Olen outo ja minusta ei juurikaan pidetä. Muita?

Kyllä mä olen ihan itse diagnosoinut itseni vain laiskaksi, kun en saa aloittamiani juttuja valmiiksi, vaikka päässäni olen suunnitellut kaiken moneen kertaan tosi hienosti, toiset ovat jo mukana projektissa koska olen innostanut heidätkin, ja sitten mulla vaan lössähtää, koska tarvitsisi todella tehdä ihan sitä rutiinityötä saadakseen homman valmiiksi. Samaan aikaan olen jo näet innostunut uudesta jutusta, koska innostun kaikesta, ja paljon mukavampihan on fiilistellä sitä uutta juttua kuin painaa työllä ja tuskalla valmiiksi sitä vanhaa.



Tää on aiheuttanut toki mulle paljon hallaa, koska olisin todella paljon paremmassa asemassa tällä hetkellä, jos olisin jaksanut tehdä kaikkien minulle annettujen mahdollisuuksien eteen pitkäjänteisesti työtä. Viimeisin on kirjaprojektini, jolle on käytännöllisesti katsoen kustantaja ja muut yhteistyökumppanit jo olemassa, mutta homma makaa raakileena koneella. Mun päivät menee häslätessä muita proggiksia, jotka eivät todellakaan olisi yhtä tärkeitä...

meitä taitaa ollakin aika paljon. Minäkin tunnen itseni ulkopuoliseksi, olen aina tuntenut. Aikaa myöten olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että minä kartan enemmän muita kuin muut minua. Liikun sujuvasti muiden joukossa, mutta minua ei yksinkertaisesti kiinnosta useimpien ihmisten puheenaiheet, varsinkaan jostakin vaatteista tai meikeistä tai uusista stereoista, autoista tai telkkareista. Perhe-elämä sujuu hyvin, ja mies kyllä hiljaa kuuntelee, kun saan oikein paatoksellisen kohtauksen, jossa mietin maailman menoa, mutta ei juuri keskustele kanssani. Hän puhuisi mieluummin niistä autoista ja telkkareista...



Nykyään ulkopuolisuuden tunne ei haittaa samalla tavalla, kuin nuorena. Nautin muiden tarkkailusta, ja siitäkin, että minulla on mahdollisuus siirtyä siihen viereiseen porukkaan juttelemaan, jos haluan. Joskus siirrynkin, koska pidän siinä syntyvästä sosiaalisuuden tunteesta. Useimmiten en kuitenkaan halua, koska se itse jutustelu siinä tuntuu niin tyhjänpäiväiseltä.

joo mä yks noista kirjottaneista, kerroin että psyykkinen häiriö löytyi outouden yhtenä syynä. ja kyseessä dissosiatiivinen identiteettihäiriö. ADD on aika harvinainen varsinkin löydettäessä vasta aikuiselta, itse sovin siihen kuvailuun todella hyvin mutta tutkittaessa sitä ei löytynyt. itseään ei kannata alkaa diagnosoimaan, vääristää minäkuvaa jos/kun diagnoosi onkin väärin.

Monet ihmiset ovat outoja, toiset vain esittävät normaalia paremmin kuin toiset. Myös älykkyys ja herkkyys ovat asioita, jotka erottavat ihmisiä toisistaan.



Voiko muiden käsittämättömät jutut johtua ap:n korkeammasta älystä? Jos niin on, niin tuosta pitäisi olla ylpeä. Toisaalta taas herkkyys ajaa erakoitumaan.



Ei-herkät voivat tahattomasti loukata pienilläkin kommenteilla, ja se voi olla herkälle jopa traumaattista. Ei kannata erakoitua, mutta siinä ei ole mitään vikaa, että ei seurustele sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät osaa olla kanssanne "oikein".

Kyllä mä olen ihan itse diagnosoinut itseni vain laiskaksi, kun en saa aloittamiani juttuja valmiiksi, vaikka päässäni olen suunnitellut kaiken moneen kertaan tosi hienosti, toiset ovat jo mukana projektissa koska olen innostanut heidätkin, ja sitten mulla vaan lössähtää, koska tarvitsisi todella tehdä ihan sitä rutiinityötä saadakseen homman valmiiksi. Samaan aikaan olen jo näet innostunut uudesta jutusta, koska innostun kaikesta, ja paljon mukavampihan on fiilistellä sitä uutta juttua kuin painaa työllä ja tuskalla valmiiksi sitä vanhaa.

Tää on aiheuttanut toki mulle paljon hallaa, koska olisin todella paljon paremmassa asemassa tällä hetkellä, jos olisin jaksanut tehdä kaikkien minulle annettujen mahdollisuuksien eteen pitkäjänteisesti työtä. Viimeisin on kirjaprojektini, jolle on käytännöllisesti katsoen kustantaja ja muut yhteistyökumppanit jo olemassa, mutta homma makaa raakileena koneella. Mun päivät menee häslätessä muita proggiksia, jotka eivät todellakaan olisi yhtä tärkeitä...

Tuossa oli hyvä kirjoitus yliherkistä ihmisistä, niihin kuulun itsekin. Olen sellainen runotyttö ja vähäiset ystäväni ovat sellaisia myös. Olenko sitten outo? En mielestäni. Jos minulta kysytään, niin yökerhoissa tanssivat tekoripsiset blondit ovat niitä outoja. :)



Vaikka olenkin hiljainen runotyttö, niin en ole millään tavalla sairas. Olisi fiksua erotella erilaiset persoonallisuuspiirteet mielisairauksista. Introverttius ei ole sairaus..!!!

Kyllä mä olen ihan itse diagnosoinut itseni vain laiskaksi, kun en saa aloittamiani juttuja valmiiksi, vaikka päässäni olen suunnitellut kaiken moneen kertaan tosi hienosti, toiset ovat jo mukana projektissa koska olen innostanut heidätkin, ja sitten mulla vaan lössähtää, koska tarvitsisi todella tehdä ihan sitä rutiinityötä saadakseen homman valmiiksi. Samaan aikaan olen jo näet innostunut uudesta jutusta, koska innostun kaikesta, ja paljon mukavampihan on fiilistellä sitä uutta juttua kuin painaa työllä ja tuskalla valmiiksi sitä vanhaa. Tää on aiheuttanut toki mulle paljon hallaa, koska olisin todella paljon paremmassa asemassa tällä hetkellä, jos olisin jaksanut tehdä kaikkien minulle annettujen mahdollisuuksien eteen pitkäjänteisesti työtä. Viimeisin on kirjaprojektini, jolle on käytännöllisesti katsoen kustantaja ja muut yhteistyökumppanit jo olemassa, mutta homma makaa raakileena koneella. Mun päivät menee häslätessä muita proggiksia, jotka eivät todellakaan olisi yhtä tärkeitä...

Siis tämän tarinan kirjoittaja on 40-vuotias nainen.

Ensinnäkin uskon, että hyvin moni ihminen tunnistaa itsensä ainakin jonkin verran näistä asperger, add, adhd yms. oireista, mutta sitä kannattaa lähteä tarkemmin tutkimaan vasta kun niistä oireista on oikeasti haittaa selviytymisessua jokapäivuaisestä elämästä.



Mistä lähdin avaamaan... Analysoin oma ulkopuolisuuden ja kömpelyyden kokemustani jo ala-asteella. Ihmettelin aina miten muut suorituvat askareista niin vaivattomasti. Olen siis sieltä alkaen etsinyt aktiivisesti ja passiivisesti, tietoisesti ja tiedostamatta seltystä tälle mun 'outoudelle'. Joskus jotkut jutut liippasivat läheltä, olen epäillyt mm. aivokasvainta, tukahdettua traumaa, korkean älykkyyden aiheuttamia outouksia, vaativaa isää, perfektionismia etc.



Viime vuonna iskettyäni puaätäni (noin kuvannollisesti) taas tuhannen kerran seinään ja toipuessani jo toisesta burnoutista törmäsin aivan sattumalta hollanninkieliseen sivustoon add:stä add:läisten kirjoittamana. Löysin itseni täysin. Itkin koko päivän. Löydös oli niin järkyttävä ja samalla niin helpottava. En ole tyhmä, laiska ja saamaton omaa syytäni. Valtava jatkuvasti harteilla painanut syyllisyys alkoi heti helpottamaan.



Asun hollannissa ja pääsin täällä neuropsykologin vastaanotolle. Syön nykyisin ritalinia, mikä auttaa välillä loistavasti, ja odotan pääsyä (muuton takia viivästynyt) 'psykokoulutukseen" (en tiedä mikä suomeksi). Diagnoosi oli todella selvä ilman mitään epuailyksiä myös isäni ja siskoni kohdalla, jotka diagnosoitiin siis kummatkin tahoillaan eri paikoissa. Vihdoinkin perheeemme 'epäonni' ja omituisuus on saanut selityksen.



Mutta samojen ongelmien kanssa sitä joutuu edelleen painimaan, mutta osaan olla armollisempi itselleni. Sori pitkä vuodatus, mutta aihe on minulle edelleenkin tunteita nostattava, ikäänkuin olisin saanut uuden alun elämälleni... Osaan myös suhtautua lasteni kaoottisuuteen nyt eritavalla (mutta miehelläni on kestämistä...).

on yksi niistä oireyhtymistä, joista kiistellään, onko se sairaus vai ominaisuus. Minulla on paljon siihen yhdistettäviä piirteitä, asiat jäävät puolitiehen: opiskelut jäivät aikoinaan, kun aloitin ja lopetin ja aloitin ja taas lopetin. Kotona vallitsee kaaos, joskin omalla tavallaan hallittu sellainen, yksi kaappi on täynnä aloitettuja käsitöitä, hukkaan tavaroita, teen usein montaa asiaa samaan aikaan, jos yksi ei edellytä tarpeeksi intensiivistä keskittymistä jne. Minäkin luulin ennen olevani laiska ja saamaton, vaikka siitä ei olekaan kyse. Saatan tehdä paljon töitä ja saada paljon aikaan, mutta usein teen "vääriä" töitä. Lisäksi minulla on paha tapa ajatella, kuinka jotain pitäisi tehdä alta pois, ennen kuin voin tarttua siihen tärkeään työhän, enkä ikinä vain saa tehdyksi niitä alta tehtäviä töitä, vaan teen jotakin muuta.



Minä eikä kukaan muukaan ole diagnosoinut minulle ADD:tä, ja varmaan parin vuoden ajan harkitsin meneväni selvityttämään sitä, mutta loppujen lopuksi hylkäsin ajatuksen. En löytänyt mistään juttuja kokemuksista, että joku olisi saanut diagnoosin, ja hän olisi kokenut tarvinneensa apua ja saaneensa sitä apua, mitä tarvitsee.



Minä kuitenkin pidän itsestäni tällaisena kuin olen, en halua vaikkapa popsia lääkkeitä ja muuttua muunlaiseksi vain saadakseni suoritettua rutiiniluonteisia asioita valmiiksi.



Olen myös oppinut elämään ominaisuuksieni kanssa. Kun aikaisemmin en esimerkiksi pystynyt tekemään kotona suursiivousta, vaan sain yhden huoneen siivotuksi, sen tosin ihan ylipuhtaaksi, ja ehkä seuraavaa aloitetuksi, kun en vain saanut itseäni jatkamaan. Nykyään jaan asunnon mielessäni osiin, ja yksi pieni osa, vaikkapa puolikas huone on yksi projekti. Sellaisen saan tehtyä valmiiksi, ja sitten voin tehdä muuta, ja myöhemmin se toinen huoneenpuolikas onkin oma projektinsa. Pelkästään ajattelemalla näin saan siivotuksi paljon enemmän kerralla, kuin sillä ajatuksella, että nyt siivoan koko kämpän.

joo mä yks noista kirjottaneista, kerroin että psyykkinen häiriö löytyi outouden yhtenä syynä. ja kyseessä dissosiatiivinen identiteettihäiriö. ADD on aika harvinainen varsinkin löydettäessä vasta aikuiselta, itse sovin siihen kuvailuun todella hyvin mutta tutkittaessa sitä ei löytynyt. itseään ei kannata alkaa diagnosoimaan, vääristää minäkuvaa jos/kun diagnoosi onkin väärin.

Missä kunnossa olet noin muuten (siis oletko myös esim. masentunut, käytkö töissä jne?) Mulla on myös tuo ja olen outo..

on yksi niistä oireyhtymistä, joista kiistellään, onko se sairaus vai ominaisuus. Minulla on paljon siihen yhdistettäviä piirteitä, asiat jäävät puolitiehen: opiskelut jäivät aikoinaan, kun aloitin ja lopetin ja aloitin ja taas lopetin. Kotona vallitsee kaaos, joskin omalla tavallaan hallittu sellainen, yksi kaappi on täynnä aloitettuja käsitöitä, hukkaan tavaroita, teen usein montaa asiaa samaan aikaan, jos yksi ei edellytä tarpeeksi intensiivistä keskittymistä jne. Minäkin luulin ennen olevani laiska ja saamaton, vaikka siitä ei olekaan kyse. Saatan tehdä paljon töitä ja saada paljon aikaan, mutta usein teen "vääriä" töitä. Lisäksi minulla on paha tapa ajatella, kuinka jotain pitäisi tehdä alta pois, ennen kuin voin tarttua siihen tärkeään työhän, enkä ikinä vain saa tehdyksi niitä alta tehtäviä töitä, vaan teen jotakin muuta. Minä eikä kukaan muukaan ole diagnosoinut minulle ADD:tä, ja varmaan parin vuoden ajan harkitsin meneväni selvityttämään sitä, mutta loppujen lopuksi hylkäsin ajatuksen. En löytänyt mistään juttuja kokemuksista, että joku olisi saanut diagnoosin, ja hän olisi kokenut tarvinneensa apua ja saaneensa sitä apua, mitä tarvitsee. Minä kuitenkin pidän itsestäni tällaisena kuin olen, en halua vaikkapa popsia lääkkeitä ja muuttua muunlaiseksi vain saadakseni suoritettua rutiiniluonteisia asioita valmiiksi. Olen myös oppinut elämään ominaisuuksieni kanssa. Kun aikaisemmin en esimerkiksi pystynyt tekemään kotona suursiivousta, vaan sain yhden huoneen siivotuksi, sen tosin ihan ylipuhtaaksi, ja ehkä seuraavaa aloitetuksi, kun en vain saanut itseäni jatkamaan. Nykyään jaan asunnon mielessäni osiin, ja yksi pieni osa, vaikkapa puolikas huone on yksi projekti. Sellaisen saan tehtyä valmiiksi, ja sitten voin tehdä muuta, ja myöhemmin se toinen huoneenpuolikas onkin oma projektinsa. Pelkästään ajattelemalla näin saan siivotuksi paljon enemmän kerralla, kuin sillä ajatuksella, että nyt siivoan koko kämpän.

t. n40, n:o 30 ja sen jälkeen pari muuta viestiä kirjoittanut tähän ketjuun..

on yksi niistä oireyhtymistä, joista kiistellään, onko se sairaus vai ominaisuus. Minulla on paljon siihen yhdistettäviä piirteitä, asiat jäävät puolitiehen: opiskelut jäivät aikoinaan, kun aloitin ja lopetin ja aloitin ja taas lopetin. Kotona vallitsee kaaos, joskin omalla tavallaan hallittu sellainen, yksi kaappi on täynnä aloitettuja käsitöitä, hukkaan tavaroita, teen usein montaa asiaa samaan aikaan, jos yksi ei edellytä tarpeeksi intensiivistä keskittymistä jne. Minäkin luulin ennen olevani laiska ja saamaton, vaikka siitä ei olekaan kyse. Saatan tehdä paljon töitä ja saada paljon aikaan, mutta usein teen "vääriä" töitä. Lisäksi minulla on paha tapa ajatella, kuinka jotain pitäisi tehdä alta pois, ennen kuin voin tarttua siihen tärkeään työhän, enkä ikinä vain saa tehdyksi niitä alta tehtäviä töitä, vaan teen jotakin muuta. Minä eikä kukaan muukaan ole diagnosoinut minulle ADD:tä, ja varmaan parin vuoden ajan harkitsin meneväni selvityttämään sitä, mutta loppujen lopuksi hylkäsin ajatuksen. En löytänyt mistään juttuja kokemuksista, että joku olisi saanut diagnoosin, ja hän olisi kokenut tarvinneensa apua ja saaneensa sitä apua, mitä tarvitsee. Minä kuitenkin pidän itsestäni tällaisena kuin olen, en halua vaikkapa popsia lääkkeitä ja muuttua muunlaiseksi vain saadakseni suoritettua rutiiniluonteisia asioita valmiiksi. Olen myös oppinut elämään ominaisuuksieni kanssa. Kun aikaisemmin en esimerkiksi pystynyt tekemään kotona suursiivousta, vaan sain yhden huoneen siivotuksi, sen tosin ihan ylipuhtaaksi, ja ehkä seuraavaa aloitetuksi, kun en vain saanut itseäni jatkamaan. Nykyään jaan asunnon mielessäni osiin, ja yksi pieni osa, vaikkapa puolikas huone on yksi projekti. Sellaisen saan tehtyä valmiiksi, ja sitten voin tehdä muuta, ja myöhemmin se toinen huoneenpuolikas onkin oma projektinsa. Pelkästään ajattelemalla näin saan siivotuksi paljon enemmän kerralla, kuin sillä ajatuksella, että nyt siivoan koko kämpän.

t. n40, n:o 30 ja sen jälkeen pari muuta viestiä kirjoittanut tähän ketjuun..

on ollut parasta lääkettä, että on tajunnut, etten ole ainoa.

t. 42 & 35

että vanhemmiten sitä ehkä muutenkin oppii hyväksymään itsensä, jolloin sitä oppii tulemaan toimeen omien outouksiensa kanssa ja löytämään niitä omia tapojaan miten asioita tekee.



Minä olin (olen) ammatiltani kuvataiteen opettaja. Suomessa pystyin toimimaan melko hyvin, siellä oli ikäänkuin tilaa pienelle hörhöydelle, ja saatoin vältellä opettajanhuonetta ja pyöriä omassa luokkatilassani. Suomessa opettajana on myös tarpeeksi vapautta miten järjestää ne omat tuntinsa. Kun tulin hollanttin törmäsinkin aivan eri maailmaan. Täällä erillaisuus ja outous varsinkin opettajana ja erityisesti naisena olikin todella haastavaa. Omaa tilaa ja vapautta ja vastuuta oli vähemmän ja olisi pitänyt olla niin helkutin sosiaalinen ja naisena niin hemmetin järjestelmällinen ja pilkkuja nuollen tunnollinen. Kaksi loppuunpalamista.



En enään uskalla mennä töhin kouluun. Luonnollinen auktoriteetin vastaisuuteni on korostunut entisestään. Nykyisin toimin yksityisyrittäjänä, ihan todella rasittavaa välillä, mutta saan määritellä oman rytmini ja se auttaa paljon...



Se ADD:läinen

Mulla on läpi elämän ollut eri ikävaiheissa aina yksi vähän parempi kaveri, mutta hänkään ei ole koskaan mikään sydänystävä, ennemminkin sellainen ihminen jonka kanssa vaan tullaan jostain syystä vähän enemmän toimeen, en kuitenkaan osaa jaksaa "syvimpiä tuntojani" hänenkään kanssaan.



Mies tuntee kyllä minut ihan pohjamutia myöten, joten sanonkin häntä parhaaksi ystäväkseni ja se hän onkin :) Onneksi löysin hänet.

Samoin lasteni kanssa viihdyn ja he tietävät millainen äiti on :)



Viihdyn illanvietoissa jne, mutta en ns. yöelämässä. En osaa tutustua uusiin ihmisiin ja työpaikalla olen aika erakko, kyllä mulle jutellaan ja juttelen itse, mutta en vain osaa olla ja koen oloni kaikissa tällaisissa tilanteissa (illanvietot, työpaikka, uusien tuttavuuksian kanssa jne) aivan erilaiseksi kuin muut.



Olen taipuvainen ylianalysointiin ja harkitsen tarkkaan mitä suustani päästän. Kadehdin ihmisiä jotka osaavat small talkia tai muuten vain jutella, siis asiallisistakin asioista.

Pistän kai sanoille liikaa painoarvoa kaikissa tilanteissa....?

joo mä yks noista kirjottaneista, kerroin että psyykkinen häiriö löytyi outouden yhtenä syynä. ja kyseessä dissosiatiivinen identiteettihäiriö. ADD on aika harvinainen varsinkin löydettäessä vasta aikuiselta, itse sovin siihen kuvailuun todella hyvin mutta tutkittaessa sitä ei löytynyt. itseään ei kannata alkaa diagnosoimaan, vääristää minäkuvaa jos/kun diagnoosi onkin väärin.

Missä kunnossa olet noin muuten (siis oletko myös esim. masentunut, käytkö töissä jne?) Mulla on myös tuo ja olen outo..

tällä hetkellä ei liitännäissairauksia kuten masennusta tm. joten ei lääkitystäkään. terapiassa olin 5v, ja hakeudun uudelleen eri terapeutille kun on mahdollista taloudellisesti. suomesta vaan hankala löytää asiantuntevaa terapeuttia. tää häiriö tekeekin oudoksi, mutta netissä vertaistuesta oon löytänyt samanhenkisiä ihmisiä. suosittelisin sullekin yhtä sivustoa jos annat sähköpostin mihin voin osoitteen laittaa :)

joo mä yks noista kirjottaneista, kerroin että psyykkinen häiriö löytyi outouden yhtenä syynä. ja kyseessä dissosiatiivinen identiteettihäiriö. ADD on aika harvinainen varsinkin löydettäessä vasta aikuiselta, itse sovin siihen kuvailuun todella hyvin mutta tutkittaessa sitä ei löytynyt. itseään ei kannata alkaa diagnosoimaan, vääristää minäkuvaa jos/kun diagnoosi onkin väärin.

Missä kunnossa olet noin muuten (siis oletko myös esim. masentunut, käytkö töissä jne?) Mulla on myös tuo ja olen outo..

tällä hetkellä ei liitännäissairauksia kuten masennusta tm. joten ei lääkitystäkään. terapiassa olin 5v, ja hakeudun uudelleen eri terapeutille kun on mahdollista taloudellisesti. suomesta vaan hankala löytää asiantuntevaa terapeuttia. tää häiriö tekeekin oudoksi, mutta netissä vertaistuesta oon löytänyt samanhenkisiä ihmisiä. suosittelisin sullekin yhtä sivustoa jos annat sähköpostin mihin voin osoitteen laittaa :)

niin ja hyvässä kunnossa olen, opiskelen ja täysin työkykyinen.

En jaksa kuunnelal sitä toisten selän takana haukkumista ja en sitä jeesustelua, että se on sitä ja voi kun minä olen hyvä. Eli ihmiset on minusta paskoja. Olen suurimman osan ajasta eri mieltä.

Ongelma on vain se, että ihmiset pitää minusta. Minä voisin elää aivan ilman heitä, enkä välittäisi siitä tippaakaan.

Liekö minussa aspergerpiirteitä. Meitä minunlaisia erakkoja ja erikoisia persoonia, jotka emme oikein sopeudu tähän bb-kulttuuriin on suvussamme muutama.

Minusta on jo vuosikausia, oikeastaan koko elämäni ajan, tuntunut siltä, että olen jotenkin kummallinen ja vaikeasti tykättävä ihminen. En jaksa jaaritella yhtään mitään tyhjänpäiväistä ja tuntuu, että möläyttelen jotenkin outoja kommentteja muiden seurassa. En aina oikein jaksa ihmisten seuraa ja kaipaan paljon tilaa ympärilleni. En siedä yllätysvieraita tai jatkuvaa small talk -pälpätystä.

Toisaalta kuitenkin RAKASTAN yli kaiken olla hyvien kavereitteni seurassa ja nautin myös lasteni seurasta todella paljon. Ristiriitaista?

Tiedän, että moni ei pidä minusta lainkaan. : / Olen jotenkin ihan täysin eri aaltopituuksilla koko ajan kuin 90% tapaamistani ihmisistä, en tajua, mistä muut puhuvat, enkä pysty aina osallistumaan keskusteluun. Yritän kyllä kovasti, mutta epäonnistun.

Toisaalta minulla on kuitenkin siis myös ystäviä, enkä tietääkseni ole esim. asperger tai mitään sen suuntaista.

Onko muita outoja hiippareita paikalla?

että vanhemmiten sitä ehkä muutenkin oppii hyväksymään itsensä, jolloin sitä oppii tulemaan toimeen omien outouksiensa kanssa ja löytämään niitä omia tapojaan miten asioita tekee.

Minä olin (olen) ammatiltani kuvataiteen opettaja. Suomessa pystyin toimimaan melko hyvin, siellä oli ikäänkuin tilaa pienelle hörhöydelle, ja saatoin vältellä opettajanhuonetta ja pyöriä omassa luokkatilassani. Suomessa opettajana on myös tarpeeksi vapautta miten järjestää ne omat tuntinsa. Kun tulin hollanttin törmäsinkin aivan eri maailmaan. Täällä erillaisuus ja outous varsinkin opettajana ja erityisesti naisena olikin todella haastavaa. Omaa tilaa ja vapautta ja vastuuta oli vähemmän ja olisi pitänyt olla niin helkutin sosiaalinen ja naisena niin hemmetin järjestelmällinen ja pilkkuja nuollen tunnollinen. Kaksi loppuunpalamista.

En enään uskalla mennä töhin kouluun. Luonnollinen auktoriteetin vastaisuuteni on korostunut entisestään. Nykyisin toimin yksityisyrittäjänä, ihan todella rasittavaa välillä, mutta saan määritellä oman rytmini ja se auttaa paljon...

Se ADD:läinen

olen minäkin kokenut, itse asiassa kahteen kertaan, kun en ensimmäisestä ottanut opikseni. Jälkimmäinen oli minun pelastukseni, sen seurauksena laitoin elämänarvot uuteen järjestykseen. Luultavasti jos tarjolla olisi ollut ymmärrystä ja tukea, minäkin olisin voinut opiskella itseni vaikka mihin ja yletä töissäni. Silloin, kun ensimmäisiä kertoja luin add:stä, niin ensimmäinen tunne oli tuo helpotus, minäkin itkin kaksi päivää ihan vain sitä helpotusta, että en olekaan epäkelpo, laiska ja saamaton. Sen jälkeen tulin katkeraksi siitä, kuinka pitkällä voisin olla, jos olisin saanut sitä ymmärrystä, mutta kotoa lähtien sain pelkkää lyttäystä. Jälkimmäisen burnoutini jälkeen tosiaan prioriteetit menivät kokonaan uusiksi: kuka sanoo, että elämäni muka olisi arvokkaampaa, jos olisin jossakin yleisesti arvostetummassa ja paremmin palkatussa duunissa? En liioin tarvitse tavaraa ympärilleni ollakseni onnellinen.

Minäkin olen yksityisyrittäjä, ja minulla oli siksi hyvä mahdollisuus kohtuullistaa omaa työmäärääni. Täydellisyyden ja korvaamattomuuden tavoittelun sijaan rupesin mitoittamaan työmäärääni sopivaksi. Se tarkoittaa, että tienaan riittävästi, että tulemme toimeen, mutta olen myös oppinut sanomaan ei.

Onkohan tuo auktoriteettien vastustaminenkin tähän liittyvä piirre? Nimittäin sitäkin minulta löytyy!

42

Tuo, että kaikki ovat outoja, ei pidä paikkaansa. Meidänlaiset ihmiset tietävät sen kun sanon, että on koko ikänsä ikäänkuin katsonut omaa elämää itsensä vierestä. Te tiedätte, mitä tarkoitan.

Mutta en ole ADD, koska olen taas liian sinnikäs tekemään loppuun asiat ja pakkomielteisesti yritän saada asian tehtyä, vaikka olisi kiire ja en ehtisi ja olisin palamassa loppuun. En vain pääse yli siitä, ennen kuin olen yhden asian saattanut loppupisteeseen. Voin kyllä tehdä montaa asiaa yhtä aikaa.

Olen ärsyttävän hyväitsetuntoinen yksinäisyydessäni. Tiedostan sen itse, että en todellakaan tarvitse muita ihmisiä. Se ehkä juuri vetoaakin muihin ihmisiin. Nuorena naisena olisi ottajia ollut vaikka kuinka, koska minä olin se, joka ei soittanut seuraavana päivänä, eikä välittänyt nähdä, eikä kiinnostanut sitoutua yms. En ole omannut parhaita kavereita, koska en ole jaksanut niitä.

Siksi ihmettelen toisinaa, miksi ihmiset tykkäävät minusta, koska en välitä siitä heidän tykkäämisestään, koska en yleisestikään välitä ihmisistä. En vain jaksa heitä.

Menee elämä näinkin. Nuorena kärsin välillä tästä outoudentunteesta ja oli masennustakin kun en oikein tiennyt, miksi elää ja mitä elän kun elän itseni ulkopuolella. Mutta vanhemmuuttani olen tyytyväinen elämääni. Sen voi elää näinkin ja elän onnellista elämää. Ja ikää on 50v.

En jaksa kuunnelal sitä toisten selän takana haukkumista ja en sitä jeesustelua, että se on sitä ja voi kun minä olen hyvä. Eli ihmiset on minusta paskoja. Olen suurimman osan ajasta eri mieltä.

Ongelma on vain se, että ihmiset pitää minusta. Minä voisin elää aivan ilman heitä, enkä välittäisi siitä tippaakaan.

Liekö minussa aspergerpiirteitä. Meitä minunlaisia erakkoja ja erikoisia persoonia, jotka emme oikein sopeudu tähän bb-kulttuuriin on suvussamme muutama.

Minusta on jo vuosikausia, oikeastaan koko elämäni ajan, tuntunut siltä, että olen jotenkin kummallinen ja vaikeasti tykättävä ihminen. En jaksa jaaritella yhtään mitään tyhjänpäiväistä ja tuntuu, että möläyttelen jotenkin outoja kommentteja muiden seurassa. En aina oikein jaksa ihmisten seuraa ja kaipaan paljon tilaa ympärilleni. En siedä yllätysvieraita tai jatkuvaa small talk -pälpätystä.

Toisaalta kuitenkin RAKASTAN yli kaiken olla hyvien kavereitteni seurassa ja nautin myös lasteni seurasta todella paljon. Ristiriitaista?

Tiedän, että moni ei pidä minusta lainkaan. : / Olen jotenkin ihan täysin eri aaltopituuksilla koko ajan kuin 90% tapaamistani ihmisistä, en tajua, mistä muut puhuvat, enkä pysty aina osallistumaan keskusteluun. Yritän kyllä kovasti, mutta epäonnistun.

Toisaalta minulla on kuitenkin siis myös ystäviä, enkä tietääkseni ole esim. asperger tai mitään sen suuntaista.

Onko muita outoja hiippareita paikalla?

Mulla on diagnosoitu adhd 27 vuotiaana. Toki itse hain diagnoosia. Kokeilin Ritalia, mutta masennuin siitä. Dexedrine auttoi. Olen akateemisesti koulutettu, mutta en koe olevani sellaisessa työssä, jossa olisin parhaimmillani.

Olen ulospäin todella positiivinen ja ystävällinen ihminen ja siksi minua on helppo loukata. Menen vessaan itkemään, katoan maan alle. Jo lukioiässä tämä oli tyypillistä, että tarvitsin aikaa oman akun lataamiseen säännöllisin väliajoin. Vanhemmat sanoivat, että älä mene huomenna kouluuun ja nuku niin pitkään kuin haluat. Mulla on hyvä muisti ja olen nopea oppimaan, käytöksessäni on kuitenkin impulssiivisia lapsellisuuksia, minkä vuoksi mut ymmärretään usein väärin.