Olen outo ja minusta ei juurikaan pidetä. Muita?

Se vielä sanotaan tosi positiivisesti, että on ihanaa kun olen niin "rohkeasti oma itseni", vaikka itse yritän niin tsempata että olisin kuin muutkin.



Jos yritän määritellä sitä omaa outouttani, niin ehkä ihmiset pitävät minua omituisen avoimena kertomaan asioistani ja ottamaan kantaa. En ole kovin sosiaalinen mutta silti avoin, se on ilmeisesti outoa. Yritän hillitä kumpaakin taipumustani, olla sosiaalisempi ja vähemmän avoin, mutta silti se aina lipsahtaa outouden puolelle.



Olen aivan liian epäsosiaalinen lähteäkseni mihinkään "av-outojen" tapaamiseen, ei herranjumala!

En ehtinyt vähän aikaan koneelle, mutta halusin vielä kommentoida...



Kiitos vastauksesta minua 10v vanhempi yrittäjä. Edelleenkin löydän monta samankaltaisuutta -hupaisaa...



Minusta tuo kysymys päihteistä oli mielenkiintoinen. Olen aina liikkunut porukoissa, joissa on joitakin pilven polttelijoita, ja olen sitä itsekkin harrastanut. Mutta pilvi ei kyllä tunnu yhtään niin mukavalta. Jotenkin sitä on jo niin omissa sisäisissä maailmoissaan, ja polttelu vielä vahvistaa juuri sitä assosioivaa kelailua -mulle liikaa. Punaviini taas sopivasti turruttaa aivotoimintaa, jolloin saa hieman lepoa niistä jatkuvista analyyseistä, tai ainakin ne ottaa hieman kevyemmin -tai ne eivät pienessä pöhnässä ole niin 'kerrostuneita'.



Onko teilläkin niin, että teillä on ikäänkuin monta eritasoista kelailua samaanaikaan menossa? Tyyliin elokuvaa katsellessa pystyy jo tosi nopeasti analysoimaan ohjaajan ja käsikirjoittajan vihjeet siitä miten tarina ja mitkä henkilöt kehittyvät milläkin tavalla; samaan aikaa miettimään miltä juuri tuo kohtaus saattoi näyttää kuvaustilanteessa ja kuinkakohan monta kertaa se piti kuvata, ja mitäköhän näyttelijä ajatteli tuossa tilanteessa: ja sitten taas minkälaiset suhteet näyttelijöillä oli ja on toisiinsa; ja toisaalta tarinan ja henkilöhahmojen kulttuurinen konteksti, miten leffassa käytetään kliseitä ja hyväksynkö ne vai en, ja jos en niin olenko vähän nipo ja pitäiskö mun osata vähän relata jne; ja toisaalta samalla olla ihan tarinan 'sisällä' ja nauttia siitä. Näin niinkuin esimerkkinä...



Ja onko teilläkin niin, ettei teillä ole koskaan tylsää? Just tänään mun lievästi add poika (9v) sanoi: "on niin ihanaa olla ihan ajatuksiinsa vaipuneena".

Kiitos kun jaoit kanssamme oman tarinasi! Suomessa toki asiat menevät hieman eri tavalla, mutta itselleni tuli taasen tunne lähteä selvittämään oman käytökseni syitä.



Olen vielä nuori. Minulta löytyy keskeytettyjä kouluja, vaikeuksia viedä asioita loppuun asti, jatkuvaa ulkopuolisuuden tunnetta. Ihmiset pitävät minusta, olen hauska, avoin ja hyväkäytöksinen. Lisäksi koen olevani jollain tapaa näkyvä ja näyttävä hahmo, joka on itsenäinen susi mutta oikeassa seurassa osaan myös olla todella valovoimainen ja sosiaalinen. Tykkään analysoida ihmisten käyttäytymistä ja pääni onkin kuin erilaisten ajatusten sulatusuuni. Kävellessäni ulkona havainnollistan jatkuvasti irrelevantteja asioita, joita kukaan muu ei tunnu huomaavan. Tarkastelen ja analysoin aiheita niin monesta vinkkelistä mihin ymmärrykseni riittää ja sen pohjalta teen päätelmiä.



Olen usein kuullut olevani outo, avoin ja "vanha sielu". Olen yrittänyt sopeutua porukkaan, mutta minulle tulee helposti vaivaantunut olo. Minulla on yksi hyvä ystävätär, jolle toimin ikään kuin terapeuttina. Ystävättäreni ymmärtää jollakin tapaa outouttani ja hyväksyy sen.



Uskoakseni outouden tunnetta on mahdoton käsittää ellei sitä ole itse kokenut. Ymmärrän monia ketjun kirjoittajia ja pystyn samaistumaan heidän teksteihinsä; tunnistan myös hyvin paljon itseäni monien teksteistä.



Varsinaista auktoriteettiongelmaa minulla ei ole. En pidä käskyttelystä, mutta loppupeleissä seuraan kiltisti ohjeita.

Mitä päihteitä olette käyttäneet ja miten ne ovat teihin vaikuttaneet?



Pystyttekö toimimaan kipulääkkeiden (mm. tramal, panacod, oxycontin) vaikutuksen alaisena? Entä kannabis? Amfetamiini tai sen johdannaiset (ritalin, dexedrine)



Itse koen kipulääkkeet ja kannabiksen myrkylliseksi mielelleni, sillä en kykene ajattelemaan minulle ominaisella tavalla. Ajatukseni hidastuu enkä ole lainkaan oma itseni. Amfetamiinijohdannaiset taas saavat minut rauhaisammaksi ja keskittyneeksi, ja tunnen olevani parhaimmillani. Löytyykö muilta vastaavia kokemuksia?

mutta olen aina tuntenut olevani outo ja ulkopuolinen eri tilanteissa. Kolme lasta olen kumminkin onnistunut saamaan ja heidän silmissään olen kait aika tavallinen :)

Päihteistä kysyjälle: en käytä muuta, kuin alkoholia. En halua olla koskaan umpijurrissa, mutta kyllä nautin viinistä joko yksin musiikkia kuunnellen tai hyvän ystävän seurassa. Alkoholi vaikuttaa minuun siten, että olen vain enemmän oma itseni, hyvässä ja pahassa.



Itseasiassa tulin juuri paikallisesta, jossa olin pari tuntia hyvän ystäväni kanssa juttelemassa. (Asun ulkomailla, täällä paikallispubi on olennainen osa myös perheellisten ihmisten elämää, eikä ole mikään räkälä, vaan ihana ja tunnelmallinen olohuone koko naapurustolle! : )) Tuli taas hyvä olo, kun sai olla oma itsensä, ilman mitään esittämistä tai tsemppaamista.



Minusta meitä kaikkia tässä ketjussa yhdistää tuo ulkopuolisuuden tunne. Emme jotenkin onnistu normaalissa ihmisten välisessä kanssakäymisessä kovin hyvin. Itse en edes halua muistella kaikkia järkyttäviä sosiaalisia mokiani, yritän keskittyä positiivisiin asioihin itsessäni kerrankin.

Täällähän on jännää keskustelua. Ehkä kaikkien outolintujen kannattaisi perehtyä Sylvi-Sanni Mannisen tuotantoon ja tutkimuksiin. "Outolintu, erilainen", "Ihmisen monet todellisuudet" jne.

Kuulostat ihan minulta. Rakastan ystäviäni ja olen sosiaalinenkin, mutta vain sellaisina aikoina kun se minusta tuntuu hyvältä. Etenkin väsyneenä koen todella voimasta tarvetta olla yksin. Ja välillä jännitän omien ystävienikin seuraa tosi paljon. Mieheni ymmärtää outouteni, tosin se on aika outo itsekin :)

Vieläkö täällä on outoja paikalla? Käyttäydyin tänään tosi oudosti ja asia jäi nyt vaivaamaan. Olin lenkillä ja vastaan tullut auto alkoi hidastaa. Pysähdyin, kun luulin että se aikoo kääntyä edestäni toiselle tielle. No ei se näyttänyt kääntyvän, niin kävelin sitten tien toiselle reunalle, sille puolen missä tää autokin käytännössä oli, ja olin tutkivinani pusikkoa. Auto jatkoi matkaa. Sitten hokasin että sehän tais olla naapuri. Ja puolen tunnin kuluttua kävi mielessä, että ehkä sillä oli jotain asiaa.

Miks ihmeessä teen tällasissa tilanteissa kaikkea idioottia? Mutta oikeesti, en todellakaan tunnista naapureitten tai muitten autoja, enkä pysty tunnistaa keitä siellä on kyydissä, en edes tuijota ohi ajavia autoja vaan ihmisiä katellakseni.

Ehkä tää avautuminen helpotti ja pystyn taas tekemään jotain muuta kuin pelkästään tätä juttua miettimään. Saattaa kuulostaa, että ongelmat on vähissä ja niitä pitää alkaa keksimään. Mut mitähän tää naapuri nyt miettii? Tuntuu että pitäis mennä selittelemään jotain, että "kadonnutta heijastinta etsin, kun poukkoilin sillä lailla..." Äääh mä en kestä, millä pääsen tästä.. Ihan urpoa.

Olen samanlainen kuin ap. Keskusteluissa helposti jään ulkopuolelle ja kun avaan suuni muut ovat aivan pihalla. Olen ajatuksissani miettinyt keskustelun aihetta paljon pidemmälle ja kaverit eivät ole lähelläkään minua . ÄO:ni on 153, tiedä onko se sitten syynä. Lapsuudessani oli paljon kavereita , mutta pidin ne muutaman petoksen jälkeen pinnallisina, en päästä muita enää lähelle. Nykyään pari ystäväksi kutsuttavaa ihmistä.

Olen lihava, en meikkaa ja en olw saanut ystäviä. No, jotkut luulee että se on ulkonäöstä kiinni. No, en ole löllyvä legginssivalas vaan harrastan kulttuuria kuten vieraita kieliä, kirjallisuutta, teatteria, elokuvia jne. Olen myös yliopistosta valmistunut. En jaksa mielistellä enkä harrasta juoruilua, käsitöitä tai puutarhanhoitoa. Pidän matkustelusta. En jaksa ravata vaatekauppissa netissä tai livenä. Pidän Kummeli tyylisestä huumorista ja osaan tankata autoni. Kaikki tuo em ja en tältä paikkakunnalta ole saanut ystävää. Lapsi on. Minussa on kai jokin stigma ja ihmiset suhtautuu kyräilevästi joskus. Useimmiten olen puhelias ja iloinen. Antaakaa vinkkiä, mitä vielä voisin tehdä oikein?Kuntoilen silloin tällöin. Olen keski-ikäinen,

Ap, oletko minä? Olisin voinut itse kirjoittaa täsmälleen samanlaisen tekstin. :(

Wau! Olen tämän ketjun ap! Ihanaa, että keskustelu on käynnissä edelleen! :-)

Itse olen edelleen todella outo, en ole muuttunut kahdessa vuodessa mihinkään. Olen jopa entistäkin oudompi.

Surin viimeksi tänään sitä, että näin pikkukaupungin asukkaana en kyllä yhtään sovi joukkoon mukaan. :-( Asuin muutaman kuukauden töiden vuoksi muualla ja palatessani takaisin näihin pieniin ympyröihin huomasin, että minua oikeasti jopa vältellään. Ihan siis kieltäydytään moikkaamasta, ym. Pari entistä hyvää tuttua (käytiin kahvilla, jne) ei enää ota minuun mitään kontaktia ja kiusaantuvat silmin nähden, jos itse yritän.

Onneksi lapsilla on kavereita täällä ja he viihtyvät hyvin. Tosin tunnistan esikoisessani paljon samoja piirteitä kuin itsessäni ja hänelläkin on ollut välillä vaikea sopeutua joukkoon. Hän on hyvin epätyypillinen pojaksi, vihaa palloilulajeja ja pohtii mielummin maailmankaikkeuden syntyä, filosofiaa, kirjallisuutta, jne. 

Hei ap, mun poikani ihan samanlainen! Aloitti juuri eskarissa, tykkää rauhallisemmista leikeistä kuten leegot, ja suurin osa muista pojista siellä on riehuvampaa sorttia. Meillä kiinnostuksen kohteet evoluutio, maailmankaikkeus, matematiikka jne..  Minkä ikäinen sun poika on? Olisi kiva löytää omalle pojalle joku "hengenheimolainen", joita ei ainakaan vielä ole löytynyt.

Minusta meitä kaikkia tässä ketjussa yhdistää tuo ulkopuolisuuden tunne. Emme jotenkin onnistu normaalissa ihmisten välisessä kanssakäymisessä kovin hyvin. Itse en edes halua muistella kaikkia järkyttäviä sosiaalisia mokiani, yritän keskittyä positiivisiin asioihin itsessäni kerrankin.

Minä olen iän mukana lakannut häpeämästä niitä sammakoita, mitä niissä vaivaantuneissa tilanteissa suusta tupsahtaa. Vieraat ihmiset voivat katsoa kieroon, mutta luulen, että tutut ja puolitutut ovat tottuneet niihin, tai ainakin tottuneet esittämään, etteivät huomanneet mitään ihmeellistä. Oma itsetunto on joka tapauksessa noussut sieltä pohjamudista niin, että mokan sattuessa voin vain ajatella, että "hups," eikä yhtään tee mieli vajota maan alle.

Minäkään en käytä enkä ole käyttänyt muuta kuin alkoholia. Tästä tuli mieleen, että nuorempana saatettiin jonkun opiskelijakaverin kanssa kahdestaan istua iltaa, ja pienessä pöhnässä näistä ns. normaaleistakin ihmisistä löytyy joskus sitä samanlaista analyyttistä pohdintaa vaikkapa jostakin pienestä mitättömästä yksityiskohdasta.

[quote author="Vierailija" time="02.10.2014 klo 15:09"]

Hei ap, mun poikani ihan samanlainen! Aloitti juuri eskarissa, tykkää rauhallisemmista leikeistä kuten leegot, ja suurin osa muista pojista siellä on riehuvampaa sorttia. Meillä kiinnostuksen kohteet evoluutio, maailmankaikkeus, matematiikka jne..  Minkä ikäinen sun poika on? Olisi kiva löytää omalle pojalle joku "hengenheimolainen", joita ei ainakaan vielä ole löytynyt.

[/quote]

Poikani on jo 11 v. Kiinnostuksen kohteet ovat pysyneet samoina tarhaiästä lähtien. Legot kiinnostivat pienempänä paljon ja tosiaan evoluutio ja maailmankaikkeus ovat meilläkin ihan ykköspuheenaiheita! Sanoin pojalle, että viimeistään yliopistosta löytyy varmasti erittäin samanhenkistä seuraa...

Oi! Olen löytänyt samiksia tästä ketjusta. Ihanaa, että olette olemassa!

t. Eräs Outo

Kylläpä tässä ketjussa on harvinaisen paljon ihmisiä, jotka ovat ihan oikeasti täysin normaaleja ja tavallisia, sillä erotuksella, että kovin on suuret luulot omasta "outoudestaan".

Moni kiiruhti listaamaan "älykkysosamääränsä". Eräs koki olevansa runoilija rekkakuskien maailmassa. Selvääkin selvempää lienee, että tässä maailmassa rekkakuski on huonompi yksilö kuin ihanan luova "runoilija".

Teitä vaivaa se maailman tavallisin tauti: pelkäätte, että teissä ei ole mitään aitoa, kiinnostavaa tai omaperäistä, ja jalostatte ihan tavalliset väsymykset, huonotuulisuudet, ujoudenpuuskat ja flow-tilat joksikin ylimaallisen mahtavaksi Outoudeksi.

Moni listaa, että omaa vilkkaan mielikuvituksen, harrastaa kulttuuria, lukee ja kokee kahvipöytäkeskustelut kiusallisina. Tervetuloa normatiiviseen maailmaan. Ei tässä ole mitään outoa.

Miettikää nyt vähän, mitä näppäimistöltänne maailmalle syydätte. Tässäkin ketjussa on kymmeniä uniikkeja outolintuja; eikö jo tämän pitäisi olla vahva vinkki siitä, että jos teitä on kuusi tusinassa, ette ole kovin harvinaisia?

Samanlaisia fiiliksiä. Lupaava kaveruus saattaa ihan yhtäkkiä loppua ilman kunnollista syytä. Olen miettinyt sitä hyvin tarkkaan ja ainakaan se ei johdu siitä, että olisin loukannut toista. Olen kiltti, mutta ajattelematon. Todennäkösesti olen möläyttänyt jotain mistä syystä kaverikokelaalta on mennyt musta 'maku'. Tuunkohan koko elämäni olemaan tämän takia yksin? :/

Tää on vanha ketju mutta olis kiva kuulla onko lisää ihmisiä joilla on samankaltaisia outouden tunteita. Luin tätä viime yönä ja samaistuin niin moneen kirjoitukseen. Itellä on todettu ADD ja olis kyllä mielenkiintoista päästä joskus keskustelemaan livenä sellasen porukan kanssa, jossa jokaisella on näitä outouden kokemuksia.