Lue keskustelun säännöt.
Olen outo ja minusta ei juurikaan pidetä. Muita?
04.10.2012 |
Minusta on jo vuosikausia, oikeastaan koko elämäni ajan, tuntunut siltä, että olen jotenkin kummallinen ja vaikeasti tykättävä ihminen. En jaksa jaaritella yhtään mitään tyhjänpäiväistä ja tuntuu, että möläyttelen jotenkin outoja kommentteja muiden seurassa. En aina oikein jaksa ihmisten seuraa ja kaipaan paljon tilaa ympärilleni. En siedä yllätysvieraita tai jatkuvaa small talk -pälpätystä.
Toisaalta kuitenkin RAKASTAN yli kaiken olla hyvien kavereitteni seurassa ja nautin myös lasteni seurasta todella paljon. Ristiriitaista?
Tiedän, että moni ei pidä minusta lainkaan. : / Olen jotenkin ihan täysin eri aaltopituuksilla koko ajan kuin 90% tapaamistani ihmisistä, en tajua, mistä muut puhuvat, enkä pysty aina osallistumaan keskusteluun. Yritän kyllä kovasti, mutta epäonnistun.
Toisaalta minulla on kuitenkin siis myös ystäviä, enkä tietääkseni ole esim. asperger tai mitään sen suuntaista.
Onko muita outoja hiippareita paikalla?
Kommentit (108)
olen minäkin kokenut, itse asiassa kahteen kertaan, kun en ensimmäisestä ottanut opikseni. Jälkimmäinen oli minun pelastukseni, sen seurauksena laitoin elämänarvot uuteen järjestykseen. Luultavasti jos tarjolla olisi ollut ymmärrystä ja tukea, minäkin olisin voinut opiskella itseni vaikka mihin ja yletä töissäni. Silloin, kun ensimmäisiä kertoja luin add:stä, niin ensimmäinen tunne oli tuo helpotus, minäkin itkin kaksi päivää ihan vain sitä helpotusta, että en olekaan epäkelpo, laiska ja saamaton. Sen jälkeen tulin katkeraksi siitä, kuinka pitkällä voisin olla, jos olisin saanut sitä ymmärrystä, mutta kotoa lähtien sain pelkkää lyttäystä. Jälkimmäisen burnoutini jälkeen tosiaan prioriteetit menivät kokonaan uusiksi: kuka sanoo, että elämäni muka olisi arvokkaampaa, jos olisin jossakin yleisesti arvostetummassa ja paremmin palkatussa duunissa? En liioin tarvitse tavaraa ympärilleni ollakseni onnellinen.
Minäkin olen yksityisyrittäjä, ja minulla oli siksi hyvä mahdollisuus kohtuullistaa omaa työmäärääni. Täydellisyyden ja korvaamattomuuden tavoittelun sijaan rupesin mitoittamaan työmäärääni sopivaksi. Se tarkoittaa, että tienaan riittävästi, että tulemme toimeen, mutta olen myös oppinut sanomaan ei.
Onkohan tuo auktoriteettien vastustaminenkin tähän liittyvä piirre? Nimittäin sitäkin minulta löytyy!
42
[/quote]
Ihan samoin mietin hieman katkerana, että mihin kaikkeen sitä olisikaan yltänyt jos ois aikoinaan saanut oikeaa tukea. Mutta olen kyllä hyvin vakuuttavasti pystynyt kompensoimaan puutteitani toimimalla muuten luovasti ja älykkäästi ainakin tuonnne yliopiston ensimmäisille vuosille asti. Sitten alkoi liikaa kasaantumaan, enkä saanut mitenkään tehtyä loppuun. Minkä ikäinen sinä olet, jos saan kysyä? Itse olen 38v.
Minulla tämä yrittäjänä toimiminen on vielä hieman hakusessa. Olen hyvä projektien toteuttamisessa ja suunnittelussa (nyt jopa loppuun saattamisessa, vaikkakin joskus tuskaisesti), ja olen hyvä asiakkiden kanssa, mutta kaikki se muu toiminta sen ympärillä jää ja jää ja aiheuttaa hankaluuksia (kirjanpito, uusien projektien ja toimeksiantojen hankkiminen, vanhoista asiakassuhteista huolehtiminen etc.). Mutta pienellä kiukulla ja ylpeydellä pusken aina vaan uudelleen läpi. Tosin tuloja melkein alle minimitulojen, vielä ainakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo, että kaikki ovat outoja, ei pidä paikkaansa. Meidänlaiset ihmiset tietävät sen kun sanon, että on koko ikänsä ikäänkuin katsonut omaa elämää itsensä vierestä. Te tiedätte, mitä tarkoitan.
musta tää on kuitenkin eri asia? Tai siis kuulostaa juurikin dissosiaatiolta, mitä itsekin poden, eikä se ole siis pelkkä luonteenpiirre vaan traumasta tullut häiriö. Onko mahdollista että sulla olisi tällaisesta kyse? Se ei siis poista sitä, etteikö olisi perusluonteeltaankin "outo", mutta mun mielestä itsensä vierestä katsominen ei kuulu siihen perusoutouteen. Tosin jos oot täysin tyytyväinen elämääsi niin voihan se kuuluakin, ainakin mua tämä itsensä sivusta seuraaminen ahdistaa kun ei tunne olevansa elossakaan.
vai onko ongelma se, ettet hyväksy itseäsi?
Toki jos asut jossain hyvin vähäväkisessä paikassa, jossa kaikki ovat toistensa kopioita, voi olla vaikeaa löytää sielunsiskoja ja -veljiä, tai edes kivoja kavereita.
On outoa, että itse arvostan muiden ihmisten outouksia, mutta minun on vaikeaa hyväksyä omaa outouttani, koska näen siinä niin paljon negatiivista. Arvostan kuitenkin muiden ihmisten uskallusta olla omia itsejään, aika harva siihen nimittäin pystyy tässä maailmassa.
Nyt mene outoilemaan petiin, väsyttää. : )
Itse en kuitenkaan näihin samaistu jotka kirjoittivat omiin maailmoihin vaipumisista ja siitä, etteivät saa mitään aikaan jne, ADD ja muut.
Minä vaikka olenkin omalta osaltani outo saan paljonkin aikaan ja olen todella järjestelmällinen, siisti, koulut käytynä ja työt sujuu hyvin.
Omiin maailmoihin vaivun/haaveilen kyllä, mutta en silloin kun pitää muuta tehdä, minulla on kuitenkin vahva mielikuvitus/mielikuvitusmaailmoja ja paljon haaveita.
Tykkään kirjoittaa ja lukea, sen minkä vain ehdin ja joka sekin on paaaaljon enemmän kuin "tavalliset ihmiset", luen ja omaksun tietoa hirveästi. Eniten pidän kuitenkin fantasiasta ja muusta vastaavasta kirjallisuudesta, todellisuus paosta :) Silti luen yhtälailla historiallisia tekstejä jne kaikkea mikä vain kiinnostaa!!
kohteet. Olisi kiva saada enemmän ystäviä.
Kiinnostaisiko kirjoitella?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Löysin itseni näistä viesteistä täysin. Olen myös se kummallinen, ulkopuolinen, joka ei kuulu joukkoon ja joka oikeastaan hakeutuu omaan rauhaan. Kavereita on ollut, ystäviä vain pari joista oma mies on se läheisin, se jonka annan nähdä kaiken itsestäni koko "kauheudessaan". Olen helposti innostuva, luova ja herkkä, mutta minullakin on tuo etten saa aloittamiani asioita loppuun. Tämä huomattiin jo pienenä, innostuin kaikesta, olin lahjakaskin, mutta en vaan pystynyt keskittymään yhteen asiaan (silloin ei tunnettu ADD ym. diagnooseja). Älykäskin olen, mutta yliopistosta valmistuminen on ottanut aikansa. Minäkin luen ja opiskelen melkein mistä asiasta vaan niin paljon kun pystyn, rakastan ottaa uusista asioista selvää. Mutta keskittyminen vaatii paljon: täydellistä hiljaisuutta, sitä että kaikki ympärillä on järjestyksessä (ja mielellään esineet suorissa kulmissa ja pareittain). Muuten mieli karkaa.
Olen syyttänyt kaikesta itseäni, masennus- ja paniikkihäiriödiagnoosi löytyy n. kymmenen vuoden takaa, sen jälkeen olen pelännyt sen uusivan. Välillä vajoan alakuloon, silloin eristäydyn ja sulkeudun kuoreni sisään. Ja koska olen outo, ei minua kukaan kaipaa. Kuten jotkut kirjoittivat, olen minäkin usein jonkin porukan "innostaja", motivaattori, mutta jos(ja kun) porukasta irtaudun ei minun perääni kaipaa kukaan. Olen sen piirteen jo hyväksynyt. Elämäni on yksinäistä.
Mutta täältä lukemani viestit herättivät minut pohtimaan, voisiko syitä saada selville? Mistä voisin lähteä hakemaan apua, tai oikeastaan selitystä siihen mikä minulla on tai mikä olen? Masennusjaksoni aikana hoidettiin lähinnä oireita, siis sitä miksi en jaksanut elää ja kuinka uskaltautuisin jälleen ihmisten ilmoille. Mutta niitä kysymyksiä, joita minulla on käyttäytymiseni vuoksi ollut, ei käsitelty. Syyllistän itseäni saamattomuudestani, huonosta keskittymisestäni ja laiskuudestani, koen olevani hyödytön ihminen. Mistä lähtisin selvittämään mikä olen?
Itse aloitin terapian ja koen sen erittäin hyödylliseksi itsetuntemukseni kasvattamisessa. Terapeuttini yhdistelee eri tekniikoita, mm. kognitiivista terapiaa ja perinteistä psykoterapiaa, jossa puretaan lapsuuden juttuja. Opiskelen itse myös psykologiaa, joten nämä jutut ovat teoriassa hyvin tuttuja ja terapia siksi myös niin älyttömän mielenkiintoista.
Itse kärsin myös nuorempana masennuksesta ja minun oli äärimmäisen vaikeaa hyväksyä itseäni sellaisenaan. Yritin olla aina jotain muuta, jotain "parempaa". Se on nyt loppu, olen nykyään vain oma itseni, vaikka ulkopuolisuuden tunne onkin säilynyt.
Tosin minulla on siis myös muutama todella hyvä ystävä, joiden seurassa en ole lainkaan ulkopuolinen, aaltopituudet kohtaavat. Lasteni kanssa olen myös oma epätäydellinen itseni. Miehen kanssa ei sitten menekään ihan niin hyvin, tälle asialle joudun tekemään jotain, mutta vielä en tiedä, mitä.
Myls kirjallisuuden lukeminen on avannut silmiäni paljonkin. Meitä hörhöjä jopa tarvitaan tässä maailmassa. ; )
Joku kysyi aikaisemmin, olneko erityisen älykäs ja siksi "outo". En tiedä, riittääkö ÄO 134 vielä sellaiseen, mutta ehkä siinäkin on jotain perää, sillä huomaan jatkuvasti miettiväni erilaisia teorioita maan ja taivaan väliltä sekä erilaisia piilossa olevia asiyhteyksiä tilanteessa kuin tilanteessa. Mietin joka helv.. asian yhteiskunnallisia vaikutuksia, syy- ja seuraussuhteita ja muutenkin analysoin kaikenlaista KOKO AJAN. Olen aina ollut tällainen, jo nuorena, ennen yliopisto-opintojen aloittamista ja muistan tunteneeni silloinkin itseni ihme nörtiksi.
Löysin itseni näistä viesteistä täysin. Olen myös se kummallinen, ulkopuolinen, joka ei kuulu joukkoon ja joka oikeastaan hakeutuu omaan rauhaan. Kavereita on ollut, ystäviä vain pari joista oma mies on se läheisin, se jonka annan nähdä kaiken itsestäni koko "kauheudessaan". Olen helposti innostuva, luova ja herkkä, mutta minullakin on tuo etten saa aloittamiani asioita loppuun. Tämä huomattiin jo pienenä, innostuin kaikesta, olin lahjakaskin, mutta en vaan pystynyt keskittymään yhteen asiaan (silloin ei tunnettu ADD ym. diagnooseja). Älykäskin olen, mutta yliopistosta valmistuminen on ottanut aikansa. Minäkin luen ja opiskelen melkein mistä asiasta vaan niin paljon kun pystyn, rakastan ottaa uusista asioista selvää. Mutta keskittyminen vaatii paljon: täydellistä hiljaisuutta, sitä että kaikki ympärillä on järjestyksessä (ja mielellään esineet suorissa kulmissa ja pareittain). Muuten mieli karkaa.
Olen syyttänyt kaikesta itseäni, masennus- ja paniikkihäiriödiagnoosi löytyy n. kymmenen vuoden takaa, sen jälkeen olen pelännyt sen uusivan. Välillä vajoan alakuloon, silloin eristäydyn ja sulkeudun kuoreni sisään. Ja koska olen outo, ei minua kukaan kaipaa. Kuten jotkut kirjoittivat, olen minäkin usein jonkin porukan "innostaja", motivaattori, mutta jos(ja kun) porukasta irtaudun ei minun perääni kaipaa kukaan. Olen sen piirteen jo hyväksynyt. Elämäni on yksinäistä.
Mutta täältä lukemani viestit herättivät minut pohtimaan, voisiko syitä saada selville? Mistä voisin lähteä hakemaan apua, tai oikeastaan selitystä siihen mikä minulla on tai mikä olen? Masennusjaksoni aikana hoidettiin lähinnä oireita, siis sitä miksi en jaksanut elää ja kuinka uskaltautuisin jälleen ihmisten ilmoille. Mutta niitä kysymyksiä, joita minulla on käyttäytymiseni vuoksi ollut, ei käsitelty. Syyllistän itseäni saamattomuudestani, huonosta keskittymisestäni ja laiskuudestani, koen olevani hyödytön ihminen. Mistä lähtisin selvittämään mikä olen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan samoin mietin hieman katkerana, että mihin kaikkeen sitä olisikaan yltänyt jos ois aikoinaan saanut oikeaa tukea. Mutta olen kyllä hyvin vakuuttavasti pystynyt kompensoimaan puutteitani toimimalla muuten luovasti ja älykkäästi ainakin tuonnne yliopiston ensimmäisille vuosille asti. Sitten alkoi liikaa kasaantumaan, enkä saanut mitenkään tehtyä loppuun. Minkä ikäinen sinä olet, jos saan kysyä? Itse olen 38v.
Minulla tämä yrittäjänä toimiminen on vielä hieman hakusessa. Olen hyvä projektien toteuttamisessa ja suunnittelussa (nyt jopa loppuun saattamisessa, vaikkakin joskus tuskaisesti), ja olen hyvä asiakkiden kanssa, mutta kaikki se muu toiminta sen ympärillä jää ja jää ja aiheuttaa hankaluuksia (kirjanpito, uusien projektien ja toimeksiantojen hankkiminen, vanhoista asiakassuhteista huolehtiminen etc.). Mutta pienellä kiukulla ja ylpeydellä pusken aina vaan uudelleen läpi. Tosin tuloja melkein alle minimitulojen, vielä ainakin.
10 v sinua vanhempi, täytän pian 48.
Koulussa olin kympin oppilas, mutta sekään ei johtunut mistään ahkerasta opiskelusta, vaan siitä, että asiat jäivät tunnilla mieleeni helposti, ja matemaattista lahjakkuuttakin löytynee, kun matikka ja fysiikka olivat lempiainetani. Yliopistossa tuli sitten stoppi, kun olisi pitänyt ihan eri tavalla itse organisoida omaa opiskelua. Kolme kertaa aloitin ja kolme kertaa lopetin. Sitten kävin ammattikorkeakoulua, sen kävin muuten loppuun asti, mutta lopputyö jäi tekemättä.
Yritys periytyi minulle, en mitenkään aktiivisesti hankkiutunut yrittäjäksi, ja tosiaan aluksi yritin olla joka suuntaan täydellinen: hoitaa sen varsinainen työn täydellisesti, samoin paperityöt, olla täydellinen äiti ja pitää koti täydellisessä kunnossa. Sitten tuli ensimmäinen burnout, joka päätyi siihen, että makasin viikon sairaalassa. Sieltä päästyäni jatkoin samaa rataa. Sitten vuosien saatossa masennus alkoi saada valtaa. Se oli varmaankin ollut olemassa lapsuudesta saakka ja peruja siitä lyttäämisestä, kun huone ei pysynyt siistinä, kun olin haihattelija ja vaivuin ajatuksiini, innostuin uusista asioista ja vanhat jäivät kesken jne. Hyvistä koulunumeroista sain kyllä kehuja, mutta kaikessa muussa olin kelvoton. No kuitenkin, siinä vaiheessa alkoi paperitöiden hoitaminen lipsua. Sillä tavalla olin koko ajan toimintakykyinen, että senhetkiset välttämättömät asiat hoidin hyvin. Mutta kirjanpito, laskujenkin maksu yms. olivat välillä todella pahasti rempallaan, ja vieläkin kuron niitä rästejä kiinni. Yksi suuria ristiriitoja on se, että minulla saattoi olla joku iso lasku hoitamatta, tilillä olisi ollut rahaa, mutta en vain saanut sitä maksetuksi. Sitten yöllä valvoin stressaantuneena siitä, mihin ongelmiin se vielä johtaa.
Jossain vaiheessa tavallaan luovutin. Jos ei olisi ollut lapsia, en varmaan olisi päässyt edes sängystä ylös. Joinakin päivinä vain nousin siksi aikaa, että he lähtevät kouluun, ja sitten olin epämääräisessä horroksessa siihen saakka, kunnes he tulivat koulusta. Asiakastapaamiset hoidin ja ne pakolliset juoksevat työt, jotka pääasiassa tarkoittavat niiden tapaamisten lisäksi sähköpostittelua.
En oikein tiedä, miten, mutta jonkin ajan kuluttua rupesin taas heräilemään. Tein vähän inventaariota siitä, missä olen nyt, sitten tosiaan mietin kaikki prioriteetit uusiksi. Mahdollisiin paperitöistä tuleviin vaikeuksiin suhtaudun niin, että ne tulevat, jos ovat tullakseen, ja hoidan ne sitten. Kun välillä raha on ollut oikein tiukalla, siihen asennoidun niin, että mietin, mitä loppujen lopuksi välttämättä tarvitaan, ja totean aina, että todella vähälläkin loppujen lopuksi pärjää. Toinen tapa selvitä stressaavasta tilanteesta on ajatella, mikä olisi se kaikkein pahin vaihtoehto. Yleensä sekin on sellainen, että voin todeta selviäväni kyllä siitäkin. Sitten vain jatkan päivän kerrallaan.
Paperityöt tuottavat minullekin jatkuvasti vaikeuksia. Välillä teen kaiken hyvissä ajoin, välillä saan jonkun paperin eteenpäin vasta, kun sen viivästymisestä uhkaillaan jo pahemmilla toimenpiteillä, mutta näillä mennään. Kaikesta tästä huolimatta pidän sekä itsestäni että elämästäni aika paljon nykyään.
Terapiaan tahtoisin, keskustelemaan jonkun näistä asioista tietävän kanssa, mutta en tiedä miten pääsisin. Kallista on, mikäli yksityisellä sitä hoitaa. Mutta muuta vaihtoehtoakaan ei liene, sillä en kai kuitenkaan tarvitse akuuttia hoitoa. En ole itsetuhoinen (enää), tällä hetkellä tosin pelkään sosiaalisia tilanteita. Syrjäänvetäytymisvaihe päällä. Kirjallisuutta olen toki lukenut, ehkä voisin paneutua noihin ADD ja asperger-asioihin paremmin.
Minäkin olen aina miettinyt asioita vaikka miltä kantilta koko ajan, liikaa. Masennusjakson aikana tämä oli ehkä ratkaisevan musertavaa, sillä kaikki ajatusrakennelmat johtivat siihen lopputulokseen että kaikki olisi paremmin mikäli minua ei enää olisi. Masennus sumensi logiikkaa, muttei kuitenkaan hidastanut järkeilyäni. Vyyhti lähti aukeamaan kun pääsin psykiatrille joka ymmärsi tätä pohtimistani ja ylianalysointiani. Sitä teen edelleen, samalla tavoin kuin sinä AP, analysoin kaikenlaista koko ajan.
Miehen kanssa menee hyvin, sillä hän on epäitsekäs ja empaattinen luonne. Syytän itseäni hänen huonosta tuuristaan valita minunlaiseni rikkinäinen, outo puoliso, mutta olen siitä hyvin onnellinen. Hän antaa minun olla sellainen epäsosiaalinen kummajainen kuin olen, mutta kuitenkin pitää minua edes jotenkin yhteydessä tähän maailmaan.
Minä edelleen yritän olla niin kuin muut, jotakin parempaa ja normaalimpaa. Sitten soimaan itseäni siitä kun epäonnistun, puhun jotakin väärää tai toimin väärin. En ole vielä pystynyt siitä luopumaan, toisin kuin sinä AP. Ehkä vielä joskus, kun en enää tunne katkeruutta siitä mitä maailmasta menetän olemalla tällainen outolintu.
- 60
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja tunnetta siitä.
Mutta nuo on ainoat sanat, millä osaan sen kuvata. Muistan jo nuorena tyttönä ala-asteella kun oltiin tyttöporukassa ja katsoin kuin ulkopuolelta sitä showta ja ajattelin, että siinä porukassa seison, enkä kuulu siihen. En silloinkaan jaksanut niitä tyttöjen kikatuksia ja poikajuttuja ja ekojen tissiliivien toppauksia.
Minua asia ei ahdista, koska minulla on vilkas ja täyteläinen sisäinen elämä oman pääni sisällä. Viihdyn parhaiten itseni kanssa. Sosiaalinen on pakko olla jonkin verran ja näissä tilanteissa väsyn aika herkästi ihmisiin, enkä meinaa millään jaksaa heitä. Silloin siirryn ulkopuolelle, että jaksan ne tilanteet, enkä mene suoraan sanomaan, että vittu kun olette minusta tyhmiä.
Kaipa tämä on joku syndrooma ja en pidä ihmisistä. Juuri siksi ihmettelen, miksi minusta pidetään niin älyttömän paljon. Eiväkö ihmiset vaistoa, että en välitä heistä, enkä pidä heistä ja en jaksa heitä.
Ja kyllä, ei tarvitse kenenkään aaveemamman kirjoittaa, että olen paska ihminen ja hän ei minusta tykkäisi. Tiedän olevani paska kun sosiaalisissa tilanteissa seuraan näitä ryhmiä ja ryhmien käyttäytymisiä ja en osaa monesti muuta ajatella kuin että voi jeesus, miten ne jaksaa.
Se oman itsensä ulkopuolelta katsominen on sitä, että seuraan itseäni kun näyttelen elämää, mutta minun elämä on ihan jossain muissa atmosfääreissä ja oman pääni sisällä.
Hankala selittää :)
Tuo, että kaikki ovat outoja, ei pidä paikkaansa. Meidänlaiset ihmiset tietävät sen kun sanon, että on koko ikänsä ikäänkuin katsonut omaa elämää itsensä vierestä. Te tiedätte, mitä tarkoitan.
musta tää on kuitenkin eri asia? Tai siis kuulostaa juurikin dissosiaatiolta, mitä itsekin poden, eikä se ole siis pelkkä luonteenpiirre vaan traumasta tullut häiriö. Onko mahdollista että sulla olisi tällaisesta kyse? Se ei siis poista sitä, etteikö olisi perusluonteeltaankin "outo", mutta mun mielestä itsensä vierestä katsominen ei kuulu siihen perusoutouteen. Tosin jos oot täysin tyytyväinen elämääsi niin voihan se kuuluakin, ainakin mua tämä itsensä sivusta seuraaminen ahdistaa kun ei tunne olevansa elossakaan.
Ap tässä vielä.
Tiedän niin kauhean hyvin tuon tunteen, että on riittämätön sellaisenaan. Liian viallinen. Liian kaikkea huonoa. Siihen juuri tuo terapia ja alan kirjallisuuden lukeminen on auttanut valtavasti. Kaikkien näiden vuosien (olen 38 v) jälkeen, olen VIHDOIN löytämässä itseni. Ja hyväksymässä epätäydellisyyteni. Näen nykyään jo myös jonkun verran hyviä puoliani, mikä on... noh, uutta. : D
Analysointikyvystä kannattaa olla ylpeä! Ja harkita alaa/opintoja, joissa ne pääsisivät oikeuksiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurin osa noista teidän jutuista kuulostaa oikein tutulta.
Mullakin on ollut tuota, etten saa valmiiksi siivousta tms., kun homma aina leviää.
Koulussa olin hyvä oppilas, mutta jossain vaiheessa en enää jaksanut, ja luovutin. Muisti mulla ei ole mitenkään hyvä, joten sellaisten asioiden päässä pitäminen, jotka mua ei erityisesti kiinnosta, ei oikein ole mun heiniä.
Innostun kaikenlaisesta, ja saatan vuorokauden ympäri värkätä sen kiinnostuksen kohteen parissa, mutta usein en jaksa saattaa loppuun.
Perfektionisti olen myös, ja jos en saa tarpeeksi hyvää aikaan, saatan lyödä hanskat tiskiin. Kärsin pakko-oireisesta häiriöstä, sekä nykyisin masennuksesta.
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä nyt nelikymppisenä.
Mutta mielestäni tämä mun päänsisäinen outous ei pitäisi näkyä ulospäin, mutta voiko vain sitten olla niin, että jotenkin annan sellaisia signaaleja, etteivät ihmiset erityisesti välitä musta.
t. 6
On muuten jännä juttu, että vaikka tässä koko ajan opin hyväksymään ja tuntemaan itseäni, outouden tunne ei katoa, vaan vahvistuu. Uskallan kuitenkin siis pikkuhiljaa olla tämä outo itseni. : )
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta mielestäni tämä mun päänsisäinen outous ei pitäisi näkyä ulospäin, mutta voiko vain sitten olla niin, että jotenkin annan sellaisia signaaleja, etteivät ihmiset erityisesti välitä musta.
t. 6
että se on molemminpuolista, että vaikka toisaalta haluaisin kuulua porukkaan, ne muita kiinnostavat jutut eivät kiinnosta minua. Olen myös varautunut muita kohtaan, vaikka tulenkin mielestäni hyvin toimeen ihmisten kanssa, mutta luulen, että nämä asiat säteilevät olemuksestani.
Toinen juttu on se, että niin kuin moni muukin täällä, analysoin kaikki asiat puhki. En välttämättä ole haluttu keskustelukumppani, kun ruodin asiat niin perusteellisesti, että muut eivät pysy mukana. Jos siis ihan omana itsenäni mitään esittämättä osallistun ns. normaalien ihmisten syvälliseen keskusteluun, se usein kuolee minun kommenttiini siksi, etteivät muut mieti niin perusteellisesti. Minä kyllä osaan myös käydä merkityksetöntä small talkia tarvittaessa, mutta en minä sellaisesta saa oikein muuta irti kuin hiljaisuuden täytettä.
42
Puhun siis ystävällisesti, jne, mutta omasta mielestäni täysin relevantti asianhaara tai joku omasta mielestäni itsestäänselvä taustatekijä onkin muiden mielestä ilmeisesti outo. En väitä, että olisin edes oikeassa tai lähelläkään sitä, mutta minkäänlaista keskustelua tai kritiikkiä ei tunnu syntyvän ja tunnen usein itseni aivan pöljäksi ja joukkoon kuulumattomaksi.
Enkä hitto soikoon pysty mitenkään lopettamaan tätä jatkuvaa päänsisäistä analyysiä, se vain tulee itsestään. Joidenkin harvojen seurassa samat jutut taas synnyttävät vilkasta keskustelua.
Eli en osaa ikäänkuin suodattaa puhettani, vaan hyppään liian pian sinne analyyttiselle tasolle, joka tuntuu minulle luontaiselta.
Ja kyllä tämä harmittaa minua, olisi kiva olla "sisäpiirissä".
Mutta mielestäni tämä mun päänsisäinen outous ei pitäisi näkyä ulospäin, mutta voiko vain sitten olla niin, että jotenkin annan sellaisia signaaleja, etteivät ihmiset erityisesti välitä musta.
t. 6
että se on molemminpuolista, että vaikka toisaalta haluaisin kuulua porukkaan, ne muita kiinnostavat jutut eivät kiinnosta minua. Olen myös varautunut muita kohtaan, vaikka tulenkin mielestäni hyvin toimeen ihmisten kanssa, mutta luulen, että nämä asiat säteilevät olemuksestani.Toinen juttu on se, että niin kuin moni muukin täällä, analysoin kaikki asiat puhki. En välttämättä ole haluttu keskustelukumppani, kun ruodin asiat niin perusteellisesti, että muut eivät pysy mukana. Jos siis ihan omana itsenäni mitään esittämättä osallistun ns. normaalien ihmisten syvälliseen keskusteluun, se usein kuolee minun kommenttiini siksi, etteivät muut mieti niin perusteellisesti. Minä kyllä osaan myös käydä merkityksetöntä small talkia tarvittaessa, mutta en minä sellaisesta saa oikein muuta irti kuin hiljaisuuden täytettä.
42
Koitan nyt vielä kerran, niin jos _todella_ haluatte selvittää asioita niin tutustukaa DID eli dissosiatiivinen identiteettihäiriö asioihin. Dissosiaatio, depersonalisaatio ovat myös käsitteitä jotka kannattaa katsella.. tämä ehkä saattaa yhdelle teistä olla se selitys kaikkeen, jos on sen valmis kohtaamaan.
Kun itse luen näitä, en näe mitään punaista lankaa. Vastaajat raportoivat hyvin erilaisia syitä omaan "outouteensa" ja vierauden tunteeseensa. Osalla on vaikeuksia keskittyä asioihin, osalla ei. Osa kokee olevansa hyvin herkkiä, osa viisveisaa muista ihmisistä. Osalla on ongelmia tulla ihmisten tykkäämäksi, osalla ei. Joku on outo "höpöttäjä", osa on outo hiljainen. Ja nyt heitetään kehiin jo dissosiatiivista identiteettihäiriötäkin!
Hyvin vähän keskustelua on ollut siitä, miten muuten se outouden tunne ilmenee kuin että ei ole niin kovin kiinnostunut oman työpaikan kahvipöytäkeskusteluista.
Kun itse luen näitä, en näe mitään punaista lankaa. Vastaajat raportoivat hyvin erilaisia syitä omaan "outouteensa" ja vierauden tunteeseensa. Osalla on vaikeuksia keskittyä asioihin, osalla ei. Osa kokee olevansa hyvin herkkiä, osa viisveisaa muista ihmisistä. Osalla on ongelmia tulla ihmisten tykkäämäksi, osalla ei. Joku on outo "höpöttäjä", osa on outo hiljainen. Ja nyt heitetään kehiin jo dissosiatiivista identiteettihäiriötäkin!
Hyvin vähän keskustelua on ollut siitä, miten muuten se outouden tunne ilmenee kuin että ei ole niin kovin kiinnostunut oman työpaikan kahvipöytäkeskusteluista.
tuttuus tule siitä, että joukossa on kirjoituksia, jotka voisivat olla minun kirjoittamiani, eivät kaikki.
Minun kohdallani outouden tunne on sellaista, että muiden seurassa on, kuin olisin väärässä paikassa. Varmaan samanlaista, kuin vaikkapa runoilija joutuisi keskelle rekkakuskien keskustelua tai päinvastoin. Tuntuu, ettei oikein ole yhteistä kieltä toisten kanssa.
Ymmärtääkseni tuo dissosiatiivinen häiriö on tarkoitettu suoraan yhdelle keskustelijalle. Minäkään en ihan ymmärrä, miksei tuo ehdottaja osoita kommenttiaan esim. lainauksella suoraan tälle henkilölle.
myös tunnistan itseni osasta kirjoituksia, mutta kun kysyttiin, että miten se outouden tunne ilmenee- no mulla niin, että mä itse koen olevani täysin normaali mutta kaikki aina sanovat, että olen outo. Minä en oikein tajua miksi. Varmaan jos katsoisin itseäni nauhalta sosiaalisessa tilanteessa niin tajuaisin, kyllähän minä itsekin huomaan jos joku jollain lailla poikkeaa normaaliporukasta, en vain itse tiedä miksi minäkin poikkean. Kun omasta mielestä useimmat normaaleina pidetyt taas ovat hyvinkin outoja, hyväksyn kuitenkin sen että keskimääräisen määritelmän mukaan minä olen se joka on "väärässä".
Näin minä olen suurella egollani aina ajatellut, vaikka muut ei sitä mieltä aina olekaan:)
Onneksi minua on siunattu ylisuurella egolla ja liian isolla itsetunnolla.
se assipersoona 50v