Vanhusten parissa työskentelevät! Miten kestätte kuoleman?

Kuollut ihminen on jännästi vain sellainen "kuori". Hyvin selvästi tajuaa että ihmisen sielu on siitä lähtenyt. Vaikka vainaja tietenkin kunnioittavasti siistitään ja puetaan kuolinpaitaan jne, sitä käsitellessä ei enää käsittele mitään henkilöä, vain ruumista. Kuolema on yleensä sellainen hiipuminen, niinkuin kynttilä vähän ennen sammumistaan alkaa pienetä ja lepattaa kunnes sammuu. Samalla lailla hengitys muuttuu harvemmaksi ja pinnalliseksi, loputa sydämen sykekin hidastuu ja hiipuu, raajat kylmenevät, virtsaa ei erity, tietoisuus hiipuu, kaikki elintoiminnot sammuvat. Yleensä vainajan luona eivät ole hoitajat vaan omaiset, koska kuoleman hetki halutaan rauhoittaa perheelle (elleivät nämä nimenomaan toivo jotain muuta). Joskus ihminen korahtaa tai henkäisee ja sitten kuolee. 

Mitä kestämistä siinä on? Vanhana kuuluukin kuolla, elämän kiertokulku, normaalia.

Kuulostanko kylmältä? Ehei, olenpa vain kohdannut kuolemaa useammankin kerran ikähaitarilla 8v - 80v, esim äitini saattohoitaminen ja kuolema 47v iässä. Niitä kuolemia ei oikein kestäisi, mutta pakko oli.

Ja se miltä esim äitini kuolema ja sitä edeltävät vuorokaudet näytti ei kuulu jollekin palstauteliaalle.

Taidan olla vähän omituinen, koen että olen etuoikeutettu kun saan olla kuolevan  vanhuksen vierellä, varsinkin sellaisten joilla ei ole muuta perhettä kuin me hoitajat. Kesällä istuimme vuorotellen erään huippu kiukkuisen ja ilkeän mummon vierellä, pidellen häntä kädestä ja keskutellen kuolemasta, luimme hänen toivomuksestaan Raamattua ja ne jotka osasivat veisasivat virsiä, viimeisinä viikkoina mummo kiitteli meitä ja pyyteli anteeksi ilkeyksiään. Hänen kuolemassaan oli lisäksi se onni että hänelle löytyi oikeat kipulääkkeet ja hän ei joutunut kärsimään.

Luultavasti nuoren ihmisen saattohoito olisi minullekin liikaa ja läheisten kuolema on aivan eri asia kuin vanhan sairaan ihmisen kuolema vaikka heitä olisi hoitanutkin 10vuotta, kuitenkaan en ole tuntenut näitä ihmisiä terveinä ja elinvoimaisina.

Eikö kuolema ole kaikkien meidän päätepiste? Se pitänee hyväksyä, koska tällä pallolla ei ikuista elämää ole. Mutta lohdutus ja myötäeläminen kaikkien heidän kanssa jotka loppua kohden ovat menossa on tärkeää. Sitähän meiltä kaikilta halutaan ja sitä jokainen toivoo itselleen. Ainakin minä toivon.

Vierailija kirjoitti:

Minulle myös omien läheisten tai lähinnä kauempien sukulaisten (ihan läheisiä ei ole kuollut) on ihan eri asia. Sitä suree ja se tuntuu pahalta paljon syvemmältä.

Olen ollut töissä saattohoidossa ja siellä nuorempien kuolemat tuntuivat kammottavilta, mutta ei siksi että olisi kiintynyt vaan koska siinä alkoi niin paljon myötäelämään omaisten tuskaa ja miettimään jos oma mies/lapsi/sisko tms kuolisi.

Nyt pitkäaikaisosastolla jossa työskentelen, kuolee tietty vain vanhoja, se ei tunnu samalta. Jos vanhuksen puoliso on elossa, silloin tulee se myötäelämisen kautta tuleva suru mutta sekin on sitä toisen puolesta suremista, ei niinkään sitä että itse ikävöisi.

Aina kun tulee kuolemantapaus, tunne haikeutta, haluan laittaa vainajan kunnioittavasti, en halua jutella parin kanssa niitä näitä siinä laittaessa vaan jotenkin tahdon rauhallisen ja tilanteen vaativan arvokkuuden.

Jos asiakas on kuollut tuskissa, jää paha mieli, ei sekään ole surua/ikävää eli sitä kiintymyksen kautta tullutta vaan lähinnä semmosta myötäelämisen tuskaa, alan liikaa miettimään miltä se kuolema on tuntunut ja ruoskin itseäni siitä etten pystynyt enempään. Näitä puretaan sitten toki työyhteisössä. Se on pahinta. Jos joku kuolee tukehtumalla, tai kivuliaasti tms. Ne jäävät kummittelemaan ja tulee paha olo mutta nekin unohtuvat. Ei niitä jää hautomaan.

Lämmöllä muistellaan vanhuksia.

Itse en pystyisi enää palaamaan saattohoitoon töihin, en kestänyt sitä että nuoret kuolivat, omaisten suru oli lohdutonta ja kamalaa. Vanhuksen kohdalla näin useinkaan Toki poikkeuksiakei ole. Monelta on puoliso jo kuollut eikä se omaisten suru ole sellaista.. selittämätöntä että miksi meille kävi näin. Koska se kuolema on niin luonnollista. En halua vähätellä kenenkään surua, vaikea selittää.

Et sinä vähätellyt mitenkään. Vanhan ihmisen kuolema on luonnollinen asia, joton tavallaan ollaan varauduttukin. Nuoren ihmisen tai lapsen kuolema ei koskaan tunnu luonnolliselta, järjestys on väärä.

Kirjoitit kivuista kuoleman hetkellä. Miten niitä kipuja voi olla, vaikka meillä pitäisi olla kivunlievitys? Voisitko valaista tätä asiaa?

Jokaisen vanhuksen kuolema on itselleni pysäyttävä hetki. Muistelen hetkiä vanhuksen elämästä, vuosien päästäkin juttelemme ja muistelemme joitain persoonallisia tyyppejä, hassuja sattumuksia jne. Ensimmäisen vainajan muistan varmaan aina. Vaikeinta on omaisten kohtaaminen ja kuolemasta ilmoittaminen puhelimella, jos omaiset eivät ole paikalla. Jos kuolema tulee yövuorossa, tuntuu kuin koko paikkaan laskeutuisi ihmeellinen rauha, levollinen tunnelma. Kiire loppuu siihen.