Te, joiden mielestä pitää aina seurata sydäntään ja erota siitä syystä:

Kiihkeimmillä kirjoittajilla täällä taitaa olla vielä tiukka lastenpuolustusvaihde päällä. Se on ihan oikein siinä biologian vaiheessa. Mutta lapsiperheaika menee aikanaan ohi, ja sen jälkeen käsitykset avioliitosta ja sen tarkoituksesta, eroamisesta ja uskottomuudesta voivat heittää täysin häränpyllyä. Ainakin itselläni kävi niin, ja mitä olen samanikäisten (yli 50, alle 60) naisten kanssa puhunut, niin tämä on todella yleistä.

Kun lapset eivät enää tarvitse vanhempiensa parisuhteen suojaa, yksi tärkeimmistä parisuhteen/avioliiton motiiveista katoaa. Samassa vaiheessa usein seksi alkaa menettää merkitykstään parisuhteen liimana. Ihminen-niminen eläin vain on rakennettu niin, että kun lisääntyminen on ohi, ei seksikään enää tunnu ihan niin tärkeältä (vaikka se toki voi olla ihan mukavaa ajanvietettä). Näin ollen ei ole enää myöskään niin paljon väliä, kenen kanssa sitä harrastaa. Asenteet uskottomuuteen väljenevät.

Jäähdyttelevässä parisuhteessa koossapitäviä voimia ovat toinen toisensa kunnioittaminen ja yhteinen tekeminen. Jos yhdessä on tarpeeksi mukavaa, pysytään yhdessä, mutta jos ei ole kivaa, ei mikään mahti maailmassa voi estää eroamastakaan. Moni jatkaa eron jälkeen yksin, moni löytää uutta seuraa.

Sillä se ei nykyään pidä ollenkaan paikkaansa, ettei keski-ikäinen nainen löytäisi seuraa halutessaan. Kyllä vaan löytää. Mutta aika harva enää tähtää mihinkään koko loppuelämän liittoon. Nykyään monilla on tavoitteena väljempi, yhteistyöhön ja avunantoon perustuva suhde, jossa ei välttämättä edes asuta yhdessä.

Sekin fakta nimittäin alkaa 50. ikävuoden jälkeen kirkastua, että JOKAINEN KUOLEE YKSIN. Vaikka kuinka yrittäisi sinnitellä elinikäisessä avioliitossa, ei se lopppuun asti kestä.

Mä esim. olen tässä ollut aloituksen kanssa samoilla linjoilla, mutten todellakaan ajattele, että eroaminen olisi yleisesti ottaen jotenkin väärin. Eroaminen on monissa tapauksissa paras vaihtoehto. Kuitenkin olen ollut myös havaitsevinani sen ilmiön, että jotkut eroavat kun halutaan sitä huumaa ja suhde on tylsää ja tympivää. Näin tulkitsin myös tuon aloituksen, mä en siis ihan rehellisesti nähnyt aloitusta mitenkään yleisesti eroja dissaavana juttuna vaan nimenomaan kuvauksena tästä ilmiöstä, että individualismi ja romanttisen rakkauden ihannointi on mennyt niin pitkälle erotaan jo ihan siksi kun se ei ole "täyttä elämää" jos ei ole täydellinen parisuhde koko ajan (ja täydellisyys taas on yhtä kuin uutuuden huuma).

minkä takia individualismi ja itsekkyys avioliiton/-eron kohdalla on tuomittavaa, kun se monella muulla elämänalueella on täysin normaalia ja itsestäänselvää, vaikka se sielläkin tapahtuu muiden kustannuksella.

Mä esim. olen tässä ollut aloituksen kanssa samoilla linjoilla, mutten todellakaan ajattele, että eroaminen olisi yleisesti ottaen jotenkin väärin. Eroaminen on monissa tapauksissa paras vaihtoehto. Kuitenkin olen ollut myös havaitsevinani sen ilmiön, että jotkut eroavat kun halutaan sitä huumaa ja suhde on tylsää ja tympivää. Näin tulkitsin myös tuon aloituksen, mä en siis ihan rehellisesti nähnyt aloitusta mitenkään yleisesti eroja dissaavana juttuna vaan nimenomaan kuvauksena tästä ilmiöstä, että individualismi ja romanttisen rakkauden ihannointi on mennyt niin pitkälle erotaan jo ihan siksi kun se ei ole "täyttä elämää" jos ei ole täydellinen parisuhde koko ajan (ja täydellisyys taas on yhtä kuin uutuuden huuma).

minkä takia individualismi ja itsekkyys avioliiton/-eron kohdalla on tuomittavaa, kun se monella muulla elämänalueella on täysin normaalia ja itsestäänselvää, vaikka se sielläkin tapahtuu muiden kustannuksella.

Mä oon nimenomaan pohtinut tuota individualismiasiaa yleisemminkin (siis aiemmin, en tässä keskustelussa koska tässä on kyse eroista). Edelleenkään musta ei saa kärkästä eronvastustajaa koska mä en sellainen ole.

Mä esim. olen tässä ollut aloituksen kanssa samoilla linjoilla, mutten todellakaan ajattele, että eroaminen olisi yleisesti ottaen jotenkin väärin. Eroaminen on monissa tapauksissa paras vaihtoehto. Kuitenkin olen ollut myös havaitsevinani sen ilmiön, että jotkut eroavat kun halutaan sitä huumaa ja suhde on tylsää ja tympivää. Näin tulkitsin myös tuon aloituksen, mä en siis ihan rehellisesti nähnyt aloitusta mitenkään yleisesti eroja dissaavana juttuna vaan nimenomaan kuvauksena tästä ilmiöstä, että individualismi ja romanttisen rakkauden ihannointi on mennyt niin pitkälle erotaan jo ihan siksi kun se ei ole "täyttä elämää" jos ei ole täydellinen parisuhde koko ajan (ja täydellisyys taas on yhtä kuin uutuuden huuma).

minkä takia individualismi ja itsekkyys avioliiton/-eron kohdalla on tuomittavaa, kun se monella muulla elämänalueella on täysin normaalia ja itsestäänselvää, vaikka se sielläkin tapahtuu muiden kustannuksella.

ehkäpä sen takia, että avioliitto instituutiona laahaa muun kehityksen perässä. Siitäkin on jo tässä viestiketjussa hyviä kirjoituksia, mitä avioliitto aikoinaan merkitsi mutta mikä ei enää tosimaailmassa toteudu.

Mielestäni erojen lisääntyminen ei todellakaan johdu siitä että nykyliitoissa olisi enemmän ongelmia kuin entisaikaan, vaan ihan vain juuri siitä, että nykyään sana "uhrautuminen" on pahinta mitä voi olla.

Jos jää hetkeksikään liittoon, joka ei sillä hetkellä tyydytä, "uhrautuu" lasten takia ja sehän ei siis ole hyvä juttu ollenkaan, sanovat nykyviisaat.

Ihmisille on syötetty jo kauan totuutena kliseitä tyyliin "lapsille on parasta kun isä ja äiti ovat onnellisia, lapsi huomaa jos vanhemmat elävät onnettomassa liitossa"...

Tottahan se on, että jatkuvaa väkivaltaa, solvaamista tai pettämistä ei pidä sietää, mutta kun tuo "onnellisuus" tarkoittaa monelle juuri sitä rakkauden ensihuumaa.

Ja sehän katoaa joka suhteesta ennen pitkää.

Myyttiä tukevat elokuvat, uusperheitään lehdissä hehkuttavat julkkikset jne.

Ydinperhe nyt vain ei enää ole muodissa! Lähtökohtana on nykyään uusperhe, olen sen itse kokenut moneen kertaan kun miehellä ja minulla on lapset iältään 16, 14, 8 ja 1, niin aina ihmetellään että ovatko kaikki tosiaan saman miehen kanssa. Oikeasti.

Väitän, että pieniä lapsia ei paskaakaan kiinnosta onko iskällä ja äiskällä aina kivaa keskenään ja onko seksielämä vilkasta. Lapsi on onnellisin kun OMAT biologiset vanhemmat ovat yhdessä.

Nykyään liittojen eteen ei viitsitä tehdä yhtään mitään. Eroista 90% on turhia, näin väittäisin.

JATKUVAA väkivaltaa, pettämistä jne ei pidä sietää? Mutta epäsäännöllisyys on ihan ok? Että jos mies vaan silloin tällöin pettää ja vain kerran vuodessa vetää turpaan, se on ihan ok? Sen takia EI_KANNATA_EROTA koska uhrautuminen on ihan ok`.

Mä esim. olen tässä ollut aloituksen kanssa samoilla linjoilla, mutten todellakaan ajattele, että eroaminen olisi yleisesti ottaen jotenkin väärin. Eroaminen on monissa tapauksissa paras vaihtoehto. Kuitenkin olen ollut myös havaitsevinani sen ilmiön, että jotkut eroavat kun halutaan sitä huumaa ja suhde on tylsää ja tympivää. Näin tulkitsin myös tuon aloituksen, mä en siis ihan rehellisesti nähnyt aloitusta mitenkään yleisesti eroja dissaavana juttuna vaan nimenomaan kuvauksena tästä ilmiöstä, että individualismi ja romanttisen rakkauden ihannointi on mennyt niin pitkälle erotaan jo ihan siksi kun se ei ole "täyttä elämää" jos ei ole täydellinen parisuhde koko ajan (ja täydellisyys taas on yhtä kuin uutuuden huuma).

minkä takia individualismi ja itsekkyys avioliiton/-eron kohdalla on tuomittavaa, kun se monella muulla elämänalueella on täysin normaalia ja itsestäänselvää, vaikka se sielläkin tapahtuu muiden kustannuksella.

Tällaiseen ajatteluun kyllä törmää aivan liian usein. Itsekkyys ja oman edun tavoittelu mielletään nykyisin jotenkin hienoksi ajatteluksi ja tavoittelemisen arvoikseksi. Omassa elämässäni taas pyrin nimenomaan välttämään tätä.

Mitä tulee avioeroihin ylipäätään, niin vallalla tuntuu olevan käsitys parisuhteesta, jossa ei edes tähdätä elinikäiseen kumppanuuteen. Yhdessä ollaan niin kauan kun on kivaa ja hauskaa ja kun ne loppuvat, erotaan. Elinikäinen liitto ei enää edes ole hieno juttu, koska se nähdään väljähtäneenä ja kulahtaneena.

Itse arvostan kumppanuutta enemmän kuin mitään muuta. On ollut hienoa vanheta saman ihmisen rinnalla. On ollut vaikeaa, toista ei ole voinut välillä edes sietää silmissään, mutta ikinä en voisi vaihtaa tätä kulahtanutta kumppanuuttamme tuoreeseen, intohimon täyteiseen suhteeseen. Itselleni kumppanuus, ystävyys, keskinäinen kunnioitus, syvä rakastaminen vastoinkäymistenkin keskellä on jotain, mitä en pysty sanoilla kuvaamaan. Tämä yhteinen pitkä liittomme mieheni kanssa on ollut lasten jälkeen parasta, mitä elämä on eteeni tuonut.

Mun mielestä on todella huolestuttavaa, jos tyttölapsille opetetaan että väkivalta, solvaus ja pettäminen ovat väärin vain jatkuvana. Eiköhän se eka kerta ole jo eron paikka?

t. itseään kunnioittava nainen

Mielestäni erojen lisääntyminen ei todellakaan johdu siitä että nykyliitoissa olisi enemmän ongelmia kuin entisaikaan, vaan ihan vain juuri siitä, että nykyään sana "uhrautuminen" on pahinta mitä voi olla.

Jos jää hetkeksikään liittoon, joka ei sillä hetkellä tyydytä, "uhrautuu" lasten takia ja sehän ei siis ole hyvä juttu ollenkaan, sanovat nykyviisaat.

Ihmisille on syötetty jo kauan totuutena kliseitä tyyliin "lapsille on parasta kun isä ja äiti ovat onnellisia, lapsi huomaa jos vanhemmat elävät onnettomassa liitossa"...

Tottahan se on, että jatkuvaa väkivaltaa, solvaamista tai pettämistä ei pidä sietää, mutta kun tuo "onnellisuus" tarkoittaa monelle juuri sitä rakkauden ensihuumaa.

Ja sehän katoaa joka suhteesta ennen pitkää.

Myyttiä tukevat elokuvat, uusperheitään lehdissä hehkuttavat julkkikset jne.

Ydinperhe nyt vain ei enää ole muodissa! Lähtökohtana on nykyään uusperhe, olen sen itse kokenut moneen kertaan kun miehellä ja minulla on lapset iältään 16, 14, 8 ja 1, niin aina ihmetellään että ovatko kaikki tosiaan saman miehen kanssa. Oikeasti.

Väitän, että pieniä lapsia ei paskaakaan kiinnosta onko iskällä ja äiskällä aina kivaa keskenään ja onko seksielämä vilkasta. Lapsi on onnellisin kun OMAT biologiset vanhemmat ovat yhdessä.

Nykyään liittojen eteen ei viitsitä tehdä yhtään mitään. Eroista 90% on turhia, näin väittäisin.

JATKUVAA väkivaltaa, pettämistä jne ei pidä sietää? Mutta epäsäännöllisyys on ihan ok? Että jos mies vaan silloin tällöin pettää ja vain kerran vuodessa vetää turpaan, se on ihan ok? Sen takia EI_KANNATA_EROTA koska uhrautuminen on ihan ok`.

että "olet kamala ämmä". Sinä eroat, koska sinua solvattiin? Eli se SINUN loukattu ylpeytesi menee lastesi ehjän perheen edelle?

T: Lapsiaan rakastava JA itseään kunnioittava nainen joka on aikuinen, ja ymmärtää, että ihmiset voivat tehdä virheitä, pahojakin.

Kiihkeimmillä kirjoittajilla täällä taitaa olla vielä tiukka lastenpuolustusvaihde päällä. Se on ihan oikein siinä biologian vaiheessa. Mutta lapsiperheaika menee aikanaan ohi, ja sen jälkeen käsitykset avioliitosta ja sen tarkoituksesta, eroamisesta ja uskottomuudesta voivat heittää täysin häränpyllyä. Ainakin itselläni kävi niin, ja mitä olen samanikäisten (yli 50, alle 60) naisten kanssa puhunut, niin tämä on todella yleistä.

Kun lapset eivät enää tarvitse vanhempiensa parisuhteen suojaa, yksi tärkeimmistä parisuhteen/avioliiton motiiveista katoaa. Samassa vaiheessa usein seksi alkaa menettää merkitykstään parisuhteen liimana. Ihminen-niminen eläin vain on rakennettu niin, että kun lisääntyminen on ohi, ei seksikään enää tunnu ihan niin tärkeältä (vaikka se toki voi olla ihan mukavaa ajanvietettä). Näin ollen ei ole enää myöskään niin paljon väliä, kenen kanssa sitä harrastaa. Asenteet uskottomuuteen väljenevät.

Jäähdyttelevässä parisuhteessa koossapitäviä voimia ovat toinen toisensa kunnioittaminen ja yhteinen tekeminen. Jos yhdessä on tarpeeksi mukavaa, pysytään yhdessä, mutta jos ei ole kivaa, ei mikään mahti maailmassa voi estää eroamastakaan. Moni jatkaa eron jälkeen yksin, moni löytää uutta seuraa.

Sillä se ei nykyään pidä ollenkaan paikkaansa, ettei keski-ikäinen nainen löytäisi seuraa halutessaan. Kyllä vaan löytää. Mutta aika harva enää tähtää mihinkään koko loppuelämän liittoon. Nykyään monilla on tavoitteena väljempi, yhteistyöhön ja avunantoon perustuva suhde, jossa ei välttämättä edes asuta yhdessä.

Sekin fakta nimittäin alkaa 50. ikävuoden jälkeen kirkastua, että JOKAINEN KUOLEE YKSIN. Vaikka kuinka yrittäisi sinnitellä elinikäisessä avioliitossa, ei se lopppuun asti kestä.

Tällä foorumilla tulee todella harvoin vastaan tällaista kypsää näkemystä. Olipa mukava lukea kirjoitus, joka laittaa ajattelemaan aisoita eri näkökulmasta. Toisaalta omia isovanhempia seuranneena olen huomannut, että ainakin osalla parisuhteen ja vierellä pysyvän kumppanin merkitys vaan korostuu vanhemmiten.

Te, jotka haikailette vanhojen hyvien aikojen perään kun ei erottu vaan sitkeästi jatkettiin yhdessä, että silloin perheen hyvinvointi tarkoitti sitä, että äiti uhrautui kaikkien edestä. Mies kyllä sai jahdata unelmiaan ja ambitioitaan, harrastaa avioliiton ulkopuolisia suhteita ja ehkä käydä vaikka bordellissakin välillä.

Totta kai avioliitot ja suhteet ovat nyt hatarammassa tilassa, kun niiden pitää kestää kahden aikuisen tavoitteet, unelmat ja toiveet. Jos näiden yhteen sovittaminen on täysin mahdotonta, niin miksei ero ole silloin se järkevin tie sen sijaan että perheessä on ehkä kaksi toisilleen katkeraa vanhempaa.

Se, että joku ehkä on täysin vastuuton vanhempi, on ihan toinen kysymys kuin se, että miksi erotaan "liian helposti".

Järki hoiiii...

Kiihkeimmillä kirjoittajilla täällä taitaa olla vielä tiukka lastenpuolustusvaihde päällä. Se on ihan oikein siinä biologian vaiheessa. Mutta lapsiperheaika menee aikanaan ohi, ja sen jälkeen käsitykset avioliitosta ja sen tarkoituksesta, eroamisesta ja uskottomuudesta voivat heittää täysin häränpyllyä. Ainakin itselläni kävi niin, ja mitä olen samanikäisten (yli 50, alle 60) naisten kanssa puhunut, niin tämä on todella yleistä.

Kun lapset eivät enää tarvitse vanhempiensa parisuhteen suojaa, yksi tärkeimmistä parisuhteen/avioliiton motiiveista katoaa. Samassa vaiheessa usein seksi alkaa menettää merkitykstään parisuhteen liimana. Ihminen-niminen eläin vain on rakennettu niin, että kun lisääntyminen on ohi, ei seksikään enää tunnu ihan niin tärkeältä (vaikka se toki voi olla ihan mukavaa ajanvietettä). Näin ollen ei ole enää myöskään niin paljon väliä, kenen kanssa sitä harrastaa. Asenteet uskottomuuteen väljenevät.

Jäähdyttelevässä parisuhteessa koossapitäviä voimia ovat toinen toisensa kunnioittaminen ja yhteinen tekeminen. Jos yhdessä on tarpeeksi mukavaa, pysytään yhdessä, mutta jos ei ole kivaa, ei mikään mahti maailmassa voi estää eroamastakaan. Moni jatkaa eron jälkeen yksin, moni löytää uutta seuraa.

Sillä se ei nykyään pidä ollenkaan paikkaansa, ettei keski-ikäinen nainen löytäisi seuraa halutessaan. Kyllä vaan löytää. Mutta aika harva enää tähtää mihinkään koko loppuelämän liittoon. Nykyään monilla on tavoitteena väljempi, yhteistyöhön ja avunantoon perustuva suhde, jossa ei välttämättä edes asuta yhdessä.

Sekin fakta nimittäin alkaa 50. ikävuoden jälkeen kirkastua, että JOKAINEN KUOLEE YKSIN. Vaikka kuinka yrittäisi sinnitellä elinikäisessä avioliitossa, ei se lopppuun asti kestä.

Tällä foorumilla tulee todella harvoin vastaan tällaista kypsää näkemystä. Olipa mukava lukea kirjoitus, joka laittaa ajattelemaan aisoita eri näkökulmasta. Toisaalta omia isovanhempia seuranneena olen huomannut, että ainakin osalla parisuhteen ja vierellä pysyvän kumppanin merkitys vaan korostuu vanhemmiten.

minä olen ap:n kuvailema ihminen.

Lapsuuteni ajan katsoin kuinka isäni oli erittäin mustasukkainen äidistäni, isäni alkoholismisuutta, vanhempieni tappeluja, ja nyt näin varttuneena tulleita muistipätkiä äitiini kohdistuneeseen väkivaltaan. Kuinka äitini huusi että hyppää junan alle ja tappaa itsensä.

Toivoin lapsena tosissani että he eroaisivat. Jokainen heidän riitansa oli pelkkää pelkoa rinnassa, tappaako isäni äitini tällä kertaa.

He eivät eronneet. Ovat yhdessä vieläkin, isäni parantui alkoholismista. Riitoja heillä on yhä. Tiedän että äitini olisi ollut onnellisempi jos olisi eronnut isästäni. Tiedän hänen miettivän että 20vuotta meni väärässä suhteessa, eikä enään uskalla siitä lähteä. Meidän lasten takia hän siinä suhteessa pysyi. Ja se surettaa mua enemmän kuin mikään, hänen elämästään yli puolet, elämän ''parhaimmat'' vuodet valuivat hukkaan, koska päätti uhrata oman hyvinvointinsa minun ja sisaruksieni takia.

Itse olin liian nuori kun tapasin exäni. Liian nuorena ja nopeasti muutettiin yhteen. Liian nopeasti saatiin lapsi.

Kun exästäni alkoi esiintyä samanlaisia piirteitä kuin isästäni, erittäin pahaa mustasukkaisuutta, en olisi saanut mennä mihinkään kavereideni kanssa ilman häntä. Jos menin niin sitä helvetin mykkäkoulua ja tiuskimista sai kuunnella useamman viikon. Alkoholista nauttiminen turhankin usein minun mielestäni perheelliseksi. Ja kerran, minun kyllä häntä provosoituani, hän kuristi minua niin että olin varma että elämäni on nytten tässä.

Voitteko arvata missä tunteissa elin? Kuinka mietin että en halua tehdä samaa virhettä kuin äitini. Kuinka tähän elämään pitää kuulua jotain muutakin kuin huonossa onnettomassa suhteessa eläminen! Onhan se nääs minun elämäni, lapseni eläessä siinä mukana. En enään tuntenut vetoa mieheeni, ärsytti hänen tyhmyytensä. Ja niin mä erosin, minä tuhosin meidän perheemme. Ja en ole päivääkään katunut. Itseasiassa erottuamme puhuin ystävieni kanssa, ja he sanoivat että en ole pitkään aikaan kuulostanut niin onnelliselta. Ja sitähän mä olin, onnellinen. En vain käsitä miksi pitäisi olla onneton oman elämänsä ajan. Me emme kumminkaan kuin pienen hetken elä, miksei siitä saisi nauttia?

Kyllä, olen katunut että tein lapsen liian nuorena ja väärän miehen kanssa. Mutta kun ei se jossittelu auta. Ja valitsin ainakin loistavan isän lapselleni, vaikka yhdessä ei asuta enään.

Mä olen nyt sinkku, etä äiti. Lapseni jää ainoakseni ja mä olen ONNELLINEN. toivoisin että äitinikin voisi sanoa niin. Mutta ei voi.

mustasukkainen ja alkoholisti (?), mutta silti jätit lapsesi tälle isälle? Jokin tässä jutussasi mättää ja pahasti...

Pelkäättekö tosiaan NIIN paljon sitä oman elämän muuttamista, että teidän pitää tulla tänne parjaamaan niitä, jotka uskaltavat elää eikä vaan selvitä hengissä? Ja tuo lasten käyttäminen tekosyynä on aivan naurettavaa - kautta aikojen on lapsia kasvatettu ihan eri lähtökohdista kuin sen tiukan ja pienen ydinperheen keskellä.

Antakaa rohkeiden elää ja ottakaa itse heistä esimerkkiä - SE on lapsillennekin se paras esimerkki.

joku mies enää pyöri 24/7 sinun napasi ympärillä? Olet lapsellinen, mutta toivottavasti olet lapseton.

Useimmiten kaltaisesi "rohkeat" naiset vaihtavat sen tylsän (lue: hyvän ja turvallisen) kumppanin johonkin hakkaavaan renttuun joka pahimmassa tapauksessa hyväksikäyttää tyttäriä.

Mutta hei, ei se mitään, kun SINÄ uskallat ELÄÄ.

Viis niistä lapsista. Ja niitähän voi pukata vähän lisää uudelle miehelle. Ja taas uudelle. Ja taas...

toinen yksin, huomasitko?

Nykyään monilla on tavoitteena väljempi, yhteistyöhön ja avunantoon perustuva suhde, jossa ei välttämättä edes asuta yhdessä.

Sekin fakta nimittäin alkaa 50. ikävuoden jälkeen kirkastua, että JOKAINEN KUOLEE YKSIN. Vaikka kuinka yrittäisi sinnitellä elinikäisessä avioliitossa, ei se lopppuun asti kestä.

Kyllä meille mieheni kanssa yksi yhdessäolon pointti on myös se, että on vanhuudentoveri. Läheinen ihminen, jonka kanssa on koettu monet asiat, kasvatettu lapset ja läpikäyty iloja ja suruja, myös sairauksia. Jos jompikumpi meistä lopussa sairastuu vakavasti, toinen päätyy luultavasti omaishoitajaksi. Se on raskasta, mutta pitkäaikainen, rakas elämäntoveri, joka on joka käänteessä ollut rinnalla, on sen arvoinen.

Ei todellakaan ole fakta, että jokainen kuolee yksin. Jotkut meistä kuolevat pitäen kädestä elämänkumppaniaan. Eikö tällainen tosiaan paina mitään vaa'assa? Mihin on hävinnyt kokonaisvaltainen rakkaus toiseen ihmiseen, todellinen sitoutuminen? Näin meillä eletään. Ei tietysti elettäisi, jos olisi jotain sellaisia kriisejä kuin joissakin liitoissa, mutta niin kauan kuin sellaisia esteitä ei ilmene, meillä kyllä siintää yhtenä haaveena vanhuuden kumppanuus.

Itsetunto menisi, mutta sentään lapsilla olisi ehjä perhe.

Jos miehenne olisi rakastunut syvästi toiseen naiseen, haluaisitteko siitä huolimatta jatkaa avioliittoanne? Vaikka mies ei fyysisesti pettäisikään, mutta ajatuksissa kyllä, vuosikausia. Kestäisittekö ja nauttisitteko tällaisesta avioliitosta?

kerro nyt jos kyseessä olisi oma lapsesi samassa tilanteessa - sanoisitko hänelle vain että "kaiken se kestää" ja senkus oot onneton loppuelämäsi, mutta ainakin lapsillasi on "ehjä" perhe??? Ja sama kaava sitten toistuu sukupolvelta toiselle?? Tervettä.

Pelkäättekö tosiaan NIIN paljon sitä oman elämän muuttamista, että teidän pitää tulla tänne parjaamaan niitä, jotka uskaltavat elää eikä vaan selvitä hengissä? Ja tuo lasten käyttäminen tekosyynä on aivan naurettavaa - kautta aikojen on lapsia kasvatettu ihan eri lähtökohdista kuin sen tiukan ja pienen ydinperheen keskellä.

Antakaa rohkeiden elää ja ottakaa itse heistä esimerkkiä - SE on lapsillennekin se paras esimerkki.

joku mies enää pyöri 24/7 sinun napasi ympärillä? Olet lapsellinen, mutta toivottavasti olet lapseton.

Useimmiten kaltaisesi "rohkeat" naiset vaihtavat sen tylsän (lue: hyvän ja turvallisen) kumppanin johonkin hakkaavaan renttuun joka pahimmassa tapauksessa hyväksikäyttää tyttäriä.

Mutta hei, ei se mitään, kun SINÄ uskallat ELÄÄ.

Viis niistä lapsista. Ja niitähän voi pukata vähän lisää uudelle miehelle. Ja taas uudelle. Ja taas...

mikä on saanut sinut noin äärikatkeraksi? toivottavasti olet itse lapseton.

Mulla on ikäisekseni pitkä (7v.) ja hyvä liitto, jossa en haaveile muista. Puhuin yleisellä tasolla siitä, miten törkeää on arvostella toisen valintoja ja sanoa toisten eroa "turhaksi". Ja tosiaan, mielestäni onni on jokaisen oikeus. Mulla on käynyt hyvä tuuri (tosin olihan se tietenkin tietoinen valinta) ja kumppanini on aivan ihana. Mutta jos jossain vaiheessa yhteiselomme tekisi meidät (minut) onnettomaksi, on minulla mielestäni oikeus erota ilman, että se olisi "turha ero".

Pointtihan on siinä, että pitääkö elää suhteessa jossa tuntee olonsa pahaksi. Tottakai jokainen sen ymmärtää, ettei kukaan ihminen voi toista tehdä onnelliseksi.

Täällä esim. joissain ketjuissa kannustetaan ihmisiä eroamaan jos liitto on ns. arkipäiväistynyt, rakkaus on muuttunut enemmän ystävyydeksi ja intohimo palaa säästöliekillä. Puolisolla on ärsyttäviä tapoja ja sen naama ei miellytä. Eronpuolustajat sanovat, että pitää erota eikä tyytyä puolinaiseen.

No, entä sitten kun on erottu. Uusi mies löytynyt. Ja aikansa kuluttua alkaa uuden kanssa sama arkipäivä ja ärsytys. Erotaanko taas? Ja etsitään uusi parempi prinssi, jonka kanssa kuvio toistuu. Kuinka monta kertaa kannattaa seurata sydäntään? Ja miten voivat lapset kuviossa, jossa isäpuolia lappaa ovesta sisään ja takaovesta ulos?

Mutku mä haluun!! Mun sydän sanoo!!

Kukaan ei tiedä, millainen se suhde on ollut ja miksi siinä on ollut paha olla.

Kokonaan toinen kysymys on: onko ihmisellä (naisella) oikeus tavoitella onnea?

Onni tulee sisältä ei ikinä toisista ihmisistä. Usko jo jos tulet onnelliseksi uudesta miehestä niin tulee se päivä kun se mies on mielestäsi perseestä. Tuollainen vaihtaminen kertoo että ihmisellä ei ole kaikki kotona. Todellinen onni tulee pysyvyydestä ja jatkuvuudesta. Siitä että päättää olla onnellinen ja päättää elää toisen kanssa.

..ja uudelle ja uudelle miehelle loputtomiin. Vai kuolemattomiako te nuoret naiset luulette olevanne? Kyllä ihmisessä tapahtuu fyysistä vanhenemista, ja, uskokaa tai älkää, todella monet myös osaavat ottaa opiksi virheistään ja kypsyvät henkisesti. Henkisiä kvanttihyppyjä voi tapahtua ja tapahtuu missä iässä tahansa. Vain hyvin luonnehäiriöiset ovat niin henkisesti jäykkiä, etteivät pysty kehittymään, vaikka elämä mitä toisi eteen.

saman asian kanssa olen kipuillut mutta kokenut ahaa-elämyksen sen suhteen, että paljon tavoitelteltavampi asi onkin se hyvä kumppanuus ja se välittäminen kuin se pinnallisempi intohimo suhteessa. Intohimo ja kutkutukset menee ohi väistämättä, mutta se, jota pitäisi arvostaa ja kokea että hyvällä puolella ollaan kun kokee "pelkkää" kumppanuutta toista kohtaan.

elämä ei ole ihan näin yksinkertaista.

Entä sitten kun alkaa tulla jo ikää enemmän eikä ole itsestään selvää löytääkö niitä uusia rakkauksia enää jos taas kerran lähtee kun tunteiden palo on sammunut? Parempi olla yksinkin kuin käydä läpi vaikeita vaiheita sisukkaasti sen yhden valitun kanssa?