness tai meditaatio. Niitten tehosta on saatu erinomaisiia tutkimustuloksia. Liikunta tietenkin toipumista tukemaan.

vaikka vastaammekin tällaiseen ketjuun. Jos jotain asiaa asiallisesti kysytään, miksi siihen ei saisi vastata? Jos sinua ärsyttää tämä "märehtiminen" niin kovasti, miksi luet tällaista ketjua? Itse et muuten edes vastannut ap:n kysymykseen mitään.

Kyllä ne järjen menettämiset oli mulle sellaset kokemukset että vaikea lapsuuteni ei tunnu enää kovin vaikealta ajalta.

"psyykkinen sairastuminen vähän päälle kaksikymppisenä



Tuo oli järkyttävän kamalaa aikaa. Siihen verrattuna ei kokemani koulukiusaus, hullu äiti tai psykopaatti exän hakattavana olo tunnu missään."

Näitä lukiessa alkaa miettimään, että kuinka paljon yhden ihmisen täytyy kestää...



Minun elämässäni pahimia on ollut alkoholisoituneen äidin luona asuminen 6 vuotiaaksi. Äiti hakkasi ja haukkui.

10 vuotiaana sairastuin anorexiaan ja olin psykiatrisella osastolla melkein 3 vuotta.

Aikuisiällä toistuvat keskenmenot, esikoisen kuolema 1 päivän ikäisenä.

Oma alkoholisoituminen.



Nyt olen taas kunnossa ja minulla on ihana mies ja 2 ihanaa lasta.



Oman lapsen kuolema on noista se kaikista pahin.

pari vuotta sen jälkeen join päivittäin ja kävin terapiassa 2 kertaa viikossa.

Eihän se ikinä unohdu, mutta jotenkin sen kanssa on oppinut elämään.

törkeä seksuaalinen hyväksikäyttö ja siitä seuranneet fyysiset ja psyykkiset ongelmat. Tekijä ei joutunut vastuuseen, koska hän kuoli ennen kun oikeusprosessi alkoi..



Terapia ja lääkkeet ovat auttaneet. Hyvin en silti aina ole pärjännyt: itsemurhayrityksiä, mielisairaalakeikkoja, irtosuhteita, liikaa alkoholia, olen edelleen yo-lakki päässä keikkuva ammatiton kolmattakymppiä käyvä.



Tosin olen myös naimisissa ja kohta kahden lapsen äiti. Puoliso tietää menneisyyden (pakko tietääkin, joskus tulee paniikkikohtauksia) ja hyväksyy mut silti. Lapsi syntyi sektiolla, samoin kai tulevakin. Pelkään ihmisiä mutta mulla on muutama ystävä, joihin luotan. Fyysinen kosketus (kuten halailu) on hankalaa, oman mieheni kosketuksen olen jostain syystä alusta asti tuntenut luonnolliseksi. Imetys ei sujunut mutta lapsen lähellä on myös ollut helppoa olla.



Vuosien saatossa oon oppinut hyväksymään sen, mitä mulle tapahtui ja uskon, etten ole syyllinen siihen, mitä se sairas perverssi teki. Tosin, helpottaahan kun paska on kuollut. Täytyy sanoa, että muilla on ollut tosi rankkoja kohtaloita :/ Tsemppiä kaikile!

Henkisesti vaikea lapsuus, jonka aiheutti vanhempien vaikea suhde ja perheen hajanaisuus.

Isäni aina jotenkin mielsin narsistiseksi ja luulin perheen ongelmien johtuvan siitä, kun muut joutuvat alistumaan. Oletin äidin käytöksen johtuvan tästä, raskaasta parisuhteesta.

Perheeni ikeestä päästyäni aloin voida todella huonosti. Kaverisuhteeni tuntuivat aina todella raskailta. Tapasin itseäni hieman nuoremman miehen. Alku oli todella onnellista. Sitten alkoivat kaikki kummallisuudet ja siinä missä minä yritin tehdä kaikkeni jotta muilla olisi hyvä olla, mieheni ei tuntunut missään vaiheessa välitävän siitä miten hän käyttäytyi.

Pohdin PALJON itseäni ja mitä tein väärin ja mikä minussa oli vikana.

Aivan odottamatta sain nenäni eteen artikkelin jossa puhuttiin äidin narsismista. Se oli kuin joku olisi käynyt vakoilemassa minun elämääni!! Sen jälkeen luin lisää aiheesta ja oli todella järkyttävää kun yhden kirjan lopussa kysyttiin "Oletko tällaisessa parisuhteessa?" ja annettiin esimerkkejä. SE OLI MINUN PARISUHTEENI!

Epäilys siitä että voiko ikinä asiat mennä näin että yhdelle ihmiselle tapahtuu aina tätä ja samalla luet mustaa valkoisella asioita joita olet niin pitkään pohtinut. Hirveä kriisin paikka. Toisaalta siinä oli mukana siunaus. Nyt minulla oli kaikki avaimet itseni pelastamiseen. Ja sitä olen siitä asti yrittänyt. Tie on pitkä ja mäkinen. Suhde vanhempiin on ohi, mutta se on ainoa tapa pysyä tasapainossa. Olen alkanut saada elämääni takaisin ja vaikka se onkin itseensä tutustumista, välillä todella hyviä aikoja ja taas välillä aallon pohjaa, niin eteenpäin mennään ja kun katson taaksepäin niin pitkällä jo ollaan :D

tilanteesi toi mieleen omani. Olen kylläkin jo ollut sillä väärällä alalla yli 20 vuotta enkä ole pitkään aikaan edes haaveillut, että voisin saada mitään oman alan työtä.

On aika jänskää tehdä työtä, joka työkaverien mielestä on kivaa ja mielenkiintoista, koska se on matikkapainotteista, kun itse en ole koskaan tykännyt matematiikasta enkä ole ollut siinä kovin hyvä. Siis että jotkut todella kokevat olevansa unelma-ammatissa ja oikeassa paikassa siellä.

Olen ratkaissut tuon ongelman ulkoistamalla vastuun jumalalle tai vastaavalle korkeammalle voimalle. Minkäs pieni ihminen sille voi, jos maailmankaikkeuden kaikkitietävä valtias on sitä mieltä, että minusta on eniten hyötyä juuri tuossa työssä.

En kuitenkaan koe olevani mikään uskovainen. Tuo on vain yksi ajatus, jolla olen koettanut asiaa itselleni selittää.

Asian ironiaa korostaa se, että työni on kaiken lisäksi matalapalkkainen.

Ja olen vähän miettinyt oikeustieteelliseen hakemista, josko tavallaan "aloittaisin alusta". Tosin siihen taidan olla jo liian iäkäs.

Mulla on töissä suunnattomia vaikeuksia esittää kiinnostunutta. Siis työ on todella simppeliä, siinä ei ole mitään haastetta ja todellakin koen, että koulutukseni ja kokemukseni (olen lisäksi oikeasti ihan fiksu tyttö) menevät täysin hukkaan.

Ja joo, huono palkka vielä lisää tuskaa.

Kuulostaa kauhealta mutta jotenkin tieto siitä, etten ole ainoa, piristää mua:)

Hyvä koulutus, mutta en vaan saa sitä vastaavaa työtä. Joka viikko edessä on lisää pettymyksiä ja kiitos, mutta ei kiitos -ilmoituksia hakemistani työpaikoista. Työttömyys, ja sen aiheuttamat näköalattomuus ja toivottomuus ovat elämäni suurin tragedia, vaikka olen kokenut paljon muutakin. Isän kuolema, avioero, vaikea suhde ex-mieheen ym. ovat kuitenkin asioita, joihin minulla on ollut keinoni selviytyä. Olen voinut itse vaikuttaa selviytymiseeni, mutta tähän, työttömyydestä ulos pääsemiseen, en tunne enää voivani vaikuttaa. Enkä edes jaksa enää yrittää, niin nujerrettu olo minulla on.

Asian tekee erityisen vaikeaksi se, että "huonoista" oloista lähteneenä olin itsestäni niin ylpeä kun pääsein yliopistoon, pärjäsin hyvin ja valmistuin hyvin paperein. Ajattelin, että se kaikki oli jonkinlainen todiste siitä, että en ole surkea ihminen. No, olin väärässä. Totuus on osoittautunut olemaan se, että huijasin itseäni monta vuotta täysin turhaan. Sattuuhan se.

Olin 36, meni elämä ja arvomaailma aika lailla uusiksi sen jälkeen kun päätin etten mene mieheni perään. Nyt ei huvita pikkujuttuja voivotella.

-isäni alkoholismi ja väkivaltaisuus

-vanhimman siskoni sairastuminen skitsofreniaan ja monet itsemurhayritykset

-äidin kuolema esikoiseni ollessa ihan pieni vauva

-toiseksi vanhimman siskoni sairastuminen nuorella iällä alkaneeseen alzheimeriin

-mies löysi toisen naisen 18 v yhdessäolon jälkeen, siitä seurasi avioero.



Olen hengissä, käyn töissä, kaksi lasta on, mutta mitään iloa en tunne mistään.

Ikinä en ole ollut missään terapiassa tai syönyt mitään lääkkeitä,vaikka luulen että monessa kohtaa olisi ollut tarvetta. Nyt vain jotenkin rämmin päivä kerrallaan eteenpäin.

Minun kohdallani pahin koettelemus on oman kodin tulipalo, jossa 5-vuotias lapseni kuoli ja itse loukkaannuin pahoin. Tulipalo ei ollut tahallinen, se kai tästä kaikesta puuttuisikin. Sanotaan, ettei ihminen muista onnettomuuteen joutumista, ei ainakaan minun kohdallani pidä paikkaansa.



Muistan sen kauhean epäuskon kun yöllä heräät palovaroittimen ääneen ja liekit räiskähtävät yhtäkkiä valloilleen. Kun koko talo on täynnä savua ja kuumuus sulattaa keuhkot. Se hätä ja tuska, kun yhtä lasta ei löydykään. Ja se hetki, kun itse, elävältä palaen, on pakko hypätä ulos ikkunasta ja jättää lapsi sisälle. Se on minun elämäni tragedia, jonkinlaisena laihana lohtuna on se tieto, että lapsi menehtyi häkään, hänen ei tarvinnut kärsiä. Ja ne loputtomat itsesyytökset, olisinko sittenkin voinut tehdä jotain.

joka todettiin kun oli puolivälissä toista raskautta. Toisellakin lapsella sitten testissä todettiin sama :(

Huono itsetunto ja häpeä koko nuoruusajan,seksuaalinen hyväksikäyttö, vaikea anoreksia ja masennus.



Huono avioliitto,miehen psyykkinen sairastuminen



Vaikea teini-ikäinen lapsi



Äidin kuolema vaikeaan sairauteen tänä vuonna ja kolmen vuoden sairastaminen sitä ennen.

Minun kohdallani pahin koettelemus on oman kodin tulipalo, jossa 5-vuotias lapseni kuoli ja itse loukkaannuin pahoin. Tulipalo ei ollut tahallinen, se kai tästä kaikesta puuttuisikin. Sanotaan, ettei ihminen muista onnettomuuteen joutumista, ei ainakaan minun kohdallani pidä paikkaansa.

Muistan sen kauhean epäuskon kun yöllä heräät palovaroittimen ääneen ja liekit räiskähtävät yhtäkkiä valloilleen. Kun koko talo on täynnä savua ja kuumuus sulattaa keuhkot. Se hätä ja tuska, kun yhtä lasta ei löydykään. Ja se hetki, kun itse, elävältä palaen, on pakko hypätä ulos ikkunasta ja jättää lapsi sisälle. Se on minun elämäni tragedia, jonkinlaisena laihana lohtuna on se tieto, että lapsi menehtyi häkään, hänen ei tarvinnut kärsiä. Ja ne loputtomat itsesyytökset, olisinko sittenkin voinut tehdä jotain.

Kaikkea hyvää sinulle!

eikä muita sukulaisia ole. Olen mennyt ihan äärirajoilleni asti, että olen saanut koulut käytyä ja normaalin miehen ja työpaikan. Olen joskus lapsena päättänyt, etten koskaan epäonnistu tai sairastu vakavasti. Kaikista periaatteistani olen luopunut, että olen päässyt tähän pisteeseen. Kuulen jatkuvaa mitätöintiä sekä Vanhemmilta että joiltain työkavereiltani. Ystäviä minulla ei ole. Kaikki energia on mennyt ja menee selviytymiseen. Elämässäni on kausia, jolloin ajattelen itsemurhaa päivittäin. Hyvää joulua :)