Vanhusten parissa työskentelevät! Miten kestätte kuoleman?

Enemmän tuntuu nuoren ihmisen kuolema.



Tuli tästä mieleen, kun anoppi eli viimeiset vuotensa dementiakodissa, ja sitten lopulta kuoli. Kun olimme tyhjänneet mummon huoneen, ja olimme lähdössä pois, joku hoitajista toivoi perään " Älkää sitten unohtako meitä" - no eipä yhteyttä enää pidetty, miksi oltaisiin 8o

Varmaankin kovin sairaan vanhuksen kuolema voi tuntua jopa armahdukselta, mutta jos onkin joku elämäniloinen pirteä mummeli?

niin sehän on vain hyvä, ettei joutunut kärsimään pitkään hiipuen. toki ikävä voi hiukan olla mutta asiakkaita on paljon ja vaihtuvat, kuolemia tulee parin kuukauden välein.



Kun saattohoidossa 2 viikkoa ihminen hiipuu ja saa estettyä kivut ja kuolema on rauhallinen niin minä koen kyllä, että olen tehnyt parhaani. Pysäyttää hetkeksi ja voisi kynttilän sytyttää, samalla kuitenkin on tyytyväinen jos on voinut jonkun viimeiset hetket olla kulkemassa mukana arvokkaasti ja kivutta. Asia puretaan työkavereiden kanssa jutellen.

olen samaa miettinyt, etenkin kun olen suunnitellut kouluttautuvani lähihoitajaksi näin nelikymppisenä. Omien läheisten kuolemat on tuntuneet niin pahalta ja olen kovin ihmisrakas ja mietin että olisiko minusta siihen sitten kuitenkaan...

omien sukulaisten kuolemat tuntuu erilaiselta ja suru voi kestää vuosiakin, mutta töissä on erilaista. Ja pitääkin olla. Teet mitä voit ja pyrit helpottamaan oloa.

Minulle myös omien läheisten tai lähinnä kauempien sukulaisten (ihan läheisiä ei ole kuollut) on ihan eri asia. Sitä suree ja se tuntuu pahalta paljon syvemmältä.



Olen ollut töissä saattohoidossa ja siellä nuorempien kuolemat tuntuivat kammottavilta, mutta ei siksi että olisi kiintynyt vaan koska siinä alkoi niin paljon myötäelämään omaisten tuskaa ja miettimään jos oma mies/lapsi/sisko tms kuolisi.



Nyt pitkäaikaisosastolla jossa työskentelen, kuolee tietty vain vanhoja, se ei tunnu samalta. Jos vanhuksen puoliso on elossa, silloin tulee se myötäelämisen kautta tuleva suru mutta sekin on sitä toisen puolesta suremista, ei niinkään sitä että itse ikävöisi.

Aina kun tulee kuolemantapaus, tunne haikeutta, haluan laittaa vainajan kunnioittavasti, en halua jutella parin kanssa niitä näitä siinä laittaessa vaan jotenkin tahdon rauhallisen ja tilanteen vaativan arvokkuuden.



Jos asiakas on kuollut tuskissa, jää paha mieli, ei sekään ole surua/ikävää eli sitä kiintymyksen kautta tullutta vaan lähinnä semmosta myötäelämisen tuskaa, alan liikaa miettimään miltä se kuolema on tuntunut ja ruoskin itseäni siitä etten pystynyt enempään. Näitä puretaan sitten toki työyhteisössä. Se on pahinta. Jos joku kuolee tukehtumalla, tai kivuliaasti tms. Ne jäävät kummittelemaan ja tulee paha olo mutta nekin unohtuvat. Ei niitä jää hautomaan.



Lämmöllä muistellaan vanhuksia.



Itse en pystyisi enää palaamaan saattohoitoon töihin, en kestänyt sitä että nuoret kuolivat, omaisten suru oli lohdutonta ja kamalaa. Vanhuksen kohdalla näin useinkaan Toki poikkeuksiakei ole. Monelta on puoliso jo kuollut eikä se omaisten suru ole sellaista.. selittämätöntä että miksi meille kävi näin. Koska se kuolema on niin luonnollista. En halua vähätellä kenenkään surua, vaikea selittää.

yritin tavoitella. 4

mutta olen aikoinaan ollut valvomassa isäni kuolinvuoteella sairaalassa ja siltä pohjalta mulla on kommentoitavaa.



Kuoleman hetki oli 63-vuotiaalle isälleni rauhan hetki. Parantumaton syöpä ja viimeisten tuntien kipu, raskas hengitys lisähapen avulla, kontaktin vähittäinen hiipuminen, toivon katoaminen vähitellen. Kun elämän jatkuminen käy mahdottomaksi ja kaikki toivo loppuu, tulee kuolema. Ja rauha. Ei siinä ole mitään pelättävää.



Tämä näin omaisen näkökulmasta. Ammattilaisen pitää omaksua ajatus kuolemasta elämän väistämättömänä päätepisteenä, realiteettien sisäistäminen tekee työstä helpompaa

Itse ollut menossa aamuvuoroon ja avustamaan vanhusta joka oli pirteä ja ihana aina, kun lähdin herättää oli pois mennyt tuntia ennen, en kyllä nukkunut seuraavaan viikkoon kunnolla, oli vaikea aikaa

Olen vasta nuori hoitaja mutta ne muutamat potilaan kuolemat mitä olen kohdannut, ovat olleet pysäyttäviä kokemuksia. On tietyllä tavalla helpottavaa nähdä, että pitkään kivuista kärsinyt ja muitten 'armoilla' elänyt pääsee pois, ehkä parempaan paikkaan. Osastolla jossa olin, useimmiten lähtö tapahtui omaisten läsnä ollessa ja heille annettiin rauha olla läheisensä kanssa viimeiseen asti. Jos omaisia ei ole, silloin me hoitajat ollaan läsnä mahdollisimman paljon. Surullista, että potilaan vierellä ei kuitenkaan aina ole mahdollista olla niin paljon kuin haluaisi. 

En tajunnut 20:n vieastä ollenkaan. Se aamuvuorolainen.

Millainen se kuoleminen huonona on.

Millainen on tuskaisin kuolema?

mutta olen aikoinaan ollut valvomassa isäni kuolinvuoteella sairaalassa ja siltä pohjalta mulla on kommentoitavaa.



Kuoleman hetki oli 63-vuotiaalle isälleni rauhan hetki. Parantumaton syöpä ja viimeisten tuntien kipu, raskas hengitys lisähapen avulla, kontaktin vähittäinen hiipuminen, toivon katoaminen vähitellen. Kun elämän jatkuminen käy mahdottomaksi ja kaikki toivo loppuu, tulee kuolema. Ja rauha. Ei siinä ole mitään pelättävää.



Tämä näin omaisen näkökulmasta. Ammattilaisen pitää omaksua ajatus kuolemasta elämän väistämättömänä päätepisteenä, realiteettien sisäistäminen tekee työstä helpompaa.

En hoitaja.

Siskoni menehtyi pitkään jatkuneiden kipujen päätteeksi syöpään.Oli helpotus tai tuntui että on oikeus poistua elämästä silloin kun ei enään jaksa .On meille annettu armo.Voi sanoa näin.Se ei ole meidän käsissä tuo pois lähtö.Elämä vaan on pirun lyhyt vaikka eläisi 100vuotiaaksi.

7, kiitos että jaoit ajatuksesi. 

Olen töissä vanhainkodissa, jonka asukkaat ovat hyvin sairaita, dementoituneita ja monella on saattohoitopäätös. Kuolemantapauksen kohdalla tuntee haikeutta ja myötätuntoa omaisia kohtaan, mutta ei suurta surua koska kuolema vapauttaa monet kivuistaan tai täysin toimintakyvyttömästä elämästä. Itse asiassa usea vanhus toivoo itse kuoleman tulevan pian. Tietenkin jos kuolema on hyvin kivulias ja vaikea, niin se on sitten eri juttu.

Se kuolema tuntuu ihan luonnolliselta ja "helpottavalta" kun on vanha ihminen kyseessä. Tottakai se on erityinen tilanne ja täytyy hoitajana käsitellä jokainen kuolema erikseen, mutta ei sitä murehtimaan jää tai suremaan. Haikeaa enemmän jos on kiintynyt asiakkaaseen. Vanha ihminen on lähes aina valmistautunut kuolemaan ja tehnyt rauhan itsensä kanssa asiasta.

Itse en ymmärrä miten saattokotien hoitajat jaksavat ja pystyvät tekemään työnsä. Mä itken jo jos luen lapsen tai nuoren kuolinilmoituksen lehdestä, saatika jos joutuisin saattohoitamaan kuolevan lapsen ja seuraamaan vanhempien surun ja menetyksen.

Ei se sureta, vaikka vanhukseen olisikin kiintynyt. Se kiintymys on erilaista, kun omana tehtävänä nimenomaan on saattaa vanhus arvokkaasti ja lempeästi lepoon. On se silti aina koskettavaa, niin suurten ja ainutkertaisten asioiden äärellä oleminen. Kun elää rinnalla niitä viimeisiä kuukausia ja vuosia, katsoo kuinka viimeisetkin voimat hupenevat -ei siinä enää toivo mitään jatkoaikaa vaan mahdollisimman rauhallista ja kivutonta loppua.

Usein monisairaan ja iäkkään vanhuksen kuolema on hiljaista hiipumista ja melko rauhallinen. Kipulääkitystä annetaan ja helpotetaan oloa kaikin mahdollisin tavoin.

Omaisten suru on aina arvaamatonta, ja siinä tukeminen jokaisen kohdalla erilaista. Oikeiden sanojen löytäminen ei koskaan ole helppoa. Monesti omaiset vielä jälkeenpäinkin kiittelevät, ja silloin tuntuu todella hyvältä koska olen onnistunut omalta osaltani jättämään heille kauniin muiston omaisensa viime hetkistä. Muisteltavaksi sitten, kun pahin tuska on hellittänyt.

[quote author="Vierailija" time="04.10.2012 klo 22:19"]

Enemmän tuntuu nuoren ihmisen kuolema.

Tuli tästä mieleen, kun anoppi eli viimeiset vuotensa dementiakodissa, ja sitten lopulta kuoli. Kun olimme tyhjänneet mummon huoneen, ja olimme lähdössä pois, joku hoitajista toivoi perään " Älkää sitten unohtako meitä" - no eipä yhteyttä enää pidetty, miksi oltaisiin 8o

[/quote]

Tarkoitti varmaan että niissä mahdollisen kuolinilmoituksen mahdollisissa kiitoksissa?