Mikä on ollut tähän astisen elämäsi pahin koettelemus/tragedia? Itsellä

Tekijä oli oma isä, ja hyväksikäyttö (koskettelu ja seksuaaliset puheet) oli lähes päivittäistä ja kesti usean vuoden ajan. Hyväksikäytön vuoksi olin lapsena hyvin ahdistunut ja mietin usein itsemurhaa. Ilmeisesti peitin pahan oloni kuitenkin hyvin, sillä kukaan aikuinen ei epäillyt mitään.



Sen jälkeen, kun uskalsin viimein kertoa hyväksikäytöstä äidilleni ja vanhempani erosivat, niin elämässäni onkin onneksi mennyt kaikki hyvin. Tietysti kamalat muistot tulevat usein mieleen, mutta olen hyvin onnellinen siitä, että kamala lapsuus ei ole tuhonnut koko elämääni.



Olen todella pahoillani kaikkien niiden puolesta, joilta on lapsi kuollut tai jotka ovat jääneet nuorena leskeksi :( Itse odotan nyt esikoistani, ja pahin pelkoni on, että tälle lapselle tai miehelleni kävisi jotain.

Minua käytettiin lapsena seksuaalisesti hyväksi hoitopaikassani, eikä ketää loppujen lopuksi saatu vastuuseen koska asia tuli ilmi vasta vuosien päästä. Noin puolet ala-asteeasta ja osan ylä-asteesta kävin terapiassa tämän asian takia. Elämääni varjosti myös oma perhe, isä oli ja on edelleen alkoholisti ja teki perheemme elämästä välillä yhtä helvettiä. Meidän perheessä oli paljon henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja on ollut tilanteita, joissa olen ihan oikeasti pelännyt että isä tappaa minut tai jonkun muun kännipäissään. Lukiossa sairastuin keskivaikeaan masennukseen ja koko koulu meinasi viime metreillä jäädä kesken isäni takia. Haudoin jopa viimeisenä lukiovuotenani itsemurhaa, en nähnyt toivottomaksi käyneestä elämästä enää muuta ulospääsyä...



..Tänä päivänä olen todella onnellinen. Valmistun ensi viikolla amk:sta ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Onneksi se itsemurha jäi tekemättä.

-Äidin mielenterveysongelmat ja pahoinpitely itseäni kohtaan kun olin lapsi.

-Isän kuolema

-Olin koulukiusattu

-Hometalo

-Raju huoltajuuskiista lapsista



Joo, onhan noita ollut..

syövereissä kehittyi bentsodiatsepiiniriippuvuus, pillereitä meni kourallinen päivässä, 100 tabletin unilääkepurkki kesti vajaan viikon. Vieroituksessa psykiatrian suljetulla osastolla.

1) sisaruksen kuolema kun olin lapsi ja sen vaikutus lapsuudenperheen ilmapiiriin



2) petetyksi tuleminen parisuhteessa



3) lapsettomaksi jääminen

*Isäni kuolema kun olin 14v jonka myötä äitini muuttui kokonaan. Käytti alkoholia, vaihtoi miehiä jne.

Pahin asia kuitenkin on ollut vauvan kohtukuolema. Minä olin onnellinen kun tulin raskaaksi ja sain pojan. Mutta hänenkin piti syntyä yli 2kk ennen laskettua aikaa ja edessä oli pitkä keskola-aika. Mutta se pelko uudesta menetyksestä oli koko ajan läsnä. Vielä sittenkin kun tulin vauvan kanssa kotiin. Olin varma että kuitenkin vielä sattuu jotain kamalaa. Olin jotenkin jo tottunut siihen pelkoon. Pikkuista enkeli-poikaamme on aina ikävä. Välillä mietin miltä se näyttäisi, mitä se osaisi nyt. Hän olisi puolivuotta isompi kuin nyt poikani on. Mutta koitan ajatella että näin piti käydä. Meille piti syntyä juuri tämä poika. Uskon että kaikella on jokin syy. Mikään ei ole kamalampaa kuin oman lapsen menetys. Unohtaa en halua, eikä onneksi tarvikaan. Mutta masentua ei saa! Ei se ketään auta! Elämän täytyy jatkua. Suru ei katoa koskaan, mutta pahin kärki siitä on hioutunut pois. Toivon sinulle Onnea elämääsi! Toivon että uskallat mennä vaikka lääkärille puhumaan raskaaksi tulon vaikeudesta. Uskon että saat apua. Voisit vaikka pyytää inseminaatiota tms. Tunnetko ketään joka olisi kokenut saman? Minulla oli onni kun tuttavapiirissä oli 2 jotka olivat käyneet saman menetyksen läpi kuin minä. Toinen heistä ei ollut ennen puhunut siitä kenellekään koska häpesi sitä kai jotenkin. Minulla oli kova tarve puhua. Puhua ja puhua niin kauan kunnes suru alkoi hellittämään. Jos et ole voinut puhua asiasta, toivon että uskallat puhua läheisillesi, tai vaikka tutulle. Kunhan puhut. Me puitiin kaikesta huolimatta tätä menetystä eniten mieheni kanssa keskenämme. Itkimme ja lohdutettiin toisiamme että kyllä tätä tästä vielä ilonpäiviksi muuttuu. Mutta ikinä en haluas samaa kenellekään läpikäytäväksi! Vaikkakin helpotti tietää etten ollut ainoa enkelin synnyttänyt äiti. Meidänkin enkelimme olisi nyt 2v. Voidaanko ap ajatella että meidän pikku-enkelimme leikkivät nyt yhdessä siellä jossain. Hyvä ettei heidän tarvitse olla yksin. Hyvää joulua ap sinulle! Ehkä ensi jouluna jo mietit mitä hommaat lahjaksi pikkuisellesi! Tai ehkä olet synnyttämässä sitten. Ei ku pilkettä silmäkulmaan. Seuraa vähän kalenterista ovulaatio-aikoja ja tähtäät hellyyttä ukkoos sillon ;) Näin jouluna ja uutena vuotena voi tapahtua ihmeitä :)

syövereissä kehittyi bentsodiatsepiiniriippuvuus, pillereitä meni kourallinen päivässä, 100 tabletin unilääkepurkki kesti vajaan viikon. Vieroituksessa psykiatrian suljetulla osastolla.

Miten onnistuit saamaan otsikottoman viestin aikaiseksi? Tahtoo heti tietää!!!

Tämä laittaa asiat perspektiiviin. On aika pientä kärsimystä nämä arkipäivän koettelemukset.

Eli vauvasta 18v ikään asti, kukaan ei piuttunut eikä pelastanut, vaikka naapuri ja suku tiesi millainen hullu isäni on ja mitä hirveyksiä meillä tapahtuu. En edes jaksa alkaa kertomaan mitä mielipuolisia juttuja isäni teki.

Näennäisesti voin hyvin (akateeminen tutkinto, ura, oma talo, perhe, avioliitto yms jutut) mutta todellisuudessaen todellakaan. Traumat seuraa läpi elämän, samoin jatkuva pelkotila, stressi ja varuillaanolo, herään joka rasahdukseen, olen valppaana koko ajan hyökkäyksen varalta jne.

Vanhempiini on tasan tarkkaan välit poikki nyt ja tulevaisuudessa.

...niin sanasi painaisi aika paljon julkisessa keskustelussa. Valvoin yön viime viikon uutisoinnin seurauksena. Ahdistuin todella ajatuksesta että aikuinen voi olla niin julma lapselle. Jos pelkkä uutisointi saa täysin vieraan aikuisen menettämään yöunensa, en voi edes kuvitella millaista lapsen on siinä elää.

Kaikkea hyvää sinulle! Toivon todella, että aikuiset puuttuisivat asioihin tarpeeksi ajoissa.

Mikään ei ole niin typerää kuin antaa olossuhteitten pilata elämänsä ja rypeä siinä pahoinvoinnissaan. Se on turhaa. Kaikesta voi selvitä ja mennä eteenpäin.

antaa tällaisia hurskastelevia ja näsäviisaita neuvoja ihmisille, jotka syystä tai toisesta eivät vaan selviä. Vaikka kuinka haluaisivat ja yrittäisivät. Eri ihmiset kun on katsos varustettu varsin erilaisin psyykkisin voimavaroin. Toiset selviää, toiset ei.

Helppohan se on toisia neuvoa: Ole hymy huulilla vaikka sydän märkänis

Mutta neuvon samalla itseäni. On tieteellisesti tutkittu tosiasia, että asenne vaikuttaa terveyteen enemmän kuin mikään. On ihan oma valinta, selviääkö hyvin vai huonosti. Jos haluaa selvitä voittajana, niin voi tehdä. En minä ketään moiti siitä, jos antaa periksi, mutta se on oma valinta.

on ollut, että isäni yritti tappaa (kirveellä) minut ollessani neljävuotias. Hän oli saanut juoppohulluuskohtauksen ja otaksui, että olen Saatanan tytär.

En tuota oikein edes muista, vaikka lapsuudestani paljon muistan, mutta jokin sulkulukko aivoissani tuolta osalta on. Totta se kuitenkin on, enkä voi sitä sulattaa, en tietyllä tavalla anteeksikaan antaa, vaikka isäni on jo edesmennyt.

Alkoholismin ymmärrän sairaudeksi, mutta en, en sitä sulata että lapsi kärsii ja on vaarassa menettää henkensä sen sairauden vuoksi. Ja sitähän tapahtuu, tälläkin hetkellä jossakin. Voi kuulkaa, voima ja oikeus kanssanne!

Miten tämä selvisi sinulle? Otan osaa, todella kamalaa.

Elämäni suurin tragedia on isättömyys. Ja biologinen "isähän" minulla oli, mutta vain kulissien vuoksi. Kulissien sisäpuolella tämä ihminen oli paha, narsistinen pa*ska, joka kiusasi pientä tyttöä, omaa lastaan, ja sai siitä todennäköisesti tyydytystä.

Viestinne tuovat perspektiiviä elämään.

Itsellä jätetyksi tuleminen murensi. Siinä tuli varmaan käsiteltyä jotenkin muutenkin mitä on olla omilla jaloilla seisova aikuinen. Käsittämätöntä, mutta sen jälkeen sisaren tapaturmainen kuolema oli tietenkin hirveä, mutta en menettänyt samalla tavalla elämänhallintaa.



Myös lapsettomuus oli hirveä kokemus.



Ajattelen kuitenkin että minulla on ollut hyvä ja onnellinen elämä.

en edes ajatellut monia mainituista, kuten avioero, isän alkoholismi tai irtisanominen. Minulle ne ovat vain elettyä elämää....

Mikään ei ole niin typerää kuin antaa olossuhteitten pilata elämänsä ja rypeä siinä pahoinvoinnissaan. Se on turhaa. Kaikesta voi selvitä ja mennä eteenpäin.

antaa tällaisia hurskastelevia ja näsäviisaita neuvoja ihmisille, jotka syystä tai toisesta eivät vaan selviä. Vaikka kuinka haluaisivat ja yrittäisivät. Eri ihmiset kun on katsos varustettu varsin erilaisin psyykkisin voimavaroin. Toiset selviää, toiset ei.

Helppohan se on toisia neuvoa: Ole hymy huulilla vaikka sydän märkänis

Mutta neuvon samalla itseäni. On tieteellisesti tutkittu tosiasia, että asenne vaikuttaa terveyteen enemmän kuin mikään. On ihan oma valinta, selviääkö hyvin vai huonosti. Jos haluaa selvitä voittajana, niin voi tehdä. En minä ketään moiti siitä, jos antaa periksi, mutta se on oma valinta.

Jos kerran olet paneutunut tieteeseen tiedät myös, että asenteisiin vaikuttaminen ei ole tahdonvoimasta kiinni. Ihmiset yrittävät, ja kun eivät onnistu kokevat itsensä vielä enemmän epäonnistuneiksi juuri kaltaistesi ääliöiden vuoksi.

Ihmisten mielet ovat erilaisia. Mikä on yhdelle mahdollista on mahdonta toiselle.

tulleeni itse vauvana/pikkulapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyksi oman psyykkisesti sairaan äitini taholta. Tehokkaasti oli mielen defenssimekanismit sulkeneet asian pois tietoisuudesta. Selvisi myöhemmin, enkä ois edes halunnut tietää. Tiiviissä psykoterapiassa käyn vieläkin.

Tätä mä oon aina ihmetelly, että miten nämä lähtee lopulta selviämään jos mitään muistamisen mahdollisuutta ei ole?

kohtukuolema parin vuoden takaa, etenkin nyt, kun enää ole onnistunut tulemaan raskaaksi sen jälkeen uudestaan, tuntuu tuo menetys koko ajan vain suuremmalta.

Huomaan, että taidan olla sairastumassa masennukseen, ei enää mikään tunnu miltään ja paha vaan olla.

Millaisia isoja vastoinkäymisiä muut on koekeneet, ja kuinka selvinneet niistä?

Valmistuin maisteriksi, olin jo opiskeluaikana töissä. Kävin vaihdossa ja harjoittelussa ulkomailla jne. Mutta enpäs vain saanutkaan mitään "hyvää" työtä. Nyt sitten kidun duunissa, joka ei A) vastaa koulutustani, B) kiinnosta mua millään tavalla. Alan olla jo turhan vanha hakemaan mihinkään (ikää 31v). Olen harkinnut, että tekisin toisen tutkinnon mutta en usko, että enää tällä iällä kannattaa.

Toki tämä on pientä sen rinnalla, että mies on kuollut tms. mutta itselleni tämä on tosiaan ihan järkyttävä pettymys ja epäonnistuminen. Koko minuus täytyy määritellä uudelleen, miksi juuri minä epäonnistuin?

kohtukuolema parin vuoden takaa, etenkin nyt, kun enää ole onnistunut tulemaan raskaaksi sen jälkeen uudestaan, tuntuu tuo menetys koko ajan vain suuremmalta.

Huomaan, että taidan olla sairastumassa masennukseen, ei enää mikään tunnu miltään ja paha vaan olla.

Millaisia isoja vastoinkäymisiä muut on koekeneet, ja kuinka selvinneet niistä?

Valmistuin maisteriksi, olin jo opiskeluaikana töissä. Kävin vaihdossa ja harjoittelussa ulkomailla jne. Mutta enpäs vain saanutkaan mitään "hyvää" työtä. Nyt sitten kidun duunissa, joka ei A) vastaa koulutustani, B) kiinnosta mua millään tavalla. Alan olla jo turhan vanha hakemaan mihinkään (ikää 31v). Olen harkinnut, että tekisin toisen tutkinnon mutta en usko, että enää tällä iällä kannattaa.

Toki tämä on pientä sen rinnalla, että mies on kuollut tms. mutta itselleni tämä on tosiaan ihan järkyttävä pettymys ja epäonnistuminen. Koko minuus täytyy määritellä uudelleen, miksi juuri minä epäonnistuin?

itse lähdin opiskelemaan uutta ammattia 37-vuotiaana ja olen nyt yli 40 vuotiaana unelmatyössäni. Minua tosin auttoi, että hain saman konsernin sisällä toiseen tehtävään, mutta kukaan ei ollut sitä mieltä, että olisin liian vanha mihinkään.

tilanteesi toi mieleen omani. Olen kylläkin jo ollut sillä väärällä alalla yli 20 vuotta enkä ole pitkään aikaan edes haaveillut, että voisin saada mitään oman alan työtä.



On aika jänskää tehdä työtä, joka työkaverien mielestä on kivaa ja mielenkiintoista, koska se on matikkapainotteista, kun itse en ole koskaan tykännyt matematiikasta enkä ole ollut siinä kovin hyvä. Siis että jotkut todella kokevat olevansa unelma-ammatissa ja oikeassa paikassa siellä.



Olen ratkaissut tuon ongelman ulkoistamalla vastuun jumalalle tai vastaavalle korkeammalle voimalle. Minkäs pieni ihminen sille voi, jos maailmankaikkeuden kaikkitietävä valtias on sitä mieltä, että minusta on eniten hyötyä juuri tuossa työssä.



En kuitenkaan koe olevani mikään uskovainen. Tuo on vain yksi ajatus, jolla olen koettanut asiaa itselleni selittää.



Asian ironiaa korostaa se, että työni on kaiken lisäksi matalapalkkainen.

tilanteesi toi mieleen omani. Olen kylläkin jo ollut sillä väärällä alalla yli 20 vuotta enkä ole pitkään aikaan edes haaveillut, että voisin saada mitään oman alan työtä.

On aika jänskää tehdä työtä, joka työkaverien mielestä on kivaa ja mielenkiintoista, koska se on matikkapainotteista, kun itse en ole koskaan tykännyt matematiikasta enkä ole ollut siinä kovin hyvä. Siis että jotkut todella kokevat olevansa unelma-ammatissa ja oikeassa paikassa siellä.

Olen ratkaissut tuon ongelman ulkoistamalla vastuun jumalalle tai vastaavalle korkeammalle voimalle. Minkäs pieni ihminen sille voi, jos maailmankaikkeuden kaikkitietävä valtias on sitä mieltä, että minusta on eniten hyötyä juuri tuossa työssä.

En kuitenkaan koe olevani mikään uskovainen. Tuo on vain yksi ajatus, jolla olen koettanut asiaa itselleni selittää.

Asian ironiaa korostaa se, että työni on kaiken lisäksi matalapalkkainen.

Ja olen vähän miettinyt oikeustieteelliseen hakemista, josko tavallaan "aloittaisin alusta". Tosin siihen taidan olla jo liian iäkäs.

Mulla on töissä suunnattomia vaikeuksia esittää kiinnostunutta. Siis työ on todella simppeliä, siinä ei ole mitään haastetta ja todellakin koen, että koulutukseni ja kokemukseni (olen lisäksi oikeasti ihan fiksu tyttö) menevät täysin hukkaan.

Ja joo, huono palkka vielä lisää tuskaa.

Kuulostaa kauhealta mutta jotenkin tieto siitä, etten ole ainoa, piristää mua:)